Yaa Gyasi: Maa ja taivas

 

Yaa Gyasi kuuluu ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajanaiskirjailijoiden joukkoon, joka kirjoittaa Yhdysvaltoihin muuttaneiden siirtolaisten ja heidän lastensa elämästä kahden kotimaan välissä. Samaan ansioituneeseen joukkoon lasken ainakin Amy Tanin, Jhumpa Lahirin, Chimamanda Ngozi Adichien ja NoViolet Bulawayon. Gyasin suomalainen kustantaja Otava  on syystä ottanut hänen teoksensa Otavan kirjastoon eli niin sanottuun Siniseen kirjastoon, jossa julkaistaan laadukasta nykykäännöskirjallisuutta.

Gyasi on syntynyt Ghanassa ja asuu parhaillaan Kaliforniassa. Kustantajan sivut tai suomenkielinen Wikipedia eivät juuri muuta kerrokaan, mutta englanninkieliseltä Wikipedia-sivulta löytyy lisätietoa. Gyasi on syntynyt Ghanassa vuonna 1989. Perhe muutti Yhdysvaltoihin jo vuonna 1991, kun perheen isä suoritti tohtorin tutkintonsa.

Kymmenvuotiaasta asti Gyasi asui Huntsvillessa Alabamassa. Hän on opiskellut muun muassa luovaa kirjoittamista ja valmistunut maineikkaasta Stanfordin yliopistosta. Esikoisromaani Matkalla kotiin ilmestyi vuonna 2015. Se keräsi koko joukon arvostettuja kirjallisuuspalkintoja.

Matkalla kotiin odottelee minulla lukemistaan hyllyssä, mutta heinäkuun lukupinossa oli Gyasin toisen romaanin suomennos Maa ja taivas. Tartuin siihen hyvin vähäisin ennakkotiedoin ja -odotuksin, ja tulin erittäin positiivisesti yllätetyksi. Vaikka minulla on tuskin mitään yhteistä romaanin minäkertoja Gftyn tai hänen äitinsä kanssa, teos puhutteli minua vahvasti. Tai ehkä juuri siksi? Naisten tarinat ovat mielenkiintoisia ja koskettavia. Romaani avasi minulle jälleen maailmoja, joista en tiennyt juuri mitään.

Gifty on 29-vuotias neurotieteen tohtorikoulutettava Stanfordin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Hän valmistelee väitöskirjaansa palkintohakuiseen käyttäytymiseen liittyvistä hermoradoista ja tekee mutkikkaita kokeita hiirillä. Menossa on kuudes vuosikurssi, ja Gifty tietää, että hän on valmis aloittamaan kirjoitustyön. Työhön tarttuminen kuitenkin takkuaa. Sitten hänen äitinsä seurakunnan pastori lähettää äidin hänen luokseen asumaan, koska tämä on pahasti masentunut.

Äidin tulo ja tämän sairaus saavat lähes pakkomielteisen työorientoituneen Giftyn arjen pois tolaltaan. Työteliäs ja määrätietoinen äiti on sairastunut aikaisemminkin, kun Gifty oli yksitoistavuotias. Silloin masennuksen laukaisi Giftyn palvotun isoveljen Nanan kuolema. Äidin toipumisen ajaksi Gifty lähetettiin Ghanaan tätinsä luo koko kesäloman ajaksi. Se oli ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen kerta, kun Gifty on käynyt vanhempiensa kotimaassa.

Muistot nousevat pintaan, ja lukija pääsee Giftyn kanssa kertaamaan menneisyyden tapahtumia. Muistoja tukevat pienen Giftyn kirjoittamat lyhyet mutta paljon kertovat päiväkirjamerkinnät. Nykyhetkessä Gifty yrittää saada äidistään irti merkkejä toipumisen alkamisesta, mutta se tuntuu toivottomalta.

Giftyn äiti on aikoinaan muuttanut Yhdysvaltoihin pienen Nana-poikansa kanssa voidakseen tarjota tälle paremman elämän kuin mitä Ghanassa koskaan olisi mahdollista. Kaikista mahdollisista paikoista äiti ja Nana päätyivät Alabamaan. Sopeutuminen ei todellakaan ollut helppoa, eikä edes amerikkalaisten jumala tuntunut olevan sama kuin Ghanassa. Siitä huolimatta äidistä tuli pian seurakunnan uskollinen jäsen, vaikka hänen pieni perheensä oli sen ainoa värillinen perhe.

Maa ja taivas -romaanin minäkertoja Gifty yrittää ymmärtää, miksi hänen äitinsä toimii niin kuin toimii ja on sellainen kuin on. Äidin ja isän tekemien ratkaisujen sekä perheen tragedian ymmärtäminen on välttämätöntä, jotta hän oppisi selviytymään itsensä kanssa.

Miksi Gifty on aina ollut perfektionisti ja leppymätön suorittaja? Neurotieteen hän kertoo valinneensa alakseen, koska se on vaikeinta, mitä hän tietää. Mutta muitakin syitä on. Miksi hän vähättelee itseään ja omia suorituksiaan tavatessaan uusia ihmisiä? Miksi hän ei osaa olla ihmisten, erityisesti miesten kanssa? Miksi hän itkee tutkimushiirensä kuolemaa lohduttomasti laboratorion nurkassa? Väitöstutkimuksen valmistuessa ja äidin sairastaessa hänen makuuhuoneessaan monet kysymykset alkavat saada vastauksia ja monet solmut vähitellen aueta.

Yaa Gyasi: Maa ja taivas Transcendent Kingdom
Suom. Arto Schroderus.
Otava 2020. 274 s.
Äänikirjan lukija Elina Keinonen, kesto 8 h 33 min.

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.

Colson Whitehead: Nickelin pojat

Maailma oli mahdollista vivuta uuteen asentoon vain väkivoimalla.

Ehkä koko kevään vaikuttavimpia lukukokemuksiani on ollut jo jokin aika sitten lukemani amerikkalaisen Colson Whiteheadin romaani Nickelin pojat. Romaani on itsessään mielettömän hienosti kerrottu äärimmäisen julma tarina, jonka julmuutta korostaa, että sen pohjalla on aitoja tapahtumia ja tapahtumapaikkoja. Lisäksi lukuhetki osui sattumalta samaan aikaan, kun George Floydin kohtelu ja kohtalo nostattivat Yhdysvalloissa ja maailmalla mittavia mielenilmauksia. Tuntui, että Floydin tapaus ei ollut sattuma vaan johdonmukainen seuraus sille, mitä olin juuri Nickelin pojista lukenut.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1960- ja -70-luvuille, joten ei ole ollenkaan yllättävää, että Floyd kuoli niin kuin kuoli. Paljon yllättävämpää olisi, jos rasismista olisi päästy eroon viidessä kymmenessä vuodessa ja kaikki amerikkalaiset olisivat tasa-arvoisia ihonväristään riippumatta.

Kovin yllättävää ei toisaalta ole sekään, että Nickelin pojat teki minuun niin suuren vaikutuksen. Juuri tarttuessani kirjaan tuli nimittäin tieto, että Whiteheadille oli myönnetty siitä Pulitzer-palkinto. Whiteheadista tuli samalla kaksinkertainen Pulitzer-voittaja, sillä hän sai saman palkinnon myös vaihtoehtohistoriallisesta romaanistaan The Underground Railroad, joka ilmestyi 2016. Tällä romaanillaan Whitehead sai myös National Book Award - ja Arthur C. Clarke -palkinnot. Valitettavasti tätä teosta ei vielä ole suomennettu.

Nickelin pojat -romaanin nimi viittaa Floridassa sijainneeseen Nickelin koulukotiin ja sen asukkaisiin. Koulukodin virallisena tarkoituksena oli kasvattaa pojista työn, kurin ja koulun avulla kunnon kansalaisia, mutta todellisuus oli aivan muuta. Rotuerottelun vuosikymmeninä toimineen koulun sisälläkin oli selvä kahtiajako. Mustilla ja valkoisilla pojilla oli omat asuntolansa, koulunsa ja työnsä.

Prologissa kerrotaan, miten 2010-luvulla entisen koulukodin alueella tehdään arkeologisia kaivauksia tulossa olevan rakennusprojektin takia. Boot Hill, koulukodin virallinen hautausmaa, tyhjennetään ruumiiden jäänteistä. Sitten yksi arkeologiopiskelijoista tekee löydön: Boot Hillin kupeessa on toinen, epävirallinen hautausmaa.

Osoittautuu, että sinne haudattujen ruumiit ovat olleet vieläkin huonommassa ja epäilyttävämmässä kunnossa kuin Boot Hillistä esiin kaivetut. New Yorkissa menestyvän muuttofirman omistaja Elwood Curtis kuulee löydöstä ja tekee päätöksensä: hänen on palattava Nickeliin ja kerrottava totuus.

Varsinainen tarina alkaa Elwoodin lapsuudesta. Vanhemmat ovat lähteneet etsimään onneaan ja jättäneet pojan isoäidin hoiviin. Hotellisiivoajana työskentelevä isoäiti on ylpeä tyttärenpojastaan, jolla on lukupäätä ja palava halu oppia. Pojan on tarkoitus mennä aikanaan collegeen. Sitä ennen Elwood raapii kokoon lisätienestejä tupakkakaupan apulaisena ja ihailee Martin Luther Kingiä, jonka äänilevylle talletettuja puheita hän kuuntelee vapaa-ajallaan.

Elwood on pikkuvanha, rehellinen ja aavistuksen naiivisti oikeudenmukaisuuteen uskova poika, jolla on valitettavan huono tuuri. Tosin mustalla pojalla ei kovin hyvä tuuri floridalaisessa pikkukaupungissa voinut 1960-luvulla ollakaan, mutta silti tuntuu käsittämättömältä, miten kunnollinen ja kiltti Elwood päätyy Nickelin koulukotiin. Niin kuitenkin käy.

Paikka on uskomattoman sitkeästi optimistisena pysyvälle Elwoodillekin kauhea järkytys. Sisäänajo laitoksen todellisuuteen on nopea ja perusteellinen. Lukija pidättelee henkeään miettiessään, miten kummassa Elwood ei päädy perunasäkissä salaiselle hautausmaalle monien kaltaistensa kanssa. Koulun arki ja harvinainen juhla ovat jatkuvaa alistamista, mielivaltaa ja väkivaltaa, silkkaa pahuutta. Elwood on kuitenkin päättänyt selviytyä mahdollisimman nopeasti pois Nickelistä ja palata isoäidin luo, kenties vielä collegeenkin.

Romaanin viimeisessä kolmanneksessa kerrotaan Elwoodin vaiheista Nickelin jälkeen ja lähestytään alun totuuden paljastumista, hetkeä, jolloin maailma saa tietää, mitä Nickelin koulukodissa oikeasti tapahtui. Lukijalle Whitehead on säästänyt aivan loppusivulle vielä yllätyksen.

Nickelin pojat ei oikein päästä rauhaan, vaikka sen kannet on sulkenut jo muutama viikko sitten. Tämä on myös niitä harvoja teoksia, jonka voisin lukea vielä uudelleenkin. Toivon sille runsaasti lukijoita meillä ja muualla. Toivon myös, että lisää Whiteheadin teoksia suomennettaisiin pikimmiten. Tämän seuraksi sopii myös hienosti keväällä ilmestynyt Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssija (Tammi, 2020). Itse luin sen jo aikaisemmin.

Jos lait muuttuivatkin, niin eivät ihmiset eikä se, miten he toisiaan kohtelivat.

Colson Whitehead: Nickelin pojat (The Nickel Boys)
Suom. Markku Päkkilä.
Otava 2020. 222 s.

Arvostelukappale.

Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo

Tänään 10.10.2019 on oikea kirjallisuuden megapäivä. Koti-Suomessa liputetaan Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden kunniaksi, ja Ruotsissa on ilmoitettu, mitkä kirjailijat saavat vuosien 2018 ja 2019 kirjallisuuden Nobel-palkinnot. Palkinnot menivät puolalaiselle Olga Tokarczukille ja itävaltalaiselle Peter Handkelle.

Juuri eilen avauduin yhdessä Twitter-keskustelussa, että olen jo lopulta tajunnut jättää kaikki Nobel-veikkaukset tekemättä, sillä perinteisesti julkistamispäivä on paljastanut huutavan aukon lukusivistyksessäni, koska tyypillisesti en ole kuullutkaan voittajasta ennen tai jos vaikka olenkin, en ole lukenut yhtään hänen teostaan. Ennusteeni toteutui tällä kertaa puoliksi, sillä yllättäen olen lukenut yhden Olga Tokarczukin romaanin eli ensimmäisen suomennoksen hänen tuotannostaan. Teos on nimeltään Päivän talo, yön talo. Sattumalta sain sen luettavakseni lehtiarvostelua varten. Lainaan tähän nyt vuonna 2004 Salon Seudun Sanomissa julkaistun arvioni siitä. Suonette anteeksi aloittelevan kriitikon haparoivan tyylin.

***
Puolalaista kirjallisuutta käännetään suomeksi harvoin. Olga Tokarczukin romaani Päivän talo, yön talo todistaa, että tämä on selvä epäkohta. Puolalainen kirjallisuus näyttäisi olevan kiinnostavaa ja nykyaikaista, ja Tapani Kärkkäisen suomennos on nautittavaa luettavaa.

Tokarczukin teos on postmoderni eri tekstilajien mosaiikki. Kertojana on kirjailijan oloinen nuori nainen, joka puolisonsa kanssa asuu vanhassa talossa pienessä maalaiskylässä Sleesiassa aivan Tšekinmaan rajan tuntumassa. Kertoja tarkkailee ympäristöään ja kirjaa muistiin naapuriensa edesottamuksia, tarinoita ja jopa unia. Erityisesti unet kiinnostavat häntä niin, että hän etsii Internetistäkin sivut, joille ihmiset eri puolilta maailmaa käyvät kirjaamassa uniaan muistiin ja toisten luettaviksi. Unet tuntuvat olevan ainoa asia, jota kukaan ei oikeasti voi omistaa.

Unien lisäksi romaanissa on mm. keskiaikainen pyhimystarina Kümmernis-nimisestä nunnasta, joka saa Jeesuksen kasvot. Lisäksi kerrotaan legendan muistiinmerkitsijän outo elämäntarina, jossa nuori munkki haluaisi muuttua naiseksi. Raja onkin romaanin keskeinen teema. Mikä erottaa naisen miehestä, entä unen todellisuudesta tai elämän kuolemasta? Mitä on olla rajalla? 

Raja on konkreettisesti läsnä kertojan pihapiirissä, sillä rajavyöhyke hipoo tonttia. Urbaanilta legendalta kuulostaa sattumus, jossa Saksasta kotiseutukäynnille piipahtanut mies kuolee sydänkohtaukseen rajapylvääseen nojaten. Sekä puolalaiset että tšekinmaalaiset rajamiehet siirtelevät ruumista rajan yli, koska eivät jaksaisi ryhtyä monimutkaiseen byrokratiaan, jonka kuolema rajalla aiheuttaa.

Puola ja Sleesia ovat historian aikana kokeneet monia mullistuksia, jotka vaikuttavat nykypäivänäkin puolalaisten elämään. Tokarczuk kertoo koskettavasti kotiseutunsa asuttamisesta toisen maailmansodan jälkeen. Kertojankin kotitalo on saksalaisen rakentama. Kun rajat 1990-luvun alussa aukenivat, alkoivat saksalaiset tehdä matkoja entisille kotiseuduilleen ja käydä katsomassa kotejaan. Tilanne muistuttaa monin tavoin Suomen ja Karjalan vastaavaa, ja tuntuu siksi läheiseltä.

Muun tekstin lomaan Tokarczuk on kirjoittanut muutaman paikallisen ruokaohjeen. Reseptit saavat suorastaan karmivan sävyn, kun yksi kertoo, miten valmistetaan kärpässienimuhennosta. Muhennos surmasi kertojan talon rakentaneen miehen ainoan lapsen sodan aikana, kun äiti oli vahingossa poiminut valkoisia kärpässieniä herkkusienten joukkoon. Kertoja tosin väittää itse syövänsä kaikkia sieniä, myös kärpässieniä!

Päivän talo, yön talo on uskomattoman rikas teos. Se kertoo monta tarinaa eri aika- ja todellisuustasoilla, ja se on samalla sekä hauska, surullinen että syvällinen. Siinä on mukana myös ripaus mystiikkaa, joka paljastuu kuin varkain. Mainio esimerkki on ihan kirjan lopussa, kun kerrotaan naapurin iäkkään Martan todellinen (?) talvehtimistapa.

Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo (Dom dzienny, dom nocny)
Suom. Tapani Kärkkäinen.
Otava 2004. 377 s.


***

Itävaltalaisen Peter Handken nimi kyllä soittelee jotain etäistä kelloa päässäni, mutta olen vakuuttunut, etten ole hänen tuotantoaan lukenut.

Kirjahyllyjeni kätköistä VII: G-hylly

Vaatimattoman kokoisen G-hyllyn kohdalla vedetään henkeä tulossa olevan lähes kaksi hyllymetriä kattavan H-osaston edellä (olenkin ajatellut jakaa H-hyllyn esittelyn kahtia). G-hyllyn ehdoton kuningas on Otavan kirjasto -sarjassa vuonna 2011 suomeksi ilmestynyt Sinne missä maa päättyy. Uskomatonta kyllä kirja on ilmestynyt jo viisi vuotta sitten. Luin sen uutena heti tuoreeltaan lehtiarviota varten, ja lukukokemus on vieläkin hyvin muistissa. Kirja on paksu (685 s.), se on aiheeltaan ja teemoiltaan raskas ja synkkä sekä rakenteeltaan lukijaa haastava. Se on samalla hyvin vaikuttava ja palkitseva, kaunis ja tärkeä. Ehdotonta maailmankirjallisuutta.

Lainaan tähän nyt sellaisenaan viisi vuotta vanhan lehtijuttuni (Salon Seudun Sanomat 31.12.2011)  kirjasta:

”Israelilaisen David Grossmanin järkälemäinen teos Sinne missä maa päättyy on suuri romaani monessa mielessä. Ihmissuhde- ja sukupolviromaanin kerronta on hengästyttävän tiivistä. Grossman suorastaan vyöryttää keski-ikäisen naispäähenkilön Oran tunnetiloja ja muistoja lukijan ylle. Tarina on koskettava ja ajatuksia herättävä, pelottavan realistinenkin. Mikään helppo lukukokemus romaani ei ole.

Ora on päättänyt juhlistaa poikansa Oferin kolmivuotisen asepalveluksen päättymistä äidin ja pojan yhteisellä vaellusretkellä Galileassa. Huolelliset valmistelut on tehty, kun Ofer kertookin ilmoittautuneensa vapaaehtoiseksi Libanonin-operaatioon.

Kauhuissaan Ora tekee kaupat kohtalon kanssa ja päättää lähteä yksin vaeltamaan. Jos hän ei ole tavoitettavissa, ei hänelle voida tuoda huonoja uutisia pojasta. Jos hän jaksaa vaeltaa tietymättömissä koko operaation ajan, Ofer selviää. Sattuman oikusta Ora saa vaelluskumppanikseen nuoruudenrakastettunsa Avramin, josta ei ole kuullut juuri mitään vuosiin.

Alkaa tuskallinen matka läpi Galilean ja samalla muistojen ja kokemusten. Vähitellen ja epäkronologisesti purkautuvat esiin Oran, hänen aviomiehensä Ilanin ja kummankin rakkaan ystävän Avramin merkillisesti yhteen kietoutuneet elämäntarinat.

Kolmikko tutustui poikkeuksellisissa oloissa 1960-luvun lopulla kuuden päivän sodan aikana, kun he murrosikäisinä nuorina olivat erityksissä sairaalan lähes autiolla epidemiaosastolla. Taistelujen keskellä solmitut siteet ovat kestäneet yli seuraavan sodan, joka on jättänyt kaikkiin kolmeen pysyvät arpensa.

Grossman valaisee rohkean tinkimättömästi Israelin tilannetta valtion sisältä, tavallisten juutalaisten näkökulmasta. Ora, Ilan ja Avram olivat israelilaisten parhaimmistoa, lahjakkaita, reippaita nuoria, jotka tekivät tinkimättömästi velvollisuutensa kansansa hyväksi. Vuosikymmenestä toiseen jatkuva sotatila ja arkipäivää alati varjostava pelko kuluttavat kuitenkin vahvimpiakin.

Kun omat pojat ovat asepalvelusiässä eikä muutosta vallitsevissa oloissa ainakaan parempaan suuntaan ole alkanut näkyä, kukin henkilöistä huomaa olevansa yhä enemmän oppositiossa. Rauha vaikuttaa saavuttamattomalta utopialta. Se voi kuitenkin muuttua todeksi, jos tavalliset ihmiset sitä tarpeeksi haluavat.

Grossman ei saarnaa, vaan hänen kerrontansa vaikuttaa hienovaraisemmin keinoin. Niukoissa jälkisanoissa kirjailija paljastaa, että hänen oma poikansa ei selviytynyt vastaavasta operaatiosta, johon hänet Oferin tavoin lähetettiin.”

Sinne missä maa päättyy -romaanin on englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Markku Päkkilä. Vahva suositus tälle huikealle teokselle!

Seuraavaksi G-hyllystä pistää silmään Granta-sarja. Kyseessä on suomalaisversio tunnetusta brittiläisestä kirjallisesta aikakauskirjasta. Suomessa Grantaa eli Uuden kirjallisuuden areenaa julkaisee Otava ja toimittaa Aleksi Pöyry. Sarjassa ilmestyy kaksi teemoitettua kirjaa vuodessa. Olen päättänyt kannattaa tätä tuotetta hankkimalla sen osat omaan hyllyyni, vaikka en niitä kaikkia kokonaan varmaan koskaan luekaan. Kirjoissa on erilaisia tekstejä, kuten novelleja, esseitä ja otteita vielä julkaisemattomista kirjoista niin kotimaisilta kuin ulkomaisiltakin tekijöitä. Kuudes Granta Raha minulta näyttää vielä puuttuvan.

Mitä ajatuksia kokoelmani tämä osuus herättää Sinussa? Mitä tuttuja kirjoja löysit listasta? Mitä olennaista näyttäisi puuttuvan? Mikä lukemattomista ehdottomasti pitäisi ottaa pian lukuun? 

G-hyllyni sisältö 8.5.2016:

Christfried Ganander: Hääruno (1771), lahja, lukematta
Petina Gappah: Muistojen kirja (Tammi, 2017), ostettu, lukematta

Paolo Giordano: Ihmisruumis (WSOY, 2014), a-kpl, lukematta

Daniel Glattauer: Takiainen (Atena, 2013), a-kpl, lukematta

Granta 1. Ruoka. (Otava, 2013), ostettu, luettu osittain

Granta 2. Outo. (Otava, 2014), ostettu, luettu osittain

Granta 3. Parhaat nuoret suomalaiset kertojat (Otava, 2014), ostettu, luettu osittain

Granta 4. Seksi. (Otava, 2015), ostettu, luettu

Granta 5. Venäjä. (Otava, 2015), ostettu, lukematta
Günter Grass: Kampela (Tammi, 1979), lahja, lukematta

Graham Greene: Hiljainen amerikkalainen (Tammi, 1956), ostettu, lukematta

David Grossman: Sinne missä maa päättyy (Otava, 2011) a-kpl, luettu

Jan Guillou: Pahuus (WSOY, 1996), ostettu, lukematta, poistettu 2.1.2018
Laura Gustafsson: Korpisoturi (Into, 2016), a-kpl, lukematta
Laura Gustafsson: Pohja (Into, 2017), a-kpl, lukematta
Satu Grönroos: Tuulen suku (Atena, 2016), a-kpl, lukematta

Kirjahyllyjeni kätköistä -sarja:

A-hylly
B-hylly
C-hylly
D-hylly
E-hylly

F-hylly

Äitienpäiväruusu kaikille äideille ja äitien lapsille!

Kirjahyllyjeni kätköistä V: E-hylly

Tuhdilta E-hyllyltä erottuu kaksi teosta kuluneiden selkämystensä ansiosta: Umberto Econ Ruusun nimi ja Kerstin Ekmanin Tapahtui veden äärellä. Kuluneisuus ei ole hämäystä, vaan kummankin kirjan olen itse lukenut useampaan kertaan ja vielä lainannut kavereillekin. Aitoja lempikirjoja molemmat.

Ruusun nimen luin ensimmäisen kerran melko tuoreeltaan suomennoksen ilmestyttyä eli suurin piirtein lukioikäisenä, kiitos äitini, joka jo silloin hankki ahkerasti kirjoja kotihyllyyn. Tuohon aikaan ahmin paksuja historiallisia romaaneja ja dekkareita, joten Econ hieno romaani tuntui vastaavan kaikkiin toiveisiini. En väitä, että olisin suinkaan kaikkia teoksen hienoja tasoja tuolloin tavoittanut (tuskin myöhemminkään), mutta tempauduin täysin teoksen musteentuoksuiseen maailmaan. Omaan hyllyyni on päätynyt vuonna 1997 painettu pokkaripainos (neljästoista painos!), ja kuten näkyy, sitä on myös ahkerasti luettu. Tarinaan olen heittäytynyt vuosien varrella myös elokuvan ja kuunnelman muodossa. Suosittelen Ruusun nimeä lämpimästi, vaikka tiedän, että se jakaa kansaa jyrkästi.

Samantapainen tausta on suhteellani Kerstin Ekmanin tuotantoon, eli alkusysäys tuli äidin suositeltua kirjakerhosta hankkimaansa jännittävää Tapahtui veden äärellä. Omankin kappaleeni olen näemmä kirjakerhosta hankkinut. Teos on edelleen minusta yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista ja ehdotonta dekkarieliittiä. Econ tuotannosta ole koettanut lukea muutakin Ruusun nimen jälkeen, mutta yritykset ovat karahtaneet kiville liian korkealentoisuuden takia (Foucaultin heilurin sentään taisin sinnitellä loppuun), mutta

Ekmanilta olen lukenut myös romaanin Herätä minut eloon (Tammi 1998), josta vaikutuin, vaikka se olikin huomattavasti TVÄ:tä raskaslukuisempi. Kirjahyllyyni olen koonnut vankan nipun Keltaisen kirjaston julkaisemaa Ekmanin tuotantoa odottelemaan sitä surullisen kuuluisaa parempaa lukuaikaa. Sormet tosin alkoivat jälleen syyhytä TVÄ:tä selaillessani. Se pitäisi lukea taas… Vahva suositus Ekmanille.

Lukumääräisesti runsain E-hyllyläinen on turkulainen kirjailija Kirsti Ellilä, jonka tuotantoon tutustuin kunnolla blogini alkuvaiheessa. Osan hänen kirjoistaan lainasin tuolloin kirjastosta, joitakin sain arvostelukappaleina ja osan olen hankkinut kaupoista sarjaa täydentämään. Ns. Kirkkotrilogia eli Pappia kyydissä, Pelastusrenkaita ja  Ristiaallokkoa on edelleen ajankohtainen sarja uskonnosta ja sukupuolten välisestä tasa-arvosta perhe- ja työelämän pyörteissä. Ellilän virkistävän humoristinen kertojanote kantaa romaaneja Miehen tuoksu ja Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Ellilän teoksissa on tiettyä ajattomuutta, joten niihin kannattaa ehdottomasti tarttua. Olen lukenut (ja blogissanikin esitellyt) myös joukon Ellilän nuortenromaaneja, ja niitä suosittelen myös lämpimästi.

E-hyllyni sisältö tällä hetkellä (24.4.2016):

Kim Echlin: Kadonneet (Tammi 2009), ostettu kirjaston poistomyynnistä, lukematta

Umberto Eco: Ruusun nimi (WSOY, 1983), ostettu, luettu useaan kertaan

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys (Tammi, 2012), ostettu, lukematta

Jennifer Egan: Sydäntorni (Tammi, 2013), ostettu, lukematta

Torgrim Eggen: Pärstäkerroin (Gummerus, 2006), ostettu, lukematta

Torgrim Eggen: Sisustaja (Gummerus, 2005), saatu lahjaksi, lukematta

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati (Tammi, 2014), ostettu, lukematta

Kerstin Ekman: Herran armo (Tammi, 2002), ostettu, lukematta

Kerstin Ekman: Viimeinen uitto (Tammi, 2004), ostettu, lukematta

Kerstin Ekman: Raaputusarvat (Tammi, 2005), ostettu, lukematta

Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä (Otava, 1994), ostettu, luettu useaan kertaan

Kirsti Ellilä: Pappia kyydissä (Karisto, 2009), ostettu, luettu poistettu 9.5.2017

Kirsti Ellilä:Pelastusrenkaita (Karisto, 2010), ostettu, luettu  poistettu 9.5.2017

Kirsti Ellilä:Ristiaallokkoa (Karisto, 2011), arvostelukappale, luettu  poistettu 9.5.2017

Kirsti Ellilä: Miehen tuoksu (Karisto, 2007), ostettu, luettu poistettu 9.5.2017

Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin (Karisto, 2005), ostettu, luettu poistettu 9.5.2017

Kirsti Ellilä: Tuntemattomat (Karisto, 2015), arvostelukappale, luettu poistettu 9.5.2017

Rakas - 7 rakkaustarinaa (Karisto, 2014), eri tekijöitä, ostettu, lukematta

Anne Enright: Unohdettu valssi (Otava, 2012), ostettu, lukematta

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (Otava, 2012), muistaakseni blogiarvonnassa voitettu, lukematta

Lukematta on siis suuri osa E-hyllyn kirjoista. Kirjojen haaliminen lienee turhuutta, mutta minua täysi hylly lukemattomia ja hyviksi tietämiäni kirjoja kummallisella tavalla rauhoittaa. Tunnen toki välillä myös syyllisyyttä näiden mestariteosten lukemattomuudesta.

Mitä ajatuksia kokoelmani tämä osuus herättää Sinussa? Mitä tuttuja kirjoja löysit listasta? Mitä olennaista näyttäisi puuttuvan? Mikä lukemattomista ehdottomasti pitäisi ottaa pian lukuun? 

Kirjahyllyjeni kätköistä -sarja:

A-hylly
B-hylly

C-hylly

D-hylly

Kirjahyllyjeni kätköistä III: C-hylly

Kirjahyllyni C-osasto ei ole koolla pilattu, mutta sisältö on sitäkin laadukkaampi. Tutulla kaavalla mennään taas, eli joukossa on sekä luettuja että toistaiseksi lukemattomia klassikoita, hyviksi havaittuja luettuja ja suositusten sekä omien kokemusten perusteella hankittuja lukemattomia. Osa on majaillut hyllyssäni jo vuosikausia ja tulee siellä myös pysymään.

Italo Calvinon kansipaperiton Keltaisen kirjaston klassikko Paroni puussa on perintökirja äidinäidin hyllystä ja siten rakas muisto jo pois menneestä läheisestä. Kirjaa en ole vielä tullut lukeneeksi, mutta aika varmasti sillekin vielä tulee. Toinen Keltaisen kirjaston klassikko eli Capoten Aamiainen Tiffanylla sen sijaan on luettu heti uutena (kyseessä on neljäs painos). Sekin sietäisi lukea uudelleen, sillä en enää muista käytännössä mitään kirjasta.

Joseph Conradin Pimeyden sydän on tullut hankituksi, koska hänen toinen teoksensa Anarkistit teki aikanaan vaikutuksen ja luin jostakin, että Pimeyden sydän on hänen pääteoksensa. Olen lehtiarviossani vuonna 2004 kirjoittanut Anarkisteista muun muassa näin:

Conrad kuvaa 1800-luvun lopun Lontoota ja sen asukkaita kriittisen tarkasti, jopa julmasti. Englantilainen yhteiskunta näyttää kirjassa melko hymyttömät kasvonsa. Omien sanojensa mukaan Conrad on käyttänyt ironiaa kertoessaan kuolemaa kylvävistä terroristeista. Aikalaiset eivät oikein tätä ymmärtäneet, mutta nykylukijan on helpompi huomata Conradin säälimätön ote. Anarkistien vaikuttimet eivät todellakaan ole kovin yleviä tai aatteiden kultaamia, eivätkä terroristit sankareita.

Pelottavan ajankohtainen teos siis.

Norjalaisen Lars Saabye Christensenin Velipuoli on päätynyt hyllyyni kirjaston poistomyynnistä siksi, että ihastuin Christensenin tyyliin lukiessani häneltä suomennettua romaania Malli (Otava 2006). Siitä olen kirjoittanut itselleni muistiin näin:

”Päähenkilö on norjalainen taidemaalari Peter Wihl, joka on aikanaan herättänyt suurta huomiota taidepiireissä debyyttinäyttelyllään Amputaatioita. Nyt Peterin loiste on jo hiipumassa, eikä uuden näyttelyn tekeminen ota sujuakseen. Sitten Peter saa yllättäen kohtauksen, jonka aikana hän menettää tajuntansa ja näkönsä. Sokeutuminen olisi pahinta, mitä hänelle voisi tapahtua. Säilyttääkseen näkönsä Peter turvautuu äärimmäisiin keinoihin.

Romaani alkaa kohtauksella, jossa Peter antaa haastattelua uusimman näyttelynsä avajaisten aikaan. Kohtaus päättyy pahaenteisen arvoituksellisesti. Koko romaanin ajan lukija saa vihjeitä siitä, että kaikki ei pääty hyvin. Vasta loppuneljänneksessä kuitenkin vasta paljastuu, miksi.”

Ei siis ihme, että Christensen on päätynyt Otavan ’Siniseen kirjastoon’. Velipuoli kuitenkin vielä odottelee lukuaikaansa sekin.

C-hyllyni todellinen kulmakivi on kuitenkin Minna Canth. Tämä suomalaisen kirjallisuuden vankkumaton matroona on ollut idolini opiskeluajoista lähtien, jolloin osallistuin kotimaisen kirjallisuuden opintoihin kuuluneelle Minna Canth -kurssille. Opettajamme valmisteli kurssin aikana muistaakseni lisensiaattityötään Canthista ja oli valtavan innostunut ja perehtynyt aiheestaan ja tutkimuskohteestaan. Poikkeuksellisesti hän käytti tuttavallisesti kirjailijasta puhuessaan etunimeä, mikä hieman ensin hätkähdytti mutta alkoi lopulta tuntua hyvin lämminhenkiseltä. Kurssin aikana ja sen jälkeen luin lähes kaiken painetun tuotannon Canthilta, ja osan olen lukenut useaan kertaan. 

Anna-Liisa ja muita teoksia on WSOY:n Laatukirjat-sarjan pokkaripainos vuodelta 1994, ja olen sen kyseisenä vuonna myös itselleni hankkinut. ’Muita teoksia’ kirjassa on kuusi: Murtovarkaus, Työmiehen vaimo, Köyhää kansaa, Hanna, Kauppa-Lopo ja Papin perhe, joten tällä yhdellä niteellä saa haltuunsa tärkeimmät Canthin tuotannon huiput. Työmiehen vaimo on hyllyssäni myös erillisenä näköispainoksena (ohut kirja, jossa ei ole tekstiä selkämyksessä). Kyseinen opus päätyi haltuuni muistaakseni jollakin opintoihin liittyneellä Helsingin-reissulla SKS:n kirjamyymälästä, mutta ihan varma tästä en ole. Jos muistikuvani on oikea, se on tapahtunut siis 1980-luvun loppupuolella.

Tällaisia ajatuksia siis heräsi itselleni C-hyllyni äärellä. Millainen on Sinun kirjahyllysi C-osasto? Mitä olennaista minulta puuttuu, entä Sinulta?

C-hyllyni kirjat 10.4.2016:

Italo Calvino: Paroni puussa (Tammi, 1981, 2.painos), lahja, lukematta
Albert Camus: Sivullinen (Otava, 1947), ostettu, luettu
Minna Canth: Anna-Liisa ja muita teoksia (WSOY, 1994), ostettu, luettu
Minna Canth: Salakari (SKS, 1887), ostettu, lukematta, poistettu 17.1.2018
Minna Canth: Työmiehen vaimo (WSOY, 1885), ostettu, luettu
Minna Canth: Työmiehen vaimo (WSOY:n juhlapainos 2017), a-kpl
Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla (Tammi, 1967), ostettu, luettu
Eleanor Catton: Valontuojat (Siltala, 2014), ostettu, lukematta
Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru (Otava, 2001), ostettu, luettu, poistettu 28.6.2016
Laura Gustafsson & al: Toinen tuntematon (WSOY, 2017), a-kpl, luettu
Lars Saabye Christensen: Velipuoli (Otava, 2003), ostettu kirj. poistom., lukematta
Chris Cleeve: Little Been tarina (Gummerus, 2011), ostettu, lukematta
Chirs Cleeve: Sodassa ja rakkaudessa (Gummerus, 2016), a-kpl, lukematta
J. M. Coetzee: Hämärän maat (Otava, 2007), ostettu, lukematta
Joseph Conrad: Pimeyden sydän (Otava, 1968), ostettu, lukematta

Gil Courtemanche: Kigalin sunnuntait (Like, 2003), lainassa äidiltä, lukematta

Kirjahyllyjeni kätköistä:
A-hylly
B-hylly

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Hänellä oli omituinen tunne, joka liittyi peiliin: että hän oli koko elämänsä ollut yhdellä puolella peiliä, kun taas kaikki muut olivat olleet toisella, ja nyt lasi oli särkynyt ja paksut sirpaleet lojuivat kaikkien heidän jaloissaan.

Brittikirjailija SadienJonesin tuotannosta suomennettiin ensimmäisenä neljäs teos Ehkä rakkaus oli totta (Fallout, Otava) viime vuonna. Ihastuin Jonesin romaaniin melkoisesti, ja vuodenvaihteessa annoin sille ääneni Blogistanian Globalia -kisassakin. Tämän vuoden alkumetreillä Otava julkaisi Jonesin palkitun (First Novel award -palkinto  2008 Costa Book Awards -kilpailussa) esikoisromaanin Kotiinpaluu (The Outcast).

Usein hieman kummastelen kirjojen suomennosjärjestystä, vaikka toki ymmärrän, että on turvallisinta aloittaa esimerkiksi huomiota jo muualla saaneesta läpimurtoteoksesta ja testata sen avulla vastaanottoa. Tässä tapauksessa esikoiskirja on selkeästi jo ollutkin läpimurtoteos, ja se on poikkeuksellisen hieno esikoiseksi. Tosin Jones ei ole aivan tyhjästä aloittanutkaan, vaan takana on ollut jo esimerkiksi näytelmäkäsikirjoituksia ennen romaanin julkaisemista.

Toisaalta Jonesin tapauksessa epäjärjestyksessä kääntämisestä ei ole haittaakaan, koska romaanit ovat täysin itsenäisiä teoksia eivätkä muodosta mitään sarjaa. Joten napinat sikseen ja asiaan.

Vuonna 1957 Lewis Aldridge, 19-vuotias nuorukainen, vapautuu Brixtonin vankilasta kärsittyään lähes kaksivuotisen rangaistuksensa. Lewis palaa Lontoosta junalla pieneen Waterfordin kylään, mutta kukaan ei ole häntä asemallakaan vastassa. Sattumalta paikalle osunut Tamsin Carmichael, Lewisin isän miljonääripomon vanhin tytär, poimii Lewisin kyytiinsä ja vie tämän kotiin. Kotona vastaanotto on kummallinen. Äitipuoli Alice on hermostunut, isä Gilbert lähinnä vihamielinen.

Varsinaisesti tarina alkaa vuodesta 1945, jolloin Gilbert Aldridge palaa sodasta vaimonsa Elizabethin ja pienen poikansa Lewisin luokse. Mies on ollut sotaretkellä vuosia, eikä Lewis muista isästään oikein mitään. Gilbert ei selvästikään osaa asettua seitsenvuotiaan pojan isän rooliin, vaan isän ja pojan suhde jää etäiseksi. Pieni Lewis kokee, että isä syrjäyttää hänet äidin rinnalta. Gilbert vaatii pojaltaan asioita, joita tämä ei pysty täyttämään. Ristiriita on valmis.

Lukija heitetään siis arvoitusten eteen. Miten kummassa isän ainakin päällisin puolin onnellisesta kotiinpaluusta joudutaan tilanteeseen, jossa Lewis palaa vankilasta kaksitoista vuotta myöhemmin? Minkä kammottavan rikoksen teini-ikäinen poika on voinut tehdä joutuakseen vankilaan? Mitä on tapahtunut pojan äidille Elizabethille ja mistä on putkahtanut paikalle epävarma äitipuoli Alice?

Kaikkiin näihin kysymyksiin annetaan vähitellen vastaukset. Kirjan puolivälin tuntumassa onneton tarina on uudelleen Lewisin kotiinpaluun hetkessä. Silloin tapahtumat saavat kokonaan uutta intensiteettiä. Kahden vuoden aikana on kylässä tapahtunut paljon, ja Lewis on kasvanut ainakin fyysisesti aikuiseksi. Mutta millainen on miehen elämä, jos hänellä on läheisimpien ihmistensä joukossa ikävä Brixtonin vankilaan?

Kotiinpaluu sopii hienosti romaanin nimeksi, mutta huono ei ole myöskään alkukielinen The Outcast, hylkiö. Sillä hylkiö Lewis kotonaan ja kotikylässään totisesti on! Tätä näkemystä painottaa erityisen innokkaasti Lewisin isän pomo, kylän merkkimies Dicky Carmichael, jonka kartanomaisen talon suojissa tapahtuu asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa. Katastrofin merkit leijuvat ilmassa vahvoina, mutta kukaan ei tunnu niitä huomaavan tai niistä piittaavan.

Kotiinpaluu osoittaa, että Sadie Jones hallitsee romaanin rakenteen. Tarina on kirjoitettu juuri sopivan rikkonaisesti niin, että lukijalle ei paljasteta kaikkea, vaan hän joutuu itse kokoamaan palaset ja yhdistelemään ne. Silti rakenne ei ole vaikea tai itsetarkoituksellinen.

Vahvimmillaan Jones on kuitenkin hienovireisessä ja herkässä henkilökuvauksessa ja ihmisten toiminnan perustelussa. Kulissien ylläpitäminen on kaikkein tärkeintä. Kun se ei otakaan onnistuakseen, tehdään korjaamatonta vahinkoa yksilöille. Jos pieni lapsi ei osaa ilmaista surua, kauhua ja tuskaa ’oikein’, hän on väistämättä kummajainen.

Jones kuvaa puhuttelevasti 1940–50-lukujen Britannian asenneympäristöä. Traumaattisen kokemuksen kokenutta lasta ei osata auttaa mitenkään. Kun tuska sitten lopulta vuosien piinan jälkeen ryöpsähtää väkivaltaisesti ulos, on tarjolla vain rangaistuksia. Jones kuvaa tätä kaikkea aivan ilmiömäisesti mitenkään selittelemättä, osoittelematta tai saarnaamatta, vain kertomalla. Moneen otteeseen ahdistuin Lewisin ja Carmichaelin perheen nuoremman tytön Kitin puolesta. Teki mieli huutaa: ”Miksi kukaan ei tee mitään?”

Vaikka kirja siis paikoin ahdistikin, se oli kokonaisuutena nautinnollinen lukukokemus. Jones vie lukijan aikamatkalle kadotettuun aikaan Lontooseen ja englantilaiseen pikkukylään. Henkilöt ovat todellisia ja heidän kohtalonsa koskettavia. Hienovaraisesti Jones näyttää syyt henkilöiden toiminnan takana. Lopussa pilkahtaa myös toiveikkuus. Hylkiön ei ehkä tarvitse jäädä lopullisesti hyljeksityksi, kun totuus lopulta paljastuu raadollisuudessaan ja ihmisten silmät aukenevat.

Kotiinpaluusta tehtiin vuonna 2015 kaksiosainen tv-elokuva (BBC1-kanava), joka sai hyvät arvostelut. Sen näkisin mieluusti Suomen televisiossakin. BBC:n sivuilta katsottavissa olevien leikkeiden perusteella elokuva (tai minisarja) vaikuttaa juuri sellaiselta, josta pidän.

Toivon myös, että Otava pitää Jonesin julkaisulistallaan. Suomentamista odottavat siis edelleen teokset Small Wars ja The Uninvited Guests. Lisääkin Jones kirjoittanee! On aika hienoa huomata löytäneensä jälleen yhden uuden suosikkikirjailijan.

Sadie Jones: Kotiinpaluu (The Outcast)

Otava 2016. Suom. Marianna Kurtto. 361 s.

Ostettu.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Vuoden alussa luettiin taas madonlukuja kirjamyynnin laskusta Suomessa. Kaunokirjallisuuden myynti on laskenut jo useana vuonna peräkkäin, ja nyt huomio kiinnittyi erityisesti käännöskirjallisuuden myynnin laskuun. Tieto herättää masentavia ja osin ristiriitaisia tunteita. Kirjan intohimoisena ystävänä toivoisin, että edes kirjoja olisi myyty. Erityisesti kotimaisen kirjallisuuden ystävänä kuitenkin ensin ilahtuu, että ainakin suomalaista kirjallisuutta sentään vielä ostetaan. Mutta eihän asia tietenkään ole ihan niin yksinkertainen. Millaiseksi kirjallinen kenttämme muuttuu, jos käännöskirjallisuus kuihtuu? Mitä tiedämme sen jälkeen muiden kulttuurien ihmisten elämästä ja sielunmaisemasta? Suomalainen kirjallisuus ei elä tyhjiössä, ei ole koskaan elänyt. Laadukkaalla käännöskirjallisuudella on oma tärkeä osansa kirjallisessa kulttuurissamme.

Tunsin myös pienen piston sydämessäni. Omat luettujen teosten listani viime vuosilta osoittavat selvästi, että omat lukuvalintani kallistuvat selvästi kotimaisen suuntaan. Tietoisestikin myönnän tehneeni valintoja suomalaisten kirjailijoiden eduksi tehdessäni kirjaostoja. Rajattomastihan kenelläkään ei ole varoja käyttää kirjoihinkaan, joten vähät sijoituksensa haluaisi tehdä järkevästi ja oikeudenmukaisesti.

Kaikesta huolimatta kuitenkin tunnen olevani myös laadukkaan käännöskirjallisuuden suuri ystävä. Monet kirjailijat ovat vuosien varrella tulleet rakkaiksi juuri käännösten kautta. Myös kustantajat kiitettävästi panostavat käännöksiin, ainakin minun mielestäni. Laadun varmoina merkkeinä pidän ainakin kirjan ilmestymistä Tammen Keltaisessa kirjastossa tai Otavan Kirjastossa, jota kutsun tuttavallisesti ’Siniseksi kirjastoksi’. Näistä sarjoista monet teokset ovat päätyneet omaankin hyllyyni ja niiden joukosta löytyy useita ikisuosikkejani. Teokselle on vahva suositus, jos se julkaistaan näissä sarjoissa.

Nämä pitkät esijupinat liittyvät iloon, jota tunsin lukiessani loistavaa, hyvin suomeksi käännettyä romaania Ehkä rakkaus oli totta. Kyseessä on brittikirjailija Sadie Jonesin neljäs romaani mutta ensimmäinen suomennos. Kirja tarjosi oikeastaan kaikkea sitä, mitä toivon hyvältä lukukokemukselta. Sain uppoutua mielenkiintoiseen, oivaltaen ja huolella kirjoitettuun tarinaan. Tutustuin kiinnostaviin henkilöihin, liikutuin heidän kohtaloistaan ja elin tovin heidän elämäänsä. Matkustin tarinan siivin toiseen aikaan ja paikkaan. Tapahtui kaivattu lukemisen flow-ilmiö!

Hieman harmittaa kirjalle annettu suomenkielinen nimi, joka saattaa vaikuttaa turhan siirappiselta ja siten karkottaa joitakin lukijoita. Alkukielinen ytimekäs Fallout olisi voitu kääntää suoraan vaikka ’Pudotukseksi’. Rakkaudella ja intohimolla monine sävyineen on toki kirjassa ehdottoman keskeinen sijansa, mutta tekisi silti vääryyttä romaanille, jos sitä kuvaisi ’vain’ rakkausromaaniksi. Romaani kertoo rakkauden ja rakastamisen vaikeuden lisäksi ainakin ystävyydestä, teatterista ja taiteesta, kirjoittamisesta ja aikuistumisesta.  

1960-luvun alussa pienen teollisuuskaupungin kasvatti Luke tapaa sattumalta lontoolaiset Leighin ja Paulin sateisella Sestonin kadulla. Tapaaminen muuttaa kolmikon elämän. Luke on kirjoittanut pöytälaatikkoon näytelmäkäsikirjoituksia, ja Paul haaveilee tuottajan urasta. Kaunis Leigh työskentelee teatterin järjestäjänä. Tapaamisen innoittamana Luke päättää lähteä Lontooseen sen kummemmitta valmisteluitta. Paulin ja parin muun ystävän kanssa hän perustaa ensimmäisen oman teatterinsa lontoolaisen pubin yläkertaan.

Alkavat hullut kokeellisen teatterin ajat. Töitä tehdään vimmaisesti ja eletään boheemisti. Luke osoittautuu paitsi loistavaksi kirjoittajaksi myös melkoiseksi naistenmieheksi. Leigh valitsee kuitenkin Paulin, tai siltä ainakin vaikuttaa. Tekikö päätöksen kuitenkin Luke? Joka tapauksessa kolmikko asuu yhdessä pienessä asunnossaan ja ahertaa rakkautensa eli teatterin parissa. Sitten kuvaan astuu eteerinen Nina, näyttelijätär, joka lumoaa Luken. Valitettavasti Nina on jo tahollaan naimisissa kummallisesti käyttäytyvän teatterimogulin kanssa. Lontoon teatterimaailma osoittautuu lopulta hyvin pieneksi ja sisäänpäin lämpiäväksi, ja kaikki tuntevat toisensa. Kaikkien ratkaisut myös vaikuttavat kaikkiin, tavalla tai toisella.

Jones kirjoittaa henkilöistään eläviä ja kiinnostavia. Lukiessaan ei hetkeäkään epäile, etteivät he olisi tosia ja oikeita. Läheisimmäksi henkilöksi minulle tuli Luke. Hänen menneisyytensä on koskettavan traaginen ja sitä kautta selittyvät monet hänen ratkaisunsa. Jones kuvaa hienosti Luken kirjoittamista. Kun teksti on valmis ja sitä aletaan esittää teatterin lavalla, kirjoittaja tuntee monenlaisia kipeitä tunteita. Arvostelujen odottaminen on yhtä tuskaa! Luke joutuu teippaamaan valmiin tekstinsä sisältämän laatikon kiinni päästäkseen siltä rauhaan. Vain siten hän ei enää voisi muokata sitä ja vain sillä tavoin hän pystyy menemään eteenpäin ja aloittamaan uuden työn.

Vaikka Luke tekeekin lopulta ratkaisuja, joita en voi hyväksyä, pidin hänestä eniten loppuun saakka. Myös Leigh on miellyttävä hahmo. Eniten tuskastuin Ninaan, ja erityisesti tämän inhaan äitiin. Kestää säälittävän kauan ennen kuin Nina saa otteen omasta elämästään. Harmi vain, että siihen mennessä on jo ehtinyt tapahtua peruuttamatonta vahinkoa monella suunnalla.

Ihmissuhteet ovat siis romaanin keskeistä ainesta, mutta kaikkeen liittyy saumattomasti myös henkilöiden yhteinen intohimo eli teatteri. Taiteen maailma ei ole mikään herttainen yhteisö, ja teatterin ympärilläkin liikkuu monenlaista oman edun tavoittelijaa. Kaikkeen liittyy olennaisesti myös raha. Kuka saa parhaat tekstit tuotettavakseen? Kenet kiinnitetään näytelmään? Paul heittäytyy bisnekseen kaulaansa myöten aloittaessaan oman teatterin rakentamisen ihan konkreettisesti.

Romaani on myös mielenkiintoinen aikahyppy 1960- ja 1970-luvuille. Maailma oli erilainen, vaikka ihmiset olivatkin samanlaisia kuin nyt. Kännykättömyys ja netittömyys on virkistävän nostalgista ja tuo tarinaan ulottuvuuksia, joita ei nykyhetkeen sijoitetussa romaanissa enää voi olla. Aika liikkuu toisella tavalla. Musiikilla on oma osuutensa tarinan tunnelmassa, ja huomaavaisesti kirjan takakannesta löytyy teoksen soittolista! Myös kirjallisuuslistan voisi kirjasta laatia, sillä tarina sisältää monia viitteitä niin klassikkonäytelmiin kuin

-romaaneihinkin.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta (Fallout)

Suom. Marianna Kurtto. Otava 2015. 427 s.

Ennakkokappale. Kiitokset kustantajalle!

Kirjailija Chimamanda Ngozi Adichien tuotanto

Monilukuisten suosikkikirjailijoitteni kärkikaartiin kuuluu ehdottomasti nigerialais-yhdysvaltalainen, vuonna 1977 syntynyt huippulahjakas Chimamanda Ngozi Adichie. Adichie on niitä parempien tähtien alla syntyneitä ihmisiä, joilta tuntuu onnistuvan kaikki, mihin he ikinä päättävätkin ryhtyä. Akateemisen, kuusilapsisen perheen viides lapsi aloitti lääketieteen opinnoit Nigeriassa, mutta muutti sitten Yhdysvaltoihin ja jatkoi opintojaan toisilla aloilla. Menestystä tuli niin akateemisessa maailmassa kuin kaunokirjallisessakin. Kaikki hänen julkaisemansa proosateokset ovat olleet palkittuja ja kiitettyjä.

Itse tutustuin tähän kirjailijaan menestysteoksen Puolikas keltaista aurinkoa suomennoksen ilmestyttyä vuonna 2009. Sen jälkeen olen tarkasti pitänyt huolen, että hankin uudet suomennokset tuoreina luettavakseni. Suomennosjärjestys oli epäkronologinen, koska alkuun lähdettiin tällä vuonna 2006 ilmestyneellä läpimurtoteoksella.

Puolikas keltaista aurinkoa -romaanin tapahtumat ajoittuvat 1960-luvulle itsenäistyneen Nigerian alkuvuosiin sekä vuosikymmenen lopulla käytyyn Nigerian ja Biafran sotaan. Pitkä ajanjakso takaa sen, että henkilökuvat ehtivät syventyä kunnolla ja henkilöt käydä lukijalle läheisiksi. Sota myös muuttaa kirjan henkilöitä uskottavasti. Adichieta ei ole turhaan ylistetty henkilökuvauksen taitajaksi.

Varsinaista päähenkilöä kirjassa ei ole, vaan tapahtumia kuvataan viiden hyvin erilaisen ihmisen näkökulmista. Keskiössä ovat ylellistä keskiluokkaista elämää viettäneet kaksossisarukset Olanna ja Kainene, jotka 1960-luvun alussa ovat etääntyneet toisistaan. Kumpikin valitsee itselleen elämänkumppanin, jota heidän nousukasvanhempansa eivät hyväksy. Kaunis Olanna rakastuu radikaaliin yliopiston matematiikanopettajaan, ja Kainene ottaa luokseen valkoisen, englantilaisen kirjailijan Richardin.

Lisäväriä tähän kirjavaan henkilövalikoimaan tuo vielä Olannan miehen palveluspoika Ugwu, joka kymmenvuotiaana näkee ensimmäisen kerran jääkaapin. Älykkäästä Ugwusta tulee Olannan perheelle hyvin läheinen ihminen. Henkilöiden tarinat kietoutuvat yhteen, erkanevat ja taas yhdistyvät. Adichie on lisännyt tarinansa kiehtovuutta hylkäämällä kronologisen kerrontajärjestyksen.

Afrikka kiehtoo lukijaa eksoottisuudellaan. Adichie ei kuitenkaan romantisoi, vaan näyttää mantereen ja Nigerian monet kasvot. Britti-imperiumi on häikäilemättä ajanut niin taloudellisia kuin ulkopoliittisiakin etujaan muodostaessaan Nigerian valtion. Heimorajoista tai maantieteellisistä olosuhteista ei ole piitattu. Korruptio kukoistaa ja huhut heimojen eriarvoisesta kohtelusta leviävät nuoressa valtiossa. Sota tuntuu väistämättömältä.

Puolikas keltaista aurinkoa -teoksen luokittelu rakkausromaaniksi ei tee sille oikeutta. Henkilöt tuntevat niin rakkautta, vihaa, intohimoa, pelkoa, mustasukkaisuutta, toivoa kuin kaikkia muitakin inhimillisiä tunteita. Sota ja nälänhätä ajavat ihmiset epätoivoisiin tekoihin, joita Adichie kuvaa säästeliäästi mutta tehokkaasti.

Seuraavana suomennettiin vuonna 2003 ilmestynyt Adichien esikoisromaani Purppuranpunainen hibiskus, jonka kertoja on 15-vuotias Kambili-niminen tyttö. Nelihenkinen perhe edustaa 1980-luvun Nigerian yläluokkaa. Isä on arvostettu vapaustaistelija, joka on omin käsin luonut menestyvän yritysryppään, johon kuuluu mm. suorasanainen sanomalehti. Perhe elää yltäkylläisyydessä, vaikka maata koettelevat poliittiset selkkaukset ja muut ongelmat pitävät pääosan kansasta rutiköyhänä.

Ulospäin kaikki näyttää Kambilin perheessä hyvältä. Vanhin lapsi on poika, ja molemmat lapset ovat hienojen koulujensa parhaita oppilaita. Perhe osallistuu aktiivisesti katolisen kirkon toimintaan, ja isä harjoittaa avokätisesti hyväntekeväisyyttä.

Kotona asiat ovat kuitenkin aivan toisin. Isä on väkivaltainen hirmuvaltias, jonka oikkuja muun perheen on toteltava. Isä terrorisoi perhettään äärimmäisellä uskonnollisuudella ja kunnollisuuden tavoittelulla. Ruokarukoukset ovat ikuisuuden mittaisia, eikä messukäyntejä tai ehtoollista tule jättää väliin. Lapsille on laadittu tiukat päiväohjelmat, joiden noudattamista myös tarkasti valvotaan.

Isä on kieltänyt lapsiaan olemasta missään tekemisissä pakanauskontojen harjoittajien kanssa. Pahaksi onneksi isän oma isä ei ole suostunut kääntymään kristinuskoon. Välit ovat katkenneet, ja isoisä elää äärimmäisessä köyhyydessä poikansa kesäpalatsin liepeillä.

Ainoa henkireikä Kambilille ja veljelle Jajalle on isän vapaamielinen ja rohkea sisko, joka ottaa lapset vierailulle luokseen Nsukkaan. Tädin perheen elämä on kuin toiselta planeetalta. Normaalia elämää nähtyään lasten on entistä vaikeampi sopeutua kotona yhä kovenevaan mielivaltaan. Törmäys on väistämätön.

Adichie osoittaa jo esikoisromaanissaan hienot kertojan kykynsä. Erityisesti henkilökuvaus on johdonmukaista ja vakuuttavaa. Romaani on väkevä kuvaus elävästä, oikeasta Afrikasta jyrkkine vastakohtaisuuksineen. Se on myös hieno ja uskottava kertomus nuoren tytön aikuistumisesta vaikeuksista huolimatta.

Kolmantena suomennosvuorossa oli vuonna 2009 ilmestynyt novellikokoelma Huominen on liian kaukana. Olin jo hieman kärsimätön, sillä en edelleenkään osaa arvostaa novelleja romaanien veroisiksi, kun on kysymys lukunautinnosta. Onneksi viimein viime vuoden loppupuolella ilmestyi kauan odotettu romaani, joka täytti kaikki Puolikas keltaista aurinkoa -kirjan asettamat odotukset: Kotiinpalaajat.

Keskiluokkaisia nigerialaisia eivät aja pois kotimaastaan nälkä tai sota, vaan yleinen olojen levottomuus ja näköalattomuus. Korruptoituneet hallitukset eivät saa valtiota toimimaan, ja yliopistojen opetus katkeilee jatkuviin lakkoihin. Vaikka tutkinnon saisi suoritettuakin, mitä sillä voisi tehdä, jollei haluaisi kansainvälisten öljyfirmojen palvelukseen?

Älykäs mutta vähävarainen Ifemelu onnistuu saamaan osittaisen opiskelustipendin ja viisumin Yhdysvaltoihin. Vaikka perillä odottaakin ystäviä ja sukulaisia, on kulttuurishokki tyrmäävä. Nigeriassa Amerikka on häilynyt mielessä unelmien kultamaana, mutta totuus on toinen. Ilman työlupaa maahan tullut musta afrikkalaisnainen on yhteiskunnan pohjasakkaa.

Rotukysymys lyö Ifemelua päin kasvoja, mutta sanavalmis nainen kääntää tilanteen edukseen perustamalla rotua käsittelevän blogin. Menestys ei kuitenkaan auta lopulliseen kotiutumiseen, ja romaanin alussa kerrotaankin, että Ifemelu on jo tehnyt päätöksen: hän palaa kotiin.

Kotona on muutakin kuin vain vieraaksi muuttunut Nigeria. Lagosissa elää Ifemelun suuri rakkaus Obinze, jonka Ifemelu on jättänyt ilman selityksiä ankeimpina Amerikan-aikoinaan. Obinze on myös kotiinpalaaja, vaikka hänen kokemuksensa Lontoosta ovat vielä monin verroin Ifemelun vastoinkäymisiä karummat. Mutta voivatko muualla asuneet enää tuntea oloaan kotoisaksi Nigeriassa?

Kotiinpalaajat on paitsi hyvin yhteiskunnallinen ja inhimillisiä peruskysymyksiä käsittelevä teos myös ja ennen kaikkea rakkauskertomus. Miten Ifemelun ja Obinzen käy, kun takana on kummallakin erilaista elämää ja kokemuksia? Adichie kertoo tarinansa kiehtovasti. Kirjan sivuilla sykkii afrikkalainen elämä värikkäänä ja aitona, koristeellisesta eksotiikasta riisuttuna.

Jos aloittelee nyt Chimamanda Ngozi Adichien tuotantoon tutustumisen suomeksi, voi aloittaa esikoisromaanilla ja edetä järjestyksessä. Voisin kuvitella, että se on paras ratkaisu.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (Half of a Yellow Sun)

Suom. Sari Karhulahti. Otava. 608 s.

Arvostelukappale lehteen (jutussa lainattu omaa lehtiarviota).

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus (Purple Hibiscus)

Suom. Kristiina Savikurki. Otava. 334 s.

Arvostelukappale lehteen (jutussa lainattu omaa lehtiarviota).

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (Americanah)

Suom. Hanna Tarkka. Otava. 528 s.

Arvostelukappale lehteen (jutussa lainattu omaa lehtiarviota).

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (romaani) ja Afrikkalaistyttöjen seksielämä (novelli)

Kiinnostuin Taiye Selasista syksyllä luettuani Helsingin Sanomista pitkän kirjailijaa käsittelevän artikkelin. Poikkeuksellisen lahjakkaan nuoren naisen esittely jäi mieleen. Jo tuota juttua lukiessani ajattelin, että kirjailijan tausta vaikuttaa aika paljon samantapaiselta kuin vanhemman suosikkikirjailijani Chimamanda Ngozi Adichien. Nigerian ja Ghanan historiat lomittuvat ja liittyvät yhteen, ja kummankin kirjailijan tuotannossa nuo maat ja niiden kansat ovat vahvasti mukana. Mutta niin ovat mukana myös länsimaat, Yhdysvallat ja Eurooppa.

Selasin menestys kirjailijana vaikuttaa satumaiselta. Esikoisromaani myytiin useisiin maihin jo sen käsikirjoitusvaiheessa. Novelli Afrikkalaistyttöjen seksielämä pääsi vuonna 2011 Britannian Grantaan ja syksyllä 2013 Suomen ensimmäiseen Grantaan. Grantan kautta minunkin tuttavuuteni Selasiin pääsi syvenemään, kun luin tuon novellin ennen arviotavakseni saamani romaaniin tarttumista.

Laajahko novelli Afrikkalaistyttöjen seksielämä on taitavasti kirjoitettu. Yhden päivän novelli avaa kokonaisen perheen historian yksitoistavuotiaan tytön Edemin kautta. Ei ihme, että kustantaja pyysi Selasia laajentamaan novellia romaaniksi. Hienoa, että niin ei kuitenkaan tapahtunut. Liika asioiden avaaminen olisi voinut viedä tekstistä sen viehätyksen. Nyt paljon jää lukijan oman päättelyn ja mielikuvituksen varaan. Luin novellin nyt parin kuukauden jälkeen uudelleen, mikä ei ainakaan tehnyt tekstille vahinkoa.

Edem on joutunut eroon äidistään, kun eno on hakenut hänet luokseen Nigeriasta Ghanaan. Rikkaan enon perhe ei vaikuta kovin onnelliselta. Täti on kylmä ja kireä, serkku Comfort opiskelee huippuyliopistoissa ulkomailla mutta keikistelee kotona käydessään bikineissään palvelusväestä piittaamatta tai sitä viekoitellakseen. Tädin eno Mahmood vaikuttaa turhankin kiinnostuneelta pienestä ja äitinsä tavoin kauniista Edemistä.

Talossa valmistellaan hienoja juhlia, joiden illasta novelli alkaa ja päättyy. Päivän aikana Edem sattuu epäsopivasti enon työhuoneeseen ja näkee jotain, joka palauttaa mieleen lähes samantapaisen näyn lapsuudesta, kun hän yllätti äitinsä ja hotellinjohtajan intiimillä hetkellä. Perheen keskinäiset suhteet keikahtavat päivän tapahtumien takia uusiin asentoihin. Miten tapahtumat tekstin loputtua jatkuvat, jää lukijan pääteltäväksi.

Varsin kuvaava on kahteen kertaan tekstissä toistettu lause: ”Afrikkalaisten kotien oudossa arvojärjestyksessä äiditöntä lasta alempana on ainoastaan lapseton äiti.” Yllättävän moni talon väestä näyttää lopulta kuuluvan näihin kahteen alimpaan kastiin.

Mielenkiintoista on sekin, että Selasi käyttää novellissaan harvinaista toisen persoonan kertojaa. Päähenkilö on Edem ja näkökulma on hänen, mutta kerronnan persoona on sinä: ”Siinä sinä olet, yksitoistavuotiaana, yksin työhuoneen pimeässä, kuunvalon viileässä läikässä ikkunan äärellä.” Sinä on siis Edem. En muista lukeneeni aiemmin kuin yhden vastaavaa kerrontatekniikkaa käyttämällä kirjoitetun tekstin, ja se on novelli Chimamanda Ngozi Adichien kokoelmassa Huominen on liian kaukana.

Tartuin siis suurin odotuksin ja innokkaana romaaniin Ghana ikuisesti, joka ilmestyi suomeksi syksyllä. En joutunut hiukkaakaan pettymään. Romaani on kerrassaan upea. Kirjoitin siitä arviossani muun muassa näin:

Ghana ikuisesti alkaa Ghanaan palanneen perheenisän ja erityislaatuisen lahjakkaan kirurgi Kweku Sain kuolemasta. Yllättävä kuolema aamunkoitteessa tapahtuu nopeasti, mutta sen aikana Kweku ehtii palata ajassa taaksepäin moneen otteeseen. Lukija voi ryhtyä keräämään tarinan palasia Kwekun tehdessä lähtöä.

Kweku on tehnyt sen, mistä moni vain haaveilee. Hän on omiin kykyihinsä nojaten lähtenyt savimajasta ja muuttanut perheineen yhdysvaltalaiseen hienostolähiöön. Hinta on ollut kuitenkin kova. Vähintään yhtä lahjakas vaimo on luopunut yliopistostipendistään, ja perheen neljä lahjakasta lasta jäävät isälleen vieraiksi. On keskityttävä suorittamaan menestymistä.

Tieto isän kuolemasta saavuttaa täysin hajalle lyödyn perheen. Aikuiset sisarukset eivät kaikki edes tiedä toistensa asuinmaata saati puhelinnumeroa. Yllätys on monelle myös, että äitikin on muuttanut Ghanaan, jossa hänellä on oma salattu menneisyytensä.

Juurettomuus ja historiattomuus ovat Ghana ikuisesti -teoksen teemoja. Voiko pirstaleiksi lyöty perhe vielä eheytyä? Puhumattomuus ja hylkäämisen traditio kalvavat aikuisia lapsia. Heidän pahan olonsa edessä äiti Fola tuntee raskasta syyllisyyttä ratkaisuista, joita on tehnyt vain lastensa parasta ajatellen.

Selasin tapa käyttää kieltä on omintakeinen. Paikoin kielikuvat ovat runollisen kauniita ja raikkaita. Seuraavassa lauseessa voi kuitenkin olla lyhenteitä tai muita lähinnä asiakirjoittamiseen, kuten raportteihin, liittyviä typografisia keinoja. Suomentaja Marianna Kurtto on tehnyt hienon käännöksen, vaikka aikataulu lienee ollut kireä.

Myös rakenteeltaan romaani on taitavasti sommiteltu. Näkökulmien vaihtelut avaavat tapahtumien kulkua mielenkiintoisesti. Ghana ikuisesti on upea sukupolviromaani afrikkalaisen unelman toteutumisen vaikeudesta mutta myös afrikkalaisuuden perusolemuksesta: ”Lyömätön äly, muttei lainkaan moraalista selkärankaa. Sen vuoksi teillä on lapsisotilaita, raiskauksia. Kuinka voisitte arvostaa toisen miehen tytärtä, tai poikaa, kun ette arvosta edes omianne?”

Nyt vain on odoteltava Selasin seuraavaa teosta. On hauskaa, että kaltaiseni suomeksi lukevatkin pääsevät seuraamaan todella lupaavasti alkanutta kirjailijanuraa kronologisessa järjestyksessä ja lähes samaa tahtia muun maailman kanssa. Odotellessa voi vaikka lukea keväällä ilmestyvää Jhumpa Lahirin uutuutta Tulvaniitty. Lahiri on nimittäin kolmas kirjailija, jonka teemat lyövät hyvin yksiin näiden afrikkalaistaustaisten kirjailijoiden kanssa.

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (Ghana Must Go)

Otava 2013. Suom. Marianna Kurtto. 400 s.

Taiye Selasi: Afrikkalaistyttöjen seksielämä

Novelli. Suom. Marianna Kurtto. Ilm. Suomen Granta 1:ssä 2013 syksyllä.

Ghana ikuisesti arvostelukappale lehteä varten, Granta 1 ostettu.

Ensimmäinen Suomen Granta on minulla edelleen kesken, mutta aion siitä vielä ainakin muutaman novellin lukea ennen seuraavan ilmestymistä.