Olli Karila: Kuuden minuutin seikkailu ja muita jännityskertomuksia

 

Kirjailija ja toimittaja Olli Karila (oikealta nimeltään Niilo Pärnänen) ehti varhain katkenneen elämänsä aikana kirjoittaa runsaasti romaaneja, näytelmiä ja lyhyitä kertomuksia. Karila eli vuosina 1897–1936, ja vuonna 1944 Karisto julkaisi postuumisti seikkailuromaanin Punatukkainen madonna. Sitä edeltäneessä tuotannossa juuri seikkailu, jännitys ja viihde ovat keskeisiä elementtejä.

Karilan novelleja ja kertomuksia julkaistiin lukuisissa lehdissä, kuten Kolmiokirjan Jännike-nimisessä lukemistolehdissä. Tuotteliaan kirjoittajan lyhyitä tarinoita on julkaistu myöhemmin myös kokoelmina. 1990-luvun lopulla Seaflower-niminen kustantaja julkaisi kaksi kokoelmaa, ja nyt Juha Järvelä on koonnut tähän mennessä kaksi kokoelmaa, joista ensimmäisen Kuuden minuutin seikkailu -nimisen teoksen lainasin kirjastosta tutustumista varten.

Järvelä on kirjoittanut kokoelmaan Olli Karilasta ja tämän tuotannosta kertovat jälkisanat. Kokoelmassa on tusina eri lehdissä 1930-luvulla ilmestynyttä jännityskertomusta. Järvelä kertoo säilyttäneensä tekstien alkuperäisen kieliasun ja vain siistineensä painovirheitä ja yhdenmukaistaneensa typografiaa. Tätä siistintää olisi voinut tehdä vieläkin tiheämmällä kammalla, sillä lopulliseen asuun on harmillisesti edelleen jäänyt kosolti painovirheitä.

Kuten Järveläkin jälkisanoissaan toteaa, Karilan teksteissä on viehättävää ajankuvaa mutta aikakauden poliittisen ilmaston merkkejä niissä näkyy vähän jos lainkaan. Kokoelman jännityskertomuksia hän kuvailee cozy crime -tyyppisiksi. Totta onkin, että yhtään murhaa tai muutakaan kovin raakaa väkivallantekoa tarinoiden kuvaamissa rikostapauksissa ei ole. Sen sijaan erilaisia varkauksia, ryöstöjä tai niiden yrityksiä, petoksia ja huijauksia kyllä riittää. Tunnelma on samantyyppinen kuin vanhoissa suomalaisissa elokuvissa ja kuunnelmissa. Tarinat ovat mukavia makupaloja muun lukemisen lomaan.

Karilalla ei ole ainakaan tämän kokoelman kertomusten perusteella mitään vakiohahmoja selvittämässä rikoksia, vaan kaikki tarinat ovat täysin irrallisia ja itsenäisiä. Selvästikin kirjailijalla on ollut hyvä näppituntuma ajan ulkomaisista jännityskirjallisuuden ja
-kertomusten suuntauksista.

Nimikertomuksessa Kuuden minuutin seikkailu kotimatkalla oleva ratamestari huomaa rautatiesillan rakenteissa punaisena hehkuvan pisteen, joka hänen järkytyksekseen osoittautuu palavaksi sytytyslangaksi. Saman tien joku hyökkää hänen kimppuunsa pimeässä. Pikajuna on aikataulun mukaan saapumassa sillalle kuuden minuutin kuluttua. Miten päästä hyökkääjän kynsistä ja estää kammottava onnettomuus? Piinaavat sekunnit seuraavat toistaan.

Tammikuussa Juha Järvelä julkaisi toisen kokoelman Olli Karilan jännityskertomuksia nimellä Maskotti ja muita jännityskertomuksia.

Olli Karila (toim. Juha Järvelä): Kuuden minuutin seikkailu ja muita jännityskertomuksia
BoD – Books on Demand, 2024. 130 s.

Lainattu kirjastosta.

Jaana Lietzén: Rivienväliäitejä

 

”Sitten ajattelen vielä, että minä kirjoittaisin kirjan, ja jonain päivänä joku lukisi kirjaani ja joku analysoisi kirjani minäkertojaa ja luulisi analysoivansa minua. Mutta minä olen muualla, eivätkä sanat tavoittaisi minua, sillä minä luistan sanoja, niin kuin kirppupelin nappulat karkaavat isoa nappulaa pehmeällä viltillä. Eikä minua voi tavoittaa, sillä siellä, missä minä olen, ei sanoja tarvita.”

Näihin sanoihin päättyy Jaana Lietzénin autofiktiivinen pienoisromaani Rivienväliäitejä. Lietzén tavoittaa täsmällisesti hankaluuden, jonka kanssa autofiktion lukija joutuu kamppailemaan. Mikä kerrotussa on ’totta’, mikä fiktiota? Erityisen kovaksi lukijan mentaalinen paini muuttuu, kun kirjoittaja on tuttu ihminen. Missä kohdassa lukeminen muuttuu tirkistelyksi? Milloin on syytä tai lupa pöyristyä lukemastaan?

Yleensä pystyn ainakin omasta mielestäni lukemaan autofiktiivisiä teoksia silkkana fiktiona ja kaunokirjallisuutena, mutta on pakko tunnustaa, että Rivienväliäitien kohdalla homma ei hoitunut ihan niin helposti. Olemme nimittäin Jaana Lietzénin kanssa ainakin tuttavia. Olemme miltei samanikäisiä, käyneet samat koulut sekä opinnot ja olemme kollegoja, vaikkakin eri työnantajien palveluksessa. Moikkailemme toisiamme kaupungilla, ainakin kesäisin torilla.

Otin Rivienväliäitejä mielihyvin luettavakseni, sillä olen lukenut Lietzénin tekstejä aiemminkin. Hän on ollut mukana paikallisessa kirjoittajaryhmässä, joka kymmenisen vuotta sitten julkaisi kaksi novelliantologiaa omakustanteina. Moralla murhaa mukavasti ja Rakkaudella sinun – kuolema -nimiset antologiat pitävät sisällään jännitys- ja rikosnovelleja, ja olen kummankin kirjan arviossani pitänyt erityisesti Lietzénin (silloin vielä nimellä Laakso) napakoista, puhuttelevista teksteistä. Pidin myös muutama vuosi sitten Salon Seudun Sanomissa ilmestyneistä Saloon liittyvistä raapaleista, joita Lietzén sai lehden sivuille useita.

Napakka tyyli ja sujuva, ilmaisuvoimainen ja täsmällinen kieli leimaavat osaltaan myös Lietzénin esikoisromaania. Se on 145-sivuinen pienoisromaani, joka jakautuu miltei neljäänkymmeneen lyhyeen lukuun. Jaana-niminen minäkertoja saa lähetteen terapeutille. Osa luvuista alkaa terapeutin vastaanotolla terapeutin kysymyksestä tai Jaanan omasta keskustelunavauksesta. Usein auki keriytyy jokin muisto lapsuudesta, isän kuolemasta, kun Jaana oli vain kolmivuotias, sen jälkeisistä vuosista mummun ja papan hoivissa tai kapinallisesta ja rajattomasta teini-iästä. Muistot kurottavat myös tarinoihin menneistä sukupolvista.

”Kieli on ihmisenä olemisen työkalu. Ilman kieltä on vaikeaa ellei mahdotonta päästä aitoon yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Ilman sanoja on mahdotonta puhua tunteistaan. Sanoilla naulataan suhteita.”

Terapiakäyntien lomassa elämässä tapahtuu muuta. Iäkäs ja dementoitunut äiti päätyy ensin sairaalan osastolle, häntä ollaan sieltä jo kotiuttamassakin ’reipaskuntoisena’, mutta sitten onneksi avautuu paikka hoivakodista, myöhemmin toisesta. Koronarajoitukset tuovat omat absurdit piirteensä äidin viimeisiin kuukausiin. Vierailuaikoja rajataan tiukasti ja suojavarusteita käytetään suorastaan vainoharhaisen tarkasti, ainakin osittain. Samaan aikaan äiti liukuu yhä kauemmas, tavoittamattomiin. Kontaktin saamisessa ei ainakaan auta, että kuulolaite ensin hajoaa, sitten katoaa, samoin silmälasit.

”Suurin osa elämästä on odottamista, joten kärsivällisyys on hyvästä. Jos kärsimys jalostaa, onko kärsivällisyys sen sivutuote? Voisiko saada jostain lisää kärsivällisyyttä ilman kärsimyksen kirkkainta kruunua? Parkkipaikalla sytytin tupakan edellisen tupakan kekäleestä ja minulla oli ikävä äitiä.”

Toinen vähintään yhtä kuormittava pitkä tapahtumasarja liittyy Jaanan uuteen suhteeseen ja avioliittoon. Aviomiehen entinen vaimo käyttäytyy suoraan sanoen kammottavasti ja yrittää kaikin keinoin pilata ex-miehensä uuden elämän, osin siinä onnistuenkin saadessaan pariskunnan aikuiset lapset kääntymään isäänsä ja tämän uutta vaimoa vastaan. Anopin kanssakaan ei ole ihan mutkatonta. Terapialle siis tosiaan on tarvetta!

”Rakkautta on hankala annostella sopivaa määrää. Ainakin niin, että molemmat osapuolet, sekä antaja että saaja, kokisivat annoksen sopivaksi. --- Kysyntä ja tarjonta eivät rakkauden kohdalla mitenkään itsestään selvästi kohtaa, ja aika usein tarve on tarjontaa suurempi. Kunnes sitten jossain vaiheessa kypsyy tyytymään siihen, mitä on saatavissa, mutta se täytyy oppia.”

Kuten tähän tekstiini lainaamista sitaateistakin näkee, Rivienväliäideissä on paljon pohdintaa. Kuka olen, millainen olen ja miksi? Miksi käyttäydyn ja tunnen näin tai noin? Millaisena muut minut näkevät? Kuinka kaukaa sukupolvien historiasta jotkut piirteeni tai ominaisuuteni ovat peräisin? Millaisia sukuni naiset olivat ja millainen heidän elämänsä?

Rivienväliäitien takakannessa sanotaan, että jos antaa kirjan imaista mukaansa, voi löytää itsensä kirjan rivien välistä. Minulle kävi näin. Luin kirjan ensin yhteen menoon ahmaisten sen kokonaisena. Liikutuin, erityisesti muistisairaan äidin kohtaamisten ja kohtaamattomuuksien kuvaukset menivät ihon alle, samoin lähes absurdeiksi kääntyvät tilanteet hoivakodissa juuri ennen äidin kuolemaa ja sen jälkeen. On valitettavan helppoa ajatella, että ainakaan niissä kohdin ei ole kovinkaan leveälti fiktiopensselillä maalailtu.

Sulattelin lukemaani pari viikkoa, ja luin kirjan sitten vähän rauhallisemmin uudelleen. Se kestäisi vielä uusiakin lukukertoja. Jos voisin kohdata romaanin Jaanan, sanoisin hänelle: ”Sinä olet hyvä juuri tuollaisena, sinä riität. Katso, mitä kaikkea hyvää ja kaunista elämä antaa meille kaikille, myös sinulle.”

Kirjoittaja Jaana Lietzénille sanon: ”Uusi romaani ainakin hautumaan, mieluiten tulille!”

Jaana Lietzén: Rivienväliäitejä
BoD 2023. 145 s.
Kannen kuva Jaana Lietzén.

Arvostelukappale.

Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet & Nanofaarao

 

Olen seurannut kirjailija Joonas Riekkolaa Twitterissä pitkään. Profiilissaan hän määrittelee itsensä vielä esikoiskirjailijaksi ja edelleen (kirja)tubettajaksi. Youtube-kanavallaan Joonas Riekkola julkaisee Luova Ruho -nimellä kirjamaailmaa yleisesti ja omaa kirjoittamistaan käsitteleviä vloggauksia sekä kirjafilee-nimellä kulkevia arvioita lasten- ja nuortenkirjoista.

Siivoojana työskentelevä Riekkola osallistui scifi-romaanikäsikirjoituksellaan Kariston ja Lastenkirjainstituutin kirjoituskilpailuun, jossa etsittiin erityisesti pojille sopivia kiinnostavia tekstejä. Karisto julkaisi hänen kilpailuun lähettämänsä käsikirjoituksen Silkkomaahan kadonneet vuonna 2021. Riekkolalla oli tarjota kustantamolle myös kirjan jatko-osaa, mutta Karisto ei ollut siitä kiinnostunut, ja hän julkaisi lopulta Nanofaarao-nimisen romaaninsa omakustanteena tänä keväänä.

Riekkola on kertonut kirjoittamisesta ja julkaisemisesta hyvin avoimesti vlogissaan. Hänen kertomansa perusteella suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannustoiminta näyttäytyy jokseenkin karuna toimintaympäristönä.

Silkkomaahan kadonneet sijoittuu kauas (?) tulevaisuuteen, jossa nykyään tuntemamme maailma ja teknologia ovat muinaista historiaa. Kaikki mahdolliset ympäristökatastrofiuhkakuvat ovat toteutuneet tuhoisin seurauksin.

Päähenkilö on Ilves-niminen poika, joka on riitautunut kotikylänsä päällikön ja koko väen kanssa ja päättänyt kadota. Vuoden verran hän on asustanut lähellä sijaitsevan pyhän tammen latvuksessa. Ilman ystävänsä Västäräkin apua hän olisi joutunut luovuttamaan jo aikoja sitten. Tarinan alussa Ilves löytää yhden mummonsa ystävän kuolleena polulta lähellä kylää. Iäkkään naisen selässä on kaksi omituisesti savuavaa reikää. Ilveksen on palattava kylään hakemaan apua.

Yhdessä Västäräkin kanssa Ilves kohtaa metsässä tytön, joka sanoo nimekseen Aino. Tytöllä on yllään erikoinen punainen mekko, ja hänen hiuksensa ovat omituisen hopeanhohtoiset. Häijy rosvojoukko ajaa Ainoa takaa, ja nuoret päättävät lyöttäytyä yhteen ja paeta joen yli pelottavaan Silkkomaahan. Sinne Ilves on aikonut lähteä jo pitkään, sillä hän haluaa selvittää, mitä hänen vanhemmilleen on tapahtunut. Äiti ja isä ovat aikanaan lähteneet retkikunnan mukana tutkimaan Silkkomaata, eikä heistä ole sen koommin kuulunut.

Nopeasti käy ilmi, että tarinat Silkkomaan vaaroista eivät ole olleet tyhjää pelottelua. Nuoret kohtaavat mitä hirvittävimpiä mutaatioiden seurauksena syntyneitä petoja, ja sen lisäksi Ainon perässä olevat rosvot saavuttavat heitä savuavilla moottoriajoneuvoillaan kammottavan nopeasti. Mitä rosvot oikein Ainosta haluavat?

Ilves ja Västäräkkikin huomaavat, että Aino ei tosiaankaan ole ihan tavallinen nuori nainen. Lukija tajuaa nopeasti, että Aino on jonkinlainen androidi, mutta Ilves ja Västäräkki eivät osaa sellaista kuvitellakaan. Ainon taidoista ja kyvyistä on kuitenkin korvaamatonta apua, kun he törmäävät barbaarisiin susilaisiin ja näiden tarkoin vartioimaan salaisuuteen, jota myös rosvojoukko kiivaasti havittelee.

Silkkomaahan kadonneet on juuri sellainen vauhdikas ja toiminnantäyteinen seikkailuromaani, jota poikien lukemattomuudesta huolestuneet tahot jatkuvasti peräänkuuluttavat. Sävy on tumma, jopa synkeä, mutta ei kuitenkaan aivan toivoton. Riekkola ujuttaa opetukset taitavasti kerronnan lomaan, eikä saarnaavuutta tai sormi pystyssä opettamista ole. Lukija saa tehdä johtopäätöksensä itse. Loppu jää samalla tavalla avoimeksi kuin alkukin: elämä jatkuu, kenties tarinakin. Riekkola ei tosiaankaan harrasta selittämistä, mitä pidän erinomaisena ansiona.

Vasta Nanofaaraota aloitellessani tajusin, että Aino on oikeastaan Silkkomaahan kadonneiden päähenkilö. Ainakin juuri hänen tarinansa jatkuu Nanofaaraossa. Jos Silkkomaahan kadonneet oli mielestäni nopeatempoinen, Nanofaaraossa kierrokset vain kohoavat. Ehkä jo aavistuksen liikaakin, sillä henkilö- ja miljöökuvaus ja samalla tärkeät tunnelman luominen ja jännityksen tiivistäminen jäävät paikoin turhan ohuiksi.

Mutta ei Riekkolalta ainakaan mielikuvitusta puutu! Nanofaarao on aivan uskomaton seikkailu tulevaisuuden Suomen alueella ja Uusi Kemi -nimisessä kaupungissa. Uutta Kemiä johtaa karismaattinen johtaja faarao Sinuhe, joka on vakuuttunut ja vakuuttanut kansalaisensakin, että suomalaisilla on takanaan kerrassaan loistava menneisyys. Nyt on aika rakentaa uudelleen menetetty valtakunta ja palauttaa sen mahti.

Tarina käynnistyy, kun Nuukso saapuu Uuteen Kemiin. Hän etsii siskoaan Uulaa, joka on lähtenyt kotoa. Uula on aina ollut hyvä kaikenlaisessa tekniikkaa vaativassa, ja hän on tehnyt lukuisia enemmän ja vähemmän toimivia keksintöjä. Sitä ei kuitenkaan katsota hyvällä, sillä hän on tyttö. Pitkiin aikoihin Uulasta ei kuulunut mitään, mutta sitten hän lähetti kotiin kirjeen ja kultakolikon. Uuden Kemin katujen huhutaan olevan kullalla silattuja, ja ilmeisesti huhu pitääkin paikkaansa.

Nuukso joutuu heti Uuden Kemin porteista astuttuaan pahoihin vaikeuksiin ja päätyy vankityrmään. Sieltä hänet pelastaa erikoinen hopeahiuksinen tyttö, joka kertoo nimekseen Aino. Hän kehottaa Nuuksoa häipymään pikaisesti kaupungista, sillä kansan keskuudessa kytee tyytymättömyys faarao Sinuhea ja hänen epäpätevää hallintoaan kohtaan. Nuukso ei kuitenkaan suostu lähtemään ennen kuin on tavannut Uulan ja saanut kerrottua tälle asiansa.

Ällistyksekseen Nuukso tajuaa, että Sinuhen pääinsinööri Nefernefernefer on oikeasti hänen isosiskonsa Uula, joka ei muuten lainkaan ilahdu Nuukson näkemisestä. Kaupungin ytimessä rakennetaan valtavaa hirsiversiota pyramidista, ja työmaa suorastaan nielee kaikenlaista työvoimaa. Sinne Nuuksokin päätyy Uulan alaiseksi.

Mutta mitä sisko oikein puuhaa rakennustyömaan uumenissa? Myös Ainoa kiinnostavat Uulan puuhailut sekä Sinuhen yhä kummallisemmaksi muuttuva käytös. Ei kai kyseessä vain ole jokin Nuukson kotikylässä ankarasti kielletty muinaisteknologia? Kun salaisuudet alkavat paljastua, kaiken tuho on vain hiuskarvan päässä toteutumistaan.

Nanofaaraossa on paljon riemukkaita oivalluksia, ja Riekkola yhdistelee rehvakkaasti erilaisia aineksia tarinaansa. En voinut olla hykertelemättä faarao Sinuhelle ja hänen kalleimmalle aarteelleen eli muinaiselle painetulle kirjalle, jonka jäännöksistä pystyy hädin tuskin päättelemään otsikon Sinuhe, egyptiläinen. Toinen Sinuhen aarteista on virheettömänä säilynyt punainen muoviämpäri. Kumpaakin aarretta säilytetään tarkasti vitriineissään faaraon palatsin yksityisissä tiloissa.

Nuukso ja Uula joutuvat omituisessa kaupungissa yhä uusiin vaikeuksiin ja vaaroihin, joten Ainon kyvyistä ja taidoista on jälleen korvaamatonta apua. Lopussa Aino paljastaa uuden mielenkiintoisen hitusen menneisyydestään, joten lukija jää odottamaan hänen seuraavaa seikkailuaan.

Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet
Karisto 2021. 202 s.
Kansi Karin Niemi.

Ostettu.

Joonas Riekkola: Nanofaarao
BoD/Omakustanne 2023. 213 s.
Kansi Karin Niemi.

Lainattu kirjastosta.

Merja Kurkinen: Kohtalon kellot

 

Luin syksyllä Hannu Salmen Finlandia-ehdokkaana olleen tietoteoksen Tunteiden palo – Turku liekeissä 1827. Teos teki suuren vaikutuksen monestakin syystä. Turun palo vuonna 1827 oli todellinen suurkatastrofi, joka muutti historian kulkua.

Kirja johdatti jälleen kirjan luo, sillä törmäsin Facebookin Historialliset romaanit -ryhmässä Merja Kurkisen uutuusromaanin Kohtalon kellot, jossa Turku palaa vuonna 1827. Innostuin pyytämään kirjasta arvostelukappaleen, vaikka tunnustan suhtautuvani erittäin varovasti omakustanteina julkaistuihin teoksiin.

Kohtalon kellot kuitenkin yllätti erittäin positiivisesti jo ulkoasullaan, joka on miltei ylellinen. Kovakantisen kirjan kansikuvassa on taustana Carl Ludvig Engelin maalaus Turusta vuodelta 1814. Siinä kirkon torni on siis vielä paloa edeltävässä asussa. Siististi sidotussa kirjassa on myös lukunauha, ja taitto on miellyttävä. Myös fontti on riittävän suurta ja miellyttävälukuista. Kirjan taitosta vastaa kirjailija itse.

Sisältönsä puolesta Kohtalon kellot on puhdasta rehellisenromanttista historiallista viihdettä. Sanon tämän siis kaikella rakkaudella.

Päähenkilö on turkulaisen nahkurimestari David Waldainin lempitytär Catharina, joka romaanin alussa kesällä vuonna 1827 täyttää kaksikymmentä vuotta. Isän toiveena on, että Catharina kihlautuisi syntymäpäivänään serkkunsa Oskarin kanssa, joka on otettu nahkurinverstaaseen kisälliksi ja josta isä toivoo yritykselleen jatkajaa ja perheensä toimeentulon turvaajaa. Sulhasehdokas ei älykästä ja taitavaa Catharinaa miellytä. Hän haluaisi jatkaa työskentelyään verstaalla kenkien suunnittelijana, mutta Oskarilla on toisenlaiset ajatukset vaimon tehtävistä ja asemasta.

Kesän korvalla Catharina kirjaimellisesti törmää salskeaan ylioppilaaseen tuomiokirkon nurkilla kirkon kellojen juuri kumistessa ja menettää sydämensä. Pian selviää, että kiinteäkatseinen punapää on Joakim Hornhufvud, varakkaan pohjalaisen laivanvarustajasuvun jälkeläinen.

Tarina etenee romanttisen viihteen kaavan mukaan, eli hyveellisten kyyhkyläisten onnen eteen rakentuu toinen toistaan vaikeampia esteitä. Lukija on alkusivuista alkaen jokseenkin varma, että aikanaan vielä hääkellot kumahtelevat oikeille ihmisille. Mutta miten sinne asti päästään, kun Turkukin palaa ja koleraepidemia niittää kaupunkilaisia hurjat määrät?

Genren konventiot ovat Kurkisella hyvin hallussa, samoin historiallisen ajankuvan rakentaminen. Itse odotin kiinnostuneena, miten kirjailija onnistuu romaanin alkupuolelle sijoittuvan Turun tuhoisan palon kuvauksessa. Koska se on vain yksi tapahtuma, joskin vaikutuksiltaan moninainen, kirjan päähenkilön elämässä, se ei lohkaise romaanista kovin merkittävää sivumäärää. Katastrofaalinen tunnelmakin jää osittain tavoittamatta, mutta ihan tyydyttävästi kirjailija siitä kuitenkin selviytyy.

Tarinaan on mukavasti ujutettu myös oikeita historiallisia henkilöitä, joista on kirjan lopussa vielä lyhyet esittelyt. Kirjan lopussa on myös lukuvinkkejä lisätietoa kaipaaville lukijoille.

Suurin piirtein tarinan puolivälissä jännite karkaa toviksi ja mietin, miten mielenkiinto on tarkoitus pitää yllä paksuhkon teoksen loppuun. Sitten alkaa kiiriä ensin etäältä mutta vähitellen yhä lähempää huolestuttavia uutisia uudesta vitsauksesta eli koleraepidemiasta. Korona-ajan lukija koki melkoisia déjà-vu-hetkiä, kun Turkuun alettiin perustaa kolerasairaalaa tartunnan saaneille ja määrätä ihmisiä koteihinsa eristyksiin. Valitettavan tuttua on myös ihmisten tehottomalta vaikuttava kamppailu epidemiaa vastaan. Kolera hiipii yhä lähemmäs Catharinan perhettä. Ketkä joutuvat taudin uhreiksi?

Kurkinen siis kirjoittaa luistavasti ja vakuuttavasti romanttista historiallista proosaa. Catharinassa on lieviä emansipatorisia piirteitä, vaikka ihan mutkatonta hänen pyrkimyksensä sekä ammatinharjoittajaksi että vaimoksi ei tietenkään ole. Eniten tiellä tuntuvat olevan konservatiivisesti ajattelevat naiset Oskar-serkkua lukuun ottamatta.

Viihdyin Kohtalon kellojen parissa oivallisesti. Se avasi jälleen uusia näkökulmia menneeseen Turkuun ja Suomeen.

Merja Kurkinen: Kohtalon kellot
BoD 2022. 378 s.

Arvostelukappale.

Gabriel Korpi: Timantti ja ruoste

 

On kevät, mutta Valo Kurjen maailma näyttää synkähköltä. Masentaakin. Mutta Valon rakastettu Jan suorastaan tursuaa elämäniloa, innostusta ja ideoita. Pariskunnan ystävä Helena on saanut töitä Silverforsin ruukkikylästä, joka sijaitsee noin tunnin matkan päässä Helsingistä. Jan haluaa myös muuttaa Silverforsiin, jossa viritellään taiteilijayhdyskuntaa ja turistirysää. Janin mielestä Valokin voisi siirtää toimistonsa kesäkuukausiksi vallan hyvin Silverforsiin, varsinkin, kun miehille vielä löytyy ihana vuokra-asuntokin ihan ruukkikylän keskustan tuntumasta.

Valoa tuntuu pännivän vähän kaikki. Oman perhepiirin paljastuneet salaisuudet ovat ilmeisesti kova pala, eikä miestä kiinnosta pätkääkään lähteä Australiaan tapaamaan sukulaisiaan, vaikka sisko sinne kovasti matkaa järjesteleekin. Bisnekset eivät oikein ota sujuakseen, ja ilmassa tuntuu leijuvan aavistus katumusta poliisin tehtävistä luopumisesta. Janin innostus Silverforsiin muuttamisesta tuntuu harmittavan erityisesti, mutta vähitellen Valonkin mieli alkaa taipua. Ehkä yhden kesän voisi sentään kokeilla?

Vaikka Valo vähitellen jopa pikkuisen lämpenee maaseudun rauhaan asettumiselle, hänen melankoliansa luo perustunnelman Gabriel Korven kolmanteen Valo Kurki -dekkariin Timantti ja ruoste. Hieman asiantilaa auttaa, että Valon ja Janin vuokraaman asunnon entinen asukas Robert Bladh on toistakymmentä vuotta sitten löytynyt kuistilta tapettuna.

Murhasta syytettiin Bladhin kanssa vuosia huonoissa väleissä ollutta tuttavaa, ja tämä joutuikin teosta vankilaan. Mutta oliko hän sittenkään oikea tekijä? Uhrin iäkäs sisko Alice Bladh ei usko, että oikea mies päätyi telkien taa. Asia alkaa askarruttaa myös Valoa, mikä ei tietenkään pikkukylässä ole aivan vaaratonta. Kun vanhoja asioita alkaa tonkia, pintaan nousee monenlaista epämiellyttävää. Pian on tuoreempikin rikos tongittavana ja mahdollisia tekijöitä kelpo tukku.

Timantti ja ruoste on edeltäjiensä tavoin leppoisahko nostalgiadekkari, jossa tunnelma ja ihmissuhteet ovat varsinaista rikoksen selvittelyä ja toimintaa tärkeämpiä. Aiemmassa jutussani sarjan ensimmäisestä ja toisesta osasta spekuloin, että jatkossa avattaneen vielä tarkemmin niitä kansainvälisiä kovan luokan rikoskuvioita, joita Valo tulee pariin otteeseen sohaisseeksi. Tällä kertaa silläkin saralla vähän pyörähdetään, kun Valo tekee nopean James Bond -tyylisen henkivartijakeikan. Varsinainen asia jää edelleen pohjavirtaukseksi.

Kirjailijanimen takaa kirjoittava Gabriel Korpi on salonseutulainen dekkaristi, jonka sarjan aiemmat osat sijoittuvat Helsinkiin. Tässä kolmannessa osassa uusmaalainen ruukkikylä Silverfors on keskeinen miljöö. Silverfors-nimistä ruukkikylää ei kartalta löydy, mutta oma mieleni sijoitti sitkeästi Timantin ja ruosteen tapahtumat kovin tuttuun Fiskarsin ruukkikylään. Olen järven takana sijaitsevan kylän kehitystä seuraillut tiiviihkösti useampia vuosikymmeniä. Kyllä sinne kirjallinen murhakin mukavasti sopisi!

Gabriel Korpi: Timantti ja ruoste
BoD-omakustanne 2021. 205 s.

Arvostelukappale.

Valo Kurki -sarja:

West Endin tytöt
Täydellinen päivä
Timantti ja ruoste

Eeva Kiviniemi: Ahne

 

”Oikein lukukelpoista ja vailla suurta raakuutta toimivaa jännitystä”, toteaa Ruumiin kulttuurin (1/2021) kriitikko Pirjo Ylöstalo Eeva Kiviniemen ja Taina Pietikäisen esikoisdekkarista Joki. Kyse on Turkuun sijoittuvasta kevytdekkarista, joka aloitti Kati Berg tutkii -nimisen sarjan. Kirjailijakaksikko kertoi blogissaan etsineensä pitkään mutta turhaan dekkarilleen kustantajaa ja päättäneensä lopulta julkaista sen omakustanteena.

Avausosa Joki ilmestyi siis vuonna 2020, ja nyt Kati Bergin tutkimukset jatkuvat dekkarissa Ahne. Kirjailijakaksikosta on tullut -yksikkö, sillä teos ilmestyi pelkästään Eeva Kiviniemen nimissä. Sen sijaan muutosta ei ole tapahtunut kustantamoasiassa, vaan Ahnekin on omakustanne. Sitä en tiedä, kuinka aktiivisesti Kiviniemi on edes etsinyt kirjoille ulkopuolista kustantajaa. Sen sijaan sen tiedän, että Saga Egmont -kustantamo on tehnyt tai tekemässä kummastakin kirjasta äänikirjaversiota.

Olisin kyllä toivonut, että Kati Berg tutkii -sarjalle olisi jo kustantaja löytynyt. Sekä Joki että Ahne ovat omassa alagenressään oikein hyviä, mutta ainakin Ahneessa olisi ollut vielä lisäpotentiaalia enempäänkin kuin mitä siinä lopulta on. Rivakkaotteinen kustannustoimittaja olisi voinut karsia rönsyjä ja jäntevöittää lopputulosta. Tämä on siis puhdasta mutua, sillä en tiedä, millaisen myllyn läpi kirja on oikeasti kulkenut. Mutta omaan makuuni Ahneessa olisi ollut karsimisen varaa muun kuin varsinaisen dekkarijuonen osalta. Lisäksi Kiviniemi vielä paljastaa Joen juonen ja loppuratkaisun ilman sen kummempia varoituksia! Kirjat siis kannattaa lukea ilmestymisjärjestyksessä.

Sarjan nimihenkilö Kati Berg on keski-ikäinen työtön historioitsija, joka ei koskaan saanut valmiiksi väitöskirjaansa kuningatar Kristiinasta, koska hänen kontolleen jäi lasten- ja kodinhoito biologimiehen tehdessä uraa ja tutkimusta pitkillä ulkomaankomennuksilla. Pitkä avioliitto on nyt kriisissä. Työmatkalta palannut aviomies löysi kodistaan tuntemattomat vuokralaiset ja vaimonsa kommuunista istumassa vieraan miehen sylissä.

Kati ei halua muuttaa takaisin kotiin, ja mies murjottaa. Samaan aikaan Kati huomaa pitävänsä yhä enemmän työllisyyskurssilla tapaamastaan Nallesta. Veri alkaa kiertää suonissa aivan kuten joskus ammoin nuoruudessa! Eniten tilanne tuntuu kaivelevan Millaa, Katin ja Pertin aikuista poliisiharjoittelijatytärtä, joka purkaa estoitta tunteitaan aiheuttaen kiusallisia tilanteita ja mielipahaa.

Katin tunne- ja perhekuvioita käsitellään Ahneessa paljon, kuten leppoisan cosy mystery -tyyppisen dekkarin tyyliin kuuluukin. Mutta kyllä siinä tapahtuu myös murha (itse asiassa parikin!) ja koko joukko muita rikoksia, jotka lopulta kietoutuvat siististi yhteen. Kirja alkaakin hyytävällä kohtauksella, jossa kaksi aamulenkkeilijää löytää nuoren naisen kuoliaaksi puukotetun ruumiin Kuuvuoren kuntoportailta.

Milla päätyy harjoittelussaan mukaan Kuuvuoren tapauksen tutkintaan, vaikka hänet sen lisäksi sysätään avustamaan Turkuun liittyvän vakuutuspetossarjan selvittelyssä. Milla osoittautuu jälleen hoksaavaiseksi poliisiksi, mutta Katinkin tutkijantaitoja tarvitaan loppuratkaisuun pääsemiseksi.

Kati törmää kummallisiin arvoesineiden katoamisiin, kun hän aloittaa vapaaehtoistyöt vanhusten palveluasunnoissa. Hukkaavatko huonomuistiset vanhukset itse tavaroitaan, joita hoitohenkilökunta ei ehdi pitää silmällä, vai liittyykö viattomilta vaikuttaviin tapauksiin sittenkin joku ulkopuolinen? Palvelutaloissa kun tuntuu erilaista väkeä lappavan kuin parhaassakin hollituvassa. Tämäkin juonilinjan yhdistyy lopulta Kuuvuoren puukotukseen, jonka ratkaisemiseen antaa korvaamattoman apunsa myös sympaattinen Kullannuppu-suomenhevonen.

Ehdottomia vahvuuksia Ahneessa (ja Joessa) ovat kauniisti kuvatut Turun maisemat, kadut ja rakennukset. Kun paikat ovat edes hitusen tuttuja, pystyy mielikuvissaan liikkumaan henkilöiden kantapäillä keskellä upeaa kaupunkia. Pidän kovasti myös siitä, että dekkarisarjan päähenkilö on mitä epätodennäköisin eli yli viisikymppinen työtön nainen. Ja kuten sanottu, rikosjuonetkin on punottu oikein näppärästi.

Kati on kuten kuka tahansa ihminen, eli hänessä on myös ärsyttäviä piirteitä. Itse väsyin hänen hanakkuuteensa kommentoida kaikissa mahdollisissa yhteyksissä ympäristönäkökulmaa. Onko pakko joka suupalasta kertoa, että se on vegaaninen tai miksi se ei nyt tällä kertaa ole mutta ensi kerralla kyllä taas varmasti?

Tunnustan harpponeeni yli lähes koko luvun, jossa Kati ja muutama muu henkilö piipahti Helsingissä mielenosoituksessa. En siedä tunnetta, että minua aletaan sormi pystyssä opettaa. Sellainen olo tässä kohdassa valitettavasti tuli, ja tähän olisin kustannustoimitusta kaipaillut. (Enkä nyt suinkaan tarkoita, etteivätkö ympäristökysymykset ja ilmastonmuutos olisi kiinnostavia ja tärkeitä aiheita.)

Mutta näistä kitinöistäni huolimatta kokonaisuutena Ahne toimii oikein hyvin. Mielihyvin palaan Katin ja Millan matkassa Turkuun, jos sellainen mahdollisuus tulee.

Eeva Kiviniemi: Ahne
Omakustanne, BoD, 2021. 268 s.

Arvostelukappale.

Juoneen liittyy myös omintakeinen jo aikaa sitten edesmennyt taiteilija Sally Schnitt tai ainakin hänen maalaamansa taulut. Taiteilija on fiktiivinen, mutta hänen tarinansa perustuu osittain taiteilija Meri Genetzin elämään. Tämä on erittäin mielenkiintoista, sillä luettuani Sanna Ryynäsen kirjoittaman Meri Genetz - Levoton sielu -elämäkerran, sain tietää, että olen (erittäin) kaukaista sukua Genetzille!

Taina Parikka: Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa 1-3

 

Olen ollut vankasti sitä mieltä, että ainakin yksi ruumis on välttämätön osa kunnon dekkaria. Lisäksi olen ollut sitäkin mieltä, että omakustanteet eivät ole varsinaisesti sellaista kirjallisuutta, jota mieluiten lukisin.

On ihan virkistävää huomata aina välillä, että omat mielipiteensä joutuu pyörtämään. Taina Parikan historiallisissa pehmodekkareissa ei tule ruumiita, mutta ne ovat siitä huolimatta (ellei juuri siksi?) aivan loistavia! Lisäksi Parikka on julkaissut kaikki kolme tähän mennessä ilmestynyttä Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa -sarjan osaa omakustanteina.

Parikka työskentelee Haminassa Kauppiaantalomuseon museonhoitajana. Kyseinen rakennus on mukana kaikissa kolmessa hänen dekkarissaan, mutta eniten sarjan avausosassa Varkaus vaskitehtaassa. Tämä nimenomainen vaski- eli kuparitehdas on nimittäin aikanaan sijainnut Kauppiaantalomuseon kiinteistössä, joka museon nettisivujen mukaan on rakennettu vuonna 1841 ja sijaitsee edelleen osoitteessa Kasarminkatu 6 Haminassa.

Suuri osa Parikan dekkareiden henkilöistä on ihan oikeita historiallisia henkilöitä. Myös fiktiivisissä henkilöissä on monissa mukana ainakin siteeksi faktaa. Sankaritar eli sarjan minäkertoja-päähenkilö on neiti Julia Sundman, jonka tausta on mielenkiintoinen. Parikka kertoo jo suunnitteluvaiheessa päättäneensä, että päähenkilö tulee olemaan Elfvingin kirjakaupassa työskentelevä neiti-ihminen. Sattuman kautta tälle kuvitteelliselle henkilölle löytyi käyttökelpoinen historiallinen tausta.

Oikea Julia Sundman syntyi Loviisassa varakkaaseen porvarisperheeseen vuonna 1846 ja muutti Haminaan vuonna 1867. Haminassa hän tutustui neiti Aleksandra Elfvingiin, josta tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen kirjakauppias, kun hän perusti kirjakaupan Haminaan. Juliasta tuli Elfvingin neitien pitkäaikainen asuinkumppani ja seuraneiti.

Parikka on kirjoittanut tälle historian Julialle teoksiinsa uran kirjakaupan osakkaana ja myyjättärenä. Isältään perimien varojen ansiosta Julia on suhteellisen varakas itsellinen nainen, joka ei vielä kolmikymmenvuotiaanakaan ole löytänyt itselleen sopivaa aviomiestä. Asia vaivaa Juliaa jonkin verran, ja hän punnitsee vaihtoehtojaan välillä hyvinkin analyyttisesti, jopa kyynisesti. Toisaalta hän kaipaa perhettäkin, mutta itse asiassa sittenkin ennemmin miehistä kosketusta…Ajatus on täysin sopimaton siveelliselle ja säädylliselle säätyläisnaiselle!

Varkaus vaskitehtaassa -dekkarissa Julian tilanteen tekee tukalaksi innokas kosija, joka sattuu olemaan neitien vuokraemännän poika. Julia tietää, että avioliitto olisi ratkaisu moniin hänen ongelmiinsa, mutta se ei silti tule kyseeseen missään tapauksessa. Julia on nimittäin auttamattoman rakastunut kuparitehtailija Johan Lindforsiin, joka taas on naimisissa. Tilanne on kiusallinen, eikä siitä ole kunniallista ulospääsyä.

Julian sydämenasiat ja avioitumiskuviot ovat keskeisinä mukana seuraavissakin teoksissa. Kolmannessa osassa Karsserissa kadettikoulussa Julian pään pistää täysin pyörälle kadettikoulun johtajan yksityissihteeri Aleksander Sigglund, komea ja hienokäytöksinen herrasmies, joka Julian järkytykseksi ja kuumotukseksi on häntä itseään miltei kymmenen vuotta nuorempi mutta joka silti osoittaa selvää kiinnostusta kirjakaupan neitiä kohtaan.

Neiti Julia Sundman on mitä onnistunein päähenkilö tähän kepeään historialliseen dekkarisarjaan. Hän on säätyläinen, kohtalaisen varakas ja siedettävän näköinen, vaikka ei mikään häikäisevä kaunotar. Hän on myös fiksu mutta ei ärsyttävän älykäs tai ylivertainen. Kirjakaupassa ja Elfvingin neitien kanssa asuessaan hän tuntee paljon kaupunkilaisia ja on aktiivisesti mukana kaupungin seuraelämässä. Aloin kolmen pienen dekkarin mittaan pitää kovasti Juliasta, joka kärvistelee rakkauselämänsä niukkuuden ja ajan ankarien sopivaisuussääntöjen puristuksessa. Hän on juuri sopivan emansipoitunut ja kipakka toiminnan ihminen minun makuuni.

Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa -sarjassa on siis tähän mennessä ilmestynyt kolme teosta: Varkaus vaskitehtaassa (2017), Kalkki kadoksissa (2018) ja Karsserissa kadettikoulussa (2020). Ensimmäisen teoksen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1875, keskimmäisen kuusi vuotta myöhemmäksi 1880-luvun alkuun ja kolmannen vuoteen 1884.

Varkaus vaskitehtaassa alkaa, kun Julia törmää iltahämärissä Haminan keskustan liepeillä tilanteeseen, jossa piika on jonkinlaisessa pulassa venäläiseltä upseerilta vaikuttavan miehen kanssa. Kun Julia lähestyy paria, mies häipyy nopeasti paikalta ja hätääntynyt piika kiittelee vuolaasti Juliaa. Käy ilmi, että nuori nainen on odottelemassa kadunkulmassa sulhastaan, joka ei ole saapunut sovittuun tapaamiseen. Tomera Julia ryhtyy selvittämään kadonneen sulhasen tapausta, ja nopeasti käykin ilmi, että tämä on päätynyt putkaan jäätyään kiinni tehtailija Lindforsin kassan varastamisesta. Kassa on edelleen kateissa ja pieniin päin olevan piikatytön sulhanen putkassa, joten neiti Julia Sundmanilla on pätevä syy pistäytyä tapaamassa komeaa tehtailijaa.

Kakkososassa Kalkki kadoksissa Julia saa yllättäen apurin rikosten ratkontaan, sillä rovasti Enckellin kymmenvuotias poika Manne eli Magnus osoittautuu varsin teräväpäiseksi ja tarkkasilmäiseksi miehenaluksi, joka haluaa auttaa Juliaa selvittämään pappilaan ja kirkon sakaristoon tehdyt omituiset murrot. Rikossarja tuntuu liittyvän Haminan esikaupungissa kulkevaan huhuun, jonka mukaan keskiaikainen ehtoollisviiniastia eli kalkki olisi ihmeitä tekevä parantava esine. Kun kalkki sitten katoaa, seuraa sarja omituisia tapahtumia.

Karsserissa kadettikoulussa saa vauhtia, kun säätyläisrouva pyytää Julialta apua kummityttönsä kiusalliseen ongelmaan. Aikuinen nuori nainen toimii opettajana tyttökoulussa, mutta nyt hänen maineensa ja tulevaisuutensa on uhattuna, sillä hän on jo toista vuotta saanut kummallisia nimettömiä kirjeitä sen jälkeen, kun osallistui kadettikoulun tanssiaisiin. Alkupään kirjeet ovat lemmekkäitä, mutta ne ovat vähitellen muuttuneet uhkaaviksi ja synkeiksi. Neito ei rohkene kertoa kirjeistä vanhemmilleen, koska pelkää menettävänsä lupansa työskennellä koulussa.

Julia ryhtyy selvittämään kirjeiden alkuperää, joka näyttäisi olevan yhteydessä Keisarilliseen Suomalaiseen Kadettikouluun, Haminan ylpeyteen. Avukseen hän saa innokkaan kirjuri Sigglundin mutta yllättäen myös huonokäytöksinen ja töykeä kadetti Mannerheim osoittaa olevansa kiinnostunut auttamaan viehättävää ikäneitoa tämän epäsovinnaisissa puuhissa. Epäsovinnaiset puuhat herättävät epäluuloja myös Julian asuinkumppaneissa Elfvingin neideissä, ja naisten pieni yhteisö kärsii eripurasta. Koko Julian tulevaisuus tuntuu olevan vaakalaudalla.

Taina Parikka on perehtynyt historiallisiin pukuihin, mikä näkyy mainiosti myös hänen romaaneissaan. Hankalat naisten asut saavat paljon huomiota, mutta esimerkiksi ruokiin ei juurikaan näissä kirjoissa paneuduta. Sen sijaan vanhan Haminan arkkitehtuuri tulee esille hienosti, ja huomaavaisesti jokaisessa kirjassa on myös Haminan ympyräkeskustan kartta avuksi lukijalle.

Vaikka tarinat ovat kepeitä ja rikosjuonen sekä romanssin sävyttämiä, niiden lomaan mahtuu terävääkin yhteiskunnallista havainnointia. Ajan räikeä kaksinaismoraali saa käsittelynsä, samoin jyrkkä jakautuminen säätyläisiin ja rahvaaseen, joiden elinolot poikkeavat toisistaan suorastaan pöyristyttävästi. Kirjojen lopusta löytyvät historiallisten henkilöiden esittelyt sekä lähdeluettelot lisäluettavaa kaipaaville.

Ihastuin myös Parikan kerrontatyyliin. Tietoa viihdyttävän tarinan taustalla on rutkasti, mutta se on tuotu kerrontaan kuin salavihkaa, ei kuivakasti lukijaa pitkästyttäen. Dialogi on luontevaa, ja tekstiin on siroteltu juuri sopivasti vanhahtavia sanoja ja termejä, joista osa selitetään alaviitteissä. Teoksista tuntuu huokuvan tekijän rakkaus aiheeseensa, ja mukana on myös lämmintä huumoria.

Kiitän lämpimästi Taina Parikkaa yhteydenotosta, sillä muuten en olisi koskaan näihin helmiin törmännyt! Hamina on nyt myös merkitty tulevien aikojen vierailukohdelistalle, sillä olen käynyt Haminassa pikaisesti vain kerran. Nähtävää ja koettavaa siis riittää. Jos olen oikein ymmärtänyt, sarjaan olisi vielä tulossa ainakin yksi osa. Sitä jään odottelemaan!

Taina Parikka: Varkaus vaskitehtaassa
BoD-omakustanne, 2017. 129 s.

Taina Parikka: Kalkki kadoksissa
BoD-omakustanne, 2018. 156 s.

Taina Parikka: Karsserissa kadettikoulussa
BoD-omakustanne, 2020. 201 s.

Lainattu kirjastosta.

Sarjaan on ilmeisesti tulossa vuoden 2024 lopulla uusi osa. Sitä odotellessa voi katsoa vaikka tämän Ylen jutun kirjailijasta: Prinsessaleikki.

Gabriel Korpi: West Endin tytöt ja Täydellinen päivä

Olen ollut kirjailija Gabriel Korven seuraaja Twitterissä jo vuosia. Tiesin siis, että hän julkaisi viime vuonna kaksi omakustanteista dekkaria. En kuitenkaan sen kummemmin asiaan reagoinut, sillä huomaan edelleen suhtautuvani nihkeästi omakustanteisiin varsin hyvistä kokemuksistani huolimatta. Joulun tienoilla kuitenkin törmäsin Korven haastatteluun paikallisessa ilmaisjakelulehdessämme Salonjokilaaksossa (s. 8). Siinä Korpi kertoo kirjoistaan, kirjoittamisesta ja vähän taustoistaankin. Mutta minulle tärkein juttu oli kuitenkin, että Gabriel Korpi on salolainen kirjailija! Oitis West Endin tytöt ja Täydellinen päivä varaukseen!

Korven dekkarit sijoittuvat 1990-luvun lopulle, aikaan, jolloin matkapuhelimet ja internet oli jo hyvinkin keksitty, mutta tietokoneet tai älypuhelimet eivät vielä olleet alituisessa käytössä. West Endin tytöissä lähetetään jopa faksi! Ajankohtavalinnan vuoksi teokset voi siis luokitella nostalgiadekkareiksi, ja ainakin minuun tämä nostalgia uppoaa täydellisesti, olenhan ollut aikuinen dekkarien tapahtuma-aikaan.

Myös Korven luoma päähenkilö on mielenkiintoinen. Rikoksia ratkoo nimittäin entinen rikosetsivä Valo Kurki, joka on perinyt helsinkiläisen vanhan tavaran kaupan. Sivuhomminaan Valo toimii yksityisetsivänä. Yhdistelmä on aika herkullinen! Lisää väriä kissojensa Sylvin ja Urhon kanssa asustelevaan Valoon tuo hänen seksuaalinen suuntautumisensa. Hän on siis homo. On vaikea kuvitella, millaista olisi ollut olla homomies 1980-luvun poliisissa. Ei se Valonkaan mielestä herkkua ole ollut, mutta se ei liene ainoa syy siihen, että hän ainakin toistaiseksi on jättänyt poliisin työn taakseen.

Sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa Valo Kurki saa tutkittavakseen yksityishenkilöihin liittyvät rikokset. West Endin tytöissä tapaus liittyy kymmenisen vuotta sitten tapahtuneeseen yksityisen Cederin taidemuseon johtaja Ursula Tannerin murhaan, josta on epäilty museon nuorta kesäharjoittelijapoikaa Oskaria. Epäilty nuorukainen kuitenkin teki itsemurhan ennen kuin tapausta ehdittiin tarkemmin tutkia. Nyt Oskarin ystävä haluaa selvittää, mitä oikeasti tapahtui.

Täydellisessä päivässä vanha perhetuttu pyytää Valoa tutkimaan ystävänsä aikuisen pojan Anteron kuolemaa. Antero on pari vuotta aikaisemmin liukastunut juovuspäissään kalliolta baari-illan jälkeen ja kuollut. Nyt Anteron tavaroiden joukosta on löytynyt uhkauskirje. Oliko Anteron kuolema sittenkään pelkkä onnettomuus? Valo ryhtyy vähäisin toivein selvittämään tapausta saadakseen kuolleen miehen äidille mielenrauhan.

Apunaan rikosten selvittelyssä Valolla ovat hyvät suhteet. Osa kontakteista juontuu lapsuuden Vallilaan, mutta totta kai apua on myös entisistä poliisikollegoista, erityisesti Hagströmistä, Valon entisestä työparista. Korvaamaton tietolähde on myös toimittajasisko Viola, jonka leikearkistoista löytyy tietohippusia asiasta kuin asiasta.

Kummassakin kirjassa Valo ratkaisee työn alla olevan rikostutkimuksen yhdistelemällä tietoja, jututtamalla ihmisiä ja päättelemällä. Pientä toiminnanpoikastakin on mukana, mutta ei Valo mikään superkyttä ole, vaan hänen supervoimansa ovat ennemminkin ihmistuntemuksen puolella. Valo tulee kuitenkin tutkimustensa takia kummallakin kerralla sohaisseeksi jotain suurempaa kuviota, jossa liikkuvat järjestäytyneen rikollisuuden ja venäläisen huumekaupan hengenvaaralliset virtaukset. Oletan tämän kuvion jatkuvan seuraavissakin kirjoissa jossain muodossa.

Kolmas tarinataso liittyy Valon oman perheen ja suvun vaiettuihin salaisuuksiin. Valon lapsuudenperheen kuviot ovat lievästi sanoen sekavat, mutta näiden kahden ensimmäisen romaanin aikana ne vähitellen avautuvat niin lukijalle kun tarinan henkilöillekin.

Saattaa kuulostaa runsaalta ja monimutkaiselta, mutta sellaisia West Endin tytöt ja Täydellinen päivä eivät ole. Kummassakin niteessä on mittaa melko tarkalleen kaksisataa sivua, ja kirjat on taitettu ilmavasti. Korpi kirjoittaa dialogipainotteisesti, joten tarina etenee kepeän tuntuisesti, helposti. Niukahkot teokset tuntuvat hengittävän vapaasti. Itse ehdin näiden kahden kirjan parissa tykästyä Valo Kurkeen. Onneksi kirjailijalla on jo kolmas dekkari työstettävänään.

 

Salon kaupungin kirjastot kuuluvat Vaski-kirjastoihin. Koko laajan alueen kirjastoihin on tätä juttua kirjoittaessani hankittu West Endin tyttöjä 4 kpl ja Täydellistä päivää 2 kpl. Kaikki kuusi nidettä ovat tällä hetkellä lainassa, kaksi niistä minulla. Ei tämä nyt kovin rohkaisevalta kirjailijan tulokehityksen kannalta vaikuta. Parhaiten kirjailijan taloutta voi tietysti tukea ostamalla kirjat itselleen, mikä onnistuu helpoiten ja kohtuulliseen hintaan kirjailijan omien verkkosivujen kautta.

Alussa mainitsemassani Salonjokilaakso-lehden haastattelussa Korpi kertoo etsineensä kirjoilleen kustantajaa. Sopimukseen ei kuitenkaan päästy. Päättelen jutusta, että suurin kompastuskivi oli, että tekijä ei halua kirjoittaa julkisesti vaan kirjailijanimen turvin, joten häntä ei siis voisi hyödyntää kirjojen markkinoinnissa. Gabriel Korpi valitsi siis toisen tien ja julkaisee kirjansa ainakin näillä näkymin jatkossakin omakustanteina. Toivon totisesti, että nämä dekkarit löytäisivät lukijansa. Nähtäväksi jää, miten se tällä konseptilla onnistuu.

Gabriel Korpi: West Endin tytöt
BoD-omakustanne 2020. 212 s.

Gabriel Korpi: Täydellinen päivä
BoD-omakustanne 2020. 204 s.

Lainattu kirjastosta.