Kjell Westö: Lang ja vanhan kirjan päivä kirjablogeissa

Kirjabloggaajien someyhteisössä viriteltiin alkuvuodesta tempausta kirjan valitettavan lyhyen elinkaaren pidentämiseksi tai ainakin asian esille nostamiseksi. Päätimme lukea ja blogata vanhasta kirjasta Mikael Agricolan kunniaksi eli tänään. ’Vanha kirja’ määriteltiin hyvin väljästi. Mieluiten kirja saisi olla sellainen, jota ei enää saa kirjakaupasta, ei edes alennusmyynnistä. Kuitenkaan juttua ei suljeta pois tempauksesta, vaikka jonkin kirjakaupan alelaarista kirjan vielä joku löytäisikin.

Päätin osallistua tempaukseen, koska lukea piti vain yksi kirja sitä varten. Olen nimittäin huomannut, että pitemmät haasteet jäävät minulta valitettavan helposti kesken. Luettavaa tulvii maailmaan sellaisella vauhdilla, että en malta pysytellä missään lukusuunnitelmissa vaan haluan vapaasti ajelehtia virran mukana. Välillä tosin taidan juuttua akanvirtaan, mutta ei se haittaa.

Osallistumispäätöstä tehdessäni päätin myös, että valitsemani vanhan kirjan on jo oltava hyllyssäni. Siellä nimittäin lymyilee kokonainen armeija lukemattomia helmiä. Halusin myös, että valintani kohde olisi kotimainen teos. Agricolan kunniaksi palkitaan tänään kääntäjiä, joten valintani on senkin puolesta onnistunut. Kjell Westön Lang on nimittäin kotimainen käännösromaani vuodelta 2002.

Westö on ollut suosikkejani pitkään. Tykästyin aikoinani hänen läpimurtoromaaniinsa Leijat Helsingin yllä, vaikka en tainnut siitä vielä silloin kovin paljoa irti saadakaan. Olen keräillyt hänen kirjojaan sen jälkeen hyllyyni, vaikka seuraava lukemani olikin Missä kuljimme kerran. Se olikin sitten rakkautta ensi lukemalta.

Juuri Langin luettuani Westön keväinen kirjakiertue hipaisi sen verran läheltä, että päätin ’uhrata’ arki-illan kirjailijaa kuuntelemalla. Kun vielä sain yhdistettyä tilaisuuteen hyvän ystävän tapaamisen (kiitos vain seurasta, Tuulia!), oli päätös kaikin puolin onnistunut. Olen ollut Westöä kuuntelemassa aiemminkin, joten tiesin odottaa antoisaa iltaa. Westö on miellyttävä puhuja ja esiintyjä. Viimeksi kuulin häntä kotikaupunkini kirjaston isossa salissa, joka oli ääriään myöten täynnä. Työkaupunkini pääkirjaston iso sali täyttyi myös, ennätysmäisesti jopa. Koska minulla on jo kirjailijan signeeraus Älä käy yöhön yksin -romaanissa, otin nyt mukaani Missä kuljimme kerran. Kangastus 38 kun on lainassa jossakin. Aina menen yhtä lukkoon noissa tilanteissa! Pitäisi osata sanoa jotain fiksua ja kivaa, mutta suusta ei tule yhtikäs mitään, korkeintaan surkeasti pihisty ’kiitos’.

Kjell Westö lukee kirjaansa lohjalaisille.

Westö kertoi tuotantonsa jakautuvan karkeasti kahtia. Toinen puoli on historiallisia romaaneja, jotka sijoittuvat vuosisadan alusta toiseen maailmansotaan, toinen puoli taas ajoittuu maailmansodasta suurin piirtein nykypäiviin. Ainoa poikkeus romaanituotannosta tästä säännöstä on Lang, joka on aikalaisromaani. Kirjailija muuten paljasti, että seuraavaksi olisi tulossa myös aikalaistarina. Mielenkiinnolla odotan!

Lang on määritelty dekkarimaiseksi psykologiseksi trilleriksi, jossa in noirin vaikutteita. Ei määritelmä pieleen pahasti menekään. Jostain senkaltaisesta on kyse. Kirjan minäkertoja on mieskirjailija, joka on julkaissut muutaman lähihistoriaan sijoittuvan romaanin. Hänen hyvä nuoruudenystävänsä Lang on myös aloittanut kirjailijana mutta siirtynyt sitten televisioon ja on parhaimmillaan ollut suositun talk show’n juontaja, julkkis ainakin Helsingin mittakaavassa. Romaani alkaa kohtauksella, jossa kertojan puhelin soi keskellä yötä. Lang pyytää kertojaa avukseen. On haudattava ruumis.

Tämän jälkeen palataankin ajassa taaksepäin. Kertoja vihjailee nykyhetkestä, jossa Lang on suorittamassa rangaistustaan vankilassa. Kertojan tehtävä on selvittää lukijalle ja muulle yleisölle, mitä tapahtui ja miksi. Kuvioissa on ollut kohtalokas nainen, Sarita, johon Lang on hullaantunut täysin. Suhde osoittautuu kuitenkin varsin vaaralliseksi, vaikka Lang ei ole merkkejä huomannutkaan – tai halunnut niitä huomata. Lopussa ympyrä sulkeutuu ja palataan alkutilanteeseen. Arvoitus on ratkaistu, eli tiedämme, mitä tapahtui ja miksi.

Lang ei ole parhaita Westön teoksia, ei lähelläkään. On oikein hyvä, että en sitä aikanaan hankittuani heti lukenut, sillä olisi voinut koko kirjailijan tuotanto ruveta tökkimään. Mielenkiintoinen kokeilu se kuitenkin on, ja siinä ovat nähtävissä monet Westön kirjoissa esiintyvät teemat ja aihelmat. Kangastuksessakin on trillerijuoni, mutta se on jo aivan toisentasoinen kuin Langissa. Kirjailija kertoi pelkäävänsä, että huomaisi jonakin päivänä kirjoittamisessa kehittymisensä pysähtyneen. Vielä ei ole moisesta huolta, ei ainakaan,  jos vertaa vuonna 2002 ilmestynyttä Langia kolmeen uusimpaan teokseen.

Kjell Westö: Lang (Lang)

Otava 2002. Suom. Katriina Savolainen. 254 s.

Ostettu itselle.

Vanhan kirjan päivässä mukana ovat ainakin Jane, Marile, Suvi, Niina T., Margit, Linnea, Shimo Suntila, Maria, Annami, Mari Saavalainen, Marissa Mehr, Sara, Stazzy, Taika, Tuulevi, Norkku, Velma, Arja sekä varmasti moni muukin. Lisää linkkejä löytyy Kotimaiset kirjablogit FB-sivulta.

Lars Saabye Christensenin Velipuoli tv:ssä

Kiireisen päivän tuoksinassa ehdin sanomalehtien ääreen vasta näin illansuussa. Ilokseni huomasin Helsingin Sanomista, että tanskalais-norjalaisen kirjailija Lars Saabye Christensenin pääteokseen perustuva tv-sarja Velipuoli alkaa tänään Yle Femillä. Hesari oli panostanut paitsi laajaan sarjan esittelyyn tv-sivulla myös Saabye Christensenin haastatteluun kulttuurisivujen pääjuttuna.

Leena Virtanen käy varsin perusteellisesti läpi sarjan vahvuudet ja heikkoudet ja juonenkin pääpiirteittäin, mutta silti taidan sarjan katsoa. Kurkkasin myös sarjan trailerin, ja sen perusteella vaikuttaa kyllä ihan suosionsa veroiselta draamalta. Virtanen kehottaa suomalaisiakin panostamaan sarjojen käsikirjoitukseen. Tähän on helppo yhtyä, ja mallia voisi ottaa vaikkapa Norjasta: kun pohjalla on vakuuttava romaani, ainakin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon napannut, saattaa sarjakin onnistua. Tosin rahaa tarvitaan silti toteutukseen.

Täytyy tunnustaa, että Velipuoli on minulta vielä lukematta. Harmi, sillä pidän yleensä enemmän siitä järjestyksestä, että luen kirjan ensin. Syy on tosiaankin vain omani, sillä kirja on nököttänyt hyllyssäni jo vuosia. Olen sen jostain joskus käytettynä haalinut odottamaan sopivaa hetkeä. Se olisi siis ollut viime viikolla viimeistään.

Kirjan hankintaan on vaikuttanut se, että olen lukenut Saabye Christensenin toisen suomennetun romaanin Malli vuonna 2008, siis ennen blogiani. Silloin olen merkinnyt asiat harmillisen suppeasti muistiin, mutta jotain sentään löytyi:

”Yllättäen norjalainen kirjallisuus on ollut itselläni käsittelyssä viime aikoina. Herbjørg Wassmon Lasi maitoa, kiitos sijoittuu Norjaan (kirjoittajakin norjalainen). Norjalainen on myös Siri Hustvedt, jonka romaanin Kaikki mitä rakastin luin viimeksi. Lars Saabye Christensenin Malli sivuaa molempia, sekä Wassmon että Hustvedtin, kirjoja. Päähenkilö on norjalainen taidemaalari Peter Wihl, joka on aikanaan herättänyt suurta huomiota taidepiireissä debyyttinäyttelyllään Amputaatioita. Nyt Peterin loiste on jo hiipumassa, eikä uuden näyttelyn tekeminen ota sujuakseen. Sitten Peter saa yllättäen kohtauksen, jonka aikana hän menettää tajuntansa ja näkönsä. Sokeutuminen olisi pahinta, mitä hänelle voisi tapahtua. Säilyttääkseen näkönsä Peter turvautuu äärimmäisiin keinoihin.

Romaani alkaa kohtauksella, jossa Peter antaa haastattelua uusimman näyttelynsä avajaisten aikaan. Kohtaus päättyy pahaenteisen arvoituksellisesti. Koko romaanin ajan lukija saa vihjeitä siitä, että kaikki ei pääty hyvin. Vasta loppuneljänneksessä kuitenkin vasta paljastuu, miksi.

Christensen kirjoittaa hyvin. Peterin luonne ja tarina paljastuvat paloina. Mukana on myös Peterin perhe ja ystäviä.”

Kiinnostus siis on herännyt vahvasti vuonna 2008, mutta sitten ovat toiset kirjat kiilanneet eteen. Sarjaa voisi kyllä kurkata. Aiotko katsoa? Onko syksyn tv-tarjonnassa jotain muuta kiinnostavaa myös tällaiselle tv-pudokkaalle?

Lars Saabye Christensen: Velipuoli (Halvbroren)

Suom. Katriina Savolainen. Otava 2003. 895 s.

(Lukematta, ostettu kirjaston poistomyynnistä.)

Lars Saabye Christensen: Malli (Modellen)

SUom. Katriina Savolainen. Otava 2006. 316 s. 

(Luettu, lainattu kirjastosta.)

Mikaela Sundström: Alati taivaat (lukumaratonsatoa)

Keskipaljon lukevana (tai ainakin jatkuvasti lukevana) ihmisenä olen monesti hämmästellyt sitä, miten ainakin näennäisesti täysin sattumanvaraisesti luettaviksi valitut kirjat näyttävät jollakin tavalla keskustelevan keskenään tai asettuvan jatkumoksi. Näin kävi taas Blogistanian kesälukumaraton I:nkin aikana. Luin alkajaisiksi Inka Nousiaisen osittain sota-aikaan sijoittuvan sukupolviromaanin Kirkkaat päivä ja ilta. Seuraavaksi käteeni osui jostakin kirjaston poistolaarista pelastamani Mikaela Sundströmin vuoden 1999 Finlandia-ehdokas Alati taivaat, jonka kaunis nimi soitti siellä laarin ääressä jotain vaimeaa mieleni kelloa.

Jo nimet ovat sukua toisilleen. Nousiaisen kirjan nimi tulee papin pitämästä vihkipuheesta, jossa lainataan Raamattua. Sundströmin kirjan nimi taas on vanhasta virrestä. Kirkollis-kristillistä kuvastoa siis, jotain hyvin perisuomalaista. Nykyajan menossa on vaikea muistaa, kuinka vahvasti hyvinkin vanhoillinen luterilaisuus vaikutti esimerkiksi koulujen arkeen esimerkiksi 70-luvulla, peruskoulussakin.

Alati taivaat on myös jonkinlainen sukupolviromaani, ja siinäkin sota-aikaisilla tapahtumilla on merkityksensä nykyajan eli 1980- ja 1990-luvun tapahtumiin. Keskiössä on Katarina, itäuusmaalaisen, suomenruotsalaisen maatilan nuorempi tytär, joka jo 16-vuotiaana riuhtaisee itsensä lähes väkivalloin irti näännyttävistä perheriidoista ja taakse jääneestä koulukiusaamisesta. Hän pakenee Lontooseen ja koettaa etsiä paikkaansa maailmassa vain omana itsenään, ilman suvun ja perheen ongelmien taakkaa. Sattuma johdattaa hänet valokuvaamoon apulaiseksi. Omistaja päättää opettaa Katarinan valokuvaamaan, ja se osoittautuukin hänelle tärkeäksi itseilmaisun tavaksi. Valokuvauksella on kirjassa keskeinen osuus. Lontoossa tapahtuu kuitenkin jotain, mitä Katarina olisi viimeiseksi voinut kuvitella: hän rakastuu. Rakastuu ehdoitta ja korviaan myöten, kertakaikkisesti.

Rakastettu on suomenruotsalainen lukion historianopettaja Harri, jonka kanssa Katarina päättää uskaltaa palata kotiin Suomeen. Se ei kuitenkaan suju ihan niin kuin on kuviteltu. Perheen ongelmat eivät ole vuosien aikana kadonneet minnekään, ja hetken vieraskoreuden jälkeen ne vyöryvät Katarinan ylle kuin tsunami. On päästävä irti. Katarina rikkoo kaiken voidakseen ehkä koota paloista itsensä.

Kirja on pienikokoinen, vain 153 kapeaa sivua käsittävä teos. Sen kansien väliin mahtuu kuitenkin monta mielenkiintoista tarinaa. Katarinan isosisko Helena alkaa elää oman rakkautensa kanssa, mutta päätyy lähinnä helsinkiläisten seurapiirien kutsuille osoitukseksi isäntäväen suvaitsevuudesta. Myös dramatiikkaa on mahtunut mukaan. Katarinan ja Harrin häät ovat jonkinlainen kulminaatiopiste, jota kierrellään pitkään, ennen kuin lopulta paljastuu lukijallekin, mitä oikein tapahtui. Sundström ei kuori koko tarinan kaikkia kerroksia auki, vaan menneisyyden salaisuudet jäävät osittain hämärän peittoon, kutkuttamaan lukijan mielikuvitusta.

Ilkeämielisesti voisi ajatella, että Alati taivaat valittiin Finlandia-ehdokkaaksi kiintiöpaikalle, pitihän mukaan saada jokin suomenruotsalainen, ruotsiksi kirjoittava sekä mielellään esikoiskirjailija. Sundström täytti kätevästi molemmat vaatimukset. Mutta Alati taivaat kyllä lunasti paikkansa kisassa ihan oikeilla ansioillaan, vaikka aika kovassa seurassa kilpailikin. Muut ehdokkaat nimittäin olivat Antti Hyry, Jari Järvelä, Jari Tervo, Veronica Pimenoff ja Kristina Carlson, jonka teos Maan ääreen vei palkinnon. Vuoden 1999 ehdokkaat siis noudattivat mallikelpoisesti sukupuolijakaumaa, ja mukana on konkareita, joista toiset ovat olleet myöhemmin palkinnon suhteen onnekkaampia kuin toiset. Tervohan on ollut kestoehdokas, jolle voittoa ei ole herunut. Hyry taas korjasi potin vuoden 1999 Aitan rinnakkaisteoksella Uuni.

Sundströmin tuotanto alkoi tämän esikoiskirjan perusteella kiinnostaa aika lailla, mutta näyttäisi siltä, että tuotanto on suppeahko eikä kaikkea ole suomennettu.

Mikaela Sundström: Alati taivaat (Dessa himlar kring oss städs)
Suom. Katriina Savolainen.

Tammi 2000 (alk. 1999). 153 s.

Ostettu.