Yaa Gyasi: Maa ja taivas

 

Yaa Gyasi kuuluu ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajanaiskirjailijoiden joukkoon, joka kirjoittaa Yhdysvaltoihin muuttaneiden siirtolaisten ja heidän lastensa elämästä kahden kotimaan välissä. Samaan ansioituneeseen joukkoon lasken ainakin Amy Tanin, Jhumpa Lahirin, Chimamanda Ngozi Adichien ja NoViolet Bulawayon. Gyasin suomalainen kustantaja Otava  on syystä ottanut hänen teoksensa Otavan kirjastoon eli niin sanottuun Siniseen kirjastoon, jossa julkaistaan laadukasta nykykäännöskirjallisuutta.

Gyasi on syntynyt Ghanassa ja asuu parhaillaan Kaliforniassa. Kustantajan sivut tai suomenkielinen Wikipedia eivät juuri muuta kerrokaan, mutta englanninkieliseltä Wikipedia-sivulta löytyy lisätietoa. Gyasi on syntynyt Ghanassa vuonna 1989. Perhe muutti Yhdysvaltoihin jo vuonna 1991, kun perheen isä suoritti tohtorin tutkintonsa.

Kymmenvuotiaasta asti Gyasi asui Huntsvillessa Alabamassa. Hän on opiskellut muun muassa luovaa kirjoittamista ja valmistunut maineikkaasta Stanfordin yliopistosta. Esikoisromaani Matkalla kotiin ilmestyi vuonna 2015. Se keräsi koko joukon arvostettuja kirjallisuuspalkintoja.

Matkalla kotiin odottelee minulla lukemistaan hyllyssä, mutta heinäkuun lukupinossa oli Gyasin toisen romaanin suomennos Maa ja taivas. Tartuin siihen hyvin vähäisin ennakkotiedoin ja -odotuksin, ja tulin erittäin positiivisesti yllätetyksi. Vaikka minulla on tuskin mitään yhteistä romaanin minäkertoja Gftyn tai hänen äitinsä kanssa, teos puhutteli minua vahvasti. Tai ehkä juuri siksi? Naisten tarinat ovat mielenkiintoisia ja koskettavia. Romaani avasi minulle jälleen maailmoja, joista en tiennyt juuri mitään.

Gifty on 29-vuotias neurotieteen tohtorikoulutettava Stanfordin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Hän valmistelee väitöskirjaansa palkintohakuiseen käyttäytymiseen liittyvistä hermoradoista ja tekee mutkikkaita kokeita hiirillä. Menossa on kuudes vuosikurssi, ja Gifty tietää, että hän on valmis aloittamaan kirjoitustyön. Työhön tarttuminen kuitenkin takkuaa. Sitten hänen äitinsä seurakunnan pastori lähettää äidin hänen luokseen asumaan, koska tämä on pahasti masentunut.

Äidin tulo ja tämän sairaus saavat lähes pakkomielteisen työorientoituneen Giftyn arjen pois tolaltaan. Työteliäs ja määrätietoinen äiti on sairastunut aikaisemminkin, kun Gifty oli yksitoistavuotias. Silloin masennuksen laukaisi Giftyn palvotun isoveljen Nanan kuolema. Äidin toipumisen ajaksi Gifty lähetettiin Ghanaan tätinsä luo koko kesäloman ajaksi. Se oli ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen kerta, kun Gifty on käynyt vanhempiensa kotimaassa.

Muistot nousevat pintaan, ja lukija pääsee Giftyn kanssa kertaamaan menneisyyden tapahtumia. Muistoja tukevat pienen Giftyn kirjoittamat lyhyet mutta paljon kertovat päiväkirjamerkinnät. Nykyhetkessä Gifty yrittää saada äidistään irti merkkejä toipumisen alkamisesta, mutta se tuntuu toivottomalta.

Giftyn äiti on aikoinaan muuttanut Yhdysvaltoihin pienen Nana-poikansa kanssa voidakseen tarjota tälle paremman elämän kuin mitä Ghanassa koskaan olisi mahdollista. Kaikista mahdollisista paikoista äiti ja Nana päätyivät Alabamaan. Sopeutuminen ei todellakaan ollut helppoa, eikä edes amerikkalaisten jumala tuntunut olevan sama kuin Ghanassa. Siitä huolimatta äidistä tuli pian seurakunnan uskollinen jäsen, vaikka hänen pieni perheensä oli sen ainoa värillinen perhe.

Maa ja taivas -romaanin minäkertoja Gifty yrittää ymmärtää, miksi hänen äitinsä toimii niin kuin toimii ja on sellainen kuin on. Äidin ja isän tekemien ratkaisujen sekä perheen tragedian ymmärtäminen on välttämätöntä, jotta hän oppisi selviytymään itsensä kanssa.

Miksi Gifty on aina ollut perfektionisti ja leppymätön suorittaja? Neurotieteen hän kertoo valinneensa alakseen, koska se on vaikeinta, mitä hän tietää. Mutta muitakin syitä on. Miksi hän vähättelee itseään ja omia suorituksiaan tavatessaan uusia ihmisiä? Miksi hän ei osaa olla ihmisten, erityisesti miesten kanssa? Miksi hän itkee tutkimushiirensä kuolemaa lohduttomasti laboratorion nurkassa? Väitöstutkimuksen valmistuessa ja äidin sairastaessa hänen makuuhuoneessaan monet kysymykset alkavat saada vastauksia ja monet solmut vähitellen aueta.

Yaa Gyasi: Maa ja taivas Transcendent Kingdom
Suom. Arto Schroderus.
Otava 2020. 274 s.
Äänikirjan lukija Elina Keinonen, kesto 8 h 33 min.

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.

Richard Osman: Torstain murhakerho

 

Kun esikoisdekkaria myydään jo yksin sen ilmestymismaassa Iso-Britanniassa puolitoista miljoonaa kappaletta, on ilmiselvästi kyseessä jotain poikkeuksellista. Selitys löytyy kirjailijasta, joka on Richard Osman. Tunnustan, etten ole ennen Torstain murhakerhon lukemista kuullutkaan Osmanista, mutta hän on mitä ilmeisimmin melkoinen stara Britanniassa. Viisikymppinen Osman on suosittu tv-visailujuontaja ja koomikko, jolla on muun muassa yli miljoona seuraajaa niin Instagramissa kuin Twitterissäkin.  

Itse siis tartuin Torstain murhakerhoon iloisen tietämättömänä sen tekijän suosiosta ja alkukielisen version huippumyyntiluvuista. Niistä ei tarvitsekaan mitään tietää, vaan kirja toimii loistavasti ihan sellaisenaan, tietysti. Tätä kirjoittaessani satuin muuten vilkuilemaan vähän Twitterin uutisvirtaa, ja sillähän vilahti jo kuva seuraavan dekkarin The Man Who Died Twice englanninkielisestä ennakkokappaleesta.

Coopers Chasen eläkeläisille suunnattu luksuskylä sijaitsee Kentin maakunnassa entisen luostarin alueella. Asukkaille on tarjolla monenlaisia aktiviteetteja, ja he ovat myös itse aktiivisesti kehitelleet itselleen ajankulua. Japanilaiseen oopperaan keskittyvällä keskustelukerholla on varaus palapelihuoneeseen aina torstaisin. Oikeasti kerho keskustelee vanhoista ratkaisemattomista rikoksista niitä koskevien asiakirjojen perusteella. Asiakirjat on Coopers Chaseen tuonut Kentin poliisin entinen komisario Penny Gray. Tietenkin vain ihan omin luvin.

Muut kerhon jäsenet ovat Elizabeth, jonka ammattia ei kerrota mutta jolla on yhteyksiä sellaisiin tahoihin, että hän pystyy halutessaan vaikka lukemaan poliisin sähköposteja, sairaanhoitaja Joyce, joka pitää tutkimuksista vähän naiivia päiväkirjaa, sekä professori Bernard ja psykiatri Ibrahim. Kaikki ovat siis jo eläkkeellä ja niin varoissaan, että pystyvät nauttimaan Coopers Chasen palveluista.

Vanhojen murhatutkimusten penkominen voi tuntua harmittomalta harrastukselta, mutta tilanne muuttuu, kun tapahtuu murha, joka liittyy Coopers Chaseen. Lipevällä grynderi Ian Venthamilla on kunnianhimoiset suunnitelmat tuottoisan eläkeläiskylän laajentamisesta. Suunnitelmiin muun muassa kuuluu luostarin vanhan hautausmaan päälle rakentaminen, mikä tietysti aiheuttaa vastustusta useissakin tahoissa. Ventham järjestää liikekumppaninsa Tony Curranin kanssa tiedotustilaisuuden suunnitelmistaan Coopers Chasen asukkaille. Tony Curran tapetaan heti tilaisuuden jälkeen kotonaan.

Luonnollisesti torstain murhakerhon jäsenet kiinnostuvat tapauksesta välittömästi. He haluavat tapausta tutkimaan tutun poliisin, Lontoosta muuttaneen konstaapeli Donna de Freitasin. Donna on imarreltu eläkeläisten toiveesta, mutta toteaa, ettei ole niin ylhäällä Kentin poliisin hierarkiassa, että voisi osallistua murhatutkintaan. Pomo Chris Hudson ei tulisi kuunaan suostumaan. Donna ei siis vielä tiedä, mitä kaikkea torstain murhakerhon jäsenet pystyvät halutessaan järjestämään!

Tutkimukset etenevät rivakasti teenjuonnin ja viinihetkien lomassa. Vaikka murhakerholaisilla on jo ikää, mielenvirkeyttä heiltä ei totisesti puutu. Asioita mutkistaa kuitenkin, että mitä ilmeisimmin kovin monilla on pitkään kätkössä pidettyjä salaisuuksia, joiden paljastumista pelätään eri syistä. Murhiakin taitaa lopulta olla useampia!

Kustantajan sivuilla Torstain murhakerhosta sanotaan, että se ”on kuin yhdistelmä Minna Lindgrenin Ehtoolehto-romaaneja, Agatha Christien Miss Marpleja sekä suosikkisarja Emmerdalea.” Luonnehdinta ei ole ollenkaan kehno, sillä jonnekin näiden välimaastoon Osman on teoksensa sijoittanut. Ihan yhtä kirpeää kritiikkiä hän ei järjestelmää kohtaan tuikkaise kuin Lindgren, mutta hyvin brittiläisissä tunnelmissa harmaat pantterit rikoksia ratkovat opastaen lempeästi poliisitkin oikeiden ratkaisujen äärelle. Kerrontaote on lämpimän humoristinen, ja juoni on oivaltavan kimurantti.

Pidin Torstain murhakerhosta kovasti! Se toimii myös äänikirjana mainiosti, joskin alkuun oli hieman keskityttävä, jotta pääsi henkilöistä ja heidän keskinäisistä suhteistaan kartalle. Kunhan seuraava osa suomennetaan, laitan sen lukulistalle ilman muuta.

Richard Osman: Torstain murhakerho (The Thursday Murder Club)
Suom. Arto Schroderus.
Otava 2021. 400 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 11 h 34 min.

Ennakkokappale. Äänikirja BookBeat.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

”Järkyttävä, hauska ja liikuttava kuvaus ystävyydestä, tummasävyinen tutkielma muistin tyranniasta ja inhimillisen sietokyvyn rajoista.”

Näillä sanoilla kuvataan Hanya Yanagiharan romaania Pieni elämä suomenkielisen Tammen Keltaiseen kirjastoon kuuluvan laitoksen niukassa takakansitekstissä. Järkälemäisen, yli yhdeksänsataasivuisen romaanin luettuani allekirjoitan kyllä yhtä sanaa lukuun ottamatta. En nimittäin mitenkään, vaikka kuinka pinnistelen, voi kuvata kirjan tarinaa hauskaksi. Kertaakaan ei naurattanut. Jos hymyilytti, silloinkin korkeintaan surumielisesti kyynelten läpi.

Tuskailin kirjan äärellä pitkään ja hartaasti. Sen lukeminen kesti poikkeuksellisen pitkään, lähes kolme viikkoa, ja se on osasyyllinen huhtikuun lukusaldoni pienuuteen teosten lukumäärää kun katsotaan. Tunnustan, että olin useaan otteeseen valmis jopa jättämään kirjan kesken, vielä siinäkin vaiheessa, kun mammutista oli kaksi kolmannesta jo luettuna. Mutta jokin pakotti kuitenkin jatkamaan. Tarina ei päästänyt kynsistään, kun sen ulottuville oli kerran antautunut.

Lukeminen oli työlästä monestakin syystä. Ensinnäkin Yanagiharan tyyli on verrattoman rönsyilevää ja perusteellisuudessaan paikoin uuvuttavaa. Virkkeet ovat pitkiä ja monipolvisia, samoin kappaleet, joita pahimmillaan mahtuu kolme neljä aukeamaa kohti. Tekstimassa tuntuu paikoin tukehduttavan lukijan. Toisaalta dialogi kulkee luistavasti ja rakenne pitää jännitteen yllä.

Toiseksi itse tarina on harvinaisen kauhea ja lohduton. Päähenkilö Judelle tapahtuu puistattavan kammottavia asioita toisensa perään, eikä edes lopussa ole nähtävillä toivonpilkahdusta. Toki matkan varrella on kauneuttakin, kuten uskollista, vankkumatonta ystävyyttä ja aitoa, pyyteetöntä rakkautta, jota Jude ei kuitenkaan perinpohjaisen rikkinäisyytensä takia osaa ottaa kunnolla vastaan.

Yanagiharan perinpohjaisuus ulottuu tarinan ytimeen saakka. Juden elämäntarina on varmasti onnettomin ja karmein, mitä kuvitella saattaa. Valoa alkaa varovasti pilkahdella pojan elämään vasta teini-iän viimeisinä vuosina, kun kaikesta kokemastaan kaltoinkohtelusta huolimatta älykäs ja lahjakas Jude pääsee opiskelemaan collegeen ja tutustuu kolmeen toiseen poikaan eli Willemiin, JB:hen ja Malcolmiin. Näiden neljän miehen poikkeuksellinen ystävyys on keskeinen osa romaanin runkoa, mutta varsinaisesti keskitytään kuitenkin Judeen ja Willemiin.

Kronologia on rikottu, ja alkuun lähdetään keskivaiheilta, kun opintojen jälkeen Jude ja Willem vuokraavat yhteisen kurjan asunnon turvapaikakseen. Jude aloittelee lakimiehen uraansa, ja Willem sinnittelee tarjoilijana odotellessaan läpimurtoa näyttelijänä. Rahat riittävät juuri ja juuri, mutta riittävät kuitenkin. Juden terveys reistailee, mutta hän koettaa salata tilanteen vakavuuden ystäviltään, myös Willemiltä.

Vähitellen lukijalle avautuu Juden tarina kuvottavine vaiheineen. Yanagihara käyttää taiten ennakointia ja ripottelee tarinaansa vihjeitä, joiden avulla lukija koettaa paikata kertomuksen ammottavia aukkoja. Menetelmä on kiehtova mutta tässä tapauksessa myös karmiva, sillä nopeasti lukija tajuaa, että kaikki paljastuva on aina entistä kauheampaa. Vuosien mittaan Juden ja Willemin välit muodostuvat yhä luottamuksellisemmiksi, mutta oman menneisyytensä muisteleminen ja siitä kertominen on hänelle lähes ylivoimaisen tuskallista. Tuskaa siitä lukeminenkin on, eikä tilannetta helpota, että Juden elämässä tapahtuu teoksen nykyhetkessäkin yhä uusia kauheita asioita. Kuten sanottu, toivoa Yanagiharan henkilöiden elämässä ei juuri ole.

Jos Pieni elämä olisi miehen kirjoittama romaani, sitä varmasti syytettäisiin mieskeskeisyydestä. Jude ja Willem ovat miehiä, samoin JB ja Malcolm, nelikon täydentäjät. Muut tärkeät ihmiset Juden elämässä ovat lääkäri Andy ja opettaja, isähahmo Harold. Ainoa vähänkään merkittävä nainen romaanissa on Haroldin vaimo Julia, mutta hänen osuutensa jää todella vaatimattomaksi. Miesten kuvaajana Yanagihara on mielestäni taitava ja saa henkilöt elämään kirjan sivuilla. Lopussa itkin vuolaasti heidän takiaan, mikä tästä olkoon todisteena.

Teosta on moitittu yltiöamerikkalaisuudesta, ja senkin ymmärrän. Nelikko luo kukin oman amerikkalaisen unelmansa, ja kaikki vähänkin tärkeä käydään siis kirjassa perusteellisesti läpi, kuin rautalankamallia vääntäen. On selvää, ettei tämä kaikkia lukijoita viehätä.

Lukeminen oli siis raskasta ja tunnelma pääosin lohduton, mutta jostain kummallisesta syystä urakka oli kuitenkin palkitseva. En kadu, että luin. Minuun Pieni elämä taisi jättää jäljen.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (A Little Life)
Suomentanut Arto Schroderus.
Tammi 2017. 939 s.

Ostettu.

P.S. Valaiskaa toki, mikä tässä romaanissa on hauskaa. Jostain syystä en sitä nähnyt. Olisiko pitänyt?