JP Koskinen: Ukkoslintu

 

”Sodassa on omat lakinsa. Sota on kuin joukko irti päästettyjä verikoiria, jotka voivat käydä kimppuusi tai puolustaa sinua. Et tiedä koskaan, mitä tapahtuu seuraavaksi.”

Ukkoslintu täydentää JP Koskisen hienon Tulisiipi-trilogian ja sijoittuu sarjan keskelle. Romaanisarja on ilmestynyt vähän nurinkurisessa järjestyksessä. Tulisiipi ilmestyi ensimmäisenä vuonna 2019 mutta sijoittuu kronologisesti sarjan päätösosaksi. Finlandia-ehdokkaana olleen ja Savonia-palkinnon napanneen Tulisiiven julkkareissa kirjailija kertoi, että romaanin yhden juonteen taustalla oli hänen hautaamansa Amerikan alkuperäiskansoihin liittyvä romaani-idea. Se ei koskaan ilmestyisi.

Vaan kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi Haukansilmä, joka mitä ilmeisimmin oli juuri tuo kirjailijan haudatuksi väittämä teos. Se kertoo Tulisiiven päähenkilö Kaarle Kuuran isoisän Yrjö Kuuran lapsuuden ja nuoruuden tarinan ennen hänen avioitumistaan 1880-luvun puolivälissä. Yrjö tuli vanhempiensa mukana Suomesta Amerikkaan 1860-luvulla. Haukansilmä oli Savonia-ehdokkaana.

Koska Tulisiipi kattaa tapahtumia 1930-luvun alkupuolelta vuoteen 1961, jäi kahden romaanin väliin vielä yhden romaanin ja sukupolven kokoinen aukko. Sen Koskinen täytti julkaisemalla Yrjön pojan Janne Kuuran tarinan romaanissa Ukkoslintu.

Kokonaisuutena Tulisiipi-trilogia on lievästi sanoen huikea! Mietin pitkään, miten tätä historiallista romaanisarjaa parhaiten kuvaisin olematta tahtomattani epäoikeudenmukainen ja vähättelevä. Ehkä sitä parhaiten kuvaisi määritelmä eeppinen kertomakirjallisuus. Olen aiemminkin luonnehtinut Koskista armottomaksi tarinaniskijäksi, ja tässä sarjassa tarina tosiaan kulkee uskomattoman vetävästi ja samalla koskettavasti.

Sarja kuvaa Kuuran perheen kolmen sukupolven uskomattomia kohtaloita maailmanhistorian pyörteissä. Lakotaintiaanit kaappaavat Yrjön mukaansa, kun tämä vielä oli pikkupoika, ja kasvattavat tästä intiaanin. Yrjö näkee sisältä päin intiaanisotien karut seuraukset. Hänen oma kohtalonsa ei kuitenkaan ole jäädä osaksi kuihtuvaa lakotayhteisöä.

Yrjön poika Janne haluaa toimittajaksi. Duluthin paikallislehdestä nuorukainen ponnistaa vaikeuksien kautta The New York Timesin toimittajaksi. Suurkaupungin syke lumoaa Jannen, mutta hän näkee myös sen nurjat puolet läheltä. Voitot ja työn hedelmät eivät jakaudu oikeudenmukaisesti. Mutta kaikesta ei voi lehden sivuille vapaasti kirjoittaa.

Jannea kiehtoo Euroopassa raivoava sota. Sitä pitää päästä katsomaan läheltä. Ihmisten on saatava tietää, mitä oikeasti tapahtuu. Yllättäen hänet lähetetään Ranskaan ja hän saa toverikseen Nopean Hirven, apassin, jonka tehtävä on raportoida sotatapahtumista intiaanien näkökulmasta. Nuoret journalistit tempautuvat sodan pyörteisiin ja ovat useaan otteeseen hilkulla päästä hengestään.

Tapahtumien keskeltä on kuitenkin kovin hankalaa saada käsitystä, mistä sodassa oikein on perimmältään kyse. Jannen tiedonjano ei ota hellittääkseen. Hän haluaisi perehtyä sotaan myös vastapuolen näkökulmasta, mutta Yhdysvaltojen liityttyä sotaan se ei enää onnistu. Mutta itärintamalle hän itsensä kuitenkin järjestää. Kuten arvata saattaa, olot käyvät entistäkin ankeammiksi ja vaarallisemmiksi. Venäjän vallankumouksen kuohut aiheuttavat rintamalla melkoista kaaosta.

Jannen tarina kuitenkin vielä jatkuu sodan jälkeen New Yorkissa. Paluunsa jälkeen hänet nimitetään The New York Timesin rikostoimittajaksi. Pian hän toteaa, että New Yorkin kaduilla ja salakapakoissa on meneillään oma sotansa, jossa ruumiita tulee päivittäin. Ura ja henkilökohtainen elämä tarjoavat siinä määrin vastuksia, että 1930-luvun taitteessa alkavat uudet haasteet väikkyä Jannen silmissä. Olisiko meren takana työläisten paratiisissa sittenkin kaikki paremmin?

Tulisiivessä päähenkilönä on Jannen veljen Timo Kuuran poika Kaarle Kuura, jonka elämässä on lopulta vain yksi päämäärä: päästä lentämään. Yrjö-isoisän ystävä Kolme Arpea nimeää Kaarlen Tulisiiveksi, kun tämä pikkupoikana syöksyy vajan katolta maahan punakeltaiset kangassiivet hehkuen. Kun Kaarle on kymmenen korvilla, Kuuran ja naapurin perheet muuttavat Karjalan Neuvostotasavaltaan rakentamaan työväen valtiota. Myös Janne on aikeissa lähteä Neuvostoliittoon katsomaan, miten työväenvalta käytännössä toimii. Ukkoslintu ja Tulisiipi lomittuvat hienosti, ja kuvio täydentyy.

Tulisiiven julkistamishaastattelussa JP Koskinen kuvasi teostaan kudosmaiseksi tarinaksi, jossa oikeastaan yhdistyy useampi tarina päähenkilön elämänvaiheiden kautta. Sama kudosmaisuus toteutuu kaikissa trilogian osissa. Kaikki päähenkilöt myös pohdiskelevat jossain vaiheessa omaa elämänkulkuaan ja toteavat eläneensä useita elämiä tai ainakin kokeneensa elämänsä varrella monia toisistaan poikkeavia jaksoja. On siis vähän harhaanjohtavaa puhua varsinaisesta juonesta saati juonivetoisuudesta, kun kyse on enemmänkin elämäntarinoista ja niiden monenkirjavista kudelmista.

Se konkretisoituu myös nimissä. Yrjö Kuura saa Amerikkaan muuttaessaan nimen George Frost. Lakotat nimeävät hänet useaan kertaan uusilla nimillä. Kaarle on Amerikassa Charles ja Neuvostoliitossa hänestä tulee vielä Gennadi. Nimet eivät ole vain sanoja, vaan ne ovat myös identiteettejä. Identiteettiä rakentavat myös kielet ja elinympäristöt sekä kokemukset. Yksi ihminen voi olla monta.

Sarjan osien päähenkilöt ovat kaikki Kuuran suvun miehiä, joiden erityispiirteet vaikuttavat heidän kohtaloihinsa. Yrjö ja Janne ovat omilla tavoillaan idealisteja, jotka joutuvat tuon tuosta törmäyskurssille realiteettien kanssa. Kaarlen fanaattinen suhtautuminen lentämiseen sokaisee hänet moneen otteeseen, mutta systeemi pitää kyllä huolen, että hänetkin jo nuoresta pitäen karusti törmäytetään vallitseviin olosuhteisiin.

Koskinen on kuitenkin tuonut jokaisen miehen elämään ainakin yhden määrätietoisen naisen, joka ei alistu perinteiseen muottiin. He tuovat miesten kohtaloihin keskittyviin tarinoihin mukavasti särmää ja ulottuvuuksia.

Tulisiipi-trilogia on poikkeuksellisen hieno kokonaisuus, ja historiasta ja ihmisyydestä kiinnostuneille lukijoille se on ohittamaton teos. Se on samaan aikaan soljuvan tarinavetoista ja ajatuksia herättävää, ihmisyyden peruskysymyksiä luotaavaa kerrontaa. Epiikkaa parhaimmillaan.

Missä järjestyksessä sitten lukea tämä sarja? Itse olen lukenut jokaisen osan sen ilmestyttyä, mutta nyt vielä kuuntelin koko sarjan kronologisessa järjestyksessä. Kumpikin menetelmä toimii oikein hyvin. Jokainen osa on myös itsenäinen teoksensa, joten koko sarjaa ei ole pakko lukea. Tosin mielestäni Ukkoslintu toimii parhaiten juuri sarjan keskimmäisenä teoksena. Oma suosikkini taitaa edelleen olla Haukansilmä. Ehkä. Nyt kaikki kolme kirjaa luettuani ja kuunneltuani tarinakudelma kuitenkin elää mielessäni kokonaisuutena.

JP Koskinen: Ukkoslintu
Like 2024. 399 s.
Äänikirjan lukija Toni Kamula.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tulisiipi-trilogia:

Tulisiipi (Like, 2019)
Haukansilmä (Like, 2021)
Ukkoslintu (Like, 2024)

tai

Haukansilmä
Ukkoslintu
Tulisiipi

Bloggausjonon purkua, osa 2.

 

Edellisessä jutussani kerroin lyhyesti, miten minulle pääsi kertymään mittava bloggausjono ja miten päädyin purkamaan sen lopulta kahden jononpurkubloggauksen avulla. Alun perin minulla ei ollut sen kummempaa suunnitelmaa kuin purkaa blogiin ne vähäiset muistikuvat, mitä kuukausia sitten luetuista kirjoista on mieleen jäänyt. Pian kuitenkin huomasin, että ensimmäiseen juttuun valikoituivat ulkomaisten kirjailijoiden teokset. Niiden joukossa on pari dekkaria, mutta pääosin ne ovat jotain muuta: historiallista viihdettä, YA-spefiä, vakavampaa historiallista kaunokirjallisuutta.

Toiseen juttuun tuntuivat kuin tarkoituksella jäävän kotimaisten tekijöiden jännitysromaanit ja dekkarit. Yksi teoksista on esikoisromaani ja yksi edustaa niin sanottua yksittäistä teosta sen sijaan, että olisi osa sarjaa. Loput kuusi ovat erimittaisten dekkarisarjojen jatko-osia.

Tähän viimeisen joukon ’syytä’ osittain onkin, että bloggausjono alkoi venyä hallitsemattomaksi. Olen pitänyt tätä kirjablogiani yli kaksitoista vuotta. Sinä aikana olen kirjoittanut lukuisista dekkareista. Niille taas on luonteenomaista olla sarjamaisia. Tuntuu, että nykyään esikoisdekkarin julkistamisen yhteydessä jo heti kerrotaan, että se on samalla myös uuden dekkarisarjan aloitusosa.

Kuten olen aiemminkin kertonut, luen monia pitkienkin sarjojen jatko-osia mielelläni. Mutta miten ihmeessä kirjoittaa niistä aina uudelleen raikas ja tuore blogijuttu?! Ainakaan minulla ei vain yksinkertaisesti puhti riitä, vaikka vilpitöntä halua olisi kahmaloittain. Monet dekkarit on tarkoitettukin käyttöviihteeksi, joten ne eivät välttämättä jätä kovin vahvoja muistijälkiä, vaikka ne eivät millään muotoa mitenkään huonoja alalajinsa edustajia olisikaan.

Pahoittelen siis tätä nippujuttuani niin arvostelukappaleita lähettäneille kustantamoille kuin kirjailijoillekin, jotka ehkä ovat odottaneet myös uusimman kirjansa esittelyä blogiini. Kaikki kirjat olisivat ansainneet oman paneutuneen esittelyjuttunsa, mutta tällä kertaa ne saavat vain tätä.

 

Jenni Multisilta: Kuinka tähdet kuolevat
Like 2022. 339 s.
Äänikirjan lukija Iisa Pajula.
Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

En hirmuisesti innostunut Jenni Multisillan esikoisjännäristä Yksi teistä kuolee (Like, 2020), joten seuraava Mitä tapahtui merenneidoille on jäänyt lukematta ja tuskin olisin tarttunut tähän kolmanteen eli Kuinka tähdet kuolevat -teokseenkaan ilman Likeltä tupsahtanutta ennakkokappaletta. Kun kirja oli ilmestynyt, se sai viihdyttää minua marjametsässä äänikirjaversiona. Ja hyvin viihdyttikin! Ennakkokappaleen kansitarran mainosslogan ’vangitseva psykologinen trilleri’ pitää hienosti kutinsa.

Tarinassa yläkoulun musiikkiluokka kokoontuu viisitoista vuotta myöhemmin viikonlopuksi luokkakokoukseen. Ysiluokka on aikanaan päättynyt traagisesti, mutta miten, se selviää vähitellen ja kunnolla vasta ihan lopussa. Mitä oikeasti tapahtui tuona keväänä, kun luokka harjoitteli musikaalia Chicago? Miesopettaja on kiehtonut vähän turhan paljon teinityttöjen mieliä. Oliko joku heistä Tähti, josta opettaja piti liian paljon ja kenties väärällä tavalla? Nyt joku on selvästikin päättänyt selvittää totuuden, mutta ovatko luokkakokouksessa kaikki niitä, joita väittävät olevansa?

Koukutuin tähän tarinaan, vaikka sen seuraaminen äänikirjana ei ollut ihan helpoimmasta päästä. Oli myös pakko katsoa Chicago-musikaalista tehty elokuvaversio perään.

Multisilta poikkeaa jännityskirjallisuuden valtavirrasta, sillä hänen tähänastiset teoksensa ovat itsenäisiä yksittäisteoksia, eivät sarja.

 

Miska Karhu: Nimeni on Alex
Karisto 2021. 183 s.
Äänikirjan lukija Emil Johansson.
Kansi Sanna-Leena Meilahti.
Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Seurasin Miska Karhua Twitterissä niihin aikoihin, kun hän työsti Kariston kirjoituskilpailun voittanutta käsikirjoitustaan julkaistavaksi romaaniksi. Niinpä ilahduin, kun sain hänen trillerimäiseksi kuvatun esikoisromaaninsa Nimeni on Alex kustantajalta arvosteltavaksi.

Mikään jännitysromaani, trilleri tai dekkari Nimeni on Alex ei kuitenkaan ole, vaikka sen nimihenkilö katoaakin. Katoamiseen liittyvä arvoitus ratkeaa lopussa, mutta sitä ennen pureudutaan katoamisen ympärillä velloviin kipeisiin ihmissuhteisiin.

Alex on Anssin rakastettu. Hän on aiemmin ollut Anu, ja prosessi on vielä sen verran vaiheessa, että Alexilla on edelleen naisen henkilötunnus. Kun Anssi päätyy tekemään Alexista katoamisilmoitusta poliisilaitokselle, tilanteesta kehittyvä keskustelu saa lukijankin otsalle nousemaan hikihelmet. Ja se on vasta tukalien tilanteiden alku!

Anssi on syystä hädissään, sillä Alex on ollut jossain vaiheessa itsetuhoinen. Hän on tosin luvannut, ettei enää koskaan satuta itseään. Ja Alex on aina pitänyt lupauksensa. Mutta nyt hän ei ole palannut kotiin Tampereen-reissultaan eikä puhelimeenkaan saa yhteyttä.

Anssin on pakko ilmoittaa Alexin katoamisesta tämän vanhemmille Marjutille ja Petrille, jotka tulevat oitis miesten asunnolle. Sinne saapuu myös Anssin äiti Kerttu. Tilanne on monin tavoin hankala, sillä erityisesti Marjut ei hyväksy lainkaan, että hänen Anu-tyttärensä on nyt Alex-niminen mies.

Karhu antaa äänen Anssille, Marjutille ja Petrille, mutta myös Alex kertoo omaa tarinaansa muiden lomassa. Pieneen kirjaan tässä on runsaasti näkökulmia, mutta ne kyllä valottavat tilannetta mielenkiintoisista kulmista. Itselleni tässä oli vielä sattumalta sellainen lisäkierre, että lähipiirissäni on pariskunta, joka on täyskaima Alexin vanhempien kanssa.

Marjut ei varsinaisesti ole kirjan mukavin henkilö, mutta hänen asemaansa minun oli tietysti samanikäisenä äitinä helpoin asettua. Ymmärsin Marjutia, vaikka en pitänytkään siitä, mitä hän teki.

Mielenkiintoinen ja ajatuksia (ja tunteita) herättävä teos. Kannattaa ottaa lukuun.

 

Hanne Dahl: Ryöstetty elämä
Myllylahti 2021. 299 s.
Äänikirjan lukija Jutta Järvinen (Saga Egmont)
Arvostelukappale.

Espoolaisella Hanne Dahlilla on kesäasunto Hauholla, jonne hän on sijoittanut jo yhdeksänosaiseksi hujahtaneen leppoisahkon dekkarisarjansa. Jostain syystä en ole tullut lukeneeksi sarjaa aiemmin, vaikka aika laajasti olen mielestäni kotimaiseen dekkarikenttään vuosien varrella tutustunut. Päätin ottaa tietoisen riskin ja aloittaa sarjaan tutustumisen kahdeksannesta osasta Ryöstetty elämä.

Ihan hyvin mielestäni pääsin kärryille näinkin, vaikka mitä ilmeisimmin useimmat kirjan sivuilla tapaamani sympaattiset poliisit ja arkiset hauholaiset ovat sarjaa seuranneille tuttuakin tutumpia. Lukija on otettu hienosti huomioon alkulehdille sijoitetulla mittavalla henkilöluettelolla, josta selviävät keskinäiset suhteet, sekä karttapiirroksella keskeisestä miljööstä eli Pyhäjärven rannalla sijaitsevasta Hellevin Hovi -nimisestä majoitusyrityksestä. Hellevin Hovi on tapahtumien keskipisteessä ilmeisesti koko sarjassa.

Hauho ja mökkikylä Pyhäjärven rannalla antavat kovin leppeän miljöön ainakin tällä kertaa raa’alle kansainväliselle rikosvyyhdille. Hämeenlinnan keskussairaalan pihalla ryöstetään elinsiirtoyksikön juuri irrottama maksa. Elimen lisäksi aseistetut miehet kaappaavat sairaalan pihalta mukaansa myös hauholaisen sisätautilääkäri Mauri Yli-Virangon. Oliko elinluovutukseen johtanut onnettomuus puhdas sattuma vai liittyykö sekin itse asiassa samaan rikosvyyhtiin? Minne Yli-Virankoa ja maksaa ollaan viemässä? Uhataanko hauholaislääkärin henkeä?

Juonikuvio on kutkuttava, ja siitä saisi rakenneltua hyytävän trillerin, mutta Dahl kirjoittaa toisella tyylillä. Jännitystä ei juuri tihennetä, vaan kiperistä ja todella uhkaavistakin tilanteista selviydytään sutjakkaasti eteenpäin. Tätä kirjaa siis uskaltaa heikkohermoisempikin dekkarinystävä lueskella yksin syksyisenä iltana. Hellevin Hovissa juodaan poliisien ja henkilökunnan kesken useammatkin hyvät pullakahvit, ennen kuin koko paketti on kasassa.

Kuten sanottu, leppoisien Midsomerin murhat -sarjan tyyppisten dekkarien ystäville. Jos luettavia kirjoja ei ole jonossa hirmuisia määriä, tämä sarja kannattanee aloittaa alusta. Koko sarja on saatavana myös äänikirjoina.

Hauho-sarjan teokset:

Vaara vierailee kylässä (Mediapinta 2013)
Kuka olisi uskonut (Myllylahti 2015)
Vaiettu velka (Myllylahti 2016)
Selvästi syyllinen (Myllylahti 2017)
Hiljainen tahto (Myllylahti 2018)
Usvassa uinuu uhka (Myllylahti 2019)
Viimeiset vuorosanat (Myllylahti 2020)
Ryöstetty elämä (Myllylahti 2021)
Kun kukaan ei kaipaa (Myllylahti 2022)

Milka Hakkarainen: Maa kauhein isien
Myllylahti 2022. 350 s.
Äänikirjan lukija Jussi Puhakka.
Arvostelukappale.

Ihastuin kovasti Ruotsissa asuvan Milka Hakkaraisen esikoisdekkariin Ei verta rantaa rakkaampaa, ja ilokseni sille myönnettiin Suomen dekkariseuran kunniakirja vuoden parhaasta esikoisdekkarista. Siksi odotukset toisinkoista ja Skutskär-sarjan kakkososaa Maa kauhein isien olivat korkealla. Valitettavasti odotukset eivät aivan täyttyneet, vaan lukukokemus oli pienoinen pettymys.

Tämä harmitti melkoisesti, sillä jotenkin tekstistä paistoi, että ideoita kyllä oli, mutta jostain syystä tuntui, että kirja oli päätetty pistää painoon aavistuksen hätäisesti. Monet herkulliset tilanteet juostiin läpi kunnolla paneutumatta, vaikka tilaisuus trillerimäiseen jännityksen tihentämiseen olisivat olleet ihan käden ulottuvilla.

Lukija tapaa esikoisesta tutut henkilöt eli suomalaisuuttaan aiemmin piilotelleen mutta sen sittemmin osaksi identiteettiään hyväksyneen poliisi Jani Perannon sekä true crime -kirjailijaksi heittäytyneen suomalaisen toimittaja Rosa Riemusen. Jani on huolissaan kaveristaan Jukasta, ja näkee sitten tämän menevän tukholmalaiseen ravintolaan juuri ennen kuin siellä räjähtää pommi. Pian Jani huomaa olevansa ystävyyssuhteensa takia itsekin Säpon tarkkailun kohteena.

Henkilökohtaisen elämän vastukset vievät Janin takaisin lapsuudenmaisemiin Skutskäriin, missä myös Rosa pyörii tutkimassa suomalaismafian toimia. Rikollisjärjestöä johtaa pelätty Marsalkka kaksospoikiensa tukemana, eikä sen toimintaan nenän työntäminen ole ihan vaaratonta.

Hakkaraisen esikoiskirjassa minua viehätti erityisesti ruotsinsuomalaisuuden kipukohtien terävä tutkailu. Tässä kakkososassa samoja aineksia on mukana, mutta valitettavasti kirjoittaja ei ole nyt saavuttanut samaa terävyyttä sanansäiläänsä, joka muuten kyllä toimii vähintäänkin kohtalaisesti.

Toivon, että kolmososaa maltetaan kypsytellä paremmin, sillä Skutskär-sarjassa ja Hakkaraisella on mahdollisuuksia vaikka mihin.

 

Tuula Ranta: Jotka varjoissa kulkevat
Myllylahti 2021. 315 s.
Äänikirjan lukija Marjo Wilska (Saga Egmont)
Arvostelukappale.

Olen toivonut Tuula Rannan esikoisdekkarin Totuus on vaihtuva maisema jälkeen tapaavani sen kuusikymppisen päähenkilön Aira Karhun uudelleenkin. Toiveeni toteutui, sillä vuotta myöhemmin Rannalta ilmestyi kakkososa Aira Karhu -sarjaan eli Jotka varjoissa kulkevat.

Aira on ammatiltaan kriminaalipsykologi, mutta on jo jättäytynyt varsinaisen työelämän ulkopuolelle. Rikoskomisario Tapani Mikkonen kuitenkin mielellään konsultoi Airaa kimuranttien rikostapausten yhteydessä. Kaksikon välillä on vahvaa kemiaa, mistä kiittelin jo aloitusosan yhteydessä, sillä ei ole mitenkään tavanomaista, että dekkareissa tai jännityskirjoissa kuusikymppinen nainen kiinnostaa nelikymppistä miestä. Aira ei muutenkaan ole mikään mummeli, jollaisiksi meidät ikääntyneet naiset usein genressä kuvataan, vaan virkistävän itsetietoinen ja pärjäävä elämän tarjoilemista vaikeuksista huolimatta.

Laaksalalaisen Vaarala Oy:n toimistonhoitaja Silja saa surmansa kotinsa tulipalon yhteydessä. Kyseessä on mitä ilmeisimmin rikos, ja Mikkosen tutkinta suuntautuu heti Siljan työpaikkaan. Miksi joku on halunnut vaientaa pitkäaikaisen ja uskollisen perheyhtiön työntekijän?

Sitten kuolee elantonsa jonkinlaisena freelance-ATK-asiantuntijana tienannut Vili ”Börje” Sund, joka on pyörinyt vähän epämääräisissä laitapuolen piireissä. Opettajansijaisuuksia Helsingissä tehnyt sisko Inka perii veljensä asunnon ja itselleenkin yllätykseksi päättää tulla Laaksalaan kenties jäädäkseen, vaikka veljeä ei enää olekaan. Börjen entiset kaverit käyttäytyvät Inkan mielestä kummallisesti. Ovatko veljen puuhat olleet täysin valonkestäviä? Onko hän törmännyt johonkin, mikä on maksanut hänelle kalliin hinnan?

Sitten Vaarala-yhtiöiden perustajan iäkäs leski Lisbet Vaarala ottaa yhteyttä Airaan ja pyytää tätä luokseen keskustelemaan petoksesta, jonka uhriksi on joutunut. Rouvan aikanaan mieheltään saamat upeat mustat helmet on vaihdettu jäljennöksiksi. Asiaa ei voi viedä poliisille, sillä likapyykki pestään kotona.

Lukijan tyydytykseksi kaikki juonilinjat lopulta yhdistyvät. Ranta kirjoittaa sujuvaa ja otteessaan pitävää psykologista jännitystä, eikä kirjoissa turhaan mässäillä väkivallalla. Pääpaino on ihmissuhteissa, salaisuuksissa ja erilaisissa pinnan alla kytevissä jännitteissä. Ilokseni huomasin, että Rannalta on huhtikuussa ilmestymässä seuraava teos Helle hautoo kalmansaarta.

JP Koskinen: Elokuun viimeinen ehtoollinen
CrimeTime 2022. 298 s.
Äänikirjan lukija Panu Kangas.
Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kun yhdeksän vuotta sitten (!) kuulin, että JP Koskinen on tehnyt kustannussopimuksen kaksitoistaosaisesta dekkarisarjasta, en oikein tiennyt, mitä ajatella. Ainakaan minä en ollut aiemmin kuullut moisesta yltiöpäiseltä kuulostavasta projektista! Nyt odotellaan, saako sarjan kahdeksas osa Elokuun viimeinen ehtoollinen Vuoden johtolanka 2023 -palkinnon, sillä se on Suomen dekkariseuran Johtolanka-raadin joulukuun alussa julkistamalla lyhytlistalla.

Tunnustan avoimesti olevani JP Koskisen tuotannon uskollinen fani. Olen nauttinut suuresti muun muassa hänen historiallisista romaaneistaan, eikä muukaan tuotanto ole huonoksi osoittautunut, kaikkea muuta. Monipuolinen ja tuottelias kirjailija on ehdottomasti nykykirjallisuutemme isoja nimiä.

Murhan vuosi -sarja ei ole erityisen kovaksikeitettyä dekkarimenoa, mutta vaikea sitä on oikeastaan cozy mystery -tyylisenäkään pitää. Hämeenlinnaan sijoittuvana ja sen kuntapolitiikan kiemuroihin aina säännöllisin välein sotkeutuvana sarjaa voinee huumorin pilke silmäkulmassa kutsua vaikka Hampton Noiriksi. Pidän kovasti Koskisen teoksiinsa kirjoittamasta ironisesta huumorista, se puree minuun aina, kun vain sen huomaan.

Tällä kertaa entisen poliisin Kalevi Arosuon pieni yksityisetsivätoimisto saa toimeksiannon, joka ällistyttää veljenpoika Juho Tulikoskea. Totuuden veljeskunta -nimisen järjestön perustajat Konrad ja Edvard Julin ovat saaneet sydänkohtauksen samana päivänä, ja kaksosista toinen eli Edvard menehtyi. Nyt Konradin poika Lauri Julin (en voi mitään, mutta minua tämä Joenpellon Lohja-sarjan henkilön täyskaima kyllä kaihersi koko kirjan ajan!) epäilee, että serkku Viola on jotenkin aiheuttanut veljesten sydänkohtaukset ja oman isänsä kuoleman. Ennen kuin huomaakaan, Juho tajuaa olevansa peitetehtävissä soluttautuneena Totuuden veljeskuntaan!

Juhon aiemmin saama isku päähän aiheuttaa edelleen kummallisen todentuntuisia unia, joten lukija pääsee seikkailemaan myös vuoden 1793 Hämeenlinnan kovin toisenlaisille toreille ja kaduille ja vähän lähitienoillekin lensmanni Carolus Mussen nihdin Johannes Eldforssin matkassa.

Näiden juonitteluiden ohessa setvitään edelleen Arosuon suvun sisäisiä sotkuja. Setvintä etenee kovin verkkaan, ja on pakko tunnustaa, että kahdeksan kirjan verran ja vuoden mittaan tätä seurattuani olen iloisesti jo pudonnut kärryiltäkin. Juho on edelleen yhtä tyhjätasku kuin ennenkin, eikä muutosta ilmeisesti ole ihan lähietäisyydellä luvassa. Mutta kirjojakin on tulossa vielä neljä, joten odotellaan!

Murhan vuosi -sarjan kirjat:

Tammikuun pimeä syli
Helmikuun kylmä kosketus
Maaliskuun mustat varjot
Huhtikuun hiipuva rakkaus
Toukokuun tuonen kukat
Kesäkuun kalmantanssi
Heinäkuun hurmeiset niityt
Elokuun viimeinen ehtoollinen

Jarkko Sipilä: Pelontekijät
CrimeTime 2021. 329 s.
Kansi Lasse Rantanen.
Äänikirjan lukija Veikko Honkanen.

Jarkko Sipilä: Kahdesti tapettu
CrimeTime 2022. 319 s.
Kansi Lasse Rantanen.
Äänikirjan lukija Veikko Honkanen.

Arvostelukappaleita. Äänikirjat itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

”Jarkko Sipilä, tämä on 21. Takamäki-dekkari. Montako vielä tulee?
- En tiedä. Nautin juonten kehittämisestä ja kirjoittamisesta. Yksi kerrallaan jatketaan.”

Näin alkaa Pelontekijät-nimisen Takamäki-dekkarin kansipaperin takaliepeeseen painettu pienoishaastattelu. Kun kesällä 2022 tartuin tähän kirjaan, tiesin, että vielä yksi Takamäki Jarkko Sipilän näppäimistöltä melkein tuli. Rakastettu toimittaja ja kirjailija menehtyi maaliskuussa 2022, kun viimeiseksi jäänyt Kahdesti tapettu oli miltei viimeistelyä vaille valmis. Viimeistelyn teki sitten kirjailijan tytär, jotta kirja saatiin painoon.  

Sipilä kirjoitti tätä sarjaansa kirja vuodessa -tahdissa, ja ensimmäinen osa Kosketuslaukaus ilmestyi vuonna 2001. Siinä ajassa henkilöiden yksityiselämässä ehti tapahtua paljon, vaikka Sipilä piti visusti huolta, että poliisien yksityiselämä kulki vain lankana sarjan taustalla. Mutta myös maailma ja poliisin työ muuttuivat, ja nämä muutokset näkyivät Takamäki-sarjassa. Sipilä kuvasi hyvin realistisesti poliisin työtä.

Takamäet ovat nimenomaan poliisidekkareita. Sipilä ei rasittanut lukijaa turhilla kerronnallisilla kikkailuilla, mutta näkökulma siirtyi aina välillä rikollisten puolelle. Poliisin työstä on näissä kirjoissa hohdokkuus kaukana, mutta ei Sipilä myöskään ihannoinut rikoksia tai rikollisia, vaikka myötätuntoa saattoi osoittaakin.

Olen mielestäni lukenut koko sarjan, mutta kuten sanottu, aikaakin tässä on kulunut rutkasti. Kahdesti tapetun sulkiessani nieleskelin kyyneleitä, koska myös kirjan loppusivuilla hyvästeltiin yksi tutuksi käyneistä henkilöistä. Itse hyvästelin tavallaan heidät kaikki, vaikka voinkin milloin tahansa palata Takamäen ja ryhmän pariin, jos niin haluan. Uusia rikoksia he eivät enää ratkaise.

Takamäki-sarjan kirjat:

Kosketuslaukaus
Tappokäsky
Karu keikka
Todennäköisin syin
Likainen kaupunki
Mitään salaamatta
Kylmä jälki
Seinää vasten
Prikaatin kosto
Katumurha
Muru
Suljetuin ovin
Valepoliisi
Luupuisto
Mies kuumasta
Valheen kasvot
Syvälle haudattu
Häikäilemätön
Uhripeli
Syy tappaa
Pelontekijät
Kahdesti tapettu

Bloggausjonon purkua, osa 1.

 

Kirjablogipiireissä tunnetaan hyvin termi ’bloggausjono’: pöydänkulmalla kasvaa pino jo luettuja kirjoja, joista ei vielä ole kirjoitettu blogiin juttua. En ole juurikaan bloggausjonosta aiemmin kärsinyt, koska en ole ylipäätään pitänyt tavoitteena kirjoittaa kaikesta lukemastani. Jostain syystä viime keväänä tilanne kuitenkin salakavalasti muuttui. Luin ja kuuntelin kirjoja, joista olin saanut ennakko- tai arvostelukappaleen, ja halusin kirjoittaa niistä, mutta en vain saanut aikaiseksi.

Pinossa on nyt 14 kirjaa, ja kuin vaivihkaa sen rinnalle on alkanut kehkeytyä uusi pino tuoreempia bloggaamattomia! Jotain on tehtävä. Helpoin menetelmä on vain purkaa pino ja lajitella kirjat. Osa lähtee lahjoituksena kirjastoon, osa lainaan ystäville ja joku ehkä omaankin hyllyyn talteen.

Päätin kuitenkin tavoistani poiketen kirjoittaa koko pinon kirjoista koontipostauksen. Kirjoitan rehellisesti useita kuukausia sitten lukemistani kirjoista tänne sen, mitä niistä on jäänyt mieleen. Muistin tueksi kurkistan takakansitekstejä, mutta sen kummempaa uudelleenluentaa en tee. Katsotaan, mitä irtoaa!

Koska jutusta olisi tullut tuhottoman pitkä, jaoin pinon kahtia. Tässä siis osa 1:

Maaza Mengiste: Varjokuningas (The Shadow King)
Suom. Aleksi Milonoff
Atena 2022. 500 s.
Äänikirjan lukija Fiona Musanga.
Ennakkokappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Sain alkukeväästä 2022 kustantajalta ennakkokappaleen Maaza Mengisten muhkeasta romaanista Varjokuningas. Teos on ollut Booker-palkintoehdokkaana, ja kirjailija Mengiste oli esiintymässä Helsinki Lit -tapahtumassa toukokuussa 2022. En kuitenkaan saanut tartuttua 500-sivuiseen ennakkokappaleeseen, mutta kun suomennos ilmaantui äänikirjapalveluihin, otin sen kuunteluun. Ihan helpoin äänikirja tämä ei ollut, mutta alkuun päästyäni tulin imaistuksi sen maailmaan.

Varjokuningas sijoittuu Etiopiaan 1930-luvun puoliväliin, jolloin fasistisen Italian joukot hyökkäävät maahan, jota eurooppalaiset nimittivät Abessiiniaksi. Keisari Haile Selassie pakeni maasta Englantiin ja jätti kansansa sotimaan ylivoimaista valloittajaa vastaan. Ukrainan sodan juuri alettua ja presidentti Zelenskyin asetuttua vahvasti maansa ja kansansa johtoon myös sodan aikana laittoi kirjan tapahtumat kehyksiinsä. Koska taisteluja on johdettava, päättivät vastarintaan asettuneet etiopialaiset lavastaa keisarin. Valekeisarin henkivartija, entinen piika Hirut on romaanin mielenkiintoinen päähenkilö. Myös naiset tarttuivat aseisiin.

Hieno, koskettava ja ajatteluttava romaani sodasta ja naisten asemasta. Jonkinlaiset taustatiedot Etiopian historiasta ovat avuksi alkuun pääsyssä.

 

Fiona Valpy: Casablancan tarinankertoja (The Storyteller of Casablanca)
Suom. Taina Helkamo.
Otava 2022. 336 s.
Äänikirjan lukija Johanna Kokko.
Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tunnustan, että en tuntenut kovin suurta paloa tarttua menestyskirjailija Fiona Valpyn ’aistivoimaiseksi’ historialliseksi romaaniksi hehkutettuun teokseen Casablancan tarinankertoja, jossa historiallinen taso sijoittuu vuoteen 1941. Päätin kuitenkin kokeilla kirjaa äänikirjana, ja lopulta pidin kirjasta itsellenikin yllätykseksi kohtalaisen paljon.

2010-luvun alussa englantilaisen Zoen aviomies lähetetään työkomennukselle Marokkoon Casablancaan, ja pariskunta pienen vauvansa kera muuttaa kauniiseen taloon kaupungin hyväosaisten alueelle. Näkökulma on noin kolmikymppisen Zoen, jonka arki uudessa maassa ja kaupungissa käynnistyy vähän onnahdellen. Maan tavan mukaan talossa on myös taloudenhoitaja, joten aikaa vauvanhoitoon ja ajatteluun on runsaasti. Jokin on pariskunnan avioliitossa vikana, mutta mikä, avautuu lukijalle verkalleen.

Zoe löytää lastenhuoneen lattialankun alta salaisen kätkön, jossa on muutamia vanhoja esineitä sekä nuoren tytön päiväkirja toisen maailmansodan alkuvuosilta. Talon entisten asukkaiden tarina alkaa kiehtoa Zoeta ja hän lukee päiväkirjamerkintöjä (täysin epäuskottavasti) pienissä erissä. Zoe alkaa vähitellen voida paremmin, ja ratkaiseva käänne tapahtuu, kun hän alkaa tehdä tilkkutyötä ja osallistua vapaaehtoistyöhön naisten ja lasten auttamiseksi. Romaanin lopussa aikatasot tietyllä tavalla yhdistyvät.

Valpy on saanut eri aikatasot punottua kiinnostavasti yhteen, vaikka kovin realistinen ratkaisu ei ole. Mutta jos pystyy heittäytymään tarinaan, tulee viihdytetyksi ja kokee muutaman yllätyksenkin. Tyydytyksekseni osan yllätyksistä arvasin etukäteen, mikä ei vähentänyt niiden arvoa.

Valpylta on juuri ilmestynyt suomeksi toinen romaani Rue Cardinalen ompelijattaret, joissa jo nimenkin mukaisesti taas tehdään käsitöitä. Tällä kertaa on kyse ’vavahduttavasta’ historiallisesta romaanista, joka sijoittuu Pariisiin vuoteen 1940. Mukana on myös nykyajan taso. Katsotaan, tartunko vai en. Kenties äänikirjana tämäkin tulee ahmaistua.

Aiden Thomas: Hautausmaan pojat (Cemetery Boys)
Suom. Inka Parpola.
Karisto 2022. 372 s.
Äänikirjan lukija Miiko Toiviainen.
Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Aiden Thomasin YA-fantasiaromaania Hautausmaan pojat on asiantuntevissa piireissä kehuttu kovasti. Sain kirjasta kustantajalta arvostelukappaleen, mutta päädyin ottamaan kirjan kuuntelukaverikseni heinäkuun lopun mustikkamättäille. Jälleen voin todeta, että kuunteleminen taisi lopulta olla viisas valinta, sillä huomasin viihtyväni oikein hyvin eläytyvästi lukevan Miiko Toiviaisen äänen kanssa metsässä.

Kustantaja toteaa ”yltäkylläisen YA-romaanin yhdistelevän murhamysteeriä, kummitustarinaa ja romantiikkaa.” Kyllä vain, ja lisäksi mukana on vahva transsukupuolisuuteen liittyvä juonne ja kiihkeää teinierotiiikkaa mutta myös aimo annos huumoria. Päähenkilö Yadriel on naisen ruumiiseen syntynyt poika, mitä hänen isänsä ei hyväksy.

Romaanin maailma on monimutkainen lyhyesti selitettäväksi, eivätkä kaikki yksityiskohdat enää ole kirkkaina mielessäni, mutta joka tapauksessa pohjana on meksikolaisten perinteinen usko, että kerran vuodessa kuolleiden päivänä vainajat palaavat keskuuteemme. Kirjan maailmassa kyse ei ole vain uskomuksesta, vaan niin tapahtuu oikeastikin. Yadrielin perhe ja suku vartioi hautausmaita ja auttaa kuolleita siirtymään tuonpuoleiseen sekä palaamaan kuolleiden päivänä tapaamaan omiaan. Miehet toimivat tässä vaarallisessa tehtävässä, ja naiset toimivat parantajina.

Yadriel vihkiytyy salaa miesten eli brujojen rooliin ja saa hoitaakseen nuoren vainajan Julianin hengen, joka ei halua siirtyä pois elävien maailmasta. Julian on ollut eläessään oikean naistenkaatajan maineessa, mutta paljastuu, että hän onkin ollut oikeasti kiinnostunut miehistä. Kuviosta seuraa kimurantteja ongelmia, jotka kuitenkin jäävät sivuun, kun paljastuu katala juoni, joka uhkaa koko maailmaa. Lopussa on siis oikein kunnon rymistelyt hyvän ja pahan taistellessa ihmiskunnan tulevaisuudesta!

 

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta (Alt vi inte sa)
Suom. Sirje Niitepõld.
Like 2022. 326 s.
Äänikirjan lukija Mimosa Willamo.
Ennakkokappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Sain Sara Osmanin romaanista Kaikki mikä jäi sanomatta ennakkokappaleen, mutta kuuntelin sen kesän aikana äänikirjana. Ratkaisu ei ollut tälle teokselle paras mahdollinen, sillä siinä on kolme nuorta naisminäkertojaa ja vielä lisäksi eri aikatasoja ennen ja jälkeen aivan loppuun sijoittuvan kohtalokkaan juhannuksen traagisia tapahtumia. Äänikirja on toteutettu vain yhdellä lukijalla, joten kärryillä pysyminen pelkästään kuuntelemalla ei ole aivan vaivatonta. Saan toki syyttää vain itseäni tästä tekemästäni valinnasta, joka ei tee täyttä oikeutta kirjalle.

Tästä kirjasta jäi myös kovin vähän mitään mieleen. Takakansitekstissä avataan asetelma kuitenkin aika hyvin:

”Amanda on bilehile, jonka menneisyydessä painaa pikkuveljen itsemurha. Sofia on toisen polven somalimaahanmuuttaja ja lakifirman uusin kiinnitys, jolla on paineita olla työssään paras. Caroline on kultalusikka suussa syntynyt influensseri, jolla on poikaystävä ja luksuskoti.

Päällisin puolin kaikki on ystävysten välillä kunnossa, mutta pinnan alla kytee. Valheiden ja petosten verkko nousee pintaan Carolinen juhannusjuhlissa, ja kaikki mikä on jäänyt sanomatta päästetään ilmoille - traagisin seurauksin.”

Kirjan kohtalokkaan juhannuksen jälkeisissä osuuksissa puhuu Amanda, joka on päätynyt suljettuun laitokseen. Amandalla ei selvästikään ole kaikki kunnossa, mutta mikä on juhannuksena suistanut hänen mielensä raiteiltaan? Se paljastuu vasta aivan lopussa, mutta sitä kohti mennään vääjäämättä kirjan muissa luvuissa. Varsinainen jännitysromaani tai dekkari Kaikki mitä jää sanomatta ei ole, vaikka markkinointimateriaalissa niin vihjataankin. Taitavasti rakennettu se kyllä on, mutta dekkariodotuksin lukemaan lähtenyt saattaa pettyä. Ehkä oma nuiva suhtautumiseni johtuu osittain tästä myös.

Alle kolmikymppisten tukholmalaisnaisten ongelmat eivät oikein jaksaneet minua sytyttää, varsinkin, kun kaikki ongelmat yritetään kaikin keinoin pitää piilossa. Tärkeintä on, miltä näyttää, muusta viis. Toisten ihmisten käyttäminen omiin tarkoituksiin on etovaa, enkä pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä, osaa jopa inhosin. Mutta tunnustan, että en oikein päässyt tähän sisälle kuten se mitä ilmeisimmin olisi ansainnut.

 

 

Ann Cleeves: Kulovalkea (Wild Fire). Shetlanninsaarten murhat 8.
Suom. Annukka Kolehmainen.
Karisto 2021. 345 s.
Äänikirjan lukija Outi Vuoriranta.
Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Ann Cleevesin dekkareiden suurimmat ansiot ovat niiden kiehtova miljöö eli Shetlanti sekä päähenkilö komisario Jimmy Perezin sympaattisuus. Dekkarijuonet eivät ole mitenkään poikkeuksellisen kekseliäitä tai tunnelma jännittävä, mutta tämänkaltaisten leppoisahkojen brittiläisten poliisi- ja arvoitusdekkareiden ystäville Cleevesin tuotanto on oivallista luettavaa. Vähän harmillisesti suosittu ja ihan kohtalaisen hyvä tv-sarjaversio näistä kirjoista elää ihan omaa elämäänsä sotkien lukijan (ainakin minun) orientaatiota.

Kulovalkea on Shetlanninsaarten murhat -sarjan kahdeksas ja ainakin näillä näkymin viimeinen osa. Perezin oma elämäkin on saamassa uuden käänteen, joten on ilmeisesti aika sanoa hyvästit. TV-sarja sen sijaan voi vielä hyvinkin jatkua, niin kauas niiden tarinat ovat toisistaan loitontuneet.

Kulovalkeassa Perez työryhmineen joutuu selvittämään paikkakunnalle muuttaneen lontoolaisperheen lastenhoitajan murhaa. Perhe on ostanut talon ja remontoinut sen mieleisekseen, mikä ei suinkaan ole miellyttänyt paikkakuntalaisia. Kaiken kukkuraksi talon entinen omistaja on tehnyt itsemurhan talon piharakennuksessa. Nyt lastenhoitaja on murhattu ja ripustettu samaan paikkaan hirttoköyden jatkoksi. Perez ja kumppanit penkovat tapausta tuttuun tyyliin ja lukijalle ripotellaan vihjeitä, mutta ratkaisevan vihjeen kirjailija pitää visusti omana tietonaan siihen asti, että Perez sen oivaltaa.

 

Simone Buchholz: Mexicoring (Mexikoring)
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu 2021. 302 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Niskanen.
Arvostelukappale.

Fanitan rankasti Saksan kiistattoman dekkarikuningattaren Simone Buchholzin Chastity Riley -sarjaa, jota Kustantamo Huippu ja kustantaja-suomentaja Anne Kilpi ovat meille suomalaisille lukijoille pukanneet luettavaksi. Vuonna 2021 suomeksi ilmestynyt Mexikoring on neljäs sarjasta suomennettu osa, ja muistan sen luettuani ajatelleeni, että se on tähänastisista Chas Riley -kirjoista selvästi paras. Ei todellakaan ihme, että se on aikanaan saanut Saksassa ilmestymisvuotensa parhaan dekkarin palkinnon.

Kirjan nimi Mexikoring viittaa Hampurin toimistokortteliin, josta löytyy nuoren miehen ruumis poltetusta autosta. Autoja on roihunnut Hampurissa öiseen aikaan tiheään tahtiin, mutta nyt löytynyt uhri on ensimmäinen. Tapausta tutkiva Chas Riley ja hänen työparinsa Stepanovic päätyvät Bremeniin asti tutustumaan libanonilaistaustaisiin maahanmuuttajayhteisöihin ja niiden välisiin julmiin valtakamppailuihin.

Tutkinnan lomassa kulkee toinen tarinan taso, jossa kuolleen nuorukaisen nuoruudenrakastettu Aliza kertoo omaa tarinaansa. Vaikuttava ajankohtainen yhteiskunnallinen romaani, jota suosittelen myös niille, jotka eivät yleensä lue dekkareita.

JP Koskinen: Ristin ja raudan tie

 

”Täydellinen hyvyys on pahuutta ja täydellinen pahuus hyvyyttä.
Kun ympyrä sulkeutuu, on vaikea erottaa hullua nerosta ja neroa hullusta.”

 

Ei ehkä ole täysin ainutlaatuista mutta kyllä hyvin harvinaislaatuista, että kirjailijan lähes kaksikymmentä vuotta aikaisemmin ilmestynyt romaani ja sen muutamaa vuotta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa julkaistaan uudistettuina ja laajennettuina ja että niille julkaistaan vielä kaksi täysin uutta jatko-osaa perään. Ei tämä ainakaan suomalaisessa kirjallisuusmaailmassa mitenkään tavallista ole.

Mutta JP Koskiselta on onnistunut moni muukin ulkopuolisen silmin jokseenkin vaikealta vaikuttava kirjallisuusprojekti, joten miksi ei sitten tällainen. Vuonna 2004 Kariston julkaisema Koskisen historiallinen esikoisromaani Ristin ja raudan tie siis ilmestyy tänään 24.3.2022 Liken kustantamana uudistettuna versiona. Ristiretki-sarjan neljäs osa Taivaan vartijat ilmestyy elokuussa 2023.

Blogiani vähänkään seuranneet lienevät huomanneet, että olen lukenut melkoisen määrän JP Koskisen teoksia. Havahduin kuitenkin verrattain myöhään huomaamaan, että hänen tuotantonsa on todellakin tutustumisen arvoinen, sillä ensimmäinen lukemani Koskinen on vuonna 2015 ilmestynyt Kuinka sydän pysäytetään. Sitä ennen olin kyllä jo lukenut Koskisen novellin Pimeyden ruhtinas rikosnovelliantologiasta Rikos – 7 rikostarinaa, mutta edes vuoden 2013 Finlandia-ehdokkaana ollut Ystäväni Rasputin ei siis ollut vedonnut historiallisten romaanien ystävään vielä tuolloin.

Kuinka sydän pysäytetään tekikin minusta sitten kertaiskulla Koskisen tuotannon innokkaan lukijan, ja luin muutamia hänen varhaisempia teoksiaan eli Savurenkaita, Ystäväni Rasputin ja Eilispäivän sankarit. Koskisen repertuaari on laaja ja julkaisutahti varsin nopea, joten innokkaallakin fanilla on välillä vaikeuksia pysyä lukemalla perässä hyvistä yrityksistä huolimatta, mutta huijaamatta toistakymmentä Koskisen teosta olen tähän mennessä jo lukenut.

Ristin ja raudan tie vuodelta 2004 ja sen itsenäinen jatko-osa Seitsemäs temppeliherra ovat kököttäneet hyllyssäni jo jonkin aikaa, mutta lukemaan en niitä ole ehtinyt. Kun kuulin sarjan uudelleen julkaisemisesta ja uusista loppupään kirjoista, ajattelinkin odottaa uudistettujen versioiden ilmestymistä. Ilokseni sain Ristin ja raudan tiestä luettavakseni ennakkokappaleen.

Kirjailijan tervehdyksessään Koskinen kertoo, että tarinan alkuperäisversio Ristin tie palkittiin aikanaan historiallisten romaanien käsikirjoituskilpailussa. Nyt ilmestyvä teos on siis tarkalleen ottaen jo kolmas versio. Myös ajatus neliosaisesta kirjasarjasta on jo noilta esikoisromaanin julkaisun ajoilta, mutta toteutuminen on siis ottanut aikansa.

”Suuret historian tapahtumat on aina rakennettu pienistä ihmiskohtaloista ja niiden kautta myös historia herää henkiin”, sanoo JP Koskinen. Erittäin totta. Sattuman oikusta luin Ristin ja raudan tietä seuraten samalla toisella silmällä Ukrainan sotatapahtumia.

Ei tarvittu kovinkaan vilkasta mielikuvitusta tai terävää älyä huomatakseen, miten samoja lainalaisuuksia 1000-luvun loppuvuosiin sijoittuva ensimmäisen ristiretken vaiheita seurailevassa romaanissa ja nykymediassa seuraillaan. Ihminen ei todellakaan ole muuttunut, eikä sota ole lopulta sen kummempaa nyt kuin ennenkään.

Koskisen pieni ihminen on nuori skotti Mikael Canmore, joka on isänsä kuoltua päätynyt ritari Munron aseenkantajaksi. Kaksikko tavataan Amalfin piirityksen liepeiltä. Miehet ovat joutuneet pakenemaan Toulousesta osin hämäriksi jäävien tapahtumien seurauksena, mutta sitä ennen Mikael on nähnyt taivaallisen näyn, jonka takia hän on päättänyt liittyä ristiretkelle lähtevien soturien joukkoon. Jerusalemin pyhä hauta on vapautettava muslimien hallusta. Mikael on vannonut valan Jumalalle ja ommellut siitä merkiksi viittansa olkapäälle ristin.

Mikaelin usko on vahva, mutta hänen päätöstään vahvistaa vielä pari asiaa. Hänen rakas veljensä Malcolm on kadonnut ja todennäköisesti päätynyt Jerusalemiin. Toulousessa Mikael on rakastunut, mutta nyt kaunis Michelle on teillä tietymättömillä. Mikael kuitenkin päättelee, että myös Michelle on lähtenyt seuraamaan pyhiinvaeltajien joukkoa Jerusalemiin löytääkseen Mikaelin.

Mikael on kieli-, kirjoitus- ja lukutaitoinen soturi, ja koska hän on Munron aseenkantajana lähinnä tämän ystävä, pääsee hän sujahtamaan tapahtumien kulisseihin poikkeuksellisen helposti. Ainakin näennäisesti monet ristiretkeä johtavat ylimykset tuntuvat pitävän hänestä, mutta harva lopulta luottaa kaikkien kanssa toimeen tulevaan mieheen.

Ristiretki on merkillinen sekoitus hurskasta pyhiinvaellusta ja puhdasta valloitussotaa. Edes sotajoukoilla ei ole selkeää johtajaa, vaan eri valtakuntien ja kaupunkien ruhtinaat tuovat mukaan omia joukkojaan. Vallasta käydään jatkuvaa katkeraa kamppailua, jossa kaikki mahdolliset keinot ovat käytössä. Juonittelu, petokset ja väijytykset, liittoumat ja konfliktit ovat arkea.

Vuosia kestävä matka on taisteluiden ja piiritysten katkeamaton ketju. Joukkoja piinaavat erilaiset vitsaukset taudeista väijyviin vihollisiin ja petollisiin ystäviin. Kuumuus ja hirvittävä nälkä verottavat voimia tasaisin väliajoin. Kun kaupunkien muurit sitten sortuvat valloittajien hyökkäyksistä, alkaa hillitön tappaminen ja ryöstely ja pyhät päämäärät unohtuvat hetkessä.

Ristin ja raudan tie on massiivisten ja huolella taustoitettujen historiallisten romaanien ystäville oivallinen herkkupala, mutta Koskisen parhaimmistoon se ei omalla mittapuullani ihan yllä. Mikael jää lopulta vähän turhan etäiseksi henkilöksi. Hän kokee musertavia henkilökohtaisia menetyksiä, mutta ne eivät tunnu oikein vaikuttavan häneen. Vai ovatko sotien kauhut tuhonneet hänen sisintään sittenkin liikaa?

Henkilömäärä on mittava, ja koska kaikki juonittelevat kaikkien muiden pään menoksi, juonikuvioiden seurailu on paikoin työlästä. Kuten itse ristiretkikin, tarina tuntuu etenevän paikoin tuskastuttavan työläästi. Antiokian kaupungin piiritys ja valloitus nousevat lopulta tarinan jonkinlaiseksi huippukohdaksi, mutta kirja ei suinkaan pääty vielä siihen. Retken päätepiste on historiankirjoista tuttu, mutta Mikaelin ratkaisut ja kohtalo ovat lukijalle yllätyksiä.

Parasta antia teoksessa on sodan mielettömyyden näyttäminen. Henkilöt itsekin toteavat moneen kertaan, kuinka turhaa on kärsiä ja kuolla taisteluissa. Mitä hyötyä kaikesta lopulta on kenellekään? Nautin myös huolella rakennetusta miljööstä. Ennakkokappaleessa ei ainakaan ollut karttaa, jota välillä kaipasin pysyäkseni perillä vaivalloisen matkan mutkista.

Pidin kyllä Mikaelista, samoin äreästi murahtelevasta Munrosta, mutta lopulta suosikikseni nousi Mikaelin vaivoiksi sysätty palvelijatar Anna. Naisen ulkomuodon pilaa kasvojen poikki kulkeva ruma arpi, mutta se ei sitkeää naista lannista. Tarpeen tullen Anna taistelee rengaspaidassa siinä missä miehetkin. Mikaelin ja Annan välit eivät vaikuta ruusuisilta, mutta totuus on lopulta toinen.

”Jumala tahtoo sitä!”

 

JP Koskinen: Ristin ja raudan tie
Like 2022. 389 s.

Ennakkokappale.

Anu Ojala: Jääsilkkitie

 

Lapin poliisin Kemi-Tornion alueella rikostutkijana työskentelevä Ronja Jentzsch saa parinsa kanssa tehtävän, kun he ovat matkalla palaveriin Haaparantaan. On käytävä tarkistamassa, mitä torniolaisella omakotialueella on tapahtunut. Nainen on ilmoittanut kadulla makaavasta ruumiista. Käy ilmi, että kyseessä on naisen naapurin parikymppinen poika Samuli, jota on ammuttu naulapyssyllä otsaan.

Samulin raa’asta taposta alkaa oikea ruumiskavalkadi. Kemissä ja Torniossa tapahtuu ja paljastuu useita väkivallantekoja, joissa uhria on ensin ammuttu polveen ja sitten teloitettu kaksoislaukauksella rintaan. Ensimmäinen uhri tulee Ronjan ja hänen työparinsa silmien edessä eräässä asunnossa. Samaan aikaan seudulla alkaa menehtyä ihmisiä fentanylin yliannostukseen. Joku tuo maahan ja levittää tehokkaasti jotain uutta valmistetta, ja jälki on hirveää.

Poliisin rikostutkintojen rinnalla seurataan tullimies Kristian Mannisen arkea. Hyvin nopeasti selviää, että Kristianin vaimo Linda manipuloi pientä perhettään ja erityisesti aviomiestään mielivaltaisesti. Sen lisäksi Linda myös pahoinpitelee Kristiania raa’asti. Pariskunnan pieni Laura-tytär on Kristianin elämän kiintopiste, mutta ei tunnu merkitsevän sadistiselle äidilleen mitään. Kristian on ansassa avioliitossaan, mutta jotain olisi tehtävä. Velat pitävät hänet kuitenkin tiukasti Lindan otteessa.

Sitten Kristian saa yllättäen haltuunsa repun, joka sisältää suuren summan rahaa, fentanyltabletteja sekä kannettavan tietokoneen. Kristian tietää kyllä, että kyse on jostain erittäin laittomasta, mutta rahalle olisi käyttöä. Laura ja hän olisivat todellakin ansainneet edes yhden mahdollisuuden. Mutta ainoa oikea tapa toimia on viedä löytö heti poliisiasemalle. Kristian kääntyy kuitenkin lapsuudenystävänsä puoleen.

Jääsilkkitie on Anu Ojalan esikoisdekkari, vaikka ei esikoisteos. Rovaniemellä asuva juristi ja kirjailija on aiemmin julkaissut nuortenromaanit Pommi (Otava, 2014) ja Petos (Otava, 2018) sekä tietoteoksia. Kirjailijataustalla lienee osuutensa siihen, että Jääsilkkitie on hyytävän hyvä. Meno on monin tavoin kylmäävää, ja pohjoismaiset nordic noirin taitajat vapisevat syystä. Joukkoon on tullut uusi vahva tekijä.

Jääsilkkitien yleistunnelma on jokseenkin lohduton. Poliisin työtä seurataan tiiviisti, ja työn ikäviä puolia tuntuu riittävän. Monet rikosten uhrit ovat paikalliselle poliisille tuttuja vuosienkin takaa. Syrjäytyneiden perheiden elämä näyttäytyy masentavana. Lapsia on kohdeltu kaltoin, samoin eläimiä. Aikuisten elämä pyörii erilaisten päihteiden ympärillä tavalla tai toisella.

Kristianin tilanteen tukaluus alkaa kuristaa lukijan kurkkua. Miten mies ikinä selviää kuiville? Mitä enemmän Kristian rimpuilee, sitä tiiviimmin hän sotkeutuu rikoksen verkkoon. Ronjan elämää varjosta vanhan äidin nopeasti paheneva muistisairaus. Veljen kanssa jaetut hoitovuorot kuormittavat muutenkin ylikierroksilla käyvää naista. Milloin voi nukkua?

Jääsilkkitie on siis karu ja synkkä, mutta siitä huolimatta tai juuri siksi pidin siitä kovasti. Juoni on rakennettu taiten, eikä ote herpaannu keskivaiheillakaan. Yhä uusia, entistä mustempia käänteitä seuraa loppuun asti. Lopussa suurin osa juonilangoista solmiutuu siististi yhteen, kuten pitääkin.

Kirjan kansiliepeet tai kustantajan sivut eivät paljasta, saavatko Ronja Jentzschin ja rajan ylittävien rikosten ryhmän tutkimukset jatkoa. Mieluusti niin soisin olevan.

En kuitenkaan malta olla kysymättä, mitkä välineet jalkavammasta toipuva potilas saa sairaalasta mukaansa - kävelysauvat, kainalosauvat vai peräti kyynärsauvat?! Itse veikkaisin vahvasti viimeistä vaihtoehtoa, mutta Ojala tarjoaa vuoroin kahta ensimmäistä. Kuvittelen myös, että äänikirjan lukija olisi toivonut tutkijaryhmän ruotsalaisjäsenelle jotain muuta nimeä kuin Gürsu.

Anu Ojala: Jääsilkkitie
Like 2021. 302 s.
Äänikirjan lukija Anna Saksman, kesto 7 h 33 min.
Kansi Tommi Tukiainen.

Vuoden aikana lukemani uudet kotimaiset esikoisdekkarit:

Kauko Röyhkä ja Anneli Aunola: Liian lempeä mies (CrimeTime) 
Antti Vihinen: Punainen prinsessa (Into)
Tommi Laiho: Uhanalaiset (Myllylahti)
Heidi Airaksinen: Vierge moderne (Arktinen Banaani)
Risto Miettinen: Petturi (Aula & Co)
A. M. Ollikainen: Kontti (Otava)
Martta Kaukonen: Terapiassa (WSOY))
Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti)
Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon (Mäkelä)
Mikko Kalajoki: Velkakirja (Otava)
Johanna Hasu: Roihu (Reuna)
Saija Kuusela: Katse (Tammi)
Sari Rainio ja Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene (Siltala)
Janne Toivoniemi: Sateenkaarimurhat (CrimeTime)

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia

 

Ihastuin kovasti taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreckin taitelijaelämäkertaan Ellen Thesleffistä (Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide Teos 2017). ”Schreck kirjoittaa vetävästi ja kohdettaan arvostaen, suorastaan rakastavasti, sekä juuri sopivan kansantajuisesti.” Elämäkerta innosti tutustumaan tarkemminkin Thesleffin tuotantoon, ja kävin muun muassa katsomassa Schreckin vuonna 2019 HAMiin kuratoiman laajan Thesleff-näyttelyn.

Suomen taiteen ja kulttuurin kultakauden taiteilijat ja erityisesti aikakaudella vaikuttaneet naiset ovat kiinnostaneet minua jo pidempään, joten ilahduin ikihyviksi kuullessani, että Schreckiltä oli ilmestymässä teos nimeltä Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia. Kirjan idea poikkeaa hieman perinteisestä tieto- ja elämäkertateoksesta, sillä mukana on tekijän tutkimuskohteilleen kirjoittamia kirjeitä.

Teos alkaakin Hanna-Reetta Schreckin kirjeellä kaikille kuudelle tutkimuskohteelleen, ”menneisyyden tähtivaloa tuikkiville” Siri von Essenille, Ellan de la Chapellelle, Sigrid af Forsellesille, Alma Söderhjelmille, Thyra Thesleffille ja Aino Järnefeltille. Kirjemuotoisessa esipuheessaan tekijä kertoo, miksi halusi kirjoittaa heille kirjeitä: ”Voidakseni puhua sinulle. Sillä kirjoittaessa on kysymys myös persoonapronomineista, siitä kehen ja miten viitataan. --- Yhteys syntyy eri tavalla persoonapronominia vaihtamalla.”

Kirjeiden osuus ei lopulta ole kirjassa kovinkaan suuri. Kirjemuotoiset esipuhe ja jälkisanat on osoitettu yhteisesti kaikille kuudelle naiselle, ja sen lisäksi Schreck on kirjoittanut kirjeet muille paitsi Siri von Essenille ja Alma Söderhjelmille. Kirjeet on sijoitettu joko perinteisen muotoisen elämäkertaosuuden alkuun tai loppuun, ja ne on taitettu selvästi erottuvasti, eli ne voi lukea milloin haluaa tai vaikka jättää kokonaan lukematta. Itse pidin kyllä ideasta. Se tuo teokseen tiettyä intiimiyttä ja välittömyyttä. Tutkimuskohde tulee lähelle tutkijaa, ja nyt lukijakin pääsee osaksi tuota suhdetta.

Modernin ajan murros eli aikakausi, jota Suomessa kutsutaan kultakaudeksi (noin vuosikymmenet 1880–1914) oli monin tavoin kuohuvaa ja mielenkiintoista aikaa. Naiselle uran luominen tuona aikana on hankalaa, ellei mahdotonta. Lahjakkuus, sinnikkyys ja päättäväisyyskään eivät aina riittäneet, ei edes oikea syntyperä. Naisen katsottiin olevan lähtökohtaisesti luonteeltaan erilainen kuin mies, joten miehillä ja naisilla oli myös yhteiskunnassa erilaiset tehtävät ja kutsumukset. Jos annettuun muottiin ei sopeutunut, oli vikuroiva ja oikutteleva, monesti yhteiskunnan silmissä myös sairas, esimerkiksi hysteerinen.

Kultakauden nimekkäimmät tekijät, jotka ovat jääneet myös historiankirjojen lehdille ja kansan tietoisuuteen, olivat pääasiassa miehiä. Mutta ajassa vaikutti myös lukuisa määrä mielenkiintoisia naisia, kuten Schreckinkin teos todistaa. Miksi Schreck valitsi teokseensa juuri nämä kuusi naista, jää osin hämärän peittoon, mutta heitä yhdistää aktiivinen toiminta juuri kultakauden vuosikymmeninä sekä ainakin osittainen syrjään ja unohduksiin joutuminen loistavastakin urasta huolimatta. Kansainvälinen arvostus ei tosiaankaan taannut arvostusta kotimaassa. Useimmat teoksen naisista ovat jääneet miehen tai miesten varjoon.

Etukäteen minua kiinnostivat erityisesti Ellan de la Chapellen ja Thyra Thesleffin osuudet kirjassa. Ellan de la Chapelle oli Albert Edelfeltin vaimo ja Erik Edelfeltin äiti. Olen useaan otteeseen kertonut, miten innostuin lukemaan Edelfeltistä lisätietoa kuunneltuani Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan teoksia. Sarjan kolmannessa osassa Emännöitsijässä päähenkilö Ida on Edelfeltin emännöitsijänä tämän Helsingin ateljeessa ja työskentelee myös tämän sisarten ja vaimon palveluksessa.

Emännöitsijä on tietysti fiktiivinen romaani, mutta se houkutteli minut elämäkertojen ja muiden elämäkerrallisten romaanien pariin. Edelfeltin naisasiat olivat mutkikkaita, mutta avioliitto Ellan de la Chapellen kanssa oli odottamaton käänne ja mitä ilmeisimmin epäonninen päätös kummankin osapuolen taholta. Arvoitukseksi avioliitto jää myös Hanna-Reetta Schreckille, mutta hän valaisee Ellanin persoonaa ja pyrkimyksiä kiinnostavasti. Hänellä on taiteellisia lahjoja, joita hän kehitti taideopinnoilla. Hän oli myös terävä-älyinen ja kiinnostunut tieteistä. Pariisissa oleskellessaan hän kuunteli muun muassa yliopistoluentoja.

Thyra Thesleffiin ’tutustuin’ jo lukiessani hänen isosiskostaan Ellenistä kertovaa elämäkerran. Thesleffin sisarukset olivat läheisiä, ja nuorimmaisesta Thyrasta kertovassa osuudessa ovat vahvasti mukana sekä Ellen että keskimmäinen sisko Gerda. Kaunis Thyra oli Ellenille rakas ja myös tärkeä malli, joka esiintyy monessa hänen tunnetussa teoksessaan. Mutta koska olin jo lukenut Schreckin Ellen Thesleff -elämäkerran sekä Helena Ruuskan Hugo Simberg -elämäkerran, ei Thyra Thesleffin osuudessa ollut paljoakaan uutta.

Sen sijaan erittäin antoisia olivat minulle ennestään tuntemattomampien naisten eli Siri von Essenin, kuvanveistäjä Sigrid af Forsellesin ja historioitsija-kirjailija Alma Söderhjelmin tarinat. Siri von Essen oli Suomen ensimmäisiä näyttelijöitä, joka skandaalimaisesti erosi ensimmäisestä aviomiehestään avioituakseen kirjailija August Strindbergin kanssa. Von Essen ansaitsisi ilman muuta perusteellisemman elämäkerran.

Aino Järnefeltin mukana oloa Schreck perustelee muun muassa sillä, että Aino Sibelius oli tavallaan viimeinen Suomen kultakaudella elänyt ja vaikuttanut henkilö kuollessaan vuonna 1969. Lyhyessä elämäkerrallisessa esittelyssä Schreck voi kuitenkin vain kevyesti raapaista Ainon elämän pintaa. Sain kuitenkin tästä osuudesta kipinän lopulta kaivaa kaapista esille Riitta Konttisen perusteellisen ja muhkean teoksen Aino Sibelius. Kirja johti jälleen kirjaan.

Säkenöivät ja oikukkaat toimiikin kenties parhaiten niille lukijoille, jotka eivät vielä ole kastaneet varvastaan runsaaseen elämäkertakirjallisuuden vuohon. Teos todennäköisesti houkuttelee ottamaan lisäselkoa monesta sen sivuilla vilahtavasta kiinnostavasta kulttuurihistorian henkilöstä. Luettavaa kyllä riittää!

Vielä on erikseen kiitettävä kirjan poikkeuksellisen kaunista ulkoasua ja taittoa. Kannen ja graafisen suunnittelun on tehnyt Tuomo Parikka.

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia
Like 2021. 239 s.

Arvostelukappale.

JP Koskinen: Haukansilmä

 

Preerian tuuli oli huuhtonut pääni puhtaaksi ja olin syntynyt uudestaan.

 

Kaksi vuotta sitten yksi suosikkikirjailijoistani julkaisi uuden romaanin, johon oli ladattu paljon odotuksia. Kustantamo järjesti pienet mutta hyvin lämmintunnelmaiset julkkarit, joihin sain kutsun ja joihin muutaman hyvän bloggaajakollegani kanssa osallistuin. Ihan paikan päällä olimme! Veimme pienen lahjankin, joimme kahvia ja söimme kakkua. Kirjailijaa haastateltiin ja lopussa oli vapaata seurustelua. Tällaista oli kuulkaa ennen! Ehkä on vielä joskus, ken tietää.

Muistelin lämpimästi kyseistä tapahtumaa eli JP Koskisen Tulisiipi-romaanin julkaisujuhlaa, kun luin hänen uunituoretta teostaan Haukansilmä. Tulisiipi lensi ja lunasti hienosti sille ladatut odotukset. Se oli Finlandia-ehdokkaana, ja se sai Savonia-palkinnon. Myös lukijat rakastavat teosta. Minäkin.

Olen Tulisiipeä käsittelevässä blogijutussani todennut, että ”…tarina tuntuu pullistelevan sen sivujen ja rivien väleistä. Kuvittelen, että kirjailija on joutunut suitsimaan Pegasosta melkoisesti…” Olisin niin mielelläni lukenut lisää monien teoksessa vilahtavien henkilöiden tarinoista!

Mutta vuonna 2019 Koskinen tyrmäsi toiveen lisäluettavasta: ”Koskinen paljasti haastattelussa myös hautoneensa vuosia Amerikan alkuperäiskansoihin liittyvää romaani-ideaa. Siitä on peräisin Tulisiipeen livahtanut Kolme Arpea -niminen mies, Kaarlen isoisän ystävä, jota Kaarle muistelee myöhempinä vuosikymmeninä useaan otteeseen. Kolme Arpea on siis vain tarinassa lyhyesti vilahtava sivuhenkilö, mutta kuten haastattelijakin totesi, hän vaikuttaa täyteläiseltä ja todelta. --- Koskinen totesi, että tämä romaani-idea on haudattu.”

Mutta onneksi kaikki kirjailijoidenkaan tekemät päätökset eivät ole kiveen hakattuja, tai ainakin niitäkin voidaan joskus vähän nakutella uuteen uskoon, sillä Haukansilmä on mitä ilmeisimmin ainakin aika pitkälti juuri tuo romaani, jonka idean Koskinen kertoi haudanneensa. Siinä on sivuhenkilönä mukana myös ihastelemani Kolme Arpea!

Haukansilmä on esiosa Tulisiivelle, mutta korostan, että romaanit ovat täysin itsenäisiä ja luettavissa vapaassa järjestyksessä. Kumpikaan ei edellytä toisen lukemista millään tavalla, mutta mielenkiintoisen ja nautinnollisen, aivan huikeat tarinat kertovan romaaniparin ne muodostavat. Itse siis olen lukenut romaanit ilmestymisjärjestyksessä, ja eilen illalla Haukansilmän kannet tyytyväisenä suljettuani oli vielä vähän virkistettävä muistia raottamalla Tulisiipeä. Ja kyllä, tarinat on loksautettu taiten yhteen.

Haukansilmän nimi- ja päähenkilö on Yrjö Kuura alias George Frost, joka tarinan mittaan saa vielä nimet Haukansilmä, Mies Jota Hevoset Kuuntelevat ja Ska-Nupa eli Valkoinen Piikkisika. Yrjö saapuu äitinsä, isänsä ja isoveljensä Veikon kanssa Pohjanmaalta New Yorkiin 1860-luvun alussa, kun mahtava Yhdysvallat on sisällissodassa. Sota ei kuitenkaan kiivaasti kasvavan suurkaupungin arjessa juuri näy. Lähimmän kosketuksen sivil vooriin Frostin pojat saavat, kun he osuvat paikalle, kun kadulla tapahtuvaa värväystilaisuutta vastaan tehdään väkivaltainen isku.

Kun Yrjö on 11-vuotias, perhe on jo siirtynyt suukaupungista preerialle uudisraivaajaksi. Yrjöllä on erityisominaisuuksia, joista hänellä on myöhemmissä elämänvaiheissakin suurta hyötyä. Ensinnäkin hänellä on poikkeuksellisen tarkka näköaisti. Toiseksi hän osaa ampua monin verroin paremmin kuin useimmat ikäisensä, ainakin kiväärillä. Kolmanneksi Yrjö osaa puhua hevosille. Ainakin hän tulee hevosten kanssa toimeen, ja ne tuntuvat kuuntelevan ja ymmärtävän, kun Yrjö puhuu niille äidinkieltään. Vielä neljänneksi mainittakoon Yrjön hyvä kielipää, vaikka hän melkoisen vähäpuheinen mies lopulta onkin.

Maan hallitus kannustaa siirtolaisia perustamaan maatiloja, ja maata jaetaan kaikille halukkaille käytännössä ilmaiseksi. Samaan aikaan rakennetaan kiivaasti rautateitä, lennätinlinjoja ja uusia kaupunkeja. Paha vain, että maa, jota jaetaan ja rakennetaan, kuuluu jo joillekin toisille, jotka eivät ainakaan kaikki katso valloittajien häikäilemätöntä toimintaa hyvällä. Sen saavat kokea nahoissaan myös Frostin pienen uudisraivaajaperheen jäsenet. Eräänä varhaisena aamuna lakotaintiaanit hyökkäävät tilalle ja vievät Yrjön mukanaan.

Esiteini-ikäisenä ahmin James Fenimore Cooperin intiaaniromaaneja, erityisesti Nahkasukka-sarjan kirjoja, joista ainakin osan omistinkin huokeina pokkaripainoksina. Myös Doris Schroederin jännittävä Rin tin tin vaaran poluilla tuli luettua varmaankin pariin kymmeneen kertaan. Ahmimisikään kun kuuluu samojen kirjojen useaan kertaan lukeminen, eikä kirjoja nyt vain ylipäätään ollut riittävästi.

Vähän näihin menneisiin ahmimistunnelmiin pääsin Koskisen Haukansilmän äärellä. Intiaanien kaappaama suomalaispoika, josta lopulta kasvaa heimonsa ja muidenkin heimojen arvostama soturi, on juuri sellainen sankari, jonka seikkailuja olisin mielihyvin ahminut aikoinani. Nautin niistä täysin siemauksin myös nyt, vaikka lukukokemus muuten onkin nykyaikuisen silmin aivan toisenlainen.

Haukansilmä-George kasvaa sekä suomalaissiirtolaiseksi että lakotaksi, mutta hän on aina kuitenkin vain osaksi jotakin, maailmojen välissä ja rajalla. Valkosilmät eli eurooppalaiset valloittajat hylkivät häntä ja jopa suoraan päin kasvoja nimittelevät likaiseksi inkkariksi. Intiaanit taas suhtautuvat hänen valkosilmäisyyteensä epäluuloisesti, jolleivat suorastaan vihamielisesti.

Lähimmät ystävät ovat tietysti poikkeuksia kummallakin puolella, mutta ystäviä ei Haukansilmällä eikä Georgellakaan ole kovin viljalti. Tärkeimmät ovat lopulta lakotatoverit Kamise ja Ihatota, naapuri Foorfinger-Bob sekä uskollinen hevonen Tuulijalka ja koira Pyry.

Haukansilmä on siis hurja seikkailuromaani, jossa intiaanit saalistavat valkosilmien päänahkoja, sinitakit tappavat intiaaneja ja biisonimetsästäjät, junanryöstäjät ja muut villin lännen klassiset hahmot, kuten itse Geronimo, heräävät henkiin.

Mutta seikkailujuoni on lopulta kuitenkin vain ohutta pintaa. Haukansilmä on yleistunnelmaltaan hyvin surumielinen, jopa lohduton romaani. Kahden keskenään sotivan maailman välissä Haukansilmä-George näkee jatkuvasti omin silmin, miten intiaanien elinmahdollisuudet kutistetaan ja heidät elättänyt villi ja lumoava Pohjois-Amerikan luonto tuhotaan vääjäämättä. Ja miksi? Koska ihmiset haluavat aina jotain lisää, jobia ja mania on oltava aina vain enemmän hinnalla millä hyvänsä. Kaiken järjettömyys saa Haukansilmä-Georgen vihaiseksi ja surulliseksi.

 

Yksin matkatessa huomasi, ettei ihminen tarvinnut elääkseen muuta kuin ruokaa ja vettä, se riitti ja kaikki muu oli enemmän tai vähemmän turhaa.

 

Olen aiemminkin yrittänyt avata, miksi niin kovasti pidän JP Koskisen kirjoittamista teoksista. Ainakin Koskinen on armoitettu tarinankertoja. En ole vielä törmännyt yhteenkään pitkäveteiseen teokseen hänen tuotannossaan! Haukansilmäkin on hyvä esimerkki tällaisesta tarinavetoisesta romaanista, joita Koskinen kirjoittaa.

Hyvä, vetävästi kirjoitettu tarina on teoksen tukeva perustus, jolta on hyvä ponnistaa ja laajentaa näköaloja eri suuntiin. Nytkin mukana on siis ainakin alkuperäiskansojen poljettuja oikeuksia ja kaltoinkohtelua, eri kulttuurien törmäyksiä, ihmiskunnan ahneudesta johtuvaa luontokatoa ja elämän tarkoituksen etsintää, ja tässä on vain muutamia Haukansilmän teemoista. Silti romaani ei ole lainkaan saarnaava tai paatoksellinen!

Koskinen leikittelee usein faktan ja fiktion rajalle jäävällä kiinnostavalla kaistaleella. Nytkin monet romaanissa kuvatut tapahtumat ovat joko tosia tai ainakin mahdollisesti tosia. Lukijan on helppo uskoa, että Yrjö Kuuran tarina olisi ainakin voinut olla totta ja mahdollinen.

Pidän myös Koskisen selkeästä kielestä ja teoksen kikkailemattomasta rakenteesta. Tekstiä on helppo ja miellyttävä lukea. Tällaisen tunteen aikaan saaminen ei todellakaan ole itsestään selvää ja yksinkertaista, vaan se kertoo kirjoittajan rautaisesta ammattitaidosta.

JP Koskinen: Haukansilmä
Like 2021. 466 s.

Arvostelukappale.

Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä

 

Potkin täällä nyt itseäni harmissani nilkkaan todellisen puusilmäisyyteni takia. Miten kummassa minulta on voinut mennä Tuomas Liuksen tuotanto kokonaan ohi silmien?! Netistä kaivamieni esittelyjen perusteella toistaiseksi neliosainen Noussair & Pippurinen -sarja on aivan mainio. Siinä suomalaisegyptiläinen rikosylikonstaapeli Julia Noussair ja yksityisetsivä Marko Pippurinen yhdistävät voimansa Pohjois-Karjalassa ja ratkovat varsin poikkeuksellisia rikostapauksia. Kirjat kuulostavat juuri sellaisilta, joista voisin pitää. Niiden pariin on vielä palattava.  

Sudenkorennon kesä ei kuulu Noussair & Pippurinen -sarjaan, vaan on itsenäinen romaani. Mielikuvituksellisuudellaan se tuntuu vetävän kevyesti vertoja Liuksen aiemman tuotannon kanssa. Määritteleminen on vaikeaa (sekä tarpeetonta mutta silti mukavaa), sillä Lius on iloisesti sekoittanut erilaisia aineksia ja genrejä luoden ihan omanlaisensa tyylin. Kansiliepeessä on lainauksia aiempien kirjoen arvioista, ja yhdessä mainitaan termi teknotoimintatrilleri, joka on mielestäni oivallisen kuvaava myös Sudenkorennon kesästä puhuttaessa. Silti se onnistuu kattamaan vain osan teoksen ominaisuuksista.

Kustantamon sivuilla kerrotaan, että Lius harrastaa laajasti populaarikulttuuria, kuten dekkareiden lukemista ja niiden kirjoittamisen opettamista, elokuvien ja tv-sarjojen katselua sekä sarjakuvaa sekä lukijana että tekijänä. Lius myös hyödyntää monipuolista osaamistaan ja asiantuntemustaan kirjassa monella tavalla. Toimintakohtaukset on kirjoitettu suorastaan piinaavan jännittäviksi ja eläviksi, ne näkee silmiensä edessä, niin hyvässä kuin pahassa. Muutama kiusaamis- ja pahoinpitelykohtaus on niin ahdistava, että sain vain vaivoin ne luettua.

Pääosin kuuntelin kirjan äänikirjana, mutta koska juoni veti niin vahvasti, kuuntelun ollessa tauolla luin välillä myös painettua kirjaa. Kirjassa on kohtausten väliin merkitty, mikä musiikkikappale missäkin kohtaa alkaa soida, eli kirjassa on siis ikään kuin elokuvan tai tv-sarjan ääniraita. Kirjan alkulehdillä kerrontaan, että soittolistan YouTube-linkin * löytää kirjailijan Facebook-sivulta. Pikavilkaisulla en sitä sieltä löytänyt, enkä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jaksanut kappaleita netistä kaivaa. Äänikirjaversiossa näitä musiikkiviittauksia ei lueta.

Harmittelin nämä vinkit hoksattuani, että äänikirjaan ei ole ollut mahdollista miksata musiikkia taustalle kirjailijan ohjeiden mukaan. Ilmeisesti ainakin tekijänoikeudet ja erilaiset korvausasiat ovat olleet tämän esteenä, kenties muutkin syyt. Mutta minusta idea olisi ollut aivan mahtava! Juuri sellaiseen suuntaan äänikirjojen toivoisin kehittyvän. Tarjolla voisi olla vaikka kaksi versiota, musiikilla ja ilman. Kaikkihan eivät välttämättä musiikkia äänikirjaansa halua. Musiikilla on muuten oma osuutensa myös itse tarinassa.

Sudenkorennon kesän takakannessa viitataan asevarusteluun ja vakoiluun, jotka tunkeutuvat joensuulaisten rauhalliseen elämään kesällä 1985. Kyseessä on myös sairaanhoitajaäitinsä kanssa kaksistaan asuvan 13-vuotiaan Jessen lapsuuden viimeinen kesä. Ala-aste on jäänyt taakse lopullisesti, mikä tuntuu Jessestä sekä haikealta että pelottavalta. Paras kaveri Antti on päättäväisesti siirtymässä leikeistä aikuisempiin puuhiin, ja lapsuudenaikainen ystävä ja nykyinen salaihastus Heli on kesän jälkeen muuttamassa Turkuun. Kaikki tuttu ja turvallinen tuntuu lipuvan vastustamattomasti yhä kauemmas.

Ensimmäiset pari sataa sivua vähän ihmettelin, missä ne luvatut vakoilu ja asevarustelu oikein luuraavat, vaikka prologissa kuvataan tapausta, joka tunnetaan 28.12.1984 Inarinjärveen pudonneen Neuvostoliiton aseistamattoman maaliohjuksen putoamisena. Tapaus luonnollisesti liittyy seuraavan kesän tapahtumiin Joensuussa, mutta miten, sen selviämistä lukija saa siis tosiaan odotella aika pitkään.

Ennen varsinaiseen asiaan pääsyä tutustutaan rauhassa Jessen ja seurataan hänen kesänsä etenemistä. Se ei etene ongelmitta, joten ei kirjan alku suinkaan ole tapahtumaton. Jesse joutuu tahtomattaan poikkiteloin kaupungin ja Jessen tulevan koulun kingin Hexan kanssa. Kasiluokkalainen poika on painijamestari ja lihaksiltaan ja vartaloltaan sen mukainen, sekä huomattavasti muutenkin ikäisiään edellä ruumiillisen kehityksensä puolesta. Kaveri on tehnyt kaikenlaisesta sikailusta itselleen elämäntavan ja sadismista taiteen.

Yrittäessään päästä edes jonkinlaiseen positiiviseen asemaan Hexan silmissä Jesse huomaa puhuneensa itsensä todelliseen liemeen. Hän on luvannut käydä varastamassa uuden naapurinsa piharakennuksesta Hexalle viinaa. Jesse kotitalon naapurissa sijaitsee vanha pitkään tyhjillään ollut rukoushuone, jonne on hiljattain muuttanut uusi salaperäinen asukas valtavan vihaiselta vaikuttavan koiransa kanssa. Miehestä kiertää lähitienoilla kaikenlaisia ikäviä huhuja. Toteuttaessaan hiuksia nostattavan pelottavaa tehtäväänsä Jesse huomaa, että myös rukoushuoneen naapuriin on muuttanut uusi asukas.

Monien kirjavien käänteiden jälkeen sekä Jesse että hänen äitinsä Kaarina tutustuvat kumpaankin uuteen naapuriinsa eli rukoushuoneelle asettuneeseen taiteilija Nikolaihin ja omakotitaloon muuttaneeseen komeaan Jukkaan, joka on syksyllä aloittamassa työt yliopistolla.

En kertaa tässä sen enempää juonenkäänteitä, mutta todettakoon, että alkuun päästyään tarina lähtee kyllä melkoisille kierroksille (ja välillä vähän laukallekin), mutta lukijan ei kannata liikaa pyristellä vastaan vaan antaa vain hyvän tarinan viihdyttää itseään. Nautin kovasti myös nostalgiamatkasta 80-luvulle, jonka Lius on kuvannut antaumuksella paneutuen elävästi ja hauskastikin.

Kenelle sitten suosittelisin Sudenkorennon kesää? Toimintatrillerien ystäville, jotka eivät hätkähdä paikoin rutkaakin scifi-kierrettä eivätkä pane liikaa painoa tapahtumien realistisuudelle. Kirja sopii myös 80-lukufaneille ja monipuolisen viihteen ystäville. Liian ryppyotsaisesti Sudenkorennon kesään ei kannata suhtautua.

Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä
Like 2021. 505 s.
Äänikirjan lukija Valtteri Turunen, kesto 17 h 31 min.

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.

* Soittolistan linkki lisätty kirjailijan vinkistä.