Mervi Heikkilä: Tuulenkala #nuortenkirjatorstai

Mervi Heikkilän uusi fantasiasarja Aijalin saaren tarut etenee mukavaa vauhtia, sillä keväällä ilmestynyt aloitusosa Revonpuro on jo saanut jatkoa kakkososasta Tuulenkala. Mikäs sen parempaa, olenhan Revonpuron luettuani jäänyt malttamattomana odottamaan jatkoa reippaan ja tulisen Pöllön ja kumppaneiden seikkailuihin.

Edellisen kirjan hurjien käänteiden jälkeen Pöllö, Hiisku ja Pert ovat matkalla Tuulenkalan kaupunkiin, jossa Pertin on tarkoitus hakeutua työhön ja lasten mennä kouluun. Matkalla kohti rannikkokaupunkia Pöllölle on kuitenkin käydä huonosti. Palkkasoturi Toomas sieppaa pahaa aavistamattoman tytön kievarin pihalta. Onneksi Pöllö saa kuitenkin viime hetkeltä apua paikalle osuneelta Silene-nimiseltä naiselta ja kolmikko pääsee kuin pääseekin jatkamaan matkaansa kohti kaupunkia.

Kaupungissa matkalaisia odottavat kuitenkin huonot uutiset. Mustakaapuiset papit ovat juonineet itselleen paljon valtaa, ja jopa kaupungin käskynhaltia tottelee heitä. Mustakaavut eivät jostain syystä lainkaan siedä naisia. Naisilta on nopeasti mennyt kaikki oikeudet. He eivät esimerkiksi enää saa omistaa yrityksiä eivätkä tytöt käydä koulua. Pert ehtii viime hetkellä pelastaa sukulaisensa Meriken omistaman majatalon joutumasta pappien haltuun, mutta Pöllölle koulunkäynnin tyssääminen jälleen odottamattomaan vastoinkäymiseen on valtava pettymys.

Onneksi kaupungin naiset ovat päättäneet kuitenkin järjestää myös tytöille opetusta, vaikka se on huippuvaarallista ja tehtävä salassa. Pöllökin pääsee työn lomassa opettelemaan lukemista. Mutta oppiiko tyttö lukemaan? Entä jos kaikki toiset jo osaavat ja nauravat hänelle?

Muitakin murheita Pöllöllä on. Kaupungin torilla yleisölle esitellään vangittua jäärää, jonka huudot saavat Pöllön tolaltaan. Jäärä on pelastettava hinnalla millä hyvänsä. Harmillisesti kaupungilla hiippailee myös Toomas, jolla on edelleen palkkatyö suoritettavanaan. Kun hankaluuksia alkaa kertyä pinoiksi asti, vie Merike Pöllön tapaamaan kaupungin laidalla majailevaa Sileneä ja tämän väkeä. Pöllö saa kuulla yllättäviä uutisia itsestään ja joutuu tekemään tulevaisuuttaan koskevan tärkeän päätöksen.

Ennen sitä Pöllö joutuu hurjiin seikkailuihin kaupungin ulkopuolella ja Silenenkin henki on hiuskarvan varassa. Myös kaupungin tyttöjen kohtalo näyttää synkältä, mutta sitten paikalle lentää olento, joka kääntää koko kuvion uuteen asentoon. Tarina saa osittain onnellisen lopun, mutta uusien, entistä vaarallisempien seikkailujen siemenet on jo kylvetty. Jatkoa siis jäädään jälleen odottelemaan!

Revonpuron tapaan Tuulenkala on kompakti fantasiaromaani, joka sopii mainiosti alakoulun ylimpien oppilaiden ja seitsemäsluokkalaisten käsiin. Heikkilä kuljettaa juonta jäntevästi, eikä lukijan mielenkiinto pääse herpaantumaan selitysten tai kuvailun takia. Silti tarinan maailma on rikas ja värikäs. Seikkailun lomaan on taiten kudottu ajankohtaisia yhteiskunnallisia teemoja.

Mervi Heikkilä: Tuulenkala. Aijalin saaren tarut 2.
Karisto 2018. 215 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta
Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 
Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia 

Mervi Heikkilä: Tuulenkala 

Tulossa:

L. K. Valmu: Lappilainen - Kuolema kahdeksannella luokalla 18.10.2018
Elina Rouhiainen: Aistienvartija 25.10.2018
Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus 1.11.2018

Sarjaa varten jo saamani kirjat:

Maria Turtschaninoff: Maresin voima
Heidi Silvan: John Lennon minussa
Anu Holopainen: Sydänhengitystä
Minna Roininen: Heda
Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia
Elina Pitkäkangas: Kuura - Kajo (- Ruska)

Näiden esittelyjärjestys vielä hieman auki. Kaikki kuitenkin aikanaan tulevat vuoroon.

Mervi Heikkilä: Revonpuro #nuortenkirjatorstai

Pöllö asuu sokeutuneen Siina-äitinsä kanssa pikkuisessa metsämökissä. Isästään Pöllöllä eli oikeammin Mallalla ei ole mitään tietoa, sillä äiti ei suostu hänestä kertomaan sanaakaan. Pert-eno on kuollut kohtalokkaassa tulipalossa, jossa Siina ja Malla menettivät kotinsa, Loukon kylän koulun. Tulipalon jälkeen kylän lapset eivät enää voineet käydä koulua, joten he joutuivat töihin kartanon pelloille.

Pöllö on saanut lempinimensä pöllömäisen ulkomuotonsa takia. Tytöllä on pyöreät silmät ja tukka hapsottaa villinä pehkona. Poskessaan Pöllöllä on hauska tähdenmuotoinen syntymämerkki. Pöllö rakastaa metsää ja sen eläimiä, erityisesti lintuja, ja linnuista rakkain on Närhäkkä. Se on suuri ja musta kesy korppi, joka tuntuu lukevan Pöllön ajatuksetkin.

Yhtä paljon kuin rakastaa metsän eläimiä Pöllö vihaa Loukon kylän poikia. Heidän mielestään on mukavaa kiusata Pöllöä ja rääkätä viattomia luontokappaleita. Onneksi pojat aika harvoin osuvat Pöllön reiteille. Metsässä on muitakin vaarallisia otuksia kuin ilkeitä poikia. Esimerkiksi luolissa asuu pelottavia kalpeita riivoja, jotka houkuttelevat viattomat uhrinsa luokseen eivätkä päästä heitä elävinä pois.

Eräänä päivänä Pöllö tyrmistyksekseen huomaa, että autioon metsämökkiin on asettunut kaksi häntä hieman vanhempaa poikaa. Matrus ja Hiisku kertovat Pöllölle, että Kallovuorten takana on meneillään jotain todella ikävää. Kartanon isäntä Varjoton rakennuttaa itselleen valtavaa rautamyllyä, jonka on tarkoitus jauhaa metsän puista kultaa. Kaiken lisäksi myllyä kantaa selässään ennennäkemättömän kammottava peto.

Pöllö luonnollisesti kauhistuu, mutta sisukkaana tyttönä hän ei alistu kohtalon hoiviin vaan päättää taistella metsänsä puolesta. Kauhea mylly on tuhottava! Pöllö toivoo kiihkeästi, että metsänhaltia Tauri olisi oikeasti olemassa ja voisi auttaa häntä, mutta paremman puutteessa Matrus ja Hiiskukin kelpaavat liittolaisiksi. Kunpa pojat vain tajuaisivat, että Pöllö on vähintään yhtä kykenevä rautamyllyn tuhoajaksi kuin pojatkin.

Pöllö, Matrus ja Hiisku ajautuvat vääjäämättä vauhdikkaasti etenevän juonen myötä pelottaviin ja oikeasti vaarallisiin seikkailuihin. Yllättävien käänteiden seuratessa toinen toistaan monesta tarinan henkilöstä paljastuu uudenlaisia puolia, kuten Matruksesta, Varjottomasta ja Pöllöstä itsestäänkin.

Mervi Heikkilän nuorten fantasiaromaani Revonpuro aloittaa uuden Aijalin saaren tarut -nimisen sarjan. Niinpä tarinan lopussa moni asia ratkeaa mutta moni jää myös kutkuttavalla tavalla kesken. Lukijaparka jää kiihkeästi odottamaan seuraavaa osaa Pöllön tarinasta.

Heikkilä on jo kokenut nuortenkirjailija. Louhen liitto (Haamu 2015) ja Tuonella kulkijat (Haamu 2016) ovat oivallisia romaaneja, joissa nuortenkirjallisuus kohtaa suomalaisen mytologian hienolla fantasiatvistillä höystettynä. Revonpuro on suunnattu kahta edellä mainittua teosta hieman nuoremmille lukijoille. Kolmas- ja neljäsluokkalaisille se on loistava ääneen luettava teos, mutta toki taitavat himolukijat selviytyvät siitä itsekin, viimeistään alakoulun yläluokilla. Seitsemäsluokkalaisillekin tätä voisi ainakin vaivihkaa tarjota itsenäisesti luettavaksi.

Täysveriseksi fantasiaromaaniksi omalakisine maailmoineen Revonpuro on mitaltaan maltillinen, parisataasivuinen teos. Silti se on mukavan täyteläinen. Heikkilä on karsinut kaikki tarpeettomat selitykset ja kuvailut, mutta saa maiseman ja henkilöt silti eläviksi. Pöllön hahmossa on mukavasti kaikuja Astrid Lindgrenin Ronjasta ja Anni Polvan Tiinasta. 

Sisua ja tulisuutta seikkailujen tuoksinassa tarvitaankin, mutta Pöllökään ei selviä kaikesta yksin. Apua on taivuttava välillä pyytämään. Juoni on mukavan monipolvinen ja ihan aikuistakin lukijaa jännitti monessa kohdassa.

Mervi Heikkilä: Revonpuro
Karisto 2018. 206 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras 

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Tulossa:

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta 19.4.2018
Anne Leinonen: Noitakirja 26.4.2018
Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 3.5.2018
Veera Salmi: Saari 10.5.2018
Sini Helminen: Veden vallassa 17.5.2018

Selkoa selkokirjoista!

Työni takia olen koettanut seurailla myös selkokielisen kirjallisuuden tarjontaa. Kovin aktiivista seurailuni ei ole viime vuosina ollut, ja blogiinikin olen kirjoittanut ainoastaan yhden jutun selkomukautetusta dekkarista eli Reijo Mäen teoksesta Pimeyden tango. Sen selkomukautuksen on tehnyt Ari Sainio. 

Mäen Pimeyden tango julkaistiin selkomukautettuna, koska hän oli ollut selkokirjakummi: ”Selkokirjakummi on tunnettu suomalainen kirjailija, joka antaa luvan mukauttaa jonkin omista teoksistaan selkokielelle. Tavoitteena on lisätä selkokirjallisuuden tunnettuutta ja tarjota selkolukijoille luettavaksi samoja suosittuja kirjoja, joita kaikki muutkin lukevat. Kummikirja julkistetaan aina parittomana vuonna Helsingin kirjamessuilla, eli selkokirjakummius kestää kerrallaan aina kaksi vuotta. Selkokirjakummi haastaa kirjamessuilla uudeksi selkokirjakummiksi jonkun tunnetun suomalaisen kirjailijan.”

Mäki haastoi uudeksi selkokirjakummiksi Eppu Nuotion, jonka kirjasta Peiton paikka on jo tehty selkomukautusversio. Se julkistettiin syksyllä Helsingin kirjamessuilla (kurkista Tuijata-blogin arvio!). Nuotio taas haastoi kummiksi Tuomas Kyrön.

Ari Sainiota päädyin kuuntelemaan syksyn 2017 Helsingin kirjamessujen yhteydessä tavattuani aikaisemmin jo Turun kirjamessuilla kirjailija Jasu Rinneojan. Hänet tunnetaan kirjapiireissä lähinnä dekkareistaan, muun muassa Kylmäkorpi-sarjasta. Rinneoja yhytti minut messuhulinan keskeltä ja vinkkasi, että hänen kustantamonsa Reuna oli juuri julkaissut kaksi selkokirjaa eli Rinneojan teoksen Kauno ja Sutki ja Sanna-Leena Knuuttilan Ne lensivät tästä ylii. Sain kummastakin kirjasta mukaani lämpimäisen, ja ajatus selkokirjoihin hieman paremmasta paneutumisesta jäi itämään jonnekin takaraivoni tietämille.

Reuna-kustantamo järjesti Helsingin kirjamessuilla paneelin, jossa mukana olivat Sainio, Rinneoja ja Knuuttila sekä Rinneojan teosta koelukenut suomea opiskeleva Aleksandra Sibileva. Messuhulinassa tapasin myös ystäväni Katja Jalkasen, joka työskentelee Avain-kustantamossa. Avain julkaisee paljon selkokirjoja, ja Selkokeskuksen selkokirjatyöryhmä myönsi kustantamolle samoilla messuilla Seesam-palkinnon tunnustuksena selkokielisen kirjallisuuden edistämisestä. Kerroin Katjalle, että olin ajatellut kirjoittaa jossain vaiheessa blogiini juttua selkokirjoista, ja hän lupasi kustantamolta näytekappaleita.

Selkokieli on suomen kielen muoto, jossa kieltä on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea tai ymmärtää yleiskieltä.

Selkokeskus toimii Suomessa selkokieleen liittyvien asioiden asiantuntijakeskuksena, joka neuvoo ja ohjaa kaikkia selkokielestä kiinnostuneita. Selkotekstit voivat olla suoraan selkokielelle kirjoitettuja tekstejä tai selkokielelle yleiskielisistä lähtöteksteistä muokattuja eli selkomukautettuja tekstejä. Selkokeskuksen suunnittelija Ari Sainion mukaan Suomessa on noin 500 000 ihmistä, joille on hyötyä selkokielisistä teksteistä ja julkaisuista.

Avaimelta saamassani näytekappalepinossa on sekä suoraan selkokielisiksi kirjoitettuja että selkomukautettuja teoksia. Muutenkin valikoima on vaikuttavan monipuolinen, sillä mukana on kotimainen dekkariklassikko, nuortenromaani, tietokirjoja ja veijaridekkarikin.

Pertti Rajala on tehnyt mielestäni oivallisen selkomukautuksen Mika Waltarin Komisario Palmun erehdyksestä. Teos on suomalaisille tuttu ja rakas erityisesti elokuvaversiona, josta on otettu selkokirjaan kuvitus. Kuvat muuten ovatkin selkokirjan olennainen osa. Niiden on tarkoitus tukea kirjoitettua tekstiä ja helpottaa ymmärtämistä. Rajalan käsissä Waltarin teksti on hienosti säilyttänyt eloisuutensa ja myös kuivakan huumorinsa. Kaiken huipuksi huomasin lukiessani pikkuisen jännittävänikin, joten kaiken kaikkiaan vallan mainio lopputulos. Hienoa, että tämä kirja on julkaistu selkoversiona, dekkarinystävän vilpitön kiitos!

Dekkarifani kiittää myös Tapani Baggen veijaridekkarista Alligaattori. Baggella on poikkeuksellisen runsas ja monipuolinen tuotanto, joten on hieman kummallistakin, että Alligaattori on hänen ensimmäinen selkokirjansa. Tuija Takala, joka on itsekin julkaissut selkokirjoja, luokittelee Baggen esikoisselkokirjan vaikeusasteeltaan vaativaksi: ”Baggen kirja sopisi vaikeimpaan luokkaan, sillä polveileva tarina, perusselkoa seikkaperäisempi kuvailu ja värikäs ilmaisu eivät ole kaikkein helpointa kieltä tarvitsevien saavutettavissa.”

Alligaattorin minäkertoja lähtee kaverinsa Koskelan kanssa Sipooseen tekemään venekauppoja. Se on virhe, sillä Koskelalta ei onnistu koskaan oikein mikään, ei ainakaan niin kuin on suunniteltu. Tarina on tosiaankin polveileva, sillä yllätyskäänteet absurdeine mausteineen seuraavat vauhdikkaasti toisiaan. Alligaattoreita vilisee tarinassa niin iskelmissä kuin tarhoissakin ja vähän siellä ja täällä. Absurdiuden lisäksi mausteena on äijähuumoria, kuten Tuija Takalakin blogissaan toteaa.

Oikea aarre on Marja-Leena Tiaisen nuortendekkari Tatu, Iiris ja Pääkallomies. Lukiolaispoika Tatu tutustuu kesälomallaan rannalla kauniiseen Iirikseen, itseään neljä vuotta vanhempaan tyttöön. Tatun veljen kaveri Aleksi tuntee myös Iiriksen, koska on ollut tämän kanssa samassa nuorisokodissa. Kesän mittaan Tatu ja Iiris ystävystyvät, ja syksyllä nainen muuttaa kissansa Roopen kanssa Tatun naapuriin. Kissa-allergiansa salaava Tatu ottaa mielihyvin pestin Roopen hoitajana, kun Iiris matkustaa Italiaan tapaamaan rakasta Lucaansa.

Tatu huomaa olevansa pikkuisen rakastunut Iirikseen, jonka liepeillä pyörii omituisia miehiä, kuten lihaskimppu Henkka ja vihainen Kuikka. Joku pääkallolippikseen sonnustautunut hahmo kyttäilee Iiriksen ikkunan takana.

Kirjassa tapahtuu murha, ja Tatukin joutuu menemään kuultavaksi poliisiasemalle. Murhaajaa ei kuitenkaan saada poliisin ponnisteluista huolimatta kiinni. Sitten Tatulle valkenee, kuka Pääkallomieheksi ristitty tuntematon hiippailija on. Mutta syttyykö Tatun lamppu liian myöhään?

Pieni tarina on oikeasti jännittävä, ja aikuinen lukijakin unohtaa nopeasti lukevansa selkokirjaa. Henkilöissä on myös syvyyttä ja kaikesta huolimatta kirjasta jää lämmin ja toiveikas jälkimaku. Tällä minä lähtisin houkuttelemaan yläkouluikäistä lukemisvastaista tai heikosti lukevaa kirjojen ja erityisesti dekkarien pariin.

Kyselin sähköpostitse hieman lisää selkokirjoista ja niiden kirjoittamisesta 

Marja-Leena Tiaiselta. Näin hän vastasi:

Selkokirjojen kirjoittaminen minun osaltani lähti Saarni-kustantamon järjestämästä selkokielisten nuortenromaanien kirjoituskilpailusta. Osallistuin siihen Kyttäyskeikka -tarinalla. Se palkittiin kunniamaininnalla, mutta kustannuspäätöstä se ei saanut.

Kirjoituskilpailusta ehti kulua jonkin aikaa, kun kollegani Tittamari Marttinen (joka oli ollut kirjoituskilpailun tuomaristossa) kysyi minulta, olenko tarjonnut Kyttäyskeikkaa kustannettavaksi. Koska en ollut oikeastaan edes ajatellut, että se voitaisiin kustantaa, Tittamari ehdotti, että tarjoaisin sitä Avaimelle. Niin tein, ja loppu on historiaa. Kyttäyskeikka julkaistiin (2014), ja heti perään minulta pyydettiin uutta selkokirjaa. Poika joka katosi (Avain 2015) on muokkaus Poistui kotoaan -romaanistani.

Ensi kesänä Avaimelta tulee neljäs selkokielinen nuortenromaanini, joka on muokattu Khao Lakin sydämet -teoksesta.

Selkokielisten kirjojen kirjoittaminen on minulle mielekästä ja sopii kirjailijanlaatuuni. Olenhan aina tykännyt kirjoittaa selkeästi ja melko lyhyitä lauseita. Juoni on aina tärkeässä osassa teoksissani. Tällä hetkellä selkokirjoille on suuri tilaus.  Maahanmuuttajien lisäksi selkokirjoille on löytynyt ihan uusi lukijaryhmä eli nuoret.  Koska monetkaan nuoret eivät jaksa lukea paksua kirjaa, he voivat lukea ohuen, mutta sisällöltään sävykkään selkokirjan. 

Selkokirjojen kirjoittaminen on mukavaa, mutta helppoa se ei ole. Pitää aina tarkkaan miettiä, miten kirjoittaa lyhyesti, mutta sävyjä unohtumatta. Eräs maahanmuuttajien opettaja sanoi, että oppilaat olivat pitäneet Poika joka katosi -kirjastani, koska sen avulla he löysivät sanoja tunnetiloilleen.

Avaimen näytepinossa olivat vielä mukana Pertti Rajalan tietokirja Sata totuutta Suomesta, jossa nimensä mukaisesti kerrotaan tiivistettyjä Suomeen liittyviä faktoja laidasta laitaan, kuten historiasta, kulttuurista, maantieteestä ja yhteiskunnasta sekä arkielämästä. Teos sopinee oivallisesti uusille suomalaisille oppikirjaksi, mutta sitä voi mainiosti hyödyntää muussakin opetuksessa ainakin lisämateriaalina. Rajalalta on ilmestynyt myös selkotietokirja Sisällissota 1918, joka kannattaa pistää mieleen. 

Tietokirja on myös Iiris Kalliolan ja Väinö Heinosen teos Ihminen napakasti. Kirjaan tarttuessani ajattelin formaatin ja piirroskuvituksen perusteella sen olevan lastenkirja, mutta aika nopeasti huomasin erehtyneeni. Kirjassa käydään seikkaperäisesti läpi ihmisen anatomiaa ja fysiologiaa, kuten vaikka silmän tai ruoansulatusjärjestelmän toimintaperiaatteet. Käsittely on niin perinpohjaista ja havainnollista, että teosta voisi mainiosti käyttää vaikka perusopetuksessa yläkoulun oheismateriaalina. Eipä haitannut kertaus minuakaan!

Mervi Heikkilän ja Marjo Nygårdin Kissatalon asukit -teos sopii kaikenikäisille kissoista pitäville lukijoille. Lyhyet novellimaiset tositarinat kertovat, miten eri kissat ovat päätyneet kissataloon ja mitä niille sitten tapahtui. Sympaattisen kirjan voi lukea tietoteoksena tai kaunokirjallisuutena.

Avain julkaisee siis monipuolista selkokirjallisuutta, ja kustantamon nettisivuilta otsikon Helppolukuiset kirjat alta löytyy esimerkiksi selkomukautuksia Leena Lehtolaisen dekkareista sekä Salla Simukan Lumikki-trilogia.

Maija Miettinen on eronnut turkulaisrouva, jonka entinen mies istuu vankilassa. Juhannus lähenee, eikä Maijalla ole sen suhteen mitään suunnitelmia ennen kuin talonmies Kauno ehdottaa yhteistä mökkiviikonloppua. Kauno on kaikkea muuta kuin nimensä mukainen: iso, karvainen köriläs, jonka päähän pipo tuntuu pysyvästi liimautuneen. Silmät ovat kuitenkin kiltit.

Mökkiloma ei osoittaudu miksikään lokoisaksi aurinkotuoliloikoiluksi, mutta hengissä selvitään, niin Maija, Kauno ja äitiliini kuin ampiaiset, hiiret, kyyt ja eksyneet lehmätkin. Kauno ei nimittäin voi tehdä pahaa kärpäsellekään (sen sijaan mato-ongella käyminen on hänen intohimonsa, mikä on melkoisen hämmentävää).

Juhannusloman jälkeen vasta alkaakin tapahtua. Maijan ex-mies Eino Suikkanen alias Sutki on nimittäin karannut vankilasta. Maija tietää, että ennemmin tai myöhemmin Sutki yhyttää hänet, eikä silloin hyvä heilu. Onneksi Kauno tarjoaa auttavan kätensä ja majoittaa Maijan tavaraa pursuavaan asuntoonsa. Sutki on kuitenkin jo Maijan jäljillä. Onko Kaunossa miestä suojelemaan Maijaa?

Rinneoja on jakanut kirjansa kahteen osaan, jotka voi lukea myös itsenäisinä tarinoina. Ensimmäinen osa keskittyy Maijan ja Kaunon juhannusreissuun ja on lähinnä humoristinen. Se toimii samalla toisen osan juonen pohjustuksena. Kakkososa on jännitystarina, mutta se pitää samalla sisällään koko teoksen ajatuksen siitä, miten ulkokuori ei kerro ihmisestä 

olennaisinta.

Jasu Rinneoja
Helsingin kirjamessujen paneelissa 2017.

Myös Jasu Rinneojaa lähestyin sähköpostitse muutamalla tarkentavalla kysymyksellä selkokirjoista ja niiden kirjoittamisesta. Tässä keskustelumme:

Mistä idea selkokirjaan tuli? Oliko juoni olemassa ennen selkokirjan kirjoittamisideaa?

Alun perin Reuna-kustantamon kustantaja Tarja Tornaeus oli Selkokeskuksen tilaisuudessa, jossa puhuttiin Iloa selkokirjasta -hankkeesta, jolla haettiin selkokirjoille uusia kirjoittajia ja kustantajia. Tarja kysyi meiltä kirjailijoilta, olisiko meillä kiinnostusta hakea projektiin mukaan. Muutama kiinnostunut oli, mutta lopulta vain minä päätin laittaa hakemuksen.

Hakemukseen tarvittiin tekstinäyte. Halusin tehdä jotain muuta kuin dekkaria. Minulla oli huumoripitoinen novelli, josta päätin mukauttaa näytetekstin. Olin tehnyt sen aikanaan johonkin kirjoituskilpailuun.

Kun tekstinäyte hyväksyttiin, aloin tarkemmin miettiä, miten tarina jatkuisi, ja kirjoitin siihen jatkoa suoraan selkokielelle.

Miten opiskelit selkokirjoittamista?

Kuuntelin erään Selkokeskuksen luennon aiheesta ja tutustuin Selkokeskuksen nettisivuihin. Sitten menin kirjastoon ja lainasin sieltä selkomukautettuja kirjoja ja niiden alkuperäisversioita ja läksin tutkimaan, miten selkomukautus oli tehty.

Kirjoittamisprosessin aikana teksti kävi myös Selkokeskuksella, joka kommentoi ja antoi tukea. Lopuksi venäläinen suomen kielen opiskelija tarkasti tekstin. Myös häneltä tuli parannusehdotuksia. Hän ei ymmärtänyt kaikkia sanoja.

Mikä oli vaikeinta? Mikä helpointa?

Tekstin mukauttaminen oli selvästi haastavampaa kuin kirjoittaminen suoraan selkokielelle. Mietti liikaa, mitä ei omasta mielestään halua poistaa, ja toisissa kohdissa selkiytin niin paljon, että teksti oli vaarassa muuttua puisevaksi. Lopulta oikea muoto löytyi.

Itse tarina syntyi helposti. Aika moneen kertaan sen kuitenkin kävin läpi ja tein muutoksia saamieni kommenttien pohjalta.

Tuleeko selkokirjoja vielä lisää?

Kiinnostuin selkokirjoittamisesta ja toivon, että saan tehdä kirjoja lisää. Ideoita on. Sekä selkokirjan tekeminen että selkomukautustyöt kiinnostavat.

Toinen Reuna-kustantamon selkokirja on siis Sanna-Leena Knuuttilan talvisodan aikaan sijoittuva romaani Ne lensivät tästä yli. Knuuttila kertoo halunneensa kirjoittaa nimenomaan kaunokirjallisen selkoteoksen, koska kulttuuri kuuluu kaikille ja kaikkien pitää voida siitä nauttia. Knuuttila on tutustunut selkokielen saloihin lukemalla selkokirjoja sekä selkokielisen kirjoittamisen opasta. Hänen mukaansa selkokirjoittaminen on helppoa, vaikka säännöt vaikuttavat esimerkiksi henkilöiden määrään.

Ne lensivät tästä yli -teoksessa kuvataan kotirintaman tapahtumia 19-vuotiaan Hilkan silmin. Hilkka kirjoittaa koko sodan ajan päiväkirjaansa ajatuksiaan ja merkintöjä tapahtumista kotona maalla. Sota hiipii kuin varkain myös kotirintamalle. Naiset joutuvat selviytymään maataloustöistä ilman miehiä, ja sitten hevosetkin joutuvat sotaan.

Tarinassa on myös rakkausjuonne, sillä ennen sodan syttymistä Hilkka on ihastunut tuttuun poikaan. Nuoret käyvät koko sodan ajan kirjeenvaihtoa, ja pelko nuorukaisen ja oman perheen miesten kohtaloista ovat jatkuvana seurana, eivätkä kaikki kotiin tulevat viestit ole hyviä.

Reuna-kustantamo ei ole julkaissut selkokirjoja ennen Rinneojan ja Knuuttilan teoksia, joten ne ovat uusi avaus kustantamon toiminnassa. Lisää selkokirjallisuutta on Reunaltakin tulossa, sillä keväällä ilmestyy Helena Seppälän selkorunokirja Tämä on minun lauluni, jossa on mukana pieni Lukuopas-osio runojen lukemista helpottamaan.

Selkokielen asiantuntijaryhmässä mukana oleva suomen kielen opettaja ja Tuijata-kirjablogin ylläpitäjä Tuija Takala on julkaissut selkorunoteoksen Kierrän vuoden. Kirjassa on runo vuoden jokaiselle viikolle, ja jokaisen runon lopussa on kysymyksiä, jotka toimivat ajatusten ja keskustelun virittäjinä. Takalan teoksen on kustantanut Opike vuonna 2016.

***

Linkkivinkkejä ja materiaalia selkokirjoista kiinnostuneille:

Selkokeskus
Selkokeskuksen FB-sivu
Facebookin Selkokirjalukupiiri
Opike selkomateriaalit -verkkokauppa
Avain Helppolukuiset kirjat -verkkokauppa

Leealaura Leskelä ja Auli Kulkki-Nieminen: Selkokirjoittajan tekstilajit (Opike 2015)

 

Juttua varten luettu selkokirjallisuus:

Tapani Bagge: Alligaattori (Avain 2017), 136 s.
Mervi Heikkilä ja Marjo Nygård: Kissatalon asukit (Avain 2017), 71 s.
Iiris Kalliola ja Väinö Heinonen: Ihminen napakasti (Avain 2016), 62 s.
Sanna-Leena Knuuttila: Ne lensivät tästä yli (Reuna 2017), 121 s.
Pertti Rajala: Sata totuutta Suomesta (Avain 2016), 228 s.
Jasu Rinneoja: Kauno ja Sutki (Reuna 2017), 136 s.
Marja-Leena Tiainen: Tatu, Iiris ja Pääkallomies (Avain 2017), 104 s.
Mika Waltari (mukautus Pertti Rajala): Komisario Palmun erehdys (Avain 2017), 192 s.

Lämpimät kiitokset Avaimelle ja Reunalle materiaalista. Lahjoitan kaikki kirjat eteenpäin Lohjan Nummen yhtenäiskoululle.

Lämpimät halaukset myös Marja-Leena Tiaiselle ja Jasu Rinneojalle kiitokseksi panostuksestanne tähän juttuun. Olette ihania!

Mervi Heikkilä: Tuonella kulkijat

Tasan vuosi sitten kirjoitin Kalevalan päivän kunniaksi samaisena päivänä virallisesti julkistetusta Mervi Heikkilän nuortenromaanista Louhen liitto. Olen kuvaillut teosta vetäväksi nuortenromaaniksi, joka ammentaa  kalevalaisesta kansanperinteestä ja suomalaisesta mytologiasta raikkaasti ja tuoreesti. Täsmälleen samat määreet sopivat Louhen liiton eilen ilmestyneeseen itsenäiseen jatko-osaan Tuonella kulkijat.

Lukija tapaa aiempia tuttujaan, kuten päähenkilön kuusitoistavuotiaan Roonan ja tämän valokuvausta ja suunnistusta harrastavan ystävän Aleksin. Roona sai Louhen liitossa tietää erikoisesta syntyperästään. Hänen vanhempansa ovat Vanhoja, kuolemattomia jumalolentoja, jotka vaalivat Louhen perintöä keskuudessamme omien sääntöjensä mukaan. Roonan biologinen äiti antoi tyttönsä vauvana tavallisen ihmisnaisen hoiviin, mutta aikuisuuden kynnyksellä alkaa olla aika vihkiä tytär salattuihin tietoihin. Ne eivät kuitenkaan ole mitenkään vaarattomia, kuten edellisessäkin kirjassa saatiin huomata.

Tällä kertaa Roona matkustaa Turkuun isänsä Eerikki Puujumalan, turkulaisen antikvariaatin omistajan luo syyslomallaan. Tunnelma on kuitenkin kaupungissa heti kummallisen painostava, ja Roona aavistaa pahaa. Myös suunnistusleirille suuntaava Aleksi aistii, että jokin uhkaa Roonaa. Tyttö suunnistaa pääkirjaston liepeillä sijaitsevaan isänsä antikvariaattiin, mutta siellä häntä kohtaa lohduton näky: koko kauppa on myllätty, Louhen liiton asiakirja on kadonnut, samoin isä.

Kohtaamansa kiehtovan Sampsan kanssa Roona alkaa selvittää, mitä Eerikille on tapahtunut. Luvassa on taas vauhdikas ja mystinen seikkailu niin Turun salaisissa maanalaisissa käytävissä kuin Tuonelassakin. Lukijalle on iloa Kalevalan tarinoiden pääpiirteittäisestä tuntemisesta, mutta välttämätöntä se ei ole. Myös Turun keskustan tunteville kirja on herkkua! Seuraavalla kerralla Aurajoen tuntumassa kulkiessaan saattaa vilkuilla tuttuja paikkoja hieman toisin silmin…

Lainaan hieman soveltaen vielä, mitä vuosi sitten sanoin Louhen liitosta, koska se sopii niin hyvin myös Tuonella kulkijoihin:

Tuonella kulkijat sopii mainiosti koululukemistoksi esimerkiksi virittelemään tunnelmaa ennen kansanperinnejaksoa. Kirja on sopivan lyhyt ja etenee jouhevasti, joten sen lukee hieman heikompikin lukija nopeasti. Luvut ovat napakoita, parhaimmillaan parin kolmen sivun mittaisia, eikä henkilöitä ole liikaa.

Tuonella kulkijat on pienen Haamu-kustannuksen julkaisema teos. Haamun tuotantoon kannattaa muutenkin tutustua. Esimerkiksi koulukäyttöön sopivaa materiaalia tuntuisi olevan tarjolla enemmänkin. Äidinkielen opettaja Jaana Ala-Huissi on koonnut Tuonella kulkijoihin vapaasti hyödynnettävän tehtäväpaketin. Kirjaan on tehty myös traileri.

Mervi Heikkilä: Tuonella kulkijat

Haamu 2016. 159 s.

Arvostelukappale.

Louhen liitto ja Tuonella kulkijat sopivat siis mainiosti yläkouluun Kalevalan ja kansanrunouden opetuksen yhteyteen. Hieman vaativampaa luettavaa kaipaaville suosittelen Jenna Kosteen teoksia Lautturi (Robustos, 2014) ja Marrasyöt (Robustos, 2015).

Mervi Heikkilä: Louhen liitto

Mikä voisikaan olla parempi tapa juhlistaa 180 vuotta täyttävää kansalliseepostamme Kalevalaa kuin julkaista vetävä nuorten fantasiaromaani, joka ammentaa kalevalaisesta perinteestä ja suomalaisesta mytologiasta raikkaasti ja tuoreesti? Tänään virallisesti julkaistava Mervi Heikkilän nuortenromaani Louhen liitto on juuri tällainen teos, suomikummaa parhaimmillaan.

Kuusitoistavuotiaan Roonan maailma romahtaa ysiluokan keväällä, kun yksinhuoltajaäiti paljastaa Roonan olevan adoptoitu. Uutinen tulee täysin puun takaa. Roona tuntee, ettei enää tunne äitiään saati itseään. Kuka hän on? Entä millaiset ovat hänen biologiset vanhempansa? Miksi hänet on hylätty, ja nyt sitten yhtäkkiä halutaankin tutustua? Roona ei voi kuvitellakaan suostuvansa mihinkään tapaamiseen vieraan, itseään hänen äidikseen väittävän naisen kanssa.

Lohtua Roona saa harrastuksestaan luontovalokuvauksesta ja kuvauskaveristaan Aleksista. Ujo ja hiljainen Aleksi viettää aikaa Roonan kanssa piilokojulla. Yhdessä nuoret kuvaavat metson soitimen, jonka keskeyttää Aleksin suureksi yllätykseksi karhu. Roonalle karhun saapuminen kuvauspaikalle ei ole yllätys, sillä hänellä on tarkoin vartioitu salaisuus: Roona pystyy telepaattisesti kommunikoimaan petoeläinten kanssa. Kerran lapsena tämä taito pelasti hänen henkensäkin.

Kesäloman alussa äiti kuitenkin vie Roonan tutustumaan biologiseen äitiinsä Valpuriin. Erakoksi luonnehdittu nainen asuu pikkukylän ulkopuolella tilalla, jonka kehitys näyttää pysähtyneen 1800-luvulle. Valpuri osoittautuu tiukaksi ja kovaluontoiseksi naiseksi, joka ei paljoa hempeile tyttärensä tavatessaan. Roona kuitenkin tajuaa, että hänellä on jossain myös isä. Mutta kuka asustelee Valpurin piha-aitassa? Entä miksi tilan ympärillä kiertelee suuri uroskarhu, jota edes tilan lampaat eivät pelkää?

Kun Aleksi sitten tulee kylään sukulaistensa luo ja nuoret lähtevät läheiselle suolle kuvausretkelle, alkaa tunnelma käydä todella uhkaavaksi ja tapahtumat vyöryä eteenpäin vauhdilla. Ollaan tekemisissä todella outojen ja vaarallisten voimien kanssa.

Heikkilä on onnistunut hienosti yhdistämään tarinaan nykynuorison maailman, muinaiset perinteet sekä suomalaisen historian. Roona on oudosta taidostaan huolimatta lujasti kiinni reaalimaailmassa ja hämillään sekä peloissaan kohtaamiensa outojen ilmiöiden äärellä. Heikkilä ei kuitenkaan selittele ja opeta, vaan antaa seikkailun ja tarinan viedä lukijaa vauhdilla. Taustalla on muun muassa luonnonsuojeluteema, mutta se ei nouse esiin saarnaavana vaan on luonteva osa kokonaisuutta. Myös erilaisuutta käsitellään kuin vaivihkaa. Roona tempautuu lopulta sellaisiin tapahtumiin, että kirjan huipennus on luettava ahmien. Loppuhäivytyksessä on taas sopiva annos lempeää teiniromantiikkaa ilman siirappia.

Louhen liitto sopii mainiosti koululukemistoksi esimerkiksi virittelemään tunnelmaa ennen kansanperinnejaksoa. Kirja on sopivan lyhyt ja etenee jouhevasti, joten sen lukee hieman heikompikin lukija nopeasti. Luvut ovat napakoita, parhaimmillaan parin kolmen sivun mittaisia, eikä henkilöitä ole liikaa.

Louhen liitto on pienen Haamu-kustannuksen julkaisema teos. Haamun tuotantoon kannattaa muutenkin tutustua. Esimerkiksi koulukäyttöön sopivaa materiaalia tuntuisi olevan tarjolla enemmänkin. Äidinkielen opettaja Jaana Ala-Huissi on koonnut Louhen liittoon vapaasti hyödynnettävän tehtäväpaketin. Kirjaan on tehty myös traileri.

Mervi Heikkilä: Louhen liitto

Haamu 2015. 151 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!