Bloggausjonon purkua, osa 2.

 

Edellisessä jutussani kerroin lyhyesti, miten minulle pääsi kertymään mittava bloggausjono ja miten päädyin purkamaan sen lopulta kahden jononpurkubloggauksen avulla. Alun perin minulla ei ollut sen kummempaa suunnitelmaa kuin purkaa blogiin ne vähäiset muistikuvat, mitä kuukausia sitten luetuista kirjoista on mieleen jäänyt. Pian kuitenkin huomasin, että ensimmäiseen juttuun valikoituivat ulkomaisten kirjailijoiden teokset. Niiden joukossa on pari dekkaria, mutta pääosin ne ovat jotain muuta: historiallista viihdettä, YA-spefiä, vakavampaa historiallista kaunokirjallisuutta.

Toiseen juttuun tuntuivat kuin tarkoituksella jäävän kotimaisten tekijöiden jännitysromaanit ja dekkarit. Yksi teoksista on esikoisromaani ja yksi edustaa niin sanottua yksittäistä teosta sen sijaan, että olisi osa sarjaa. Loput kuusi ovat erimittaisten dekkarisarjojen jatko-osia.

Tähän viimeisen joukon ’syytä’ osittain onkin, että bloggausjono alkoi venyä hallitsemattomaksi. Olen pitänyt tätä kirjablogiani yli kaksitoista vuotta. Sinä aikana olen kirjoittanut lukuisista dekkareista. Niille taas on luonteenomaista olla sarjamaisia. Tuntuu, että nykyään esikoisdekkarin julkistamisen yhteydessä jo heti kerrotaan, että se on samalla myös uuden dekkarisarjan aloitusosa.

Kuten olen aiemminkin kertonut, luen monia pitkienkin sarjojen jatko-osia mielelläni. Mutta miten ihmeessä kirjoittaa niistä aina uudelleen raikas ja tuore blogijuttu?! Ainakaan minulla ei vain yksinkertaisesti puhti riitä, vaikka vilpitöntä halua olisi kahmaloittain. Monet dekkarit on tarkoitettukin käyttöviihteeksi, joten ne eivät välttämättä jätä kovin vahvoja muistijälkiä, vaikka ne eivät millään muotoa mitenkään huonoja alalajinsa edustajia olisikaan.

Pahoittelen siis tätä nippujuttuani niin arvostelukappaleita lähettäneille kustantamoille kuin kirjailijoillekin, jotka ehkä ovat odottaneet myös uusimman kirjansa esittelyä blogiini. Kaikki kirjat olisivat ansainneet oman paneutuneen esittelyjuttunsa, mutta tällä kertaa ne saavat vain tätä.

 

Jenni Multisilta: Kuinka tähdet kuolevat
Like 2022. 339 s.
Äänikirjan lukija Iisa Pajula.
Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

En hirmuisesti innostunut Jenni Multisillan esikoisjännäristä Yksi teistä kuolee (Like, 2020), joten seuraava Mitä tapahtui merenneidoille on jäänyt lukematta ja tuskin olisin tarttunut tähän kolmanteen eli Kuinka tähdet kuolevat -teokseenkaan ilman Likeltä tupsahtanutta ennakkokappaletta. Kun kirja oli ilmestynyt, se sai viihdyttää minua marjametsässä äänikirjaversiona. Ja hyvin viihdyttikin! Ennakkokappaleen kansitarran mainosslogan ’vangitseva psykologinen trilleri’ pitää hienosti kutinsa.

Tarinassa yläkoulun musiikkiluokka kokoontuu viisitoista vuotta myöhemmin viikonlopuksi luokkakokoukseen. Ysiluokka on aikanaan päättynyt traagisesti, mutta miten, se selviää vähitellen ja kunnolla vasta ihan lopussa. Mitä oikeasti tapahtui tuona keväänä, kun luokka harjoitteli musikaalia Chicago? Miesopettaja on kiehtonut vähän turhan paljon teinityttöjen mieliä. Oliko joku heistä Tähti, josta opettaja piti liian paljon ja kenties väärällä tavalla? Nyt joku on selvästikin päättänyt selvittää totuuden, mutta ovatko luokkakokouksessa kaikki niitä, joita väittävät olevansa?

Koukutuin tähän tarinaan, vaikka sen seuraaminen äänikirjana ei ollut ihan helpoimmasta päästä. Oli myös pakko katsoa Chicago-musikaalista tehty elokuvaversio perään.

Multisilta poikkeaa jännityskirjallisuuden valtavirrasta, sillä hänen tähänastiset teoksensa ovat itsenäisiä yksittäisteoksia, eivät sarja.

 

Miska Karhu: Nimeni on Alex
Karisto 2021. 183 s.
Äänikirjan lukija Emil Johansson.
Kansi Sanna-Leena Meilahti.
Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Seurasin Miska Karhua Twitterissä niihin aikoihin, kun hän työsti Kariston kirjoituskilpailun voittanutta käsikirjoitustaan julkaistavaksi romaaniksi. Niinpä ilahduin, kun sain hänen trillerimäiseksi kuvatun esikoisromaaninsa Nimeni on Alex kustantajalta arvosteltavaksi.

Mikään jännitysromaani, trilleri tai dekkari Nimeni on Alex ei kuitenkaan ole, vaikka sen nimihenkilö katoaakin. Katoamiseen liittyvä arvoitus ratkeaa lopussa, mutta sitä ennen pureudutaan katoamisen ympärillä velloviin kipeisiin ihmissuhteisiin.

Alex on Anssin rakastettu. Hän on aiemmin ollut Anu, ja prosessi on vielä sen verran vaiheessa, että Alexilla on edelleen naisen henkilötunnus. Kun Anssi päätyy tekemään Alexista katoamisilmoitusta poliisilaitokselle, tilanteesta kehittyvä keskustelu saa lukijankin otsalle nousemaan hikihelmet. Ja se on vasta tukalien tilanteiden alku!

Anssi on syystä hädissään, sillä Alex on ollut jossain vaiheessa itsetuhoinen. Hän on tosin luvannut, ettei enää koskaan satuta itseään. Ja Alex on aina pitänyt lupauksensa. Mutta nyt hän ei ole palannut kotiin Tampereen-reissultaan eikä puhelimeenkaan saa yhteyttä.

Anssin on pakko ilmoittaa Alexin katoamisesta tämän vanhemmille Marjutille ja Petrille, jotka tulevat oitis miesten asunnolle. Sinne saapuu myös Anssin äiti Kerttu. Tilanne on monin tavoin hankala, sillä erityisesti Marjut ei hyväksy lainkaan, että hänen Anu-tyttärensä on nyt Alex-niminen mies.

Karhu antaa äänen Anssille, Marjutille ja Petrille, mutta myös Alex kertoo omaa tarinaansa muiden lomassa. Pieneen kirjaan tässä on runsaasti näkökulmia, mutta ne kyllä valottavat tilannetta mielenkiintoisista kulmista. Itselleni tässä oli vielä sattumalta sellainen lisäkierre, että lähipiirissäni on pariskunta, joka on täyskaima Alexin vanhempien kanssa.

Marjut ei varsinaisesti ole kirjan mukavin henkilö, mutta hänen asemaansa minun oli tietysti samanikäisenä äitinä helpoin asettua. Ymmärsin Marjutia, vaikka en pitänytkään siitä, mitä hän teki.

Mielenkiintoinen ja ajatuksia (ja tunteita) herättävä teos. Kannattaa ottaa lukuun.

 

Hanne Dahl: Ryöstetty elämä
Myllylahti 2021. 299 s.
Äänikirjan lukija Jutta Järvinen (Saga Egmont)
Arvostelukappale.

Espoolaisella Hanne Dahlilla on kesäasunto Hauholla, jonne hän on sijoittanut jo yhdeksänosaiseksi hujahtaneen leppoisahkon dekkarisarjansa. Jostain syystä en ole tullut lukeneeksi sarjaa aiemmin, vaikka aika laajasti olen mielestäni kotimaiseen dekkarikenttään vuosien varrella tutustunut. Päätin ottaa tietoisen riskin ja aloittaa sarjaan tutustumisen kahdeksannesta osasta Ryöstetty elämä.

Ihan hyvin mielestäni pääsin kärryille näinkin, vaikka mitä ilmeisimmin useimmat kirjan sivuilla tapaamani sympaattiset poliisit ja arkiset hauholaiset ovat sarjaa seuranneille tuttuakin tutumpia. Lukija on otettu hienosti huomioon alkulehdille sijoitetulla mittavalla henkilöluettelolla, josta selviävät keskinäiset suhteet, sekä karttapiirroksella keskeisestä miljööstä eli Pyhäjärven rannalla sijaitsevasta Hellevin Hovi -nimisestä majoitusyrityksestä. Hellevin Hovi on tapahtumien keskipisteessä ilmeisesti koko sarjassa.

Hauho ja mökkikylä Pyhäjärven rannalla antavat kovin leppeän miljöön ainakin tällä kertaa raa’alle kansainväliselle rikosvyyhdille. Hämeenlinnan keskussairaalan pihalla ryöstetään elinsiirtoyksikön juuri irrottama maksa. Elimen lisäksi aseistetut miehet kaappaavat sairaalan pihalta mukaansa myös hauholaisen sisätautilääkäri Mauri Yli-Virangon. Oliko elinluovutukseen johtanut onnettomuus puhdas sattuma vai liittyykö sekin itse asiassa samaan rikosvyyhtiin? Minne Yli-Virankoa ja maksaa ollaan viemässä? Uhataanko hauholaislääkärin henkeä?

Juonikuvio on kutkuttava, ja siitä saisi rakenneltua hyytävän trillerin, mutta Dahl kirjoittaa toisella tyylillä. Jännitystä ei juuri tihennetä, vaan kiperistä ja todella uhkaavistakin tilanteista selviydytään sutjakkaasti eteenpäin. Tätä kirjaa siis uskaltaa heikkohermoisempikin dekkarinystävä lueskella yksin syksyisenä iltana. Hellevin Hovissa juodaan poliisien ja henkilökunnan kesken useammatkin hyvät pullakahvit, ennen kuin koko paketti on kasassa.

Kuten sanottu, leppoisien Midsomerin murhat -sarjan tyyppisten dekkarien ystäville. Jos luettavia kirjoja ei ole jonossa hirmuisia määriä, tämä sarja kannattanee aloittaa alusta. Koko sarja on saatavana myös äänikirjoina.

Hauho-sarjan teokset:

Vaara vierailee kylässä (Mediapinta 2013)
Kuka olisi uskonut (Myllylahti 2015)
Vaiettu velka (Myllylahti 2016)
Selvästi syyllinen (Myllylahti 2017)
Hiljainen tahto (Myllylahti 2018)
Usvassa uinuu uhka (Myllylahti 2019)
Viimeiset vuorosanat (Myllylahti 2020)
Ryöstetty elämä (Myllylahti 2021)
Kun kukaan ei kaipaa (Myllylahti 2022)

Milka Hakkarainen: Maa kauhein isien
Myllylahti 2022. 350 s.
Äänikirjan lukija Jussi Puhakka.
Arvostelukappale.

Ihastuin kovasti Ruotsissa asuvan Milka Hakkaraisen esikoisdekkariin Ei verta rantaa rakkaampaa, ja ilokseni sille myönnettiin Suomen dekkariseuran kunniakirja vuoden parhaasta esikoisdekkarista. Siksi odotukset toisinkoista ja Skutskär-sarjan kakkososaa Maa kauhein isien olivat korkealla. Valitettavasti odotukset eivät aivan täyttyneet, vaan lukukokemus oli pienoinen pettymys.

Tämä harmitti melkoisesti, sillä jotenkin tekstistä paistoi, että ideoita kyllä oli, mutta jostain syystä tuntui, että kirja oli päätetty pistää painoon aavistuksen hätäisesti. Monet herkulliset tilanteet juostiin läpi kunnolla paneutumatta, vaikka tilaisuus trillerimäiseen jännityksen tihentämiseen olisivat olleet ihan käden ulottuvilla.

Lukija tapaa esikoisesta tutut henkilöt eli suomalaisuuttaan aiemmin piilotelleen mutta sen sittemmin osaksi identiteettiään hyväksyneen poliisi Jani Perannon sekä true crime -kirjailijaksi heittäytyneen suomalaisen toimittaja Rosa Riemusen. Jani on huolissaan kaveristaan Jukasta, ja näkee sitten tämän menevän tukholmalaiseen ravintolaan juuri ennen kuin siellä räjähtää pommi. Pian Jani huomaa olevansa ystävyyssuhteensa takia itsekin Säpon tarkkailun kohteena.

Henkilökohtaisen elämän vastukset vievät Janin takaisin lapsuudenmaisemiin Skutskäriin, missä myös Rosa pyörii tutkimassa suomalaismafian toimia. Rikollisjärjestöä johtaa pelätty Marsalkka kaksospoikiensa tukemana, eikä sen toimintaan nenän työntäminen ole ihan vaaratonta.

Hakkaraisen esikoiskirjassa minua viehätti erityisesti ruotsinsuomalaisuuden kipukohtien terävä tutkailu. Tässä kakkososassa samoja aineksia on mukana, mutta valitettavasti kirjoittaja ei ole nyt saavuttanut samaa terävyyttä sanansäiläänsä, joka muuten kyllä toimii vähintäänkin kohtalaisesti.

Toivon, että kolmososaa maltetaan kypsytellä paremmin, sillä Skutskär-sarjassa ja Hakkaraisella on mahdollisuuksia vaikka mihin.

 

Tuula Ranta: Jotka varjoissa kulkevat
Myllylahti 2021. 315 s.
Äänikirjan lukija Marjo Wilska (Saga Egmont)
Arvostelukappale.

Olen toivonut Tuula Rannan esikoisdekkarin Totuus on vaihtuva maisema jälkeen tapaavani sen kuusikymppisen päähenkilön Aira Karhun uudelleenkin. Toiveeni toteutui, sillä vuotta myöhemmin Rannalta ilmestyi kakkososa Aira Karhu -sarjaan eli Jotka varjoissa kulkevat.

Aira on ammatiltaan kriminaalipsykologi, mutta on jo jättäytynyt varsinaisen työelämän ulkopuolelle. Rikoskomisario Tapani Mikkonen kuitenkin mielellään konsultoi Airaa kimuranttien rikostapausten yhteydessä. Kaksikon välillä on vahvaa kemiaa, mistä kiittelin jo aloitusosan yhteydessä, sillä ei ole mitenkään tavanomaista, että dekkareissa tai jännityskirjoissa kuusikymppinen nainen kiinnostaa nelikymppistä miestä. Aira ei muutenkaan ole mikään mummeli, jollaisiksi meidät ikääntyneet naiset usein genressä kuvataan, vaan virkistävän itsetietoinen ja pärjäävä elämän tarjoilemista vaikeuksista huolimatta.

Laaksalalaisen Vaarala Oy:n toimistonhoitaja Silja saa surmansa kotinsa tulipalon yhteydessä. Kyseessä on mitä ilmeisimmin rikos, ja Mikkosen tutkinta suuntautuu heti Siljan työpaikkaan. Miksi joku on halunnut vaientaa pitkäaikaisen ja uskollisen perheyhtiön työntekijän?

Sitten kuolee elantonsa jonkinlaisena freelance-ATK-asiantuntijana tienannut Vili ”Börje” Sund, joka on pyörinyt vähän epämääräisissä laitapuolen piireissä. Opettajansijaisuuksia Helsingissä tehnyt sisko Inka perii veljensä asunnon ja itselleenkin yllätykseksi päättää tulla Laaksalaan kenties jäädäkseen, vaikka veljeä ei enää olekaan. Börjen entiset kaverit käyttäytyvät Inkan mielestä kummallisesti. Ovatko veljen puuhat olleet täysin valonkestäviä? Onko hän törmännyt johonkin, mikä on maksanut hänelle kalliin hinnan?

Sitten Vaarala-yhtiöiden perustajan iäkäs leski Lisbet Vaarala ottaa yhteyttä Airaan ja pyytää tätä luokseen keskustelemaan petoksesta, jonka uhriksi on joutunut. Rouvan aikanaan mieheltään saamat upeat mustat helmet on vaihdettu jäljennöksiksi. Asiaa ei voi viedä poliisille, sillä likapyykki pestään kotona.

Lukijan tyydytykseksi kaikki juonilinjat lopulta yhdistyvät. Ranta kirjoittaa sujuvaa ja otteessaan pitävää psykologista jännitystä, eikä kirjoissa turhaan mässäillä väkivallalla. Pääpaino on ihmissuhteissa, salaisuuksissa ja erilaisissa pinnan alla kytevissä jännitteissä. Ilokseni huomasin, että Rannalta on huhtikuussa ilmestymässä seuraava teos Helle hautoo kalmansaarta.

JP Koskinen: Elokuun viimeinen ehtoollinen
CrimeTime 2022. 298 s.
Äänikirjan lukija Panu Kangas.
Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kun yhdeksän vuotta sitten (!) kuulin, että JP Koskinen on tehnyt kustannussopimuksen kaksitoistaosaisesta dekkarisarjasta, en oikein tiennyt, mitä ajatella. Ainakaan minä en ollut aiemmin kuullut moisesta yltiöpäiseltä kuulostavasta projektista! Nyt odotellaan, saako sarjan kahdeksas osa Elokuun viimeinen ehtoollinen Vuoden johtolanka 2023 -palkinnon, sillä se on Suomen dekkariseuran Johtolanka-raadin joulukuun alussa julkistamalla lyhytlistalla.

Tunnustan avoimesti olevani JP Koskisen tuotannon uskollinen fani. Olen nauttinut suuresti muun muassa hänen historiallisista romaaneistaan, eikä muukaan tuotanto ole huonoksi osoittautunut, kaikkea muuta. Monipuolinen ja tuottelias kirjailija on ehdottomasti nykykirjallisuutemme isoja nimiä.

Murhan vuosi -sarja ei ole erityisen kovaksikeitettyä dekkarimenoa, mutta vaikea sitä on oikeastaan cozy mystery -tyylisenäkään pitää. Hämeenlinnaan sijoittuvana ja sen kuntapolitiikan kiemuroihin aina säännöllisin välein sotkeutuvana sarjaa voinee huumorin pilke silmäkulmassa kutsua vaikka Hampton Noiriksi. Pidän kovasti Koskisen teoksiinsa kirjoittamasta ironisesta huumorista, se puree minuun aina, kun vain sen huomaan.

Tällä kertaa entisen poliisin Kalevi Arosuon pieni yksityisetsivätoimisto saa toimeksiannon, joka ällistyttää veljenpoika Juho Tulikoskea. Totuuden veljeskunta -nimisen järjestön perustajat Konrad ja Edvard Julin ovat saaneet sydänkohtauksen samana päivänä, ja kaksosista toinen eli Edvard menehtyi. Nyt Konradin poika Lauri Julin (en voi mitään, mutta minua tämä Joenpellon Lohja-sarjan henkilön täyskaima kyllä kaihersi koko kirjan ajan!) epäilee, että serkku Viola on jotenkin aiheuttanut veljesten sydänkohtaukset ja oman isänsä kuoleman. Ennen kuin huomaakaan, Juho tajuaa olevansa peitetehtävissä soluttautuneena Totuuden veljeskuntaan!

Juhon aiemmin saama isku päähän aiheuttaa edelleen kummallisen todentuntuisia unia, joten lukija pääsee seikkailemaan myös vuoden 1793 Hämeenlinnan kovin toisenlaisille toreille ja kaduille ja vähän lähitienoillekin lensmanni Carolus Mussen nihdin Johannes Eldforssin matkassa.

Näiden juonitteluiden ohessa setvitään edelleen Arosuon suvun sisäisiä sotkuja. Setvintä etenee kovin verkkaan, ja on pakko tunnustaa, että kahdeksan kirjan verran ja vuoden mittaan tätä seurattuani olen iloisesti jo pudonnut kärryiltäkin. Juho on edelleen yhtä tyhjätasku kuin ennenkin, eikä muutosta ilmeisesti ole ihan lähietäisyydellä luvassa. Mutta kirjojakin on tulossa vielä neljä, joten odotellaan!

Murhan vuosi -sarjan kirjat:

Tammikuun pimeä syli
Helmikuun kylmä kosketus
Maaliskuun mustat varjot
Huhtikuun hiipuva rakkaus
Toukokuun tuonen kukat
Kesäkuun kalmantanssi
Heinäkuun hurmeiset niityt
Elokuun viimeinen ehtoollinen

Jarkko Sipilä: Pelontekijät
CrimeTime 2021. 329 s.
Kansi Lasse Rantanen.
Äänikirjan lukija Veikko Honkanen.

Jarkko Sipilä: Kahdesti tapettu
CrimeTime 2022. 319 s.
Kansi Lasse Rantanen.
Äänikirjan lukija Veikko Honkanen.

Arvostelukappaleita. Äänikirjat itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

”Jarkko Sipilä, tämä on 21. Takamäki-dekkari. Montako vielä tulee?
- En tiedä. Nautin juonten kehittämisestä ja kirjoittamisesta. Yksi kerrallaan jatketaan.”

Näin alkaa Pelontekijät-nimisen Takamäki-dekkarin kansipaperin takaliepeeseen painettu pienoishaastattelu. Kun kesällä 2022 tartuin tähän kirjaan, tiesin, että vielä yksi Takamäki Jarkko Sipilän näppäimistöltä melkein tuli. Rakastettu toimittaja ja kirjailija menehtyi maaliskuussa 2022, kun viimeiseksi jäänyt Kahdesti tapettu oli miltei viimeistelyä vaille valmis. Viimeistelyn teki sitten kirjailijan tytär, jotta kirja saatiin painoon.  

Sipilä kirjoitti tätä sarjaansa kirja vuodessa -tahdissa, ja ensimmäinen osa Kosketuslaukaus ilmestyi vuonna 2001. Siinä ajassa henkilöiden yksityiselämässä ehti tapahtua paljon, vaikka Sipilä piti visusti huolta, että poliisien yksityiselämä kulki vain lankana sarjan taustalla. Mutta myös maailma ja poliisin työ muuttuivat, ja nämä muutokset näkyivät Takamäki-sarjassa. Sipilä kuvasi hyvin realistisesti poliisin työtä.

Takamäet ovat nimenomaan poliisidekkareita. Sipilä ei rasittanut lukijaa turhilla kerronnallisilla kikkailuilla, mutta näkökulma siirtyi aina välillä rikollisten puolelle. Poliisin työstä on näissä kirjoissa hohdokkuus kaukana, mutta ei Sipilä myöskään ihannoinut rikoksia tai rikollisia, vaikka myötätuntoa saattoi osoittaakin.

Olen mielestäni lukenut koko sarjan, mutta kuten sanottu, aikaakin tässä on kulunut rutkasti. Kahdesti tapetun sulkiessani nieleskelin kyyneleitä, koska myös kirjan loppusivuilla hyvästeltiin yksi tutuksi käyneistä henkilöistä. Itse hyvästelin tavallaan heidät kaikki, vaikka voinkin milloin tahansa palata Takamäen ja ryhmän pariin, jos niin haluan. Uusia rikoksia he eivät enää ratkaise.

Takamäki-sarjan kirjat:

Kosketuslaukaus
Tappokäsky
Karu keikka
Todennäköisin syin
Likainen kaupunki
Mitään salaamatta
Kylmä jälki
Seinää vasten
Prikaatin kosto
Katumurha
Muru
Suljetuin ovin
Valepoliisi
Luupuisto
Mies kuumasta
Valheen kasvot
Syvälle haudattu
Häikäilemätön
Uhripeli
Syy tappaa
Pelontekijät
Kahdesti tapettu

Jarkko Sipilä: Syy tappaa

 

Neljätoistavuotias Sofia katoaa ja löytyy sitten tapettuna pienestä puistosta Puotilasta läheltä kotoaan. Armeijan aseseppänä työskentelevä isä Harri Rautamaa on murheen murtama. Mies on menettänyt vuosi sitten vaimonsa, ja nyt pariskunnan ainoa lapsikin on kuollut. Kaiken lisäksi poliisi vie hänet Pasilan poliisitalolle kuultavaksi, koska todennäköisin tappaja löytyy yleensä lähipiiristä. Sitten puistosta löytyy toinen nuori tyttö raiskattuna ja surmattuna.

Rikoskomisario Takamäki ryhmineen, johon myös ataripoliisi Suhonen on vaivihkaa palaillut, saa järkyttävät rikokset tutkittavikseen. Lupaavalta näyttäneen alun jälkeen juttu muuttuu nopeasti todella hankalaksi. Kukaan ei ole nähnyt mitään, ja vaikka muutama lähitalojen asukas on oikeaan aikaan kuullut puiston suunnalta naisen huudon, sen enempää apua heistä ei jutun tutkinnassa ole.

Kaikki mahdolliset teknisen tutkinnan menetelmät käytetään huolellisesti, ihmisiä jututetaan, puhelimia jäljitetään ja tietoja vertaillaan, mutta tyttöjen surmaaja ei ota selvitäkseen. Aivan varmoja ei olla alkuun siitäkään, onko tekojen takana varmasti sama henkilö.

Kun media pääsee jutun jäljille, paineet kasvavat eksponentiaalisesti. Kahden valkoihoisen nuoren tytön seksuaalimurhat luonnollisesti kuohuttavat koko Suomea. Takamäellä on kuitenkin varma ennakkonäkemys siitä, että uutisointi saa nopeasti aikaan myös rasistista vihapuhetta piireissä, jotka kärkkyvät juuri tällaisia tapauksia saadakseen vettä omaan myllyynsä. Valitettavasti Takamäen ennustus toteutuu hyvin nopeasti.

Syy tappaa on rikostoimittaja-kirjailija Jarkko Sipilän kahdeskymmenes Takamäki-sarjan poliisidekkari, joten mitään kovin yllättävää sen kansien väliin ei sarjaa seuranneen lukijan näkökulmasta kätkeydy. Rikokset ovat karmaisevia, mutta Sipilä armahtaa lukijaa eikä kuvaa uhrien viimeisiä hetkiä tai sukella tekijän mieleen. Riittävän raskasta on seurata omaisten tuskan ja poliisien rankan työn kuvauksia. Poliisityön kuvaus on jopa yltiörealistista. Sipilä ei väsy sen yksityiskohtien huolelliseen kirjaamiseen, vaikka välillä sen vähentäminen keventäisi kyllä kokonaisuutta.

Takamäen tiimi on aiemmista kirjoista tuttu. Rauhallinen ja vakaa Takamäki johtaa sitä varmoin ottein. Anna Joutsamo ja Suhonen ovat edelleen tiimin kantavia voimia. Myös Suhosen sivupersoonalle on käyttöä, joskin vähemmän kuin monissa aiemmissa dekkareissa.

Sarjan kaikki osat ovat itsenäisiä rikostarinoita, ja henkilöiden yksityiselämää seurataan hyvin ohuesti, paikoin jopa viitteellisesti. Niinpä sarjaan tutustumisen voi aloittaa mistä osasta tahansa. Sipilä tosiaan kuvaa hyvin tarkasti poliisityötä, joten pitkään jatkuneen sarjan avulla voi seurata myös sen muutoksia vuosien varrella.

Syy tappaa ei ole sarjan valoisimpia osia. Mitään kovin kepeää tai humoristista dekkaria Sipilällä ei ole muutenkaan tapana kirjoittaa, mutta tällä kertaa mennään poikkeuksellisenkin totisissa merkeissä, ovathan rikoksetkin kauheudessaan omaa luokkaansa. Sipilä kuvaa myös kylmäävästi mekanismeja, joilla sekasortoa haluavat tahot hyödyntävät kuohuttavaa tilannetta ja kuvion uhreja tuhoisin seurauksin.

Jarkko Sipilä: Syy tappaa
CrimeTime 2020. 326 s.
Äänikirjan lukija Veikko Honkanen, kesto 8 h 47 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Nextory.

Jatkuu! - Miksi luen dekkarisarjoja ja neljä koukuttavaa kotimaista sarjaa.

Helsingin Sanomien Suvi Ahola ruoti toukokuussa Lauantaiesseessään sarjamuotoisten romaanien suosiota ja löysi ainakin kolme syytä, miksi sarjoja suositaan. Ensimmäinen on kaupallinen: ”Ideasta asti sarjoiksi tietoisesti rakennetut dekkarit ja trillerit myyvät ympäri maailmaa hillittömästi, ja onnistuneeksi havaittu konsepti sopisi varmasti muunkin kirjallisuuden kustantajille.” Toinen Aholan löytämä selitys on psykologinen: ”… kirjailijan luoma maailma on niin kiinnostava, että lukija haluaa palata siihen yhä uudelleen. Samat henkilöt, tuttu miljöö ja ennalta-arvattava juoni luovat turvallisuutta.” ”Joskus se [tarina] on yksinkertaisesti liian suuri mahtuakseen yhden kirjan kansien väliin”, on Aholan kolmas selitys ilmiölle.

Kaikki nämä ovat varmasti ihan tosia ja hyviä selityksiä. Ahola mainitsee erikseen nimenomaan dekkarigenren: ”Siinä­hän sarjallisuus on suorastaan sääntö.” Niinhän se taitaa olla. Äkkiseltään tyystin sarjattomia dekkareita kirjoittavista dekkaristeista tulee mieleen vain Antti Tuomainen, jonka teokset ovat kovasti mieleeni ja osittain juuri siksi, että ne eivät muodosta mitään sarjaa. Minullakin on toki monia mieluisia sarjoja, joita olen parhaimmillaan (vai pahimmillaan?) seurannut jopa yli kahdenkymmenen osan verran.

Monesti kuitenkin tuntuu pitkää sarjaa kirjoittavan kirjailijan veto loppuvan, idea kuluvan loppuun tai minä muuten vain kyllästyn matkan varrella. Joihinkin entisiin suosikkeihin olen saattanut työlääntyä niin, että olen tehnyt aktiivisen lopettamispäätöksen, toiset taas ovat vain kuin huomaamatta jääneet unholaan. Kun sarjan osia on rästissä jo useampia, tuntuu helpoimmalta vain antaa olla ja lukea jotain muuta. Kirjoja ja dekkareita kun maailmassa riittää.

Suhtautumiseni (pitkiin) dekkarisarjoihin on siis hieman ristiriitainen. Toisaalta janoan jatkoa moniin sarjoihin, joita olen seurannut vuodesta toiseen. Toisaalta taas toivon usein salaa ja välillä ihan julkisestikin, että seuraamani sarja päättyisi kunniallisesti ja kirjailija, jonka tyylistä pidän, kirjoittaisi vaihteeksi jotain muuta.

Tuttujen henkilöiden pariin on tosiaan monesti mukavaa ja turvallista palata. Joistakin dekkareiden henkilöistä on vuosikymmenten mittaan tullut jo kuin ystäviä, joiden kuulumisia on mukava päivittää hyvän tarinan lomassa. Olen vuodattanut kyyneleitäkin, kun pitkään seuraamani romaanihenkilö on kuollut.

Tällaisesta rakkaasta tutusta sarjasta on ehdottomasti kysymys Seppo Jokisen komisario Sakari Koskisesta ja hänen tiimistään kertovissa kirjoissa. Uutta Koskis-dekkaria odotetaan meillä edelleen melko malttamattomana, ja viime vuosina odotus on palkittu jo melko varhain keväällä. Tänä vuonna ilmestyi 24. Koskinen eli Rottasankari. Ensimmäinen, Koskinen ja siimamies, ilmestyi vuonna 1996, ja siitä lähtien sarja on täydentynyt kirjalla vuodessa.

On selvää, ettei mikään kirjasarja voi säilyä täysin tasalaatuisena näin pitkään, ja Jokisen kirjoittamassakin sarjassa on muutamia osia, jotka eivät nyt ole olleet varsinaisesti pettymyksiä mutta selvästi heikompia kuitenkin. Vaativat lukijat (= minä) odottavat, että kirjailija uudistuu, mutta mitään kovin rankkoja revittelyjä ei kuitenkaan helposti sulateta. Kirjoissa Tampere on enemmän kuin pelkkä miljöö, joten Koskinen kumppaneineen saisi mieluusti pysyä Tampereella. Tosin lämpenin Australiaan sijoitettua osaakin kohtaan luettuani (oik. kuunneltuani) sen uudelleen. Koskis-dekkarit edustavat myös realistista poliisidekkaria, joten mielellään pysytellään erossa kovin absurdeista aineksista, kiitos!

Rottasankari sijoittuu mittavan Koskis-sarjan parempaan puolikkaaseen, vaikka siinä onkin jonkinlaisia käynnistysvaikeuksia. Jokinen on osoittanut taitavansa myös räjähtävän aloituksen dekkarissaan Vihan sukua, joka on edelleen suosikkini. Siihen verrattuna Rottasankari alkaa rikollisen laiskasti. Koskinen lähettää kaksi alaistaan puhuttamaan taksikuskia, joka on hylännyt ajokkinsa asiakkaineen keskelle Tammerkosken siltatyömaata ja viskannut avaimet koskeen. Kaikkien yllätykseksi mies ampuu kohti poliiseja. Vaikka henkilövahinkoja ei tule, seuraa välikohtauksesta koko joukko harmeja komisariolle.

Samaan rytäkkään poliisi hälytetään messukeskuksessa pidettäville Rakentaja-messuille, koska messukeskusta on uhattu pommilla. Uhkaus osoittautuu sekin aikanaan aiheettomaksi, mutta melkoista sähinää se saa aikaan. Tälle keikalle lähtee Koskinen itsekin.

Kolmas juonilinja liittyy yksin asuvaan nuoreen naiseen, joka riitautuu miesystävänsä kanssa. Erimielisyydet suhteen laadusta johtavat lopulta siihen, että mies päättää hukuttaa naisen tämän omaan kylpyammeeseen. Teko sujuukin miehen suunnitelmien mukaan, mutta miehen poistuttua asunnosta paikalle syöksyy kaiken viereisestä kerrostalosta nähnyt nuori mies. Hän nostaa naisen ammeesta, soittaa hätäkeskukseen ja elvyttää uhria niin, että tämä pelastuu. Ennen ambulanssin tuloa mies kuitenkin häipyy paikalta.

Lukija tietää koko joukon enemmän kuin poliisi, koska tapahtumia avataan niin pommiuhkaajan kuin salaperäisen hengenpelastajankin näkökulmista. Lukija joutuu jännittämään, pääsevätkö poliisit oikeisiin johtopäätöksiin ajoissa vai eivät ja mitä tapahtuu, mikäli eivät. Monet edistysaskeleet tutkinnassa syntyvät puhtaan sattuman kautta, tiedonmuruja yhdistelemällä ja vain oikeaan aikaan oikeaan paikkaan osumalla. Mutta epäonneakin Tampereen poliiseilla on matkassaan.

Koskis-dekkareihin kuuluu olennaisena osana sekä poliisilaitoksen että poliisien yksityiselämän koukeroiden seuraaminen. Sakari Koskinen ei vieläkään tunne oloaan kovin mukavaksi, kun hän joutuu tekemään esimiestyötä eli esimerkiksi puuttumaan alaistensa työkäyttäytymiseen. Tällä kertaa nousee esille myös, että on kimuranttia olla oman kumppaninsa suora esimies. Koskisen ja Ullan perhe-elämäkään ei ole aivan ruusunhohtoista, ja nouseepa Koskisen mieleen paitsi ajatus edessä häämöttävistä eläkepäivistä myös oman rauhan kaipuu. Oliko sittenkin hätiköityä luopua omasta asunnosta?

Epäilemättä tulossa on ainakin vielä 25. Koskinen, todennäköisesti enemmänkin. Toistakymmentä vuotta sitten Jokinen vakuutti Helsingin kirjamessuilla, että Koskinen ratkoo hänen kanssaan rikoksia vielä vanhainkodissakin. Nähtäväksi jää, mutta toivossa on hyvä elää!

Miltei Seppo Jokisen ja komisario Koskisen niskaan hengittää Jarkko Sipilä omalla Takamäki-sarjallaan, josta tänä keväänä ilmestyi 19. osa Uhripeli. Tätä Helsingin poliisin murharyhmästä kertovaa sarjaa en ole seurannut aivan yhtä tarkasti ja uskollisesti kuin Jokisen Koskisia, mutta suurimman osan Takamäki-dekkareistakin lienen lukenut. Sipilän tyyli on vielä ainakin muutamaa astetta realistisempi kuin Jokisen, eivätkä hänen henkilönsä ole muodostuneet samalla tavalla läheisiksi kuin Koskinen alaisineen.

Pitkän sarjan hyvät ja huonot puolet ovat näkyneet komisario Takamäen ryhmästä kertovissa kirjoissakin. Pian pari vuosikymmentä jatkuneessa realistisessa poliisidekkarisarjassa näkyy yllättävän hyvin, miten maailma ja poliisityö siinä sivussa ovat muuttuneet niin hyvässä kuin pahassakin. Uhripelissä muutos on hyvin konkreettista, sillä Takamäen ryhmästä on lähtenyt yksi keskeinen kantava voima, ataripoliisi Suhonen. Mies on saanut lopullisesti tarpeekseen johdon osoittamasta epäluottamuksesta ja poliisiin pesiytyneestä kyttäysmentaliteetista ja on anonut siirtoa järjestyspoliisiksi. Lukijan ei kuitenkaan tarvitse pettyä, sillä Suhonen on kyllä mukana tarinassa edelleen.

Uhripeli eroaa myös juoneltaan monista aiemmin lukemistani Sipilän sarjan kirjoista, sillä siinä ei tällä kertaa ole kyse järjestäytyneestä rikollisuudesta. Nyt seurataan Mika Kososta, joka on pari vuotta sitten viiltänyt entisen vaimonsa kurkun auki parin yhteisen viisivuotiaan Elli-tytön nähden. Hirmuteon syynä ovat Kososen pahat mielenterveysongelmat, joiden takia hän uskoo vaimonsa olevan noita, paholainen, joka manipuloi kaikkia miestään vastaan. Paha on yksinkertaisesti tapettava. Sipilä kuvaa hyytävästi kammottavaa vainoamisasetelmaa, jossa uhrin hyväksi on vaikea tehdä mitään konkreettista.

Pari vuotta myöhemmin Kosonen karkaa Niuvanniemen pakkohoitolaitoksesta Kuopiosta ja suuntaa välittömästi Helsinkiin. Koska vaimo ei kaikesta huolimatta kuollutkaan, on Kososen jatkettava tehtäväänsä ja hoidettava se loppuun. Tässäkin dekkarissa lukija on yleensä poliiseja jonkin verran edellä, koska näkökulmia vaihdellaan Kososen vaimon ja poliisien välillä. Taas joudutaan jännittämään, ehtivätkö poliisit ajoissa vai tekeekö Kosonen, mitä uhkaa. Melkoisen täpärille joudutaan! Tällä kertaa Sipilä rasittaa lukijoita vähemmän poliisin rutiinitoimien kuvauksella kuin muutamissa aiemmissa lukemissani. Poliisin toimintaan vaikuttavaa politiikkaa sen sijaan roimitaan kunnolla.

Oma päätelmäni on, että sen paremmin Jokinen kuin Sipiläkään ei ensimmäisiä sarjojensa dekkareita kirjoittaessaan aavistanut, että tulossa olisi kaksi- tai jopa kolmikymmenosainen sarja. Kummallakin kirjojen rikostarinat ovat itsenäisiä, vaikka taustalla henkilöiden elämät etenevät omaa, melko verkkaista tahtiaan. Kirjoja ei mielestäni ole pakko lukea ilmestymisjärjestyksessä, vaan sarjaan tutustumisen voi hyvin aloittaa mistä kohtaa tahansa.

Toisenlaisista lähtökohdista ovat omia sarjojaan suunnitelleet JP Koskinen ja Marko Kilpi. JP Koskisen Murhan vuosi -sarjassa on tiedetty alusta asti olevan kaksitoista osaa, joista jokainen sijoittuu omaan kuukauteensa. Alkuun lähdettiin Tammikuun pimeästä sylistä ja tänä vuonna ilmestyi Toukokuun tuonen kukat. Minäkertoja Juho Tulikoski toimii yksityisetsivänä enonsa Kalevi Arosuon etsivätoimistossa. Arosuo on entinen rikostutkija, mutta on joutunut lähtemään ennen aikojaan eläkkeelle. Miksi, sitä ei Juho tiedä. Sarjan tapahtumat sijoittuvat Hämeenlinnaan.

Arosoiden suku on riitaisaa, ja Juhollakin on erimielisyyksiä taiteilijaisän perinnön jaosta sisarensa Johannan kanssa. Riitely vain on hankalaa, koska Johanna on jostain syystä asettunut Ukrainaan. Sukulaiset kuitenkin hääräilevät siihen malliin, että jokaisella taitaa olla jotain salattavaa menneisyydessä tai nykyisyydessä, jollei molemmissa. Tämä on tarinan pitkä linja, joka etenee ainakin toistaiseksi hyvin verkkaisesti. Toiseksi pisin juonilinja ovat vanhat tosielämän rikokset, joita Arosuo huvikseen ratkaisee, kun toimistossa ei ole akuutteja kiireitä. Edellisessä ja tässä uusimmassa teoksessa on työn alla ollut Anneli Auerin miehen murha (tosin kuvittelin sen jo ratkenneen edellisessä osassa, mutta ilmeisesti erehdyin).

Varsinainen pääjuoni on jokaisessa kirjassa itsenäinen, joten tätäkin sarjaa voi mainiosti lukea myös epäjärjestyksessä. Itseltänikin on edelleen aloitusosa lukematta, mutta se ei ole pahemmin haitannut. Voin sen vielä jossain vaiheessa lukea.

Toukokuun tuonen kukissa pääjuoni liittyy kahdeksan vuoden takaiseen onnettomuuteen, jossa Elena ja Lauri Hukkasen ainoa poika Marco jäi rauhallisella omakotialueella rattijuopon yliajamaksi. Aikuinen Marco oli itsekin tukevassa humalassa onnettomuushetkellä ja yliajajan todistuksen mukaan Marco horjahti suoraan hänen autonsa eteen. Joka tapauksessa rattijuoppo ajoi Marcon yli ja tämä kuoli päähän saamansa vamman takia. Syyllinen jäi kiinni tekopaikalta ja on kärsinyt rangaistuksensa, mutta Marcon vanhemmat eivät ole tyytyneet miehen lievänä pitämäänsä rangaistukseen.

Nyt Marcon entinen huone kotitalossa on lopulta siivottu ja sieltä on löytynyt tiliotteita, joissa näyttäisi olevan jotakin kiinnostavaa. Poliisi ei kuitenkaan niitä suostu enää tutkimaan, koska tapaus on heidän näkemyksensä mukaan selvitetty kaikin puolin. Arosuota tapaus tuntuu kiinnostavan ja toimisto ottaa sen tutkittavakseen. Miehet alkavat kaivella tapausta ja pyytävät alkuun Arosuon poliisituttavilta siihen liittyvät asiakirjat. He käyvät puhuttamassa tapahtumapaikan tuntumassa asuvia todistajia, tekijää itseään sekä tiliotteesta löytyvien nimien avulla myös Marcon ystäviä. 

Lukijalle ei ole yllätys, että sitkeä työ alkaa tuottaa tuloksia. Käy myös ilmi, että tapauksen kaivelu on jokseenkin vaarallista. Jälleen Juho on toimiston väestä se, joka joutuu ihan fyysiseen vaaraan tapauksen selvittelyssä.

Tuttuun tapaan myös Juhon naisystävällä Helillä on meneillään oma tutkimuksensa, johon Juho joutuu osallistumaan. Niinpä on alkuun vaikea tietää, kumpaan tapaukseen Juhoon kohdistuvat yllättävät uhkaavat tapahtumat liittyvät. Myös Hämeenlinnan poliisi kiinnostuu Arosuon toimistosta aiempaa aktiivisemmin.

Koskisen dekkarit ovat melko lupsakoita, vaikka kiperiä tilanteitakin aina on. Mukana on leppoisaa huumoria, joka kohdistuu milloin mihinkin yhteiskunnalliseen tai paikalliseen kaupunkipoliittiseen ilmiöön.

Lupsakka ja leppoisa ovat adjektiivit, jotka tulevat viimeisten joukossa mieleen Marko Kilven Undertaker-sarjasta! Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kolme osaa eli Kuolemantuomio - Undertaker 1, Kuolemanenkeli – Undertaker 2 ja viimeisin tänä keväänä ilmestynyt Kuolemanlaakso – Undertaker 3. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, Kilvellä ei ole aivan yhtä tarkkaa suunnitelmaa sarjan lopullisesta pituudesta, mutta puhetta on ollut, että ainakin kuusi osaa siihen tulee, kenties enemmänkin. Joka tapauksessa kirjasarjan perusidea syntyi kertarysäyksellä.

Undertaker-sarja eroaa yllä esitetyistä monella tavalla. Yksi keskeisimpiä eroja mielestäni on, että tätä sarjaa kannattaa ehdottomasti lukea ilmestymisjärjestyksessä ja aloittaa alusta. En oikein osaa kuvitella, mitä kirjasta saisi ylipäätään irti, jos aloittaisikin vaikka tästä kolmannesta. Mutta toki niinkin saa tehdä, ei sillä. Mutta ei kannata.

Sarjassa on nimittäin tarina, joka jatkuu useine rönsyineen kirjasta toiseen. Joitakin juonihaaroja saadaan ainakin väliaikaisesti solmittua nippuun, mutta ne saattavat lähteä ennalta arvaamatta rönsyilemään uudelleenkin.

Hautausurakoitsija Jarmo Kivi on edelleen erikoisimpia dekkaripäähenkilöitä, johon olen lukijaurani aikana törmännyt. Hautaustoimiston pyörittäminen on mitä parhain peitetoiminta rankalle rikolliselle toiminnalle. Kivi ei totisesti vähästä hätkähdä eikä häikäile. Kilpi on myös onnistunut lisäämään tarinan kierroksia kirja kirjalta, mikä tuntuu melkoiselta tempulta, kun missään vaiheessa ei ole mitään leppoisaa ollut lähimaillakaan.

Kuolemanlaaksossa avataan aiempaa enemmän Kiven menneisyyttä ja kerrotaan hänen aikaisemman perheensä kohtalosta. Itse asiassa kirjan nimi viittaa ainakin tähän juonihaaraan. Sen sijaan Kiven kytköksiä Saksaan ja Saksan poliisissa työskentelevään pomoonsa (?) ei avata yhtään lisää, vaan oikeastaan ne vain vilahtavat jossain vaiheessa.

Kiven vaikeudet jatkuvat ja pahenevat. Arkkivihollinen Rundi on onnistunut pääsemään hänen jäljilleen ja pelottavan liki. Häikäilemätön rikollinen uhkaa paitsi Kiveä myös tämän perhettä. Kiven käsiin päätynyt miljoonan arvoinen huumelasti pitäisi kiireesti muuttaa rahaksi, tai Rundin Kiven perään usuttamat tappajat tekevät miehestä perheineen selvää. Kiven onni tuntuu kääntyvän, ja tilanne karkaa käsistä kriittisellä hetkellä krematoriossa.

Mutta Kivi on kova kuin kivi eikä viimeistä sanaa ole vielä sanottu. Miehellä on hihassaan odottamattomia salaisia aseita. Otteet muuttuvat yhä kovemmiksi, eikä uuden kilpimiehen Tuomaksen hermo tahdo kestää. Ihmisten, olkoonkin rikollisten, tappaminen on hänelle liikaa. Lisäksi Tuomakselle alkaa valjeta, mikä oli Kiven osuus hänen veljensä itsemurhassa. Tuomas haluaa lopettaa, mutta miten se onnistuisi? Kiven pettäminen olisi valtava riski.

Kuolemanlaakso päättyy vielä karmivampaan koukkuun kuin edelliset osat. On se mahdollista, uskokaa pois. Ylipäätään tätä dekkaria lukee silmät pyöreinä ja hiukset pystyssä!

Seppo Jokinen: Rottasankari
CrimeTime 2019. 368 s.

Jarkko Sipilä: Uhripeli
CrimeTime 2019. 300 s.

JP Koskinen: Toukokuun tuonen kukta
CrimeTime 2019. 280 s.

Marko Kilpi: Kuolemanlaakso – Undertaker 3
CrimeTime 2019. 350 s.

Kaikki arvostelukappaleita.

Jarkko Sipilä: Valheen kasvot

”Ei siis mitään kovin mullistavaa. Sipilän kirjat ovat juuri tällaisia. Juoni etenee kuin Helsinki-Turku -moottoritie, vakaasti ja varmasti vain muutamia loivia mutkia tehden kohti loppuaan. On turha odottaa mitään kovin kummoista kikkailua, huumoria tai leikittelyä. Kieli on selkeää ja hallittua, toimittajamaista. Väliin mahtuu moraalisia pohdintoja ja jopa yhteiskunnallista saarnaa vaikkapa muuntorangaistuksen poistamisen tuhoisista vaikutuksista.”

Näin olen päättänyt viisi vuotta sitten ilmestyneen Jarkko Sipilän Muru-dekkarin (Crime Time, 2011) esittelyni. MTV3:n uutisten rikostoimituksen päällikkönä työskentelevä Sipilä on sivutyönään julkaissut mittavan sarjan dekkareita. Niin sanotun Takamäki-sarjan dekkari Seinää vasten (Gummerus, 2008) palkittiin Vuoden johtolanka 2009 -palkinnolla. Sarja täydentyy tasaiseen tahtiin kirja vuodessa -vauhdilla.

Uusin eli vuonna 2016 ilmestynyt Valheen kasvot on katsantokannasta riippuen joko taattua Sipilä-laatua tai sitten puuduttavan samanlainen kuin edeltäjänsä. Itse taidan kallistua nykyään enemmän jälkimmäisen suuntaan kuin edellisen. Mutta toisaalta Sipilän dekkariin tarttuessaan tietää, mitä saa, mikä ei välttämättä ole lainkaan huono juttu. Voisin kuitenkin itse lainata itseäni sanasta sanaan viiden vuoden takaa, ja se hieman harmittaa. Sipilällä kun tuntuisi kuitenkin olevan kirjoittajana potentiaalia, mutta se ei tätä formaattia toistamalla pääse kehittymään.

Valheen kasvot lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa Helsingin huumekaupan pikkutekijä Mika Rantakallio puukottaa velallistaan, C-luokan huoraksi arvioimaansa Roosaa. Puukotus on vahinko, eikä Roosa onneksi kuole (vaikka kirjan takakansi antaa muuta ymmärtää objektin sijamuodon perusteella!). Paljon pahempaa on, että Roosa sattuu olemaan pahamaineisen gangsteripomon silmäterätytär, ja Mika saa tietämättään tappajat peräänsä, poliisien lisäksi.

Samoihin aikoihin Helsingin Vanhankaupunginlahdelta löydetään pysäköidystä autosta kaksi kuoliaaksi ammuttua miestä. Tutkinta sähköistyy nopeasti, kun käy ilmi, että toinen uhreista on ollut peiteroolissa esiintynyt KRP:n poliisi. Asia ei ole kuitenkaan aivan yksioikoinen. Takamäen ryhmä nimittäin törmää poliisin esimiesten taholta täydelliseen seinään: mitään ei haluta paljastaa väkivaltapuolen tutkijoille. Takamäki joutuu puremaan hammasta ja panemaan kaiken arvovaltansa ja käytössään olevat keinot peliin, jotta asiassa edetään edes jonnekin. Sipilä ei säästele sanojaan Suomen poliisin sisäistä tilannetta kuvatessaan.

Puolivälissä teosta lukijalle alkaa avautua, että surmatulla poliisilla on ollut menossa jotain pelottavaa, joka jatkuu hallitsemattomasti tämän kuoltuakin. Surmien selvittely muuttuu lennossa kaappausdraamaksi, jonka tuoksinassa syntyy vielä pino ruumiita. Loppuhuipennuksessa on omat jännittävätkin hetkensä, eli Sipilä väläyttää kirjoittajankynsiään kuin kiusaksi.

Sarjan nimihenkilö komisario Takamäki lienee suomalaisen dekkarikirjallisuuden värittömimpiä hahmoja. Onneksi tässäkin teoksessa sentään on väriläiskänä Suhonen, joka jälleen käy läpi suhdettaan lapsuudenystäväänsä ja vakivasikkaansa Salmelaan. Mikä lopulta johdatti miehet lain eri puolille, oikeastaan harmaan alueen eri laidoille?

Jarkko Sipilä: Valheen kasvot
CrimeTime 2016. 275 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

Jarkko Sipilä: Mies kuumasta

Rikostoimittaja-kirjailija Jarkko Sipilän dekkarituotanto on jo vaikuttava. Suurimman osan olen siitä vuosien varrella myös lukenut tai kuunnellut äänikirjoina, mutta blogiini olen kirjoittanut vain kahdesta, Harri Nykäsen kanssa yhdessä kirjoitetusta teoksesta Paha,paha tyttö ja Sipilän yksin kirjoittamasta Murusta. Sipilän tyyli on kuivakan realistinen, eikä kirjoista tunnu useinkaan olevan oikein mitään sanottavaa. Ne ovat tasaisen varmaa, hyvälaatuista poliisidekkaria kannesta kanteen. Ei mitään yllätyksiä, vaan tuttua ja turvallista luettavaa. Vuoden 2008 dekkarista Seinää vasten Sipilä sai Vuoden johtolanka -palkinnon, joten taso on myös tunnustettu.

Vuoden 2015 Takamäki-sarjan osa Mies kuumasta ei juuri poikkea kaavasta. Lyhyessä prologissa esitellään entinen ETA.n taistelija Aritz Goikurea Urrutia, joka on aikanaan vuotanut tietoja poliisille ja nyt paljastunut. Mies joutuu siltä istumalta lähtemään Espanjasta uutta elämää varten, ja jostain syystä hän valitsee kohteekseen Suomen. Varsinainen tarina taas käynnistyy, kun Suhonen sattumalta osuu kolaripaikalle Helsingissä. Toisesta kolariautosta löytyy rutiinietsinnässä huumeita ja väärennettyä rahaa. Vähän myöhemmin sairaalaan viety kuljettaja katoaa, ennen kuin poliisi ehtii haastatella häntä. Lukija aavistaa jo, että langat yhdistyvät jossakin vaiheessa, ja on oikeassa.

Takamäki on elellyt vuosia leskenä ja on vihdoin löytämässä uuden onnen elämäänsä. Yhteiseloa kuvataidetta helsinkiläisessä yläkoulussa opettavan Iinan kanssa varjostaa tämän koulussa opiskeleva Robert, joka ei käyttäydy ihan mallikelpoisesti. Poika uhittelee opettajilleen siihen malliin, että Iinaa pelottaa. Takamäki päättää itse puuttua asiaan ilman välikäsiä. Pojan vanhemmat asettuvat heti hyökkäysasemiin. Takamäen nuorempi poika on harjoittelemassa poliisissa ja Suhonen ottaa tämän siipiensä suojaan. Poika vaikuttaa yhtä vakaalta ja rauhalliselta kuin isänsäkin.

Jostain syystä Sipilän sarja kantaa Takamäki-nimeä, vaikka väritön esimies on pääasiassa sivussa tapahtumista. Tälläkin kertaa pääroolissa poliisin puolelta on selvästi Suhonen, reipasotteinen nahkatakkikarpaasi, joka mielellään soluttautuu alamaailmaan ja käyttää vasikoita apunaan. Ronskista ulkomuodostaan huolimatta Suhonen on pilkuntarkka sääntöjen suhteen, eikä kovin helposti lipsu luvattomiin menetelmiin.

Dekkarissa on vauhtia ja kierroksiakin aika tavalla, sillä ammattitaistelijan menetelmät ovat Suomen oloissa poikkeuksellisia. Kun Urrutia joutuu ahtaalle, hän ei häikäile käyttää osaamistaan, ja ruumiita tule välillä suorastaan kasapäin. Miehellä on vain yksi heikkous: hän rakastaa perhettään. Onnettomuudekseen hän on tullut hankkineeksi Suomessa vaimon ja lapsen.

Sipilä kirjoittaa sujuvasti, ja erityisesti pidän hänen napakasta ja varmasta dialogistaan.

Jarkko Sipilä: Mies kuumasta.
Crime Time 2015. 235 s.

P.S. Tunnustan, että vasta pitkän ajan kuluttua kirjan lukemisesta tajusin, että sen nimi on silmäisku vakoilutrilleriklassikolle Mies kylmästä.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Nykänen ja Sipilä: Paha paha tyttö

Viittasin jo eilisessä jutussani Jarkko Sipilän dekkarista Muru kustannusosakeyhtiö Crime Timeen, joka sloganinsa mukaan julkaisee reiluja rikoksia. Crime Timellä on nettisivut osoitteessa www.crime.fi ja osuuskuntaa pääsee seuraamaan myös Facebookissa. Linkki löytyy em. nettisivulta. Aiemmin luin kustantamon julkaiseman Seppo Jokisen Ajomiehen, mutta vasta nyt ehdin tarttua heti tuoreeltaan ostamaani Pahaan pahaan tyttöön, joka oli koko yrityksen ensimmäinen julkaisu viime syksyltä.

Paha paha tyttö on Harri Nykäsen ja Jarkko Sipilän yhdessä kirjoittama dekkari, jossa on mukana kummankin tuotannon keskeisiä toimijoita, Sipilältä Takamäen porukka ja Nykäseltä Raid ystävineen ja Jansson tutkintaryhmineen. Idea on kiva, sillä jo aiemmin kummankin kirjoissa ovat taustalla vilahdelleet toisen kirjailijan poliisit. Esimerkiksi Nykäsen hahmo rikoskomisario Ariel Kafka ja Sipilän Takamäki ovat kohdanneet poliisitalolla. Nykäsellä on hieman humoristisempi ote kirjoissaan kuin ankaran ja jopa kuivan realistisella Sipilällä, joten sekin tuo tähän yhteisteokseen oman mukavan mausteensa.

Raidin hahmolla on rasitteenaan Kai Lehtisen habitus, mutta se ei tietenkään ole Nykäsen vika. En vain voi sille mitään, etten enää voi lukea Raidista näkemättä miestä silmissäni Lehtisenä. Eipä se oikeastaan kovasti haittaakaan, sillä Lehtinen sopii hyvin Raidiksi.

Kirja alkaa takaumajaksolla, jossa Raid ja Salmela, ataripoliisi Suhosen nuoruudenystävä, tekevät pikaiset asekaupat. Paikalla on myös Salmelan tyttöystävä Marika. Pariskunta on matkalla synnytyssairaalaan, jossa on tarkoitus käynnistää synnytys.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Salla on Helsingissä pornokauppias Sundmanin palkkalistoilla. Kuuluista liikemies Sebastian Virta juhlii onnistunutta yrityskauppaansa ja uutta nimitystään kansainväliseen firmaan tapansa mukaan railakkaasti. Mukana on huumeita ja maksettuja naisia. Salla poistuu bileistä kuvattuaan ensin salaa kännykällään kohtauksen, jossa Virta käyttää kokaiinia ja prostituoitu tanssii alasti pöydällä. Video polttelee Sallaa, ja tyhmyyksissään hän näyttää sen poikaystävälleen Jusalle, joka kuuluu moottoripyöräjengi Prikaatiin. Jusa kiinnostuu kunnolla vasta seuraavana päivänä tajuttuaan, että videolla voisi pelastaa rahapulaan joutuneen Prikaatin maineen ja samalla saada itselleenkin jotakin etua. Salla ei kuitenkaan halua antaa puhelintaan, vaan pakenee. Myöhemmin hän pyytää apua isältään Salmelalta, joka on joutunut Prikaatin tappolistalle ja piileskelee Oulussa.

Janssonin ryhmä saa Ruotsin poliisilta tiedon, että Raid on tulossa Suomeen. Varjostamaan pistetyt poliisit Huusko ja Susisaari näkevät, kuinka Raid osuu Sundmanin liikkeeseen samaan aikaan kuin Virran henkivartijat, jotka yrittävät puristaa Sundmanilta tietoa Sallasta. Paikalle saapuvat myös verotarkastajat. Kiristyskuvio monimutkaistuu, poliisit, moottoripyöräjengi ja Raid hääräilevät tahoillaan ja polut risteävät useaan kertaan. Juoni on huomattavasti kimurantimpi ja vauhdikkaampi kuin esimerkiksi Murussa, koska mukana on tuntematon tekijä eli Raid, joka toimii lain väärällä puolella mutta ehdotonta moraaliaan noudattaen. Raidin maine on melkoinen, sillä edes Tukholman mp-jengiläiset eivät halua joutua tekemisiin hänen kanssaan.

                                                                                               

Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että kirjassa prostituoitu käyttää oman ammattikuntansa edustajasta nimitystä prosti. Törmäsin muotoon ensimmäisen kerran tänä syksynä Jari Tervon Laylaa lukiessani ja muistaakseni joku muukin kiinnitti sanaan huomiota. Tervohan käyttää kirjassaan myös verbiä prostata.

Toinen ajatteluttava yksityiskohta on kirjojen kannet. Sekä Ajomiehen, Murun että Pahan pahan tytön kannet on suunnitellut Lasse Rantanen. Tyyli on tunnistettava mutta jotenkin pelkistys on aika tylsää. Tässä kirjassa kanteen on piirretty naisen kädessä oleva kännykkä, Ajomiehessä on Volvon kuva, Murussa veitsestä tippuu veri. Aika osoittelevaakin.

Luin myös tämän ja Murun väärässä järjestyksessä, sillä Sipilän hahmojen tarina on jatkumo. Salmela on mukana Murussakin, ja Salla siinä myös mainitaan. Saatoin siis olla ihan varma, että kumpikin selviää tästä kirjasta hengissä J

Harri Nykänen ja Jarkko Sipilä: Paha paha tyttö

Crime Time 2010. 268 s.

Ostettu.

Jarkko Sipilä: Muru

Keväällä kirjoitin tamperelaisen Seppo Jokisen uutuusdekkarista Ajomies. Jokinen on mukana dekkarikirjailijoiden osuuskuntamuotoisessa kustantamossa Crime Time. Kirjoituksessani käsittelin jonkin verran osuuskunnan toimintaideaa. Edelleenkään puljulla ei ole esimerkiksi nettisivuja, joista saisi enemmän tietoa. Wikipediassa on kirjailijalista, jota on päivitettykin. Lyhyesti ideana on, että kirjailijat saisivat kirjansa tuotosta leijonanosan kustantamojen perinteisesti jakamien murusten sijaan. Ihan hyväksyttävää, mutta. Mutta on se, että osuuskunnan jäsenet ovat enemmän tai vähemmän pitkän linjan kirjoittajia, joilta dekkarin rakentaminen sujuu jo rutiinilla. Kustantamojen tekemä pohjatyö tuskin on kenenkään osalta ollut aivan olematonta uran alkuvaiheessa, vaikka joukossa on toimittajataustaistakin väkeä. Ymmärrän, että osuuskunta yrittää tahollaan ravistella perinteistä kustannustoimintaa. Olisiko aika muuttaa käytänteitä ja alkaa korvata kunnolla niille tekijöille, jotka vuodesta toiseen tekevät kustantamolle takuuvarmaa tavaraa?

En yleensä tee muutoksia kirjoituksiini, mutta nyt tuli niin painava oikaisu, että se on tehtävä. Crime Timellä ON omat verkkosivut: www.crime.fi 

Luin joulunpyhillä kaksi Crime Timen huomissa julkaistua kirjaa. Jarkko Sipilän Muru oli niistä ensimmäinen käteeni osunut. Sipilällä on rikostoimittajatausta, ja mies on pitkän linjan dekkaristi. Takamäki-sarjaan kuuluva Seinää vasten sai Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkinnon vuonna 2009. Nimihenkilö komisario Takamäki työskentelee Helsingin rikospoliisissa. Perikunnollisen ja tavallisen komisarion tutkintaryhmään kuuluvat mm. Anna Joutsamo ja soluttautumistehtäviin erikoistunut boheemi Suhonen. Lisäksi kuvioihin kuuluu usein tv-toimittaja Sanna Römpötti, joka välillä ahdistelee tutkijoita, välillä antaa itsekin vinkkejä tutkintaan.

Muru alkaa kaupungin vuokra-asunnosta löytyvästä nuoren naisen ruumiista. 27-vuotias Laura Vatanen eli muru on tapettu asunnossaan raa’asti. Tutkimukset etenevät mukavan ripeästi, ja jo sadan sivun paikkeilla poliisilla on säilössä mies, joka tunnustaa tappaneensa Lauran. Sitten mies pyytää asianajajakseen Nea Lindin. Lind ja Römpötti sekoittavat poliisin pakkaa, ja tutkimuksia on pakko jatkaa. Samaan aikaan Suhonen on kaivellut vanhalta nuoruudenystävältään saamaansa vinkkiä, joka lopulta johdattaa hänet kätketyn ruumiin luo. Tarvitaan vielä koko joukko raakaa poliisityötä ja hiukan onnea, mutta rikollinen napataan lopussa.

Ei siis mitään kovin mullistavaa. Sipilän kirjat ovat juuri tällaisia. Juoni etenee kuin Helsinki-Turku -moottoritie, vakaasti ja varmasti vain muutamia loivia mutkia tehden kohti loppuaan. On turha odottaa mitään kovin kummoista kikkailua, huumoria tai leikittelyä. Kieli on selkeää ja hallittua, toimittajamaista. Väliin mahtuu moraalisia pohdintoja ja jopa yhteiskunnallista saarnaa vaikkapa muuntorangaistuksen poistamisen tuhoisista vaikutuksista.

Murun on lukenut ainakin Norkku.

Jarkko Sipilä: Muru

Crime Time 2011. 255 s.