Anni Kytömäki: Kivitasku

”Joskus sillan voi rakentaa mustarastaan laulustakin.”

”Yhdistetään Kjell Westön, Eeva Joenpellon ja Sirpa Kähkösen lavean eeppinen historiallisen romaanin kerronta ja loistava henkilökuvaus ja lisätään siihen hyppysellinen kansanperinteestä ammentavaa maagista realismia sekä tarkkoja luontohavaintoja ja raikasta kielenkäyttöä. Siinä lyhykäisyydessään Anni Kytömäen Kultarinnan 

valmistusresepti. Kenties. Lisänä on aimo annos kirjallista lahjakkuutta ja rakkautta tarinankerrontaan.”

Näin olen kolme vuotta sitten pohdiskellut, miksi Kytömäen esikoisteos Kultarinta veti kerta heitolla jalat altani ja imaisi minut pyörteisiinsä. Nyt, luettuni Kytömäen toisen romaanin Kivitasku, olen valmis toistamaan sanani. Kytömäellä on hallussaan resepti, jolla kirjoitetaan sellaisia romaaneja, joita voin vain rakastaa ja tyytyväisyydestä hyristen ahmia. Kaikki on tallella: upea tarina, hieno tarinankuljetus, yllätyksellisyys, koskettavuus, kielen soljuva kauneus, luonnon voimakas läsnäolo, historiantaju, henkilöiden aitous. Mutta jotain on tullut lisääkin. Lukijaa hemmotellaan myös tarjoamalla osista rakentuva kokonaisuus, jonka palat saa koota kirjan sivuilta ja omasta mielestään.

Kultarinta-postauksessani totesin, että kirjoitukseni on melkoinen ylistyslaulu. Tästä kirjoituksesta on tulossa väkisinkin samanlainen. Mutta minkäs teet. Kivitasku on juuri sellainen romaani, jollaisia vain yksinkertaisesti ja ehdoitta rakastan. En osaa toivoa siihen mitään lisää tai muutettavaa, saati poistettavaa. Kehun siis sumeilematta. Koettakaa kestää!

Takakannessa esitellään lyhyesti Kivitaskun kolmen aikatason lähtötilanteet. Vuonna 1959 Helena viettää lukiolaisena kesänsä yksin Mustasaaren vanhassa torpassa valmistautuen tulossa olevaan tutkimusmatkaansa. Syksyllä Helena ei kuitenkaan matkusta Pääsiäissaarille rongorongo-kirjoitusjärjestelmän ratkaisu taskussaan vaan mielisairaalaan suljetulle osastolle. Vuonna 2012 Vekan pitäisi mennä sairaalaan osastolle tutkimuksiin ja hoitojaksolle sydänvaivojensa takia. Sairaala on kuitenkin viimeinen paikka, minne hän haluaisi mennä. Niinpä hän päätyykin Louhurantaan, perheen yhteiseen kesäpaikkaan Mustasalmen rannalle. Vuonna 1849 venäläisen ruhtinassuvun perillinen Sergei Gelovani-Volkonski on ystävineen astelemassa kohti teloituspaikkaansa. Liian rohkeasti esitetyt yhteiskuntakriittiset katsannot romaaneissa ovat koituneet nuorukaisen kohtaloksi. Hallitsijan oikku kuitenkin muuttaa kuolemanrangaistuksen pakkotyökomennukseksi.

Kuten arvata saattaa, nämä tarinat liittyvät lopulta hyvin tiukastikin yhteen, vaikka ensivaikutelma antaa muuta ymmärtää. Kyseessä on kuusi repaleista sukupolvea (ja vähän jo seitsemättäkin) kattava vahva sukutarina, jonka yhdistävänä miljöönä on itäsuomalainen Riutanlahden kylä ja sen tuntumassa sijaitseva järvi. Järven rannalla on Louhuranta ja sen edustalla Mustansalmi sekä pieni Mustasaari. Maisemaa hallitsee jylhä Suotajainvuori, josta näkee maailman ääriin saakka. Ainakin melkein. Vaikeapääsyisellä vuorenhuipulla on ainakin muinaisranta ja saattaapa olla ihmisen aikaan saamia kivimuodostelmiakin. Alapuolella metsän suojassa on vanha kivilouhos, josta on louhittu silmäkiveä 1800-luvulla.

Tämän maiseman piiriin tarina aina lopulta kiertyy, vaikka henkilöt liikkuvat vuosikymmenten mittaan aina Pääsiäissaarilla ja Amerikassa asti. Sergein vaiheiden myötä Venäjän ja erityisesti Pietarin seutu tulevat myös tutuiksi. Niin ihmiset kuin kivetkin ovat alati liikkeessä. Liikkeelle sysäävä voimakin on usein molempien kohdalla väkivaltainen, eikä juurilta liikahtaminen ole vapaaehtoista. Kun aivoja tai kalliota porataan, syntyy korjaamatonta jälkeä.

Kytömäki kertoo Aamulehden haastattelussa muutamista laajan romaaninsa ainesten synnystä tai innoituksen alkulähteistä. Helenan mieli on epävakaa, ja se koetetaan korjata väkivaltaisimmalla hoitomuodolla eli lobotomialla. Hänen aivojaan porataan, kuten kallioitakin moneen otteeseen tarinan eri käänteissä. Kytömäki kertoo, että vertauskuva on tarkoituksellinen. Helenan kohtalo on merkittävä juonne tarinassa mutta jää kuitenkin taustalle pitkäksi aikaa.

Minulle Kivitasku avautui ennen kaikkea identiteettiä pohdiskelevana teoksena. Keitä me olemme? Miten me tulemme siksi, joita olemme? Miten muut meitä katsovat ja mitä he näkevät? Mikä merkitys taustallamme ja historiallamme on meille ja jälkeläisillemme? Jos oma henkilöys ja identiteetti on salattava pitkään, miten käy mielelle? Monen sukupolven henkilöille tapahtuu tarinassa asioita, joista ei voida tai haluta puhua. Salailu ja vaikeneminen kostautuvat seuraaville sukupolville. Myös juurilla ja sielunmaisemalla on merkityksensä. Mitä tapahtuu ihmiselle, joka revitään väkivalloin juuriltaan? Miten käy, kun koko elämän mittaan samana pysynyt maisema ratkaisevasti ja lopullisesti muuttuu?

Kivitasku on rikas teos. Sen voi lukea monella tavalla, ja siitä eri lukijat saanevat irti keskenään hyvinkin erilaisia asioita. Minua Mustasalmien suvun jäsenten ja heidän lähipiirinsä ihmisten kohtalot maailman kuohuissa koskettivat. Tunsin myös, että Kytömäen tapa kuvata henkilöitään ja heidän toimiaan tietyllä tavalla luontoa ja maisemaa vasten on poikkeuksellisen toimivaa. On minusta väärin puhua Kytömäestä ’vain’ luontokirjailijana, sillä vaikka luonnolla ja sen myyttisilläkin ulottuvuuksilla on hänen romaaneissaan vankka osuutensa, hän on kirjailijana paljon enemmän. Vaikka Kivitaskussa väkevillä rakkaustarinoilla on keskeinen asema, ei se silti ole oikein rakkausromaanikaan. Se on paljon enemmän. Se on hienoa kirjallisuutta!

Nautin myös, kuten jo yllä sanoin, kokonaisuuden vähittäisestä rakentumisesta. Välillä lukiessani olin jo ehtinyt tehdä päätelmiä ja yhdistellä asioita, jotka kirjan sivuilla vasta avautuivat henkilöille. Toisinaan taas tulin totaalisesti yllätetyksi! Aivan mainion koukun oivalsin vasta, kun se läväytettiin silmieni eteen romaanin viimeisillä metreillä – sen toisen olin jo arvannutkin, ainakin melkein! Tarkkaan kannattaa lukea, ihan vain vinkiksi!

Anni Kytömäki: Kivitasku
Gummerus 2017. 645 s.

Ostettu.

Olen Kultarinnasta keväällä 2014 kirjoittaessani todennut, että sitä lienee mahdotonta ohittaa, kun aikanaan päätetään erilaisista kirjapalkintoehdokkuuksista. Enkä ollut väärässä! Gummeruksen sivuilla todetaan: Kytömäen esikoisromaani Kultarinta (2014) oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-palkintohdokkaana. Kytömäki sai teoksestaan Kaarlen palkinnon, Blogistanian Finlandian, Tulenkantaja-palkinnon sekä Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon.

P.S. Tämä on Kirsin kirjanurkan tuhannes postaus! Sen kunniaksi ensi viikolla on luvassa uutuusdekkariarvonta. Kiitos kuitenkin jo tässä vaiheessa kaikille teille ihanille ihmisille, jotka jaksatte käydä lukemassa ja kommentoimassakin jorinoitani!

Anni Kytömäki: Kultarinta

Yhdistetään Kjell Westön, Eeva Joenpellon ja Sirpa Kähkösen lavean eeppinen historiallisen romaanin kerronta ja loistava henkilökuvaus ja lisätään siihen hyppysellinen kansanperinteestä ammentavaa maagista realismia sekä tarkkoja luontohavaintoja ja raikasta kielenkäyttöä. Siinä lyhykäisyydessään Anni Kytömäen Kultarinnan valmistusresepti. Kenties. Lisänä on aimo annos kirjallista lahjakkuutta ja rakkautta tarinankerrontaan.

Turhaan ei ole kirjamaailmassa kevään mittaan tästä romaanijärkäleestä innoittuneesti kuhistu, sillä se vei kertaheitolla sydämeni. Voin olla myös huojentunut. Mitään huolta ei suomalaisella kirjallisuudella ole, ainakaan proosalla. Sen ovat Tommi Kinnunen ja Kytömäki tänä keväänä todistaneet. En tosin kovin huolissani ole ollutkaan, mutta melkoinen esikoiskirjavuosi on kyllä menossa!

Kultarinta on järkäle, lähes 650-sivuinen. Usein huomaan purnaavani tällaisten kirjojen jälkeen, että tarinaa olisi ollut varaa tiivistää, joskus rutkastikin. Nyt en valita, päinvastoin, harmitti kirjan loppuminen. Kun tarina vie ja jää vielä loppupäästään mielikuvitusta kutkuttavasti avoimeksi, ei toivoisi kirjan ihan vielä päättyvän. Mietin lukiessani, että tässä romaanissa on aineksia ainakin kahteen teokseen, mutta kiitän kustantajaa, että mitään väkivaltaista leikkausta ei ole tehty. Lukija saa lukea Stenforsin perheen ja suvun tarinan niin kokonaisena kuin se nyt on mahdollista kertoa.

Romaani jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on isän eli Erik Stenforsin näkökulmasta ja Erikin suulla pääosin kerrottu. Näkökulma vaihtuu välillä jo Mallaan, Erikin tyttäreen, mutta silloin vaihdetaan ulkopuoliseen kertojaan. Malla-nimisessä hieman lyhyemmässä toisessa osassa roolit kääntyvät ja näkökulmia tulee yksi lisää, kun henkilögalleriaan lisätään Joel, metsän keskellä mökissään asustava punaorpopoika.

Kronologia on alkupuolella rikottu. Romaani alkaa kohtauksesta vuoden 1919 keväästä. Erik palaa kotikartanonsa tutulle kalliolle merenrantaan ainoana ajatuksenaan lopettaa kaikki, antaa itsensä ja mukanaan tuomansa vastasyntyneen tyttärensä yksinkertaisesti paleltua kuoliaaksi. Elämä tuntuu menettäneen kaiken merkityksensä, kun sairaalasta on tullut murheellinen viesti juuri synnyttäneestä vaimosta. Itsetuhoiset ajatukset kuitenkin tällä kertaa väistyvät, sen lukija tietää, sillä kirjan päähenkilöiden tarina on vasta alkamassa.

Palataan ajassa taaksepäin Erikin lapsuuteen suuren Aspholmin kartanon ainoana lapsena. Isä on vaikuttava ja äänekäs, dominoiva hahmo, senaatin virkamies ja kartanonisäntä, mutta ennen kaikkea liikemies, jolla on suuruudenhullujakin ajatuksia. Yksi näistä on päähänpinttymä rakentaa kartanolta oma rautatie merenrantaan seitsemänsadan hehtaarin laajuisten metsien tukkien kuljettamista varten.

Äiti taas tuntuu olevan hauras ja eteerinen, taiteellinen ja hieman haihattelusta innostuva, tietyllä tavalla heikko luonne. Aikuisena Erik pohtii vanhempiensa avioliittoa, jonka taustat lukijallekin jossain vaiheessa paljastetaan. Miksi kaksi niin täysin erilaista ihmistä on mennyt yhteen? Missä vaiheessa he ovat huomanneet, että eivät tunne toisiaan lainkaan? Vankin ihmissuhde Erikillä on taloudenhoitaja Hannaan, joka kulkee perheen rinnalla romaanin loppuun saakka. Hanna on horjumaton kallio, johon niin Erik kuin Mallakin voivat nojata.

Erik kulkee isän mukana kartanon metsissä ja torppareiden peltojen liepeillä. Siinä missä isä näkee taloudellisia resursseja, jotka on mahdollisimman tehokkaasti hyödynnettävä, alkaa Erik nähdä jotain aivan muuta, kiinnostavan kiehtovaa, hieman pelottavaakin. Metsureiksi palkattujen maatyöläisten pelonsekaiset kertomukset metsän lumovoimaisista hengettäristä alkavat elää pikkupojan mielessä, ja metsän helma alkaa houkutella puoleensa. Eräällä metsäretkellä Erik tapaa siirtolohkareella istuvan pienen tytön.

Erik elää yltäkylläistä ja suojattua elämäänsä. Taustalla Suomen ja maailman historia kuohuu. Bobrikov murhataan, maailmansota alkaa. Siinä merkkipaaluja, joiden mukaan lukija voi suunnistaa tarinan aikajanalla. Aikuiseksi varttuva Erik tuntee yhä voimakkaampaa vetoa metsää kohtaan. Aspholmin metsistä on vielä puolet hakkaamatta, koska isän mielenkiinto on lennähtänyt jo laajemmalle, Suomen muihin metsiin ja metsäkauppoihin. Lääketieteen opinnot muuttuvat kuin varkain biologian opinnoiksi ja isän toiveiden vastaisesti Erik heittäytyy akateemiselle, köyhälle mutta antoisalle uralle. Sitten hän eräällä linturetkellään tapaa Lidian, nuoren ja hennon mutta sitkeän työläisnaisen, pyykkärin ja puolueaktivistin.

Etukäteen tiesin kirjasta, että sen päähenkilö Erik lähtee juuri kansalaissodan alla pohjoiseen Lapin erämaihin eikä osallistu sotaan. Tämä episodi on kuitenkin hyvin pieni osa tarinaa, joskin aika erikoinen tapa kuvata kansalaissotaa. Erik ei lähde eristyksiin erämaahan sotaa tai politiikkaa pakoon. Hän ei politiikasta paljoa piittaa, vain Lidian kautta hänelle on valjennut sekin vähä, mitä hän tietää mistään. Metsään vetäytymiseen on henkilökohtaisempi syy, eikä päätös synny mitenkään erityisen tarkkaan punniten. Mahdollisuus vain avautuu ahdistuneen Erikin eteen ja hän tarttuu siihen. Kun metsänvartijan sijaisuus keväällä 1918 päättyy, ollaankin jo aika lähellä hetkeä, josta romaani alkoi. Kuitenkin Erikin ja Mallan tarina on vasta alussa.

Mallan myötä tarinaan tulee uudestaan lapsen näkökulma. Sekä Erik että Malla kasvavat romaanin mittaan aikuisiksi ja kokevat suuren rakkauden. Pitäisinkin Kultarintaa ennemminkin historiallisena sukupolviromaanina, kasvu- ja rakkauskertomuksena kuin luontoromaanina, jollaiseksi sitä olen nähnyt useaan otteeseen kuvattavan. Luonnolla ja ennen kaikkea metsällä on tarinassa merkittävä osuutensa, mutta se ei kuitenkaan ole hallitseva vaan samankaltainen osa taustakudelmaa kuin vaikka ajankuvauskin. Molemmat, sekä ympäristön että ajankuvauksen Kytömäki tekee taitavasti ja tietyllä tavalla keveästi, kuin huomaamatta.

Toki Kytömäen luontokartoittajan ammatti näkyy teoksessa, mutta minusta nimenomaan myönteisesti. Kytömäki ei missään nimessä paasaa luonnonsuojelusta tai muusta sellaisesta eikä äidy yltiörunollisiin kuvailuihin. Asiat näytetään henkilöiden kautta, osana tarinaa, eivätkä ne korostu mitenkään liikaa. Juuri tätä kerronnan kepeyttä ja samalla kielen kirkkautta lukiessani ihailin, samalla kun tempauduin mukaan Erikin ja Mallan elämän käänteisiin, joissa on dramatiikkaa ja tragiikkaakin, mutta myös valoa ja toivoa.

Oma suhteeni Kultarintaan lähti alkuun räväkästi, mutta sitten oli otettava aikalisä. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran Facebookissa, kun kirjablogikollegani Pekka Poplaari-blogista kertoi, että hänen pikkusiskonsa romaani julkaistaan keväällä. Jo tuolloin päätin, että kirja on jossain vaiheessa luettava. Kun kirja sitten ilmestyi, alkoi heti kuulua varsin myönteistä hyminää. Päätin, että ostan kirjan itselleni voidakseni lukea ja kirjoittaa siitä mahdollisimman vapaasti, ilman mitään sidoksia mihinkään suuntaan. Näin teinkin, ja kirjaa ostaessani kirjakaupan myyjä käänteli Kultarintaa ja paria muuta tyttäreni ja minun ostosta käsissään ja totesi, että olemme valinneet ’mielenkiintoisia teoksia’.

Kirjan tuhti koko kuitenkin yllätti ja päätin odottaa parempia lukuaikoja eli kesälomaa. Sitten kirja tupsahti pyytämättömänä arvostelukappaleena postilaatikkoon. Laitoin kustantajalle sähköpostia, jossa kiitin kirjasta ja kerroin, että lukusuunnitelmissani Kultarinta olisi vasta kesän korvalla. Kuulemma ei haitannut. Kolmas kappale Kultarintaa tuli käteeni avustamastani paikallislehdestä! Kohtaloni oli siis vääjäämättä lukea tämä kirja.

Koska tulossa olisi oman arvion kirjoittaminen, jouduin karttelemaan kirjasta tehtyjä tekstejä. Näin koetan järjestelmällisesti toimia, jos tiedän jostain kirjasta lehteen kirjoittavani. Postitin juttuni toimitukseen viikonloppuna, viikko sen jälkeen, kun olin kirjan kannet sulkenut. Väkevä lukukokemus vaati sulatteluaikaa, mutta eipä juttuuni tullut mitään negatiiviselta edes tuoksahtavaa. Olen myyty. Piste. Koska sain kirjan myös kustantajalta blogia varten ja erityisesti koska haluan äänestää sitä ensi kevättalven Blogistanian Finlandia -äänestyksessä, kirjoitin myös tämän bloggauksen. Sama ylistyslaulu tosin jatkuu, anteeksi vain!

Nyt uskalsin vihdoin kurkata muidenkin ajatuksia Kultarinnasta. Ihan ensiksi katsoin Ylen Aamun kirjan ohjelman Areenasta. Onnellisena huomasin, että Nadja Nowak ja Seppo Puttonen ovat aivan yhtä myytyjä Kultarinnasta kuin minäkin! Lisäksi olemme ihastuneet samoihin seikkoihin romaanissa. Ohjelmassa Anni Kytömäki on miellyttävän rauhallinen ja vaatimaton. Huomasin myös, että hän paljasti jo suunnittelevansa uutta kirjaa! Mahtavaa!

Poplaariin Pekka listaa kirjasta ilmestyneitä arviota, kannattaa sieltä kurkkia lisää. Useimmat arviot ovat kiittäviä, jopa ylistäviä kuten tämä minun. Vastalääkkeeksi kannattaa lukea Jokken kirjanurkasta aivan vastakkainen, mainio arvio. Hyvä kirja jakaa lukijansa, jälleen.

Omaan lehtiarviooni kirjoitin, että Kultarintaa on mahdotonta sivuuttaa syksyn kirjapalkintoehdokkuuksia jaettaessa. Mielenkiintoista on vuoden kuluttua nähdä, millaista satoa Kytömäki lopulta tällä esikoisellaan niittää.

Anni Kytömäki: Kultarinta

Gummerus 2014. 644 s.

Ostettu itselle.

Arvostelukappale lehteen.

Arvostelukappale kustantajalta. Kiitos!