Merete Mazzarella: Marraskuu

Tiedättekö, mikä on tanatologi? No, minä en tiennyt ennen kuin luin Merete Mazzarellan romaanin Marraskuu. Tosin siinä tanatologilla eli kuolemantutkijalla on hieman erilainen työnkuva kuin voisi kuvitella. Mutta tanatologi tulee mukaan tarinaan vasta viimeisessä neljänneksessä, kun sen osan päähenkilö käy kyseisen ammatin harjoittajan vastaanotolla tutustumassa erilaisiin poismenotapoihin.

Projektini Lue Merete Mazzarellan tuotantoa on siis edennyt jo kolmanteen teokseen. En ole suunnitellut projektia kovin määrätietoiseksi, mutta jostain syystä tartuin ensimmäiseksi lukemista ja kirjoittamista käsittelevään Silloin en koskaan ole yksin. Toiseksi luetuksi valikoitui omaelämäkerrallinen romaani Ensin myytiin piano, jossa Mazzarella muistelee lapsuus- ja nuoruusaikojaan diplomaattiperheessä. Tämä kolmas onkin sitten puhtaasti fiktiivinen romaani, joka ällistyksekseni osoittautui spekulatiivisen fiktion edustajaksi. En nimittäin ollut lukenut edes kirjan takakansitekstiä, joka kirjaston kirjassa onkin liimattuna kirjan takakannen sisäpuolelle. En ollut osannut varautua siihenkään, että kirjassa on neljä lähes irrallista osaa. Niinpä olin toisen osan alussa ensin aika hämmentynyt, koska luulin että päähenkilöön viittaava pronomini hän tarkoitti ensimmäisen osan naispäähenkilöä. Mutta kyseessä olikin mies, kokonaan toinen helnkilö. Alkukielellä lukevalle ei samaa erehdystä voi tapahtua. Miksiköhän suomen kielessä ei ole eri pronominia tarkoittamaan miestä ja naista?

Kirjan rakenteen idea on kekseliäs, vaikka ei toki ainutlaatuinen. Kaikki neljä osaa tapahtuvat samana päivänä, 13.11.2012. Kirja on ilmestynyt vuonna 2004, joten se on siis sijoittunut silloin läheisehköön tulevaisuuteen. Tämäkin seikka tulee ilmi vasta jossain toisen osan paikkeilla, vaivihkaa. Jokaisessa neljässä osassa on siis eri päähenkilö. Aloitusosassa jo iäkkäämpi pikkujulkkis, entinen televisiokuuluttaja ja nykyinen aikakauslehden elämänhallintakolumnisti huomaa yllättäen, ettei enää keksi mitään kirjoitettavaa. Hän on jo kirjoittanut kaikesta. Lisäksi hän alkaa vähitellen oivaltaa, kuinka yksinäinen on. Lapsia hän ei ole koskaan halunnut, mutta miehiä on ollut, toki. Kaikista hän kuitenkin on eronnut ennemmin tai myöhemmin, myös aviomiehestään, joka traagista kyllä taisi rakastaa häntä ihan aidosti. Ulkonäkö ja julkisuuskuva ovat ainoat arvot, joita Candidalla on ollut. Mutta mitä jää käteen, kun ikä vie kauneuden eikä kukaan enää halua haastattelua?

Toisessa osassa yli kuusikymppinen mies on matkalla Finnairin koneella Yhdysvaltoihin liikematkalle. Oikeastaan hänen matkansa tärkein tarkoitus on mennä ja kosia kaunista nuorta naista, johon hän on tutustunut – bordellissa. Menestynyt vaimo tuntuu vieraalta ihmiseltä, joka haluaa rakastellakin vain, koska se on hyvä urheilusuoritus. Lentomatkalla tapahtuu kuitenkin jotakin hyvin yllättävää, joka saa kylmän ja laskelmoivan liikemiehen hetkeksi kuuntelemaan rumaa vanhaa mummoa.

Kolmannessa osassa nuori pohjalaisnainen on paennut sydänsurujaan ja päätynyt kummalliseen työhön Yhdysvaltoihin. Nettipankin asiakaspalvelussa nuoret ja kauniit naiset ja yksi mies päivystävät kellon ympäri, jotta raha-asioitaan hoitavat asiakkaat tuntisivat saavansa henkilökohtaista palvelua. Ääniyhteyttä asiakkaan ja henkilökunnan välillä ei ole, vaan työhön kuuluu ainoastaan hymyillä lakkaamatta ja katsoa kameraa silmiin. Sitten tyttö saa odottamattoman työtarjouksen erittäin rikkaalta ja kiireiseltä pariskunnalta.

Viimeisessä osassa päähenkilö on lähes kuusikymppinen miesopettaja, joka on asunut lähes koko elämänsä äitinsä kanssa. Kerran hän törmäsi puistossa kauniiseen nuoreen naiseen, jonka hän vei asuntoonsa. Sittemmin tyttö katosi omille teilleen, ja mies päätti ottaa yhteyttä tanatologiin.

Merkit tieteiskirjallisuuden genreen kuulumisesta tippuvat tarinaan kuin huomaamatta. Jo ensimmäisessä osassa vihjaillaan, että tavarataloissa ovat pommiuhkaukset arkipäivää ja että puistot on aidattu ja suljettu koodilukoin. Koodit luovutetaan vain tietyille kansalaisille. Pahin uutinen tulevaisuudesta taitaa olla, että eläkeikä on noussut seitsemäänkymmeneen, ei tosin ilman nurinaa. Vasta kolmas tarina on todellista tieteisfantasiaa, sillä tytön työpaikka kuulostaa nykylukijankin korvissa scifiltä. Tosin tarinan tausta on perinteisempi, siis kertomus siitä, miten päähenkilö on menettänyt elämänhalunsa.

Viimeisessä osassa tieteiskuvitelma pääsee enemmän esille. Paitsi että eläkeikä on noussut sinne seitsemäänkymppiin, on myös päätetty, että sairaalat eivät enää ota hoitoon 75 vuotta täyttäneitä. Koska ei ollut varaa hoitaa kaikkia vanhuksia hyvin, päätettiin hoito lakkauttaa demokraattisesti kaikilta. Tosin valtio ei pysty täysin valvomaan, etteivätkö jotkut onnistuisi hankkiutumaan ulkomaille hoitoon. Vastapainoksi laillistettiin eutanasia kaikille. Mieluiten kuolla pitää ennen kuin ehtii sairastua. Sairastumisen riskiä tosin karsitaan jo ennen syntymää. Lääkäri, tanatologi, kertoo päähenkilölle, että hänenkin vaimolleen tehtiin useita abortteja. Syynä oli esimerkiksi, että arveltiin lapsella olevan geeneettinen virhe, joka altistaa alzheimerille yli kuusikymppisenä. Viimeinen osa on kirjan heikoin lenkki, sillä Mazzarella on sijoittanut pitkiä esitelmiä koulemankauppiaansa suuhun.

Kirja oli varsin erikoinen lukukokemus. Olen pitänyt aiemmissa kirjoissa Mazzarellan tuttavallisesta kirjoitustyylistä, joka tästä puuttui. Mutta kyllä teksti on sujuvaa ja nopealukuista, eikä kieli ole kömpelöä tms. Mazzarellan oma ääni vain ei kuulu tässä niin selvästi. Koska lähdin lukemaan täysin avoimin mielin, ällistyin ja hämmennyin hieman, mutta sehän on vain eduksi. Kansi ja nimi eivät anna juurikaan viitteitä sisällöstä, josta jotenkin mieleen tuli Margaret Atwoodin Herran tarhurit, vaikka tämä onkin paljon pienieleisempi kuvaus yhteiskuntamme tulevaisuudesta. Kovin ruusuiselta ei tulevaisuus näytä, ei ainakaan iäkkäälle väestönosalle.

Merete Mazzarella: Marraskuu (November)

Suom. Raija Viitanen. Tammi 2004. 230 s.

Merete Mazzarella: Ensin myytiin piano

Mielestäni luen ihan liian vähän suomenruotsalaisten kirjailijoiden teoksia. Viime kevään hieno lukukokemus oli Märta Tikkasen Emma ja Uno, ja sen luettuani vakaa aikomukseni oli lukea enemmänkin Tikkaselta, mutta toistaiseksi se on jäänyt. Syksyllä sain lämpimiä suosituksia Merete Mazzarellan kirjoittamista ja lukemista käsittelevästä teoksesta Silloin en koskaan ole yksin. Pidin sen rennosta tyylistä kovasti, ja jälleen kerran ajattelin, että pitää lukea lisää tämänkin kirjailijan tuotantoa. Taannoin esimerkiksi Illalla pelataan Afrikantähteä kiinnosti mutta jäi kuitenkin sitten lukematta.  Mazzarella on jälleen ajankohtainen, sillä häneltä on juuri hiljattain ilmestynyt uutuusteos Ainoat todelliset asiat. Siinä Mazzarella kertoo omasta avioliitostaan ja uudesta rakkaudestaan, joka syttyi varttuneemmalla iällä. Kirjan on esitellyt mm. Maria Sinisen linnan kirjastossa.

Kiinnostuin kovasti tuosta uutuusteoksesta, kun siitä ja Mazzarellasta hiljattain oli juttu Helsingin Sanomissa. Valitettavasti juttu on luettavissa vain maksullisessa digilehdessä, jos paperilehti on jo joutunut hukkaan, kuten minulla. (Juttu on julkaistu 10.1.2012, Suvi Ahola.)

Ajattelin kuitenkin lähteä lukemaan Mazzarellan elämäkerrallisia romaaneja aikajärjestyksessä, koska ne ovat kirjastosta helposti saatavilla. Sarja alkaa jo vuonna 1979 julkaistulla teoksella Ensin myytiin piano, jossa Mazzarella kirjoittaa omasta lapsuudestaan ja nuoruusvuosistaan sekä käy läpi vanhempiensa, isovanhempiensa ja muidenkin kiinnostavien sukulaistensa elämänvaiheita. Kirja luokitellaan kaunokirjallisuudeksi, vaikka aineksina ovat oikeat tapahtumat ja ihmiset sekä esimerkiksi vanhat kirjeet. Mazzarella kuitenkin käyttää kaunokirjallisia kerrontakeinoja, kuten dialogia, vaikka ote onkin muistelmallinen. Jotenkin tuntuu, että romaaniksi luokittelu on niin tämän kuin tuon Tikkasenkin kirjan kohdalla aavistuksen kikkailua. Kirjailijat esiintyvät omana itsenään kirjojen sivuilla ja kertovat eri lähteisiin perustuen tositarinoita taustastaan ja omasta elämästään. Tämän kirjan kannessa on helposti tunnistettava valokuva Merete Mazzarellasta. Ymmärrän, että vetoaminen kaunokirjallisuuteen tavallaan turvaa tekijän selustan. Ei tarvita lähdeviitteitä ja kertoa voi vain sen minkä haluaa. Ja jos jollakulla lukijalla on tapahtumista erilainen käsitys tai näkemys, aina voi sanoa, että kyseessähän on fiktio. Tavallisen lukijan kannalta tällä luokittelulla ei sinänsä ole merkitystä, tietenkään.

Ensin myytiin piano on mukava kirja. Se on juuri sopivan pituinen, vain 190-sivuinen. Riitta Kaukon suomennos on sujuva ja selkeä, ja Mazzarella kertoo lämpimästi mutta samalla humoristisesti paikoin ankaristakin elämänkohtaloista. Kirjan jälkimaku on jollakin tavoin kotoisa. Tuntuu, että on päässyt osalliseksi Mazzarellan perheen ja suvun lämpimästä yhteenkuuluvuudesta. Vaikka Mazzarella tosin toteaa monien sukulaistensa olleen melko kylmiä tai ainakin heidän on ollut vaikea pukea tunteitaan sanoiksi, vaikutelma on kokonaisuutena lämminhenkinen ja välittävä.

Mazzarella aloittaa kertomalla, miten hänen vanhempansa tapasivat Tanskassa vuonna 1943. Äiti oli Kööpenhaminassa opiskelemassa kirjallisuutta ja ansaitsi samalla elantonsa toimittajana. Sattuman oikusta hänet haluttiin lähettää juttukeikalle Suomeen. Lähetystössä hän tapasi suomalaisen miehen. Vuonna 1945 syntyikin sitten esikoistytär Signe Merete. Perheen isän diplomaatinura vei sittemmin nelihenkistä perhettä eri puolille maailmaa, mm. Kiinaan, Sveitsiin, Englantiin ja Bulgariaan. Juurtumista ei päässyt tapahtumaan. Mazzarella kirjoittaa aiheesta näin:

Kun olen joskus keskustellut äitini kanssa siitä, oliko lapsuuteni onnellinen vai onneton, äitini on yleensä hiukan huokaissut ja huomauttanut, että veljeni ja minä olemme saaneet osaksemme enemmän huomiota ja huolenpitoa kuin useimmat muut hänen tuntemansa lapset. Uskon toki hänen olleen oikeassa, mutta toisaalta on mahdollista että ongelma onkin juuri siinä.

Mazzarella jatkaa sitten kertomalla, miten vaativa isä oli esimerkiksi kouluarvosanojen tai myöhemmin hänen poikaystäviensä suhteen. Myös kuri oli siltä osin ankaraa, että diplomaattiperheen lasten tuli osata käyttäytyä moitteettomasti edustustilaisuuksissa, jota tavallaan oli koko elämä, kun oltiin ulkomailla. Toisaalta Mazzarellalla on lämpimiä muistoja esimerkiksi Tanskasta, jossa perhe tai ainakin lapset viettivät pitkiä aikoja isovanhempien luona maalla lukuisten serkkujen kanssa.

Mazzarella käy varsin perusteellisesti läpi isänäitinsä elämänvaiheet löytämänsä kirjeenvaihdon pohjalta. Tarina onkin mielenkiintoinen. Vaasalaisen opettajaperheen tytär halusi vuosisadan vaihteessa lähteä Helsinkiin opiskelemaan. Suurin hankaluus opintiellä oli rahan puute. Vanhemmat avustivat parhaansa mukaan ja Signe eli suorastaan piinallisen säästävästi. Sitten ruotsin ja suomen kielen opinnot päättyivät usean vuoden jälkeen umpikujaan. Nuori nainen ei kuitenkaan lannistunut vaan päätti vaihtaa pääaineekseen matematiikan. Taloudellista ahdinkoa jatkui kymmenen vuotta ennen kuin Signe valmistui ja pääsi opettajan sijaiseksi Tampereelle. Sitten virka haluttiin vakinaistaa, mutta naisopettajalle tarjottiin huomattavasti pienempää palkkaa kuin miehelle. Signe ei tähän suostunut vaan jätti koulun taakseen. Rohkea teko! Sitten seurasikin avioliitto huomattavasti vanhemman miehen kanssa. Taloudelliset huolet väistyivät, kunnes alkoivat uudelleen miehen kuoltua.

Kirjan loppupuoli käsittelee Mazzarellan koulumuistoja eri puolilta maailmaa. Kiinassa hän kävi pari vuotta ulkomaalaisille tarkoitettua luostarikoulua, joka oli vallankumouksessa menettänyt loistonsa. Englannissa taas Mazzarella kävi sisäoppilaitosta. Kouluista hän kertoo lähinnä hupaisia muistoja. Viimeinen vaihe tarinassa sijoittuu perheen isän Bulgarian-komennukseen, jolloin Mazzarella asui jo pääosin Suomessa opintojensa takia mutta vietti kaikki lomansa perheensä kanssa. Mukana on huumorilla höystettyjä anekdootteja diplomaattiperheen arjen tapahtumista ja sen aikana tavatuista ihmisistä.

Ranskan suurlähettiläällä oli huhujen mukaan rakastajatar, jonka Mazzarella oli kuvitellut eksoottiseksi ja eroottista viehätysvoimaa uhkuvaksi kaunottareksi. Todellisuus oli kuitenkin toisenlainen:

Katsoin, ja näin aivan tavallisen noin 50-vuotiaan naisen, jolla oli paksut silmälasit ja hiukset epäpukevalla pikku nutturalla, ja koin itseni hirveän pettyneeksi. Hän oli ulkonäöltään kuin kuka tahansa opettajatar.

Merete Mazzarella: Ensin myytiin piano. (Först sålde de pianot)

Suom. Riitta Kauko. Kirjayhtymä 1979. 190 sivua.

Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin

Olen jo varmasti useaan kertaan väsyttänyt lukijani hehkuttamalla luovan kirjoittamisen kurssia, jolle minulla oli suuri onni ja etuoikeus osallistua aiemmin syksyllä. Kolmen päivän kurssin veti innostavasti kirjailija ja opettaja Taija Tuominen. Kiitos vielä kerran, Taija! Harvoin olen saanut niin paljon hyötyä niin työhön kuin harrastuksiinkin samalla kertaa.

Taija Tuominen raahasi kurssipaikallemme melkoisen pinon lähdemateriaalejaan tutustumista varten. Saimme myös kattavan kirjallisen listan kirjoittamiseen ja kirjoittamisen opettamiseen liittyvästä kirjallisuudesta, johon kannattaisi tutustua. Lista kourassa suunnistin jälleen suurenmoiseen Salon kaupungin pääkirjastoon. En ollutkaan vuosiin kunnolla syventynyt kirjaston hyvään tietokirjavalikoimaan, joten senkin puolesta kurssi lankesi kohdallani hedelmälliseen maaperään. Hyvää ajantasaista kirjallisuutta on siellä vaikka kuinka paljon, kunhan vain käy hakemassa ja alkaa tutustua!

Lainasin koko pinon kaikenlaista kiinnostavaa. Merete Mazzarellan kirjan Taija Tuominen mainitsi yhdeksi omista suosikeistaan, ja onnekseni se olikin kirjaston hyllyssä. Sitten arki taas alkoi rullata eteenpäin, ja aikaa lukea ammattikirjallisuutta tuntui olevan kovin vähän. Olen kuitenkin aika sitkeä tarpeen tullen, enkä palauttanut kirjaa, vaan jatkoin tipoittaista lukemista. Onneksi.

Suomenruotsalainen kirjailija ja kirjallisuudentutkija Merete Mazzarella on ollut minulle tähän asti vain nimenä tuttu, mutta en ole ehtinyt lukea häneltä ennen mitään. Asia pitää korjata, sillä pidin tässä kirjassa nimenomaan kirjoittajan äänestä, joka tuntui puhuvan lempeästi juuri minulle. Loppuun päästyäni kirja myös tursusi keltaisia muistilapun palasia ja taisipa joku sivu olla hiirenkorvallakin (anteeksi).

Mazzarellan alaotsikko on Lukemisen taidosta. Kirjassa hän puhuu, ja nimenomaan puhuu, lukijalle paljosta muustakin, kuten kirjoittamisesta, kirjailijan vastuusta, elämäkerrallisesta kirjoittamisesta, henkilöiden muuttumisesta kirjallisiksi, kirjoittamisen filosofiasta, keskustelun taidosta, elämästä. Jäsentely on rennon polveileva, asia johtaa toiseen. Silti tai juuri siksi tätä tietoteosta on nautinto lukea. Harmittaa, että en malttanut lukea sitä yhteen menoon vaan tosiaan luin hiukan silloin, vähän tällöin. Vain viimeisen kolmanneksen luin kerralla. Kirja ansaitsee selvästikin enemmän paneutumista. Tämän saatan lukea uudelleenkin, ja olisi kiva saada se ihan omaan hyllyyn käden ulottuville.

Muutamia sitaatteja kirjasta makupaloiksi:

”Kaunokirjallisuuden lukeminen on erinomainen tapa antautua keskusteluun toisella tavalla ajattelevan kanssa.”

”Emme voi palata muuttamaan lukemiamme kiroja tai elämäämme elämää, mutta voimme

löytää uusia tulkintamahdollisuuksia.”

”Mikään ei määrää, että kirjailijat olisivat sympaattisia. Ja jos he ovat epäsympaattisia, se saattaa johtua nimenomaan siitä että he ovat kirjailijoita.”

”Mutta jos pidämme lukemista pikemminkin ystävyytenä kuin rakkautena – silloin kai lukemisemme voi huomattavasti avartua? Kirjat joista pidämme ovat yhtä erilaisia kuin ystävämme. Jotkut ovat vakavia, toiset valoisia. Jotkut ovat monitahoisia, toisissa on yksi aivan erityinen ominaisuus jolle annamme arvoa. Jotkut ovat hyvin kiihkeitä, toiset hiljaisia, tyyniä. Jotkut muistuttavat meitä ja antavat vahvistusta, toiset ovat meille haaste.”

”Kun luemme romaania, meitä eivät askarruta eniten suuret pohdinnot, vaan meihin jäävät elämään kuvina pienet, konkreettiset kohtaukset.”

Tuntuu, että Mazzarella on pohtinut monia samoja kysymyksiä kirjassaan kuin monet blogistit kirjablogien maailmassa. Kaikkeen hän ei anna suoraa vastausta, mutta pohdittavaa kyllä. Vaikka Mazzarella toimi pitkään kirjallisuustieteen professorina, on Silloin en koskaan ole yksin kirjoitettu kansantajuisesti, luistavasti. Käännöksessä tosin on paikoin toivomisen varaa, mikä hieman ihmetyttää, sillä Kaarina Sonck on ennen tätä teosta kääntänyt jo useita samalta tekijältä.

Mitä Mazzarellaa suosittelette seuraavaksi?

Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin. Lukemisen taidosta

(Där man aldrig är ensam. Om läsandets konst) Suom. Kaarina Sonck.

Tammi 1999. 272 s.