Kimmo Ohtonen: Ikimaa - Kuiskaajien kilta

 

”Aarniolaiset eivät ymmärrä, että he kulkevat kuninkaansa johdolla kohti tuhoa.
Vain me kuiskaajat voimme estää sen.”

 

Kuiskaajien kilta on Kimmo Ohtosen Ikimaa-fantasiasarjan toinen osa, joka valitettavasti kärsii muutamasta hyvin tyypillisestä trilogiaksi suunnitellun kirjasarjan kakkososan tyyppivaivasta.

Soturin tiessä tutustuttiin henkilöihin ja miljööhön ja saatiin juonikuviot hyvälle alulle. Oliver lähtee äitinsä perään ympäristötuhoista kärsineestä reaalimaailmasta rinnakkaiseen Ikimaahan. Siellä hän tutustuu Kallaan ja saa kuulla, että hän on itsekin kuiskaaja. Kuiskaajat ovat eri klaaneihin kuuluvia aarniolaisia, jotka pystyvät keskustelemaan oman eläinlajinsa kanssa.

Kalla on susikuiskaaja ja Oliver karhukuiskaaja. Kotkakuiskaajien suku on joutunut pahoihin vaikeuksiin omassa kuningaskunnassaan ja kotkat on alistettu vallan anastaneelle Viktor-kuninkaalle. Viktorin tavoitteena on alistaa muutkin aarniolaiset kuiskaajineen.

Kuiskaajien killan alussa uudelleen syntynyt tietäjähenki Minerva on vallannut itselleen kuiskaajan ruumiin ja haluaa saada myös yhdelletoista muulle hengelle uuden tomumajan. Minervan tavoitteena on saada valtaansa Oliverin ruumis ja sitä kautta muutkin kuiskaajat. Apunaan kuiskaajajahdissa Minerva käyttää valloittaja Baltatsaria, joka on joutunut pakenemaan henkensä kaupalle syvälle metsiin.

Samaan aikaan Oliver ja Kalla pakenevat Kallan hukkien ja Oliverin Jätti-karhun kanssa Viktorin sotureita. Nuorten välit kuitenkin alkavat rakoilla, kun susilaumaan syntyy pentuja. Sitten Oliver kuulee vastustamattoman kutsun ja joutuu tietysti pahaan pulaan. Onnistuuko Kalla Jätin ja susiensa avulla pelastamaan Oliverin ajoissa?

Toisaalla kotkien parissakin tapahtuu mielenkiintoisia asioita. Petturi Alvar Ahilan poika Johan saa yhteyden kotkiin, jotka haluavat hylätä Viktorin. Pystyvätkö kuiskaajat vielä yhdistämään voimansa Johanin avulla?

Mitä sitten ovat ne kakkososan tyyppiviat, joihin viittaan alussa? Ensinnäkin ainakin päältä katsoen päämäärätön vaellus läpi fantasiamaailman erilaisia vaikeuksia kohdaten on hyvin tuttu juonikuvio. Varsinainen juoni etenee kirjan mittaan lopulta vain vähän, ja vaikka loppuhuipennuksena onkin lopulta varsin vauhdikas taistelukohtaus, se ei kunnolla pelasta kokonaisuutta. Toiseksi tarina hajoaa turhan laajalle useiden näkökulmahenkilöiden takia, ja yleiskuvaa on välillä vähän vaikea hahmottaa. Asioiden oikean luonteen paljastumista selvästikin säästellään seuraavaa osaa varten.

Sitten aivan viimeisellä sivulla on kuitenkin koukku, joka pakottaa vähän nuivan aikuislukijankin vielä palaamaan Oliverin ja Kallan pariin!

Kimmo Ohtonen: Ikimaa – Kuiskaajien kilta
Otava 2019. 346 s.

Arvostelukappale.

Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie #nuortenkirjatorstai

Maailman pohjoisimman kolkan plantaasinvartijan vaimo ja Oliverin äiti on kadonnut jäljettömiin. Oliver on hädissään ja epätoivoinen kiinnittäessään itse tekemiään etsintäkuulutuksia Kuusilaakson kylän pylväisiin, ikkunoihin ja ilmoitustauluille. Kyläläiset tuntuvat kyräilevän häntä entistäkin umpimielisempinä, eivätkä koulussa edes Elvi ja Esko, Oliverin ainoat ystävät, enää halua olla hänen kanssaan tekemisissä. Oliverin ainoa johtolanka on unessa nähdyt arpiset miehen kasvot. Minne äiti on voinut kadota?

Oliverin maailma vaikuttaa dystooppiselta painajaiselta. Kaikki villi luonto on kadonnut, eikä lähihistorian oppitunneilla puhuta mitään eläimistä, jotka kenties sittenkin joskus kaukohistoriassa elivät seudulla. Niistä ainakin kerrotaan kielletyissä kirjoissa, jotka äiti on kätkenyt hänen ja Oliverin sängyn alle. Niitä he lukivat salaa yhdessä, kun isä oli töissä rahakuusiplantaasilla.

Oliver ei vielä tiedä, että Rajalammen pohjan kautta pääsee kulkemaan Ikimaa-nimiseen rinnakkaismaailmaan, jossa metsät huojuvat tuuheina ja niissä elää runsaasti villieläimiä ja lintuja. Ikimaa ei kuitenkaan ole mikään paratiisi sekään, vaan se on jakautunut keskenään kilpaileviin ja vihaa pitäviin valtakuntiin.

Merkittävin vihamielinen railo kulkee Aarniolan ja Kalmanvuorten välillä. Aarniolan väki on ammoin jakautunut kolmeen klaaniin, jolla kullakin on ollut vahva yhteys eläinkuntaan: kotkiin, susiin ja karhuihin. Klaanin jäsenet, jotka kommunikoivat unessa ja ajatuksissa eläinten kanssa, ovat kuiskaajia. Kuiskaajat ovat kuitenkin joutuneet uuden kuninkaan Viktorin hallitusaikana ahtaalle, jopa vainotuiksi. Heitä on enää harvassa, eivätkä klaanien metsässä elävät eläinkumppanit ole sen paremmassa turvassa.

Hukkien kuiskaajiin kuuluu nuori Kalla, joka suorittaa soturikoulun viimeistä ratkaisevaa vuotta haaveenaan päästä turnajaisvoiton turvin päättämään omasta tulevaisuudestaan. Kallan hartain toive on saada elää vapaana yhdessä klaaninsa susilauman kanssa. Kuninkaanpoika Kristo on kuitenkin turnajaisten vahva ennakkosuosikki, eikä Kalla muutenkaan ole koulussa mitenkään vahvoilla, sitä kun ei varsinaisesti ole tarkoitettu tytöille. Ei siitäkään huolimatta, että Kalla on monessa suhteessa paljon poikia etevämpi oppilas.

Kulkiessaan talvella metsässä Kalla törmää pieneen piilopirttiin, jossa piileskelee outoihin vaatteisiin pukeutunut yksinäinen poika, Oliver. Nuoret tutustuvat ja oivaltavat pian, että heillä on osittain yhteinen menneisyys.

Soturin tie aloittaa nuorille suunnatun Ikimaa-fantasiatrilogian, joten seikkailu on varsinaisesti vasta käynnistymässä. Moni kysymys jää vaille vastausta. Mitä oikein tapahtui Oliverin äidille? Selviytyvätkö Kallan vanhemmat kuninkaan kynsistä? Entä Kallan susilauma? Paljastuvatko Aarniolan kuninkaan juonet ajoissa? Onko maan alle piileskelemään ajettu Baltatsar läpikotaisin paha? Onnistuuko hän valtaamaan Kalmanvuorten valtakunnan itselleen? Elpyykö kuiskaajien perinne? Yhdistyvätkö Aarniolan klaanit vielä? Palaako Oliver takaisin entiseen kotimaailmaansa?

Kirjailija Kimmo Ohtonen on arvostettu luontokuvaaja ja toimittaja, mikä näkyy oivallisesti tässä hänen ensimmäisessä kaunokirjallisessa teoksessaan vahvana, kauniina ja puhuttelevana luontokuvauksena. Ihmisen ja luonnon välinen voimakas side korostuu kuiskaajissa, mutta se ei ole muutenkaan Ikimaassa vähäpätöinen asia. Ei myöskään liene sattumaa, että karhulla on merkittävä osuus teoksessa.

Oliverille Ikimaan luonto on uusi ja ihmeellinen kokemus. Rinnakkaismaailmassa, josta Oliver Ikimaahan siirtyy, ihminen on omalla toiminnallaan syössyt luonnon pois raiteiltaan masentavin seurauksin.

Paitsi luonnon Ohtonen selvästikin tuntee myös fantasiakirjallisuuden konventiot ja on solminut ne omaan tarinaansa ja mukana ovat niin hyvän ja pahan taistelu, rinnakkaistodellisuus, jossa eletään keskiaikaa muistuttavissa oloissa myyteillä ja maagisuudella maustettuna, kuin orpo päähenkilö suorittamassa tehtävää, jonka sukuperintö on määrännyt.

Mukavaa tuoreutta kuvioon tuo esimerkiksi Kallan ja Oskarin tasa-arvoisuus, sillä kumpikin on tavallaan tarinan päähenkilö. Mukana on myös aimo annos luonnonsuojeluteemaa, mutta ainakin minun mielestäni juuri sopivasti häivytettynä niin, että huomasin sen kyllä mutta en väsynyt tai ärsyyntynyt. Ohtonen ei tuputa liikaa, vaan antaa lukijan tehdä omat johtopäätöksensä.

Soturin tie on jännittävä fantasiaromaani, jossa on vauhdikkaita toimintakohtauksia ja pelottaviakin juonteita. Juonikudelma on ehkä hieman liiankin kiemurainen ja polveileva, eikä ainakaan tässä ensimmäisessä osassa vielä oikein käy selväksi, mitkä kaikki asiat liittyvät yhteen. Sarjamaisuutta vahvistaa kutkuttavaksi rakennettu loppu, jossa hiuksia nostattavan jännittävä takaa-ajo päättyy seesteiseen välähdykseen, mutta joka jättää kaikki isot kysymykset kihelmöivästi avoimiksi. Lukija jää kiihkeästi odottamaan jatkoa.

Kirjaa suosittelisin yli 12-vuotiaille kokeneille (fantasian) lukijoille. Se ei varsinaisesti solahda nuorten aikuisten kirjallisuuden kategoriaan, mutta vaikea on löytää tälle 

suositusyläikärajaa. Ainakin itse viihdyin tämän parissa hienosti ja tempauduin mukaan teoksen huolella rakennettuun maailmaan. Mielelläni kuulen lisää Oliverista ja Kallasta.

Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie
Otava 2018. 335 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Tulossa:

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras 5.4.2018
Mervi Heikkilä: Revonpuro 12.4.2018
Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta 19.4.2018
Anne Leinonen: Noitakirja 26.4.2018
Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 3.5.2018