Juha Mäntylä: Joulukalenteri - Lusijan tarinoita

Reuna-kustantamon vuonna 2014 julkaisema kahdenkymmenen neljän jouluaiheisen rikosnovellin antologia Joulukalenteri- 24 jännityskertomusta osoittautui menestyskonseptiksi, jonka uusiminen tuntuu luonnolliselta. Kirjan tekijänpalkkiot lahjoitettiin lyhentämättöminä hyväntekeväisyyteen, ja niin tehdään myös tämän vuoden 2015 kokoelman Joulukalenteri - Lusijan tarinoita palkkioille. Ne menevät Tukikummit-säätiölle. Kaikin puolin siis hyvä idea.

Joulukalenteri - Lusijan tarinoita kirjoittajat:

Marja-Sisko Aalto

Henry Aho

Jaana Ala-Huissi

Anja Erämaja

Petteri Hakkarainen

Kari Hanhisuanto

Harri V. Hietikko

Sinikka Huusela

Asta Ikonen

Aila Juvonen

Piia Kaikkonen

Jussi Katajala

Markku Keisala

Juha-Pekka Koskinen

Matti Laine

Harri István Mäki

Juha Mäntylä

Helena Numminen

Milla Ollikainen

Jasu Rinneoja

Tarja Sipiläinen

Riku Talvitie

Pia Tervo

Helena Väisänen

Kirjoittajista kahdeksantoista on samoja kuin vuoden 2014 kirjassa, kuusi on uusia (uudet nimet olen kursivoinut listaan). Joukossa on siis jälleen tunnettuja, asemansa vakiinnuttaneita kirjailijoita mutta myös harrastajakirjoittajia sekä useita näiden välimaastoon sijoittuvia, jotain jo julkaisseita tai esikoiskirjaansa kirjoittavia tekijöitä.

Konsepti on siis päällisin puolin sama kuin vuoden 2014 kirjassa, ja voin kätevästi lainata itseäni myös lopputulosta arvioidessani. Edelleen paikkaansa pitää ainakin tämä:

”Kun pyydetään teksti näin monelta ja monenlaiselta kirjoittajalta, on väistämätöntä, että sisällön taso vaihtelee. Joulukalenterissakin on joukko oikeita dekkarinovellihelmiä, mutta on myös sitten tekstejä, joiden päätymistä kansien väliin ei oikein jaksa ymmärtää. Idea jouluun liittyvästä jännitysnovellista ei sekään ihan kanna läpi antologian. Osassa teksteistä joulu ja jouluisuus on selvästikin päälle liimattu mauste. Tapahtumat on sijoitettu jouluun tai joulukuuhun, vaikka juoni toimisi sellaisenaan yhtä hyvin vaikka juhannuksena. Parhaita idean kannalta ovatkin novellit, joissa joulu liittyy olennaisena osana juoneen.”

Luukkuideasta on Lusijan tarinoissa luovuttu, ja tilalle on tullut maailmankartta, johon tarinat on paikannettu. Suurin osa teksteistä sijoittuu kuitenkin Suomeen, joten idea ei ihan kanna loppuun asti. Parhaita olivat minusta myös tarinat, joissa pysyteltiin Suomen kamaralla tai ei ainakaan suihkittu lentokoneella edestakaisin. Novelli on niin suppea teksti, ettei sen aikana mahdu hirveästi luomaan paikallistunnelmaa. Ainakin se vaatisi tekstilajin vankkaa tuntemusta ja taitoa.

Novelli ei muutenkaan ole mikään romaanin helpompi pikkuveli. Päinvastoin. Muutamien Lusijan tarinoiden parissa tuli silti väistämättä mieleen, että kirjoittaja on laatinut kutistetun rikosromaanin ja koettanut mahduttaa kymmenelle sivulle parinsadan sivun romaanin. Ei se niin mene. Novellilla on omat lainalaisuutensa, joihin olisi dekkarinovellin kirjoittajankin hyvä tutustua.

Olen kehittänyt itselleni novellinlukutekniikan, jota noudattamalla kaltaiseni pitkän proosan ahmijakin talttuu novellin äärelle: luen vain yhden novellin kerrallaan. On virhe lähteä lukemaan useampi teksti peräperää, ainakin minun kohdallani. Yhteen menoon luetut tekstit alkavat nopeasti menettää hahmoaan mielessäni. On annettava kullekin novellille oma tilansa ja aikansa, niin ne pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. Tätä ohjetta noudatin myös Lusijan tarinoiden kanssa, vaikka luin saman päivän mittaan yleensä pari kolme tekstiä. Hyvin tämä toimisi varmasti ihan oikeana joulukalenterinakin - yksi novelli päivässä koko adventtiajan.

Kosto tuntuu olevan teemana monessa Lusijan tarinassa. Marja-Sisko Aallon novellissa Paha pukki paha saa palkkansa räjähtävästi. Henry Ahon Neljässä konvehdissa loppu pysäyttää lukijan, jolle annetaan mukavasti tilaa oivaltaa itse, mistä onkaan kyse. Jaana Ala-Huissin Sijoitus-novellissa leikitellään mukavasti näkökulmavaihdoksilla ja loppu on dramaattinen mutta sopivan avoin. Kaikkea ei tarvitse näyttää ja selittää. Novellin nimikin sisältää mukavan kaksoismerkityksen.

Kaikkia lukijoita ei miellytä Harri V. Hietikon tyyli, mutta en voi mitään sille, että se puraisee jälleen. Niin Joosefkin lähti Galileasta pelaa hauskasti jouluevankeliumin perusasetelmalla ja motoristijengien välienselvittelykuvioilla. Oivalluksia ja ironiaa, näistä pidän. En myöskään yllättynyt, että mielestäni parhaiden novellien joukkoon asettuu JP Koskisen Musta joulu. Ammatikseen pitkään ja monipuolisesti kirjoittanut Koskinen taitaa sekä dekkarin että novellin, ja niinpä tuloksena onkin pieni herkkupala dekkarifanille. Samaten Matti Laineen Rytikari sijoittuu selkeästi antologian helmiosastoon, kuten myös Milla Ollikaisen Tummanvaalea kuparikulta, joka tosin saa kotikenttäetua sijoittumalla vain viidenkymmenen metrin päähän työpaikastani. Aina ei tosiaan tarvitse tulla ruumiita dekkarinovellissakaan.

Juha Mäntylä, toim.: Joulukalenteri - Lusijan tarinoita

Reuna 2015. 363 s.

Arvostelukappale.Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Juha Mäntylä: Älä ryhdy vieraan leikkiin

”On perjantai 13. päivä ja yksityisetsivä Jahnukainen viettää vapaapäivää porilaisessa

vaatetusliikkeessä. Kun hän poistuu liikkeestä, soi takin taskussa puhelin. Soittoääni on outo, ja pian Jahnukaiselle selviää, että hänellä on vieras takki päällään.

Kun matkan varrella mukaan liittäytyy toinen porilainen yksityisetsivä, Teemu Jurkka,

on varma, ettei elämästä tule helppoa - tai ainakaan yksinkertaista.

Kahden yksityisetsivän omaperäiset seikkailut tuovat porilaiselle rikospoliisille Raimo Rautiolle harmaita hiuksia. Loppujen lopuksi ei voi olla varma, kehen voi enää luottaa.

Mutta koskaan ei saisi ryhtyä vieraan leikkiin tai ainakaan jäädä häviölle siinä.

Älä ryhdy vieraan leikkiin on itsenäinen jatko-osa yksityisetsivä Teemu Jurkan

tutkimuksissa.”

Näin kuvataan Juha Mäntylän rikosromaanin sisältöä kirjan takakannessa. Kuvaus on oikeaan osuva, ei siinä mitään. Muutenkin kirja on ulkoasultaan moitteeton. Kovakantisen niteen peittävät piirroksin kuvitetut ylivetokannet. Väritys on selkeää, ja kuvat vievät ajatukset jonnekin kauhuelementtien suuntaan. Ammattimaisesti toteutetut kannet ovat Iines Partasen käsialaa.

Sain kirjan lahjaksi ja blogissa esiteltäväksi suoraan kirjailijalta itseltään, ja siksi olen nyt enemmän kuin kiusallisessa asemassa. Blogini olemassaoloaikana olen aina silloin tällöin saanut yhteydenottoja kirjoittajilta sähköpostiini tai blogin Facebook-sivun viestilaatikon kautta. Sitä varten yhteystiedot olen esille laittanut, että yhteyttä saa ottaa, joten en nyt yhtään purnaa, totean vain asianlaidan. Monille kirjojaan tarjoaville vastaan kieltävästi, jos vähänkin tuntuu siltä, että tarjotun teoksen aihepiiri tai käsittelytapa ei ole juuri minua kiinnostava.

Usein blogiin tarjotaan omakustanteita, enkä halua turhaan kuluttaa ihmisten rahoja siihen, että he toiveikkaina (?) postittavat omilla rahoillaan minulle teoksensa, jonka painatuskulut ovat jo itse maksaneet. Erityisen turhalta tämä tuntuisi silloin, jos en sitten kuitenkaan kirjasta niin paljoa kiinnostuisi, että lukisin ja esittelisin sen blogissani. Mutta aina välillä vastaan toki kiitosten kera myöntävästi. Näin tein Mäntylän kirjan kohdallakin, koska pidän kovasti dekkareista ja aina on mukava tutustua uusiin, erityisesti kotimaisiin tekijöihin. Koetan pitää kiinni siitä linjasta, että pyytämistäni tai luvallani minulle lähetetyistä kirjoista jossain vaiheessa tulee juttua blogiini. Olisi kivaa kehua kaikkia saamiani kirjoja, mutta aina en vain voi niin tehdä.

Valitettavasti Älä ryhdy vieraan leikkiin ei kolahtanut sitten yhtään. Väärä kohderyhmä vai missä mätti? Oikeastaan mätti aika monessakin kohtaa. Pidän monenlaisesta dekkariksi luokiteltavasta kirjallisuudesta, enkä pistä pahakseni rankempaakaan menoa tai roisia huumoria. Dekkarissa pitää olla vauhtia, vaarallisia tilanteita ja kiinnostavia henkilöitä. Kielen pitää toimia ja mielellään tyyli saisi olla persoonallinen. Juoni on keskeinen ainesosa, mutta hyvä huumori, taitava miljöökuvaus ja omintakeisuus noin ylipäätään pelastavat usein paljon.

Mäntylän kirja alkaa kehyskertomuksen palasella, joka ajoittuu viitisen vuotta myöhemmäksi kuin itse tarina. Minäkertoja on vetäytynyt piilopirttiin nuolemaan haavojaan, kun saa yllätysvieraaksi ystävänsä ja kollegansa Teemu Jurkan. Kaverukset alkavat muistella kesää, joka ’muutti heidän elämänsä’, toisin sanoen sai minäkertojan vetäytymään yksityisetsivän uralta jonkinlaiselle eläkkeelle ja Jurkan vakavasti miettimään samaa ratkaisua.

Sitten palataan ajassa taaksepäin vuosituhannen vaihteen tuntumaan, kesäkuun 13. päivään ja perjantaihin. Minäkertoja, porilainen yksityisetsivä Matti-Juhani Jahnukainen käy vaateostoksilla, ihastuu sirpakkaan myyjättäreen ja vetää pukukopissa huomaamattaan päälleen vieraan takin, jonka taskussa on kännykkä. Kun puhelin soi, Jahnukainen vastaa ja joutuu mukaan vieraan leikkiin.

Mikä tuo leikki sitten oikein on, ei oikein minulle auennut. Menneisyydestä tunkee pintaan tavaraa, joka jää ilman kunnon selitystä. Jahnukainen tekee vastentahtoisesti yhteistyötä paikallisen rikospoliisi Raution kanssa. Rautio on merkillisen ristiriitainen hahmo ja käyttäytyy epäloogisesti. Jahnukainen ei ole sen loogisempi, eikä tilannetta paranna, että ainakin kolmesti Jahnukaiselta menee totaalisesti muisti kirjan tarinan mittaan. Myös puolivälissä mukaan tulevalla toisella yksityisetsivällä Teemu Jurkalla on ongelmia muistin kanssa. Tähän menetelmään turvaudutaan kirjassa luvattoman usein, sillä kertakin on minusta yleensä liikaa. Ensimmäisen muistinmenetyksensä aikana Jahnukainen on ehkä sekaantunut murhaan ja tuhopolttoon. Ainakin hän saa niistä tuntemattomaksi jäävältä taholta maksun selvinä seteleinä, jotka kaveri surutta pistää samoin tein sileäksi porilaisissa liikkeissä.

Menneisyydestä putkahtaa myös Ruotsalaiseksi nimitetty vaarallinen rikollinen, joka vankilasta päästyään alkaa vainota Jahnukaista ja uhota kostavansa vankilaan joutumisensa. Tässä touhussa ei ole sen kummempaa logiikkaa. Tilaisuuksia kostoon on vaikka kuinka, mutta oikein mitään ei kuitenkaan tapahdu. Lisää ruumiita tulee tiuhaan tahtiin, mutta mitään tutkimuksia Jahnukainen, Jurkka tai oikein poliisikaan ei saa aikaiseksi, ei vaikka oikein Helsingistä lähetetään vahvistustakin virkavallan joukkoihin.

Aineksia juonessa on siis kosolti: pari yksityisetsivää, poliiseja eri lajeja, kansainvälisiä (?) roistoja, murhia, tuhopolttoja, huumeita, seksiä, väärennöksiä. Punainen lanka vain tuntuu ainakin lukijalta katoavan pahan kerran, enkä lopussakaan oikein ollut kärryillä, mistä oli kyse. Mentaalinen punakynä heilui myös lukiessani aika lailla. Jos olisin kirjoittajan kustannustoimittaja, antaisin hänelle ohjeeksi lukea kosolti hyvää kotimaista kirjallisuutta kielen notkistamiseksi sekä osallistua jollekin kirjoittamiskurssille, jolla hiotaan erityisesti tyyliä ja dialogia, tuota monen kirjoittajan kompastuskiveä.

Kustannustoimittaminen ja kustantaminen ylipäätään alkoi jälleen tätä dekkaria lukiessani toden teolla mietityttää. Olen avautunut aiheesta muutaman kerran aiemminkin, ja yllättäen (tai sitten ei) ensimmäisen avautumiseni aiheutti juuri Nordbooks-kustantamo, joka on Mäntylän kirjan kustantanut. Olen huomannut, että monella ihmisellä on kiihkeä halu olla kirjailija. Kustannuskynnyksen korkeutta manaillaan monesti, mutta asialla tuntuu olevan myös kääntöpuolensa. Jotkut (pienehköt?) kustantamot julkaisevat selvästi keskeneräisiä teoksia. Minusta tämä on arveluttavaa puuhaa.

On vaarallista heittää keskeneräinen teos ’susille’, kriitikoiden ja lukijoiden ’raadeltavaksi’. Edellisestä Mäntylän romaanista Punatukkaiselle tytölleni toteaa Pertti Vuorela Ruumiin kulttuurissa (2/2013): ”Dekkarissa on liikaa yritystä ja juonikin on melko kökkö.” Olisin toivonut, että voisin sanoa, että kehitystä näyttäisi tapahtuneen toisen rikosromaanin kohdalla. Mäntylä ei kuitenkaan näytä masentuneen negatiivisesta kritiikistä, sillä olen hänen Facebook-sivunsa perusteella ymmärtänyt kolmannen käsikirjoituksen olevan loppusilausta vailla. Toivottavasti kolmannen kohdalla kustantamo tekee lopulta oman osuutensa ja käy läpi kirjan rakenteen ja tyylin huolella! Tosin kovin toiveikas en ole sen perusteella, mitä kustantamon nettisivujen perusteella on firmalla tarjota kirjailijoilleen.

Vilpittömästi toivotan onnea Juha Mäntylälle dekkarikirjailijan kivikkoisella uralla. Sitkeys toivottavasti palkitaan. Lämpimät kiitokset myös kirjasta!

Juha Mäntylä: Älä ryhdy vieraan leikkiin

Nordbooks 2013. 301 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kirjailijalle!

Juha Mäntylä (toim.): Joulukalenteri. 24 jännityskertomusta

”Ruumis on jäänyt tuohon makaamaan, hankalasti keittiön ja eteisen väliin, sen yli pitää hypätä, hop, kun vie roskat ulos.”

Dekkarinystävien jouluvalmisteluja on tänä vuonna helpotettu merkittävästi, koska jo kesällä ilmestyi takuuvarma valinta joulukalenteriksi eli Joulukalenteri. 24 jännityskertomusta.

Joulukalenteri on mainio idea. Kahdeltakymmeneltäneljältä kirjoittajalta on pyydetty jouluaiheinen rikosnovelli. Joukossa on tunnettuja, asemansa vakiinnuttaneita kirjailijoita mutta myös koko joukko harrastajakirjoittajia sekä useita näiden välimaastoon sijoittuvia, jotain jo julkaisseita tai esikoiskirjaansa kirjoittavia tekijöitä. Kirjoittajien nimet ovat alla:

Henry Aho

Jaana Ala-Huissi

Anja Erämaja

Kari Hanhisuanto

Krista Hietakangas

Harri V. Hietikko

Sinikka Huusela

Aila Juvonen

Miia Kahila

Piia Kaikkonen

Jussi Katajala

Markku Keisala

Sonja Kinnunen

Jussi Kokkonen

Samuel Monk

Harri István Mäki

Juha Mäntylä

Raimo Mörö

Helena Numminen

Milla Ollikainen

Jasu Rinneoja

Tarja Sipiläinen

Pia Tervo

Helena Väisänen

Kirja on taitettu kekseliäästi niin, että novellit ovat kirjoittajan mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Se ei kuitenkaan ole lukemisjärjestys, vaan novelleille on arvottu (?) luukkunumero. Numerointi löytyy etukannen liepeestä:

Kun liepeen avaa, löytyy luukun takaa novellin sijainti kirjassa. Ohje löytyy takakannesta. 

Luin novellit tässä järjestyksessä, mutta tietenkään mikään ei estä etenemästä alusta kohti loppua. Idea on kuitenkin ihan hauska ja teemaan sopiva.

Kun pyydetään teksti näin monelta ja monenlaiselta kirjoittajalta, on väistämätöntä, että sisällön taso vaihtelee. Joulukalenterissakin on joukko oikeita dekkarinovellihelmiä, mutta on myös sitten tekstejä, joiden päätymistä kansien väliin ei oikein jaksa ymmärtää. Seassa on myös muutamia sellaisia novelleja, joiden ennestään tuntemattomat tekijät aion painaa visusti mieleeni, sillä odotettavissa on vielä paljon mielenkiintoista luettavaa.

Idea jouluun liittyvästä jännitysnovellista ei sekään ihan kanna läpi antologian. Osassa teksteistä joulu ja jouluisuus on selvästikin päälle liimattu mauste. Tapahtumat on sijoitettu jouluun tai joulukuuhun, vaikka juoni toimisi sellaisenaan yhtä hyvin vaikka juhannuksena. Parhaita idean kannalta ovatkin novellit, joissa joulu liittyy olennaisena osana juoneen. Jos taas unohtaa tuon pakkojoulun, löytää kirjan kansien välistä mainiota dekkariviihdettä.

Henry Ahon Pukkikeikalla kertoo pikkurikollisista, jotka päättävät tehdä elämänsä keikan jouluaattona parhaaseen joulupukkikierrossesonkiaikaan. Älynlahjat eivät pienessä ryhmässä jakaannu ihan tasaisesti, ja niinpä ovelasti kehitetty suunnitelma ajautuukin nopeasti odottamattomaan suuntaan. Lopussa odottaa vielä mukava yllätyskoukku. Aho onkin julkaissut jo seitsemän teosta ja hän taitaa useita kirjallisuuden genrejä.

Jaana Ala-Huissin Sinisessä Volkswagenissa on piinaava tunnelma, johon oli helppo eläytyä, ainakin opettajan. Maria on lukion äidinkielen opettaja, joka alkaa saada kummallisia puheluja ja nimettömiä kirjeitä. Kammottavinta ainakin minusta oli Marian saama kirje, joka oli koottu hänen omalla käsialallaan kirjoitetuista teksteistä. Sisältö oli saatu muutettua leikkaamalla ja liimaamalla niin, että se oli opettajan oppilaalle kirjoittama viettelykirje. Ala-Huissi on osunut ajassa olevaan ilmiöön pelottavalla tarkkuudella. Valitettavasti novellin lopussa jännite katoaa.

Anja Erämajan Itsenäisyyspäivä (luukku 6, tietysti) on antologian mielenkiintoisimpia novelleja, josta on myös tuo ylinnä oleva lainaus peräisin. Erämaja on julkaissut aiemmin kolme runokokoelmaa, ja tämä novelli on hänen ensimmäinen rikostekstinsä. Kirjailija yhdistää loistavalla tavalla psykologisen jännityksen ja runon keinot. Kieli on kiehtovaa, ja sen lisäksi Erämajan tekstissä on paikoin moderneille runoille ominaisia typografisia ratkaisuja. Oivallista! Myös tarina itsessään on aito helmi; pieni muodoltaan mutta suuri sisällöltään. Lukijaa ei aliarvioida, vaan loppuun on jätetty sopiva mahdollisuus tajuta itse.

Aivan loistava revittely niin kielen kuin tarinankin tasolla on Harri V. Hietikon Ja tapahtui niinä päivinä. Huumorilla höystetty absurdi jouluagenttitarina maistui kyllä, kiitos. Päätös: Hietikkoa on luettava (pian) lisää. Mukava tvisti on myös Miia Kahilan poliisinovellissa Kera kullan ja mirhamin. Nopeilla vedoillakin vedeltynä päähenkilö rikosylikonstaapeli Linnea Nyholm on mielenkiintoinen hahmo, jonka edesottamuksista lukisin mieluusti lisää. Neidossa on sellaista särmää, jota suomalaisissa naispoliiseissa harvoin tapaa, ainakaan kirjallisuudessa.

Piia Kaikkonen yllättää myös positiivisesti. Kaksi dekkaria julkaissut Kaikkonen on kirjoittanut hieman erilaisen tarinan, joka sijoittuu rapakon taakse. Edwardin joulu on valmiiksi hiottu novelli. Sankarina on varsinainen antisankarin perikuva, mutta joulun henki tai ainakin jokin saa köntyksen lopulta liikkeelle. Markku Keisalan Joulurahaa-novellissa on mukavan nostalgista menneen maailman tunnelmaa, ja loppuhuipennuksessa on vähällä tulla todella kuumat paikat!

Milla Ollikaisen Veikossakin on mukavaa kierrettä. Jouluaattona aika harva asia tuntuu olevan sitä miltä näyttää! Joulupukin naamion takana kulkeva saattaa joutua odottamattomiin tilanteisiin. Pia Tervon Erilainen joululahja pelaa dekkarigenren muinaisten ohjeiden vastaisesti kaksoisolennolla, mutta panokset pelissä ovat kutkuttavan kovat, joten riski kannattaa ottaa.

Kustantaja Reunan mukaan vuonna 2014 kirjoittajat lahjoittavat kaikki kirjan tuotot Hyvä joulumieli -keräykseen vähävaraisten lapsiperheiden tukemiseen, mikä loistavasti sopii sekin jouluteemaan.

Juha Mäntylä (toim.): Joulukalenteri. 24 jännityskertomusta

Reuna 2014. 392 s.

Arvostelukappale. Kiitokset Markku Keisalalle!

Toinen euroni #lukuhaaste-kampanjaan.

***
Blogi-ystäväni Booksy kirjoitti sattumalta samaan aikaan kauhunovellikokoelmasta Hotelli ikuisuus, jonka tekstit ovat Henry Ahon ja Jaana Ala-Huissin käsialaa.