Eeva Helle: Seitsemän päivää

Sotien jälkeen nuori Eeva Joenpelto tarvitsi lisäansioita Nuori Voima -lehden toimituspalkkioiden oheen. Aviomies Jarl Hellemann työskenteli jo Tammessa, ja lopulta kumpikin päätti kokeilla siipiään kirjailijana, kirjoilla kun oli hyvä menekki. Omilla nimillä ei kuitenkaan kirjoja lähdetty julkaisemaan, vaan otettiin käyttöön pseudonyymit.

Eeva Joenpelto julkaisi esikoisteoksensa Seitsemän päivää kirjailijanimellä Eeva Helle, joten kovin aktiivisesti ei taidettu haluta salanimen taakse kätkeytyä. Teosta on luonnehdittu ’ekspressionistiseksi kokeiluksi ja moraliteetiksi, jopa dekkariksi’. Elämäkertateoksessa Elämän kirjailija Eeva Joenpelto Helena Ruuska toteaa useaan otteeseen, että Joenpelto halusi myöhemmin mieluiten unohtaa koko teoksen.

Niin tai näin, Seitsemän päivää on edelleen ihan lukukelpoinen tiivis psykologinen rikosromaani. Rakenne on monista genren teoksista tuttu, eli alkuun lähdetään lopusta. Pikkukaupungin vanhapoikakirjakauppias Ilmari Malmström tupsahtaa ryvettyneenä ja sekavana poliisilaitokselle pääsiäissunnuntaina ja haluaa tunnustaa murhan. Hän on tappanut nuoren naisen nimeltä Iris Kivi. Poliisikomisario on vähintäänkin epäuskoinen.

Sitten palataan ajassa pääsiäisviikoin maanantaihin, jolloin kirjakauppias Malmströmin elämä muuttui. Hänen kirjakauppaansa ilmestyy huikaisevan kaunis mutta röyhkeä nainen, Iris Kivi. Ensikohtaaminen tekee ihmisiä ja erityisesti naisia välttelevään Malmströmiin niin ravistelevan vaikutuksen, että hän tapojensa vastaisesti ryyppää itsensä tukevaan humalaan. Se taas järkyttää hänen uskollista vanhaa taloudenhoitajaansa Idaa syvästi.

Tapahtumia seurataan sekä Ilmarin että Iriksen näkökulmista, ja kummankin henkilön luonnetta sekä historiaa valotetaan. Iriksen tilanne on tukala. Hän on mukana rikkaan johtaja Airolan seurueessa, joka on tullut miehen kustantamana viettämään pääisäistä kaupunkiin. Iris on ollut aikanaan Airolan rakastajatar, mutta on tullut aikoja sitten syrjäytetyksi. Jostain syystä hän edelleen roikkuu mukana, ainakin osittain rahattomuuttaan, mutta myös ylpeyttään.

Kuten oletettua, Ilmarin ja Iriksen tiet risteävät uudelleen, ja Iris viettelee kokemattoman Ilmarin. Ruuska pitää rakastelukohtauksen kuvausta ajalle epätyypillisen realistisena, mitä se varmasti onkin. Nykylukijaa se lähinnä huvittaa suorasukaisuutta tavoittelevassa kainoudessaan. Sen sijaan minua hätkäytti kylmäävän yksityiskohtainen ja verinen kuvaus kahdesta laittomasta abortista, joihin Airola on Iriksen pakottanut heidän rakkaussuhteensa aikana. Vastaavaan en ole juuri törmännyt uudemmassakaan kirjallisuudessa.

Hyvästä pohjustuksesta huolimatta Ilmarin ratkaisu tulee kuitenkin vähän yllätyksenä, tosin niin se tulee järkyttävänä yllätyksenä hänelle itselleenkin, ja romaanin viimeiset virkkeet ovat pysäyttäviä.

Eeva Helle: Seitsemän päivää
Kansankirja 1946. 184 s.

Kirjasto.

Lähteenä myös
Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto
WSOY 2015. 498 s.

Vetää kaikista ovista Sammatin Vaahterateatterissa

Yksi ikisuosikkini kotimaisista kirjailijoista on ehdottomasti Eeva Joenpelto. Olen vuosia sitten jo lukenut suurimman osan hänen tuotannostaan, ja Lohja-sarjasta tein aikoinaan jonkin seminaarityönkin. Elämän rouva, rouva Glad oli pääsykoekirjana, kun muinoin hain opiskelemaan Turun yliopistoon. Kirjoja nököttää rivi hyllyssänikin, ja osa on lainassa ystävillä. Työelämän muutokset ovat sittemmin kuljettaneet minut aivan Lohja-sarjan maisemien ytimeen, Lohjan keskustaan, sinne kalkin ja puun hajuiseen kaupunkiin.

Jos Eeva Joenpelto eläisi, hän täyttäisi tänään 95 vuotta. Syntymäpäivän kunniaksi Tuijata-blogin Tuija järjesti kirjablogeissa teemapäivän, jonka mittaan eri blogeissa on julkaistu juttuja Joenpellon teoksista. Itse lupauduin mukaan kesäteatterijutulla.

Joenpellon syntymäpäivä on luonnollisesti huomioitu hänen kotiseudullaan Lohjalla ja Sammatissa monin tavoin. Paikallinen harrastajateatteri, sammattilainen Vaahterateatteri on juhlan kunniaksi valinnut kesän näytelmäkseen Joenpellon romaanista Vetää kaikista ovista Jaakko Kivistön dramatisoiman tekstin. Esityspaikka jo itsessään on kokemisen arvoinen, sillä Sammatin Sampomäki sijaitsee Paikkarin torpan välittömässä läheisyydessä. Väliajalla voi käydä vilkaisemassa Elias Lönnrotin näköispatsasta, joka hieman absurdisti tönöttää torpan pihaniityn kupeessa.

Puitteet olivat siis kunnossa erinomaista säätä myöten (14.6.). Eikä näytelmä tuottanut pettymystä, päinvastoin. Koko pieni työporukkamme nautti täysin siemauksin illasta, ja me naisihmiset pyyhkäisimme salaa pari kyyneltäkin silmäkulmistamme.

Kivistö on tehnyt hyvää työtä tiivistäessään Joenpellon romaanista olennaisen. Romaani on toki omalla tavallaan aulis kääntymään näytelmäksi, koska siinä on runsaasti nasakkaa joenpeltomaista dialogia, jonka voi ja jota kannattaa hyödyntää sellaisenaan. Tosin tässä on sitten oma lisäkierteensä, koska Joenpelto on kirjoittanut dialoginsa pieteetillä paikallista murretta käyttäen. Harrastajanäyttelijälle haaste voi olla kova, ja siitä ainakin yksi seurueestamme antoikin pari kriittistä kommenttia. Lohjalainen ei sano ’Gröönruus’ vaan reilusti ’Röönruus’.

Muhevinta kieltä ja juurevinta murretta romaanissa ja näytelmässä käyttää Tilta Grönroos, suutarin punaleski ja kauppias Hännisen Salme-vaimon serkku. Tiltan rooliin on saatu mainio Marja Koski, jonka hoikka olemus ja räväkkä ulosanti sopivat kaikin puolin hienosti osaan. Salmen, jota näytelmässä esittää Tuija Latvakangas-Koivisto, ja Tiltan ystävyys on keskeinen näytelmän teema. Sota on heittänyt serkukset vastakkaisille puolille, mutta naisten ystävyys kantaa poliittisten kuohujen yli. Avioliitot, haaveet rakkaudesta ja lapset yhdistävät naisia.

Hännisen kaunis Anja-tytär (Taika Tenhunen) kihlautuu Lauri Julinin (Jyri Saatsi) kanssa. Lauri on Oskari Hännisen (Seppo Lehtelä) toivevävy, sitoohan avioliitto Hänniset tiukasti Julineihin, mikä parantaa Hännisen bisnesnäkymiä. Hänninen saa karvaasti kokea nahoissaan länsiuusmaalaisen sisäänpäinlämpiävyyden: vuosikymmentenkään asuminen paikkakunnalla ei tee muualta tulleesta samanarvoista syntyperäisten kanssa. Kun taustalla vielä on epämääräinen konkurssi, ei luotettavan miehen mainetta voi ansaita millään, ei edes kirkkoväärtinä.

Liian myöhään Anja tajuaa, ettei kunnollinen ja siloinen Lauri sittenkään ole hänelle se oikea. Punavankileiriltä juuri ja juuri hengissä selvinnyt Grönroosin Vieno (Arttu Keisala) sen sijaan tuntuu kummallisen voimakkaasti vetävän ylioppilasneitoa puoleensa. Tätä en muuten parikymppisenä lukijana voinut lainkaan ymmärtää!

Näytelmä siis seuraa uskollisesti romaanin tarinaa, mikä ainakin minusta on pelkästään hyvä asia. Kovin rohkeita poikkeamia tai tulkintoja en olisi toivonutkaan. Perinteinen toteutustapa sopii tähän tekstiin ja ympäristöön oikein hyvin. Vaahterateatterissa ei myöskään ole sorruttu liialliseen kuvittamiseen, kuten toisinaan harrastajateattereissa näkee. Lavastus on toteutettu huolella, ja tarpeistokin on koottu pääosin virheittä. Muutamia anakronistisia yksityiskohtia toki tarkkasilmäinen seurueemme esityksestä poimi.

Pidin kovasti siis Marja Kosken Tiltasta. Samaten minuun vetosi Mikko Jaakkolan esittämä kaupparatsu Matti Reima, ja Inkerin roolissa Mia Hakalakin on oikein luonteva. Seppo Lehtelä kauppias Hännisenä on myös oivallinen.

Sampomäelle suuntaaville vinkiksi, että ihan ensimmäiset penkkirivit eivät ole parhaat paikat, koska näytelmä tapahtuu myös katsomon sivuilla. Kannattaa siis kavuta hieman ylemmäs. Äänentoiston ansiosta kaikki kyllä kuuluu hyvin koko katsomoon. Muut vinkit kesäteatteriin kannattaa kurkata edellisestä jutustani!

***

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista
Dramatisointi Jaakko Kivistö, ohjaus Anna Rimpinen.


Lippu ostettu itse.

Kurkkaa myös juttuni Vetää kaikista ovista -äänikirjasta.

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Aika tarkalleen vuosi sitten juhlistin blogini sadatta julkaistua kirjoitusta sadan lukemani naiskirjailijan ja heidän teostensa luettelolla. Listalta löytyy myös takavuosina kovastikin ihailemani Eeva Joenpelto ja hänen Lohja-sarjansa. Sirpa Kähkösen loistavaa Kuopio-sarjaa olen pariinkin kertaan kehunut Lohja-sarjan veroiseksi, enkä suotta. Kumpikaan sarja ei tuossa vertailussa tule mielestäni kaltoin kohdelluksi, vaikka ne edustavatkin selvästi omaa aikaansa ja tyyliään.

Olen lukenut suurimman osan Joenpellon kunnioitettavasta tuotannosta, joka alkoi jo vuonna 1946. Viimeinen teos ilmestyi vuonna 2000. Joenpelto oli hyvin suosittu lukijoiden keskuudessa 1970- ja 80-luvuilla. Esimerkiksi omaan kotiini hankittiin monia hänen teoksiaan kirjakerhoversioina. Kun pyrin opiskelemaan 80-luvun puolivälissä, pääsykoekirjana oli muistaakseni Elämän rouva, rouva Glad. Vuonna 1994 Joenpelto sai Finlandia-palkinnon kirjasta Tuomari Müller, hieno mies, joka on hänen toiseksi viimeinen teoksensa. Monet ovat sitä mieltä, että viimeiseksi jäänyt, katkerasävyinen Uskomattomia uhrauksia, olisi saanut jäädä julkaisematta. Siinä Joenpelto käsittelee tarinan kautta mm. julkista terveydenhuoltoa ja sen kammottavaa tilaa. (Aika pelottavaa, koska asiat tuskin ovat noista päivistä ainakaan parempaan suuntaan menneet.)

Lohja-sarjan olen lukenut kokonaan varsin nuorella iällä ja sen aloitusosan Vetää kaikista ovista ainakin kahdesti, sillä olen tehnyt sen dialogin murrepiirteistä jonkin tutkielman yliopistossa. Kirjat ovat olleet jo siksikin aikoinaan kiinnostavia, että ne sijoittuvat varsin lähelle, Lohjalle. Joenpelto oli syntynyt Sammatissa vuonna 1921 ja asui Lohjalla ja Sammatissa pitkään. Hän testamenttasi talonsa kirjailijakodiksi, jossa proosakirjailijat saavat viettää eripituisia jaksoja kirjoittamassa. Mm. Katja Kettu on asunut Sammatin talossa hiljattain.

”Omaleimainen epiikka, joka tavoittaa ajan hengen ja tarkat yksityiskohdat, sisältäpäin eletyt henkilöt, etevä kerrontatekniikka ja kieli sekä mainio murteenkäyttö dialogeissa takasivat teoksille myös suuret painokset.” Näin Joenpeltoa luonnehditaan teoksessa Suomalaisia kirjailijoita (Otava, 2004). Monissa kirjallisuuhistorioissa Joenpeltoa luonnehditaan historiallisen laajan epiikan perinnönjatkajaksi, Linnan ja Viidan seuraajaksi. Hänellä vain keskiössä on usein nainen, vahva ja sitkeä taistelija.

Kahdenkymmenen vuoden takaisia lukumuistoja oli mukava virkistää äänikirjan avulla. Todennäköisesti en olisi tähän kirjaan tullut muuten tarttuneeksi, vaikka koko sarjan olen hyllyyn hankkinut enkä ole siitä raaskinut luopuakaan. Vetää kaikista ovista -kirjan lukee taitava Liisa-Maija Laaksonen, joka tekee sen kerrassaan hykerryttävän hienosti! WSOY:lle myös kiitokset kirjan ottamisesta äänikirjavalikoimaan. Toivottavasti myös jatko-osat on tarkoitus julkaista. Sitä tosin ihmettelen, miksi äänikirja on julkaistu kolmena erillisenä osana, kussakin kuusi levyä. Kahdeksantoista levyn paketti nyt ei olisi ollut mahdoton. Vielä mukavampaa olisi tietysti saada kirjat todella kätevässä mp3-levymuodossa.

Muistin, että kirja on hyvä, mutta en muistanut, että se on niin loistava kuin se on. Ajattelen myös, että vasta nyt ymmärsin kirjasta oikeasti jotakin. Sitä on turha lukea kovin juonipainotteisesti, vaikka juoniakin siinä on. Kyse on paljon enemmästä. Joenpelto kuvaa tässä sarjassa muutaman uusmaalaisen pikkukaupunkilaisperheen kautta suomalaisuuden historian kipupisteitä.

Kirjat siis sijoittuvat Lohjalle, vaikka paikkakunnan nimeä ei kertaakaan mainita. Seutu on kuitenkin vaivattomasti tunnistettavissa. Kirjan alkuluvussa Joenpelto kertoo muutamalla vedolla Hjalmar Linderin kiehtovan elämäntarinan. Linder oli Mustion linnan omistaja ja Lohjan sellutehtaan perustaja, jonka elämästä Raija Oranen on hiljattain julkaissut romaanin Metsästäjän sydän. Lohjan seudun historiasta kiinnostuneille suosittelen sitäkin.

Tapahtuma-aika sarjan aloitusosassa on keväästä 1919 pari vuotta eteenpäin. En voi olla ihailematta ajankohdan valinnan onnistuneisuutta.  Kansalaissota ja itsenäistyminen ovat takana, mutta sodan vaikutukset tavallisten ihmisten elämässä ovat täysillä läsnä. Jotenkin on kuitenkin eteenpäin rämmittävä, yritettävä selviytyä, unohtaa ja antaa anteeksikin. Jos voi.

Näkökulmatkin teoksessa ovat tarkasti mietittyjä. Keskeiset henkilöt edustavat hyvin erilaisia ajan ihmisiä ja aatteita. Joenpelto myös osoittaa, miten rajalinjat saattoivat repiä jopa perheitä hajalle, kun puoli oli valittava.

Keskiössä on Hännisen kauppiasperhe. Salme ja Oskari Hänninen ovat kumpikin ponnistaneet paremman leivän syrjään kiinni vaatimattomista oloista. Hänninen itse on muuttanut paikkakunnalle Itä-Suomesta, Salme maalaiskunnasta. Tämä ulkopuolisuus leimaa heitä edelleen, vaikka kylässä on asuttu jo vuosikymmeniä. (Tämä uusmaalaisten luonteenpiirre on karua todellisuutta vielä tänäkin päivänä.) Oskari Hänninen on maataloustarvikekauppias, jonka mainetta rasittavat paitsi ulkopaikkakuntalaisuus myös taakse jäänyt konkurssi. Salme koettaa kuluttaa aikaansa kotirouvana, vaikka kotona ei oikein mitään tekemistä olekaan. Aikuiseksi kasvaneet tyttäret Inkeri ja Anja ovat lentämässä pesästä. Anja pääsee kirjan alussa ylioppilaaksi ensimmäisten paikkakunnan oman koulun kasvattien joukossa. Salmen seurana on vanha Mari, kotiapulainen, joka muistaa vielä suurten nälkävuosien aikaisia asioita.

Oskari Hänninen yrittää kaikkensa päästäkseen arvostettuun asemaan. Hän kuuluu suojeluskuntaan, pyrkii kirkonisännän tehtäviin ja aloittaa talohankkeen paikallisen talollisen Julinin kanssa. Mikään ei kuitenkaan tahdo mennä niin kuin Hänninen on toivonut. Vanhuus tuntuu lähenevän vauhdilla, ja avioliitto on kokonaan menettänyt makunsa. Hänninen korkeintaan murahtelee vaimolleen, jota tuntuu olevan yhä vaikeampi sietää. Pariskunta vaikuttaa toivottoman leipiintyneeltä ja vanhalta. Karua on, että Salme on kirjan alussa 47-vuotias, Oskari vähän vaille 50.

Hänninen kannustaa nuorempaa tytärtään Anjaa avioitumaan liikekumppaninsa Julinin pojan Laurin kanssa. Nuoret opiskelevat kansakoulunopettajiksi. Anja kuitenkin epäröi, koska on kesällä kokenut yllättävän romanssin pikkuserkkunsa Vienon kanssa. Vieno on taistellut punaisten puolella ja vapautuu vuoden 1919 keväällä vankileiriltä hädin tuskin hengissä. Kun Hännisen korviin tulee huhuja tyttären touhuista, seuraa ankara kurinpalautus. Myöskään Inkerin sulhasehdokas, kaupparatsu Matti Reima, ei miellytä Hännistä. Tyttärille pitäisi saada jotakin parempaa, kuten hyvän talon poika Lauri, joka kiltisti osallistuu aktiivisesti suojeluskuntatyöhön ja suhtautuu ihanteellisesti kansansivistystyöhön.

Julin itse edustaa kirjassa vakaata uusmaalaista talollista, joka mieluiten pysyttelee taustalla eikä voi sietää teeskentelyä tai näyttämistä. Julinin vaimo on kuollut punaisten heitettyä pommin pariskunnan makuuhuoneeseen, ja nuorempi poika on menehtynyt Aunuksen taisteluissa, jonne on karannut. Julin ei kuitenkaan ole katkera vaan viimeiseen saakka oikeudenmukainen. Hädänalaisten punaisten ahdinkoa ei saisi hänen mielestään käyttää hyväkseen.

Punaisista punaisin on punaleski Tilda Grönroos eli Tilta Kröönruusi, kuten hän itse itsestään puhuu. Tilta on Salmen serkku ja lapsuudenystävä. Naiset ovat olleet luokkaerostaan huolimatta myös aikuisiällä toistensa läheisimmät ystävät. Yhdessä on naurettu ja itketty. Sota kuitenkin veti rintamalinjan näiden naisten väliin. Romaani alkaa kohtauksella, jossa laiha, kuivettunut Tilta tulee Salmelle kertomaan, että hänen miehensä on kuollut vankileirillä lavantautiin. Tytär, 15-vuotias Hilja on kotona espanjantaudissa. Tilta pyytää Salmea puhumaan miehelleen, että tämä auttaisi saamaan Vienon pois leiriltä ennen kuin tämäkin on mennyttä. Salme ei uskalla luvata mitään, sillä Oskari on ankarasti kieltänyt olemasta missään tekemisissä punikkisukulaisten kanssa.

Joenpelto ei selitä mitään. Hän vain kuvaa näiden ihmisten kautta tapahtumia ja sitä, millaista näiden asioiden keskellä oli elää. Henkilökuvauksessa Joenpelto on mestari! Muistan nuorena kiemurrelleeni, kun Anja ei tajunnut olla tyytyväinen hyvään avioliittoonsa. Nyt ymmärrän aika paljon enemmän siitä, miksi Anjan on niin vaikea sulattaa tapahtuneita.

Politiikkaakin on tarinassa mukana, tietysti, olihan ajankohta poliittisen kuohunnan aikaa. Tilta on, kuten sanoin, punaisistakin punaisin, kostonjanoinen kommunisti, joka ei anna periksi. Uusi vallankumous tulee, on pakko tulla. Punavankileirillä kovia kokenut Vieno omaksuu maltillisemman sosiaalidemokraattisen linjan. Vienon kanta saa äidin epätoivoon, ja taistelu paikallisen työväenyhdistyksen hallinnasta on verinen pieneksi kutistuneessa perheessäkin.

Nautin kirjan vakaasta poljennosta, kuin rauhallisesti virtaavasta joesta. Aivan uskomatonta on myös tuo jo edellä mainittu murteen käyttö. Herkullisimmillaan se on sanavalmiin ja kiivaspuheisen Tiltan suussa, hänhän edustaa puhtainta työläistaustaa kirjan henkilöistä eikä edes yritä siivota murretta puheestaan, kuten vaikkapa Salme.

”Kui tei menittä ja annoitta tuara ruumiit juur siunattuu maaha. Mää sanosin Vianol, et nys se saaki lähtee muu saatol ku sil kerta o aikaa. Mää mene ja vie kukkasii Kröönruusi haural. Mää praakaa sen kans, mää reeraa juur nuukaa kui asjat o. Ettei sen tartte hualii, tämmöttis mei taistellaa eteskäsi. Aiv vaa. Ei se turhaspitte kuallu. Kyl  maailma viäl perkavuu ku menee aiv vaa ojetis eikä krinkuloitte yhtjääl ja toisjaal.”

On harmi, jos Joenpellon loistava tuotanto alkaa jäädä unholaan. Suosittelen ainakin tätä Lohja-sarjaa kaikille suomalaiseen pitkään proosaan ihastuneille.

Lohja-sarjan teokset:

Vetää kaikista ovista, 1974

Kuin kekäle kädessä, 1976

Sataa suolaista vettä, 1978

Eteisiin ja kynnyksille, 1980

Tämä on jälleen eräänlainen juhlajulkaisu, nimittäin puolitoistavuotisen blogini 300. kirjoitus. Olipa mukavaa tehdä se Eeva Joenpellon kirjasta! Kirjablogi on nykyään keskeinen osa elämääni ja myös identiteettiäni. Blogi on menestynyt mukavasti, sillä näinä päivinä rikkoutui myös 70 000 käynnin rajapyykki. Aika mahtavaa! Myös lukijapalkki lämmittää kirjoittajan mieltä. Yli 115 lukijaa on halunnut julkisesti rekisteröityä. Kiitos! Tästä on hyvä jatkaa.

***
Kurkkaa myös juttuni Vetää kaikista ovista -näytelmästä.