Rouva Pekosen luotsaamassa Eedenin täysihoitolassa on
täyttä. Eletään helteistä heinäkuuta 1930-luvun Terijoella (tai ainakin sitä
suuresti muistuttavalla paikkakunnalla). Meri on hopeavälkkeinen, hiekka
polttavaa ja ihmiset lomalla. Keittiössä lieden äärellä ahertaa keittäjätär
Karhu valmistaen toinen toistaan herkullisempia ruokalajeja. Apunaan hänellä on
vastavalmistunut suomen kielen maisteri Onerva Ojala, joka kiihkeästi odottaa
vastauksia työpaikkahakemuksiinsa.
Vieraslistalta löytyvät kampaamoyrittäjä Sylvi Aro, entinen
oopperalaulajatar rouva Bauer, harrastajataidemaalari-hammaslääkäri Kärppä,
flirttaileva kirjailija Armas Laeste, pönäkkä kauppaneuvos Latikka rouvineen,
tuore urheiluhullu aviopari Sund sekä neidit Leino ja Virrankoski. Tässä joukossa
lienee useita tuttuja henkilöitä niille, jotka ovat lukeneet Terttu Autereen aiempia romaaneja,
kuten hänen esikoisdekkarinsa Kuka
murhasikaan rouva Holmin? (Karisto 2014).
Minä en ole aiempia Autereen teoksia lukenut, vaan Kuolema Eedenissä on ensi kosketukseni
hänen tuotantoonsa. Takakansi lupaa nostalgista salapoliisiromaania ja kansikin
virittelee menneen maailman tunnelmiin, joten odotukset virittyivät jonnekin Agatha Christien taajuuksille. Ihan
eivät odotukset kuitenkaan täyttyneet tämän todellisen cosy mysteryn äärellä.
Alkuun päästään verkkaisehkosti. Jokainen täysihoitolan
asukas ja työntekijä esitellään ennen kuin kirjailija Laeste päästetään
hengestään. Tämä tapahtuu kuitenkin jo sivulla 27, joten sen voinee tässä
lukijoille paljastaa. Valitettavasti tämä onkin sitten koko teoksen
huippukohta. Paikalle hälytetään näyttävästi oikein lääninetsivä Juhani Kuikka
Viipurista, mutta eipä mies komeasta ulkomuodostaan ja tittelistään huolimatta
saa juurikaan eloa tapahtumiin.
Ihmisiä puhutetaan useampi kierros, joitakin heiveröisiä
johtolankoja seuraillaan, ja jossain vaiheessa lukijalle koetetaan tarjoilla
muutamaakin laihahkoa motiivia. Kuikkaa avustaa tutkimuksissa poliisiaseman
körmyjen lisäksi viehkeä Onerva minkä keittiötöiltään ehtii. On Onervan
ansiota, että poliisilla on edes yksi johtolanka mietittävänään. Miksi tämä
johtolanka jäi murhaajalta lähelle tekopaikkaa, ei selviä lukijalle.
Murha tuntuukin lopulta olevan vain jonkinlainen somiste
koko tarinassa. Sen ansiosta päästään päivittämään monien entuudestaan tuttujen
henkilöiden kuulumiset ja ihastelemaan huoletonta kesänviettoa kauniissa
paratiisissa. Yhden henkilön kuolema heittää vain heiveröisen varjon kaiken
ylle, ja tanssi jatkuu kasinolla entiseen tyyliin.
Autere kuvailee henkilöitään jokseenkin hengettömästi.
Kuikka ja Onerva lienevät jonkinlaiset päähenkilöt, mutta ei heistä lukijalle
juurikaan mitään irtoa. Yhtä värittömiksi jäävät muut henkilöt, joita on
runsaan laisesti. Säätä ja aterioita kuvaillaan ahkerasti, mutta tarinan kannalta
niillä ei ole merkitystä. Myös miljöö jää viitteelliseksi, eikä epookkiakaan
ole kovin kummoisesti rakennettu. Tunnelma on raukean nostalginen.
Minä kaipaan dekkariltani enemmän jännitettä, vaikkei
varsinaista jännitystä syntyisikään. Kuikka ja Onerva ovat liian plattuja
herättääkseen mitään tuntemuksia, eivätkä he täytä edes varvasosastoa Poirot’n
ja neiti Marplen saappaista. Harmitonta viihdettä Kuolema Eedenissä toki tarjoaa, ja sille lienee oma tilauksensa.
Terttu Autere:
Kuolema Eedenissä
Karisto 2016. 315 s.
Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.
