Hans Rosenfeldt: Surman susi

 

En ole lukenut ainuttakaan Michael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin yhdessä kirjoittaman Sebastian Bergman -sarjan dekkaria, vaikka mitä ilmeisimmin olisi kannattanut. Esimerkiksi Dekkarinetin Terttu Uusimaa ylistää sarjaa väsymättä. En myöskään tiennyt, että kaksikon sormet ovat olleet mukana lukuisissa tv-sarjakäsikirjoituksissa. Hans Rosenfeldt on esimerkiksi Silta-sarjan pääkäsikirjoittaja!

Rosenfeldt on nyt julkaissut ensimmäisen yksinään kirjoittamansa dekkarin Surman susi, joka aloittaa uuden sarjan. Sen päähenkilö on haaparantalainen poliisi Hannah Wester. Haaparanta dekkarimiljöönä on suomalaisittain erittäin kiinnostava, rajan pinnassa kun ollaan. Suomalaisia on mukana tarinassakin, ja tapahtumat itse asiassa käynnistyvät Suomen puolelta.

Hannah on vähän päälle viisikymppinen ankarista vaihdevuosioireista kärsivä poliisi, vaimo ja äiti. Avioliitto Thomaksen kanssa tuntuu omituisesti väljähtyneen, vaikka ainakin Hannah on olettanut, että se saisi uutta virtaa nyt kun lapset ovat muuttaneet pois. Tosin Hannahilla itsellään on sivusuhde, jonka tarkoitus on tyydyttää hänen fyysiset tarpeensa. Pariskunnan menneisyyteen kätkeytyy vakava trauma, joka paljastuu vähitellen lukijallekin.

Haaparannan poliisin unelias rauha rikkoutuu, kun riistahoitajat löytävät myrkytykseen kuolleen suden. Tutkimuksissa huomataan, että se on viimeiseksi syönyt ihmislihaa. Johtopäätös on, että jossakin metsässä on raadeltu ruumis. Kun se löydetään, havaitaan, että uhria on ammuttu ja se on mitä ilmeisimmin ollut mukana kolarissa ennen metsään joutumistaan. Kuka uhri on ja miten hän on päätynyt susien ateriaksi?

Lukija tietää reilusti poliisia enemmän, sillä tarinaa seurataan eri näkökulmista. Metsästä löytynyt raadeltu ruumis on Vadim, venäläisen Valeri Zakornyin johtaman rikollisliigan jäsen, joka päätti vetää välistä oikein kunnolla. Rovaniemen liepeille jäi vain läjä ruumiita, kun Vadim häipyi paikalta mukanaan kymmenen kilon huume-erä ja 300 000 euroa käteistä rahaa. Vähemmästäkin saa paitsi poliisit myös venäläisen rikollispomon lähettämät tappajat peräänsä.

Zakornyi lähettää Haaparantaan Katjan, nuoren naisen, joka on lapsena otettu Akatemiaan ja koulutettu häikäilemättömäksi tappokoneeksi. Katjan tehtävä on selkeä: etsi rahat ja huumeet sekä tapa ne, jotka ovat ne vieneet. Kymmenvuotisella aktiiviurallaan Katja ei ole vielä kertaakaan epäonnistunut, joten hän saapuu apeanoloiseen ruotsalaiseen pikkukaupunkiin itsevarmuutta uhkuen. Pian alkaakin ruumiita kertyä, mutta rahat ja huumeet eivät ota löytyäkseen.

Rosenfeldt kieputtaa juonta herkullisesti ja hyödyntää oivaltaen niitä mahdollisuuksia, joita pienellä paikkakunnalla tapahtuvien vakavien rikosten selvittämisessä on. Poliisi on tottumaton massiivisiin operaatioihin, mutta toisaalta ulkopuolelta tulevat rikolliset eivät osaa tulkita paikallisia olosuhteita ja ihmissuhdeverkostoja riittävästi. Sattumalla on myös oma osuutensa, jota kukaan ei osaa ammattitaidosta ja kaikesta teknisestä osaamisesta huolimatta ennakoida.

Surman susi on tiukkatahtinen trilleri, jossa on paikoin silmitöntä väkivaltaa. Ruumiita kertyy lopulta melkoinen pino. Silti Rosenfeldt onnistuu syventämään jonkin verran henkilöitäkin niin, että lukija kiinnostuu heidän kohtaloistaan. Eikä kokenut käsikirjoittajakaan tietenkään pääse pilkuistaan, vaan tarina etenee luistavasti kohtauksittain koukuttaen lukijan tehokkaasti. Tämä ei siis suinkaan ole moite, vaan ehdottomasti kehu.

Tarinassa saadaan useita juonilinjoja päätökseen, mutta tärkeimmät jäävät kutkuttavasti auki. Kyseessä onkin siis mitä ilmeisimmin jatkuvajuonisen sarjan aloitusosa. Suosittelen tarttumaan siihen pikaisesti, ainakin ennen seuraavan osan ilmestymistä!

Hans Rosenfeldt: Surman susi (Vargasommar)
Suom. Jaana Nikula.
Otava 2020. 413 s.

Äänikirjan lukija Veera Kiiskinen, kesto 12 h 37 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Suomalainen Plus -kokeilujakso.


Sebastian Bergman -sarja

Mies joka ei ollut murhaaja, 2011
Oppipoika, ilm. syksyllä 2012
Tunturihauta, 2013
Mykkä tyttö, 2015
Hylätyt, 2016
Korkeampi oikeus, 2018

Mikael Niemi: Karhun keitto

Miten saisin Sinut, rakas blogini uskollinen lukija tai satunnainen käväisijä, vakuuttuneeksi siitä, että todellakin kannattaa tarttua Mikael Niemen romaaniin Karhun keitto?

Niemen läpimurtoromaani Populäärimusiikkia Vittulajänkältä ilmestyi suomeksi vuonna 2001, siis pian jo kaksikymmentä vuotta sitten, ja teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olen siitä pitäen seuraillut Niemen tuotantoa, vaikka kaikkea en ole lukenutkaan.

Nuortensarja Kirkon piru, Verenimijät ja Nahkakolo jäi minulta kesken ja siitä on jäänyt mieleen joitakin todella ällöttäviä kauhukohtauksia. Romaani Mies joka kuoli kuin lohi ja  nuortenromaani Aivot pellolle ovat vielä lukematta, mutta Veden viemää -trillerin olen lukenut ja se teki vaikutuksen. Kirja on edelleen hyllyssäni tallessa, mikä kertoo jo paljon sekin. Veden viemää ilmestyi vuonna 2013, joten aika paljon on vettä virrannut Luulajajoessa ennen tätä seuraavaa eli viime vuoden syksyllä ilmestynyttä Karhun keittoa.

Populäärimusiikkia Vittulajänkältä on hieno, absurdejakin piirteitä sisältävä kasvukertomus, Veden viemää huima ja tiheätahtinen ekotrilleri ja Karhun keitto taas sisältää klassisia salapoliisiromaanin aineksia. Niemi siis mitä ilmeisimmin kokeilee eri genrejä ja kirjoittaa erilaisia romaaneja. Lukemieni perusteella voin todeta, että hänen teoksilleen on ominaista hieno tarinankuljetus ja upea henkilökuvaus. Niemi pitää lukijan tiukasti otteessaan, vie matkalle tuntemattomaan ja yllättää hänet, viihdyttää ja koskettaa sekä opettaakin jotain. Mainio kirjailija!

Ilahduin siis, kun Karhun keiton ilmestyttyä alkoi kuulua somekuisketta, että tällä kertaa Niemi leikittelee dekkariperinteellä. Romaanissa itse Pajalan rovasti Lars Levi Laestadius ratkoo rikoksia vaiteliaan saamelaisavustajansa Jussin kanssa. Siis mitä ihmettä? Miten tämä muka voisi toimia?! Pakkohan tuollainen keitos on itse lukea!

Karhun keitossa on kaksi minäkertojaa. Loppupuolella ääneen pääsee rovasti Laestadius. Pitkälti yli puoliväliin kertojana on kuitenkin Laestadiuksen taloudessa asuva Johan Sieppi -nimellä kirkonkirjoihin merkitty nuorukainen, jota kutsutaan tavan mukaan Jussiksi.

Laestadius on löytänyt Jussin aikoinaan tienposkesta ja ottanut kotiinsa jonkinlaiseksi kasvattipojan ja avustajan sekoitukseksi. Jussi oli tuolloin alle kymmenvuotias pikkupoika, joka oli karannut juopon äitinsä luota sietämättömistä oloista. Saamelaisuutensa ja äitinsä maineen vuoksi Jussia kutsutaan noidanpojaksi ja hyljeksitään yleisesti. Tuskallisen ujo poika on kuitenkin nopeaoppinen ja älykäs. Laestadiuksen kotona hän oppii lukemaan ja kirjoittamaan eri kielillä.

Vuonna 1852 kesällä Pajalassa tapahtuu joukko kauheita rikoksia. Ensin katoaa nuori paimenessa ollut piikatyttö. Rovasti hälytetään paikalle auttamaan etsinnöissä. Katoamispaikalta näyttää löytyvän merkkejä karhun vierailusta ja nimismies Brahen johdolla tehdään päätelmä, että seudulla liikkuu tappajakarhu. Rovasti Laestadius on kuitenkin alusta saakka toista mieltä, mutta virkavallan edustajat vaientavat hänen epäilynsä. Sekään ei auta, että piikaparan ruumis myöhemmin löytyy suonsilmästä. Karhuillahan on tapana kätkeä saaliinsa suonsilmäkkeisiin.

Asetelma tuo hakematta mieleen klassikkosalapoliisiromaanit. Luonnontieteilijä Laestadius tekee tarkkoja havaintoja ja kerää todistusaineistoa, kuten näytteitä kenkärasvasta ja irronneista hiuksista sekä jopa sormenjäljistä. Dagerrotypiatkin pääsevät upouuden tekniikan edustajina rikostutkimuksen piiriin. Havainnot tukevat johdonmukaisia päätelmiä, joiden avulla Laestadius lopulta pääsee selville syyllisestä. Sitä ennen ehtii kuitenkin tulla lisää ruumiita ja syyllisehdokkaita vilisee lukijan mielessä.

Jussin tehtävä on kirjoittaa rovastin havainnot tarkasti muistiin rikospaikoilta ja samalla oppia havaintojen ja päätelmien tekemistä. Jussin voi myös lähettää paikkoihin, joihin rovasti ei itse voi mennä, kuten latotansseihin. Ujo ja ahdistuneen estynyt Jussi tarkkailee muutenkin yhteisöä ulkopuolelta, usein näkymättömistä. Erityisesti hän pitää suuren rakkautensa Marian tarkkailusta. Naisen luonteva lähestyminen on hänelle ylivoimaisen vaikeaa.

Dekkariperinteestä ammentuu myös virkavallan ylenkatse ja jopa avoin vihamielisyys harrastajasalapoliiseja kohtaan. Nimismies Brahe on öykkärimäisen suoraviivainen ja huolimaton tutkiessaan kuolemantapauksia ja tehdessään ratkaisujaan. Joka paikkaan ennen häntä ehtivä Laestadius apulaisineen ärsyttää virkamiestä todella. Oikean syyllisen kiinni saaminen ei tunnu poliisia kovinkaan paljoa kiinnostavan, vaan tärkeintä on saada asia pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian.

Karhun keiton voi siis mainiosti nautiskella vetävänä dekkarina, jossa pientä pohjoista kylää riivaa verenhimoinen raiskaaja ja murhaaja. Viimeinen tapaus on vielä kaiken kukkuraksi oiva versio suljetun huoneen murhasta. Mutta tämä hienosti toteutettu dekkarijuoni on kuitenkin vain yksi taso, eikä Karhun keittoa voi mielestäni arvottaa vain sen perusteella.

Laestadiuksen ja Jussin välinen suhde kuvataan romaanissa vaikuttavasti. Oppinut Laestadius jakaa auliisti oppimaansa ja Jussi oppiikin siis nopeasti lukemaan ja kirjoittamaan, myös saameksi. Luku- ja kirjoitustaidon merkitykseen itselleen ja ihmisille ylipäätään palataan useaan otteeseen niin Jussin kuin Laestadiuksenkin osuuksissa. Kumpikin näkee niiden valtavan merkityksen. Laestadius unelmoi maailmasta, jossa kansa ostaa viinan sijasta kirjoja. Jussille nimen saaminen kirkonkirjaan kirjatuksi on vahvin todiste siitä, että hän on olemassa. Laestadius ja Jussi näkevät myös puhutun sanan merkityksen. Suuret massat lumotaan puheen voimalla.

Niemi antaa myös järkyttävän karun kuvan siitä, miten alkuperäiskansoja kohdeltiin 1850-luvun Ruotisissa. Tieteen nimissä jopa ryöstetään hauta, jotta tutkijat saisivat aineistoa. Kirjaimellisesti mikään ei ole pyhää eikä mikään hävetä. Kun saamelainen tuomitaan mestattavaksi, on päällä jo tilaaja ennen tuomion täytäntöönpanoa! Saamelaisilla ei ole minkäänlaista ihmisarvoa viranomaisten silmissä, eikä tavallinen kansa juuri kummoisemmin käyttäydy.

Karhun keitto on mielenkiintoinen historiallinen romaani ajasta, jossa nykyaika on vähin erin murtamassa vanhaa maailmankuvaa. Hykerryttävästi Niemi kuvaa herätysliikkeen vaikeita alkuvaiheita. Laestadius käy mielenkiintoista keskustelua muun muassa vaimonsa Brita Kajsan kanssa siitä, voisivatko myös naiset olla saarnaajia. Ainoa este Laestadiuksen mielestä on, että naisen ääni on liian heikko kantamaan täyden kirkkosalin joka kolkkaan. Naisiin herätyskin tuntuu vetoavan miehiä voimakkaammin, onhan heillä vähemmän hävittävää, kuten Brita Kajsa viisaasti toteaa.

Olen aikaisemminkin todennut, että vannoutuneena dekkaristina parhaat lukukokemukseni olen usein löytänyt kirjoista, jotka asettuvat jonnekin dekkarien ja muun kaunokirjallisuuden välisille harmaille vyöhykkeille. Mikael Niemen Karhun keitto on juuri tällainen kirja! Nautin kovasti sen parissa ja suosittelen sitä suorastaan kuumasti!

Mikael Niemi: Karhun keitto (Koka björn)
Suom. Jaana Nikula
Like 2018. 409 s.

Ostettu.

Jens Lapidus: Vip-huone

Ruotsalaisten dekkaristien monilukuiseen kermaan on jo pitkään kuulunut Jens Lapidus, joka omalla laskelmoidun renttumaisen sliipatulla olemuksellaan (ks. kuva vaikka täältä) on onnistunut pitämään minut toistaiseksi kaukana kirjoistaan. Lakimiestaustaisen Lapiduksen teokset sijoittuvat Tukholman alamaailmaan, ja Stockholm noir -sarja on niittänyt kiitosta ja ostajia.

Nyt päätin antaa Lapidukselle kuitenkin mahdollisuuden, kun uuden sarjan avausosa ystävällisesti postitettiin minulle ihan kotiin asti. Kansilieve lupailee, että Vip-huone aloittaa koukuttavan sarjan asianajaja Emelie Janssonista ja ex-vanki Teddy Maksumicista. Parivaljakko kuulostaa kiintoisan eripariselta, ja sitä se onkin.

Emelie Jansson on kotoisin keskiluokasta mutta on sinnikkyydellä, ahkeruudella ja älylläkin onnistunut nappaamaan itselleen työpaikan yhdestä Tukholman ja Ruotsin arvostetuimmista lakifirmoista. Se on kuitenkin vasta alkua, sillä työntekijöiden odotetaan tekevän kirjaimellisesti kaikkensa työnantajansa eteen työpaikkansa säilyttääkseen. Lapidus on ujuttanut mukaan karmaisevan tarinan nuoresta tähdenlennosta, jonka firma imi täysin kuiviin ja heitti sitten ihmisrauniona halveksuen helmoistaan. Emilie uskoo itseensä ja työhönsä, eikä häntä todellakaan ilahduta ryhtyä yllättäen tekemään yhteistyötä juuri vankilasta vapautuneen maahanmuuttajan kanssa.

Emelien pomon ystävän poika, sijoituskaupoilla itsekin omaisuuden tienannut Philip Schale nimittäin siepataan ja häneltä yritetään kiristää miljoonia. Vastaavia rikoksia on Ruotsissa tehty useita, joten kaikki osaavat visusti varoa jutun vuotamista poliisille ja sitä kautta mediaan. Jos kidnappauksesta kirjoitettaisiin lehdissä, se tietäisi varmaa kuolemaa Philipille. Niinpä perhe pyytää apua Emelien firman johtajalta, joka palkkaa erikoistehtävään Emelien pariksi Teddy Maksumicin.

Teddy on juuri vapautunut vankilasta kärsittyään pitkän tuomion. Teddyä arvostetaan rikollispiireissä yhä, sillä hän ei ole suostunut vasikoimaan rikostovereitaan, vaikka on joutunut vuosiksi vankilaan. Mies on myös päättänyt vakaasti muuttaa elämänsä suunnan ja pärjätä vastedes vain laillisin ja rehellisin keinoin. Päätöksen pitäminen ei ole helppoa, kun vankila-ajan jälkeen elämästä on jäljellä vain sohvapaikka siskon asunnolla ja luonnekaan ei ole kaikkein tasaisin. Lisäksi jotkut hämäräperäiset velanperintäkuviot johtavat siihen, että Teddy huomaa olevansa satojatuhansia kruunuja velkaa rikollisjengille.

Työtarjous on siis houkutteleva, mutta Teddyn on vaikea sopeutua toimimaan aivan vieraassa ympäristössä, jonka koodistoa hän ei hallitse lainkaan. Rikoksen selvittelyssä auttaa tosin Teddyn asiantuntemus, mutta sitä taas Emelie ei osaa lainkaan arvostaa. Kaksikon välit ovat siis vähintäänkin tulehtuneet, eivätkä ne kovin hyvälle tolalle ehdi kehittyä romaanin mittaan. Mutta heidän vaiheistaan on siis tarkoitus kuulla myöhemmin lisää.

Carl-Johan Vallgren käsittelee Varjopojassa kovakouraisesti Ruotsin eliittikansanosaa, eikä Lapidus jää tässä ainakaan toiseksi. Philip Schalen perheestä ja ystäväpiiristä paljastuvat seikat ovat kaikkea muuta kuin imartelevia. Parhaiten menestyvät ruotsalaiset halveksivat keskiluokkaa ja sen arvoja ja elävät ylimielistä, rappeutunutta luksuselämää.

Lapidus kirjoittaa koukuttavasti ja sujuvasti, ja vaikka tarina nyt ei ihan kiinnostavimmasta päästä minun mielestäni ollutkaan, luin kirjan nopeasti. Kappaleet ovat lyhyitä ja näkökulmavaihdokset leikkautuvat kuin elokuvassa. Hieman tarina joiltain osin junnaa paikoillaan, koska Emelie ja Teddy joutuvat seulomaan tiedonjyviä epäillyistä melkoisen epätoivoisesti. Haittaa aiheuttaa sekin, että kumpikaan ei ole poliisi tai edes muuten kokenut rikostutkija, eivätkä poliisin menetelmätkään ole heillä kaikki käytettävissä. Tosin tätä jälkimmäistä puutetta Lapidus ratkoo erilaisilla tempuilla, jotka kaikki eivät ihan täysin uppoa edes myötäsukaiseen lukijaan. Lapidus on myös ahnehtinut tarinaan sivujuonteita, jotka eivät varsinaisesti kuljeta juonta eteenpäin, kuten Teddyn vankila-ajan kuvaukset. Mitään liiallisia raakuuksia tässä ei mielestäni ole, joten sen suhteen ennakko-odotukseni menivät positiivisella tavalla mönkään.

Saattaapa olla, että lukaisen seuraavankin Emelien ja Teddyn yhteistyöstä kertovan teoksen, vaikka en nyt aivan vakuuttunutkaan, että Lapidus olisi uusi dekkaristisuosikkini.

Jens Lapidus: Vip-huone (VIP-rummet)

Suom. Jaana Nikula. Like 2014. 407 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Mikael Niemi: Veden viemää

Ruotsalainen toimittaja Martin Ezpeleta kirjoittaa Norrbottens Kuriren-lehden blogissaan 18.2.2009 artikkelisarjastaan, joka julkaistiin Ruotsissa vuonna 2007. Sarja käsitteli Ruotsin ja Norrbottenin surkealla tolalla ollutta patoturvallisuutta, jota voimalaitosyhtiöt itse valvoivat. Löytyi myös todisteita siitä, että yhtiöt eivät hoitaneet patoja niin huolella kuin väittivät. Ezpeleta kirjoitti kauhuskenaarion tapahtumaketjusta, joka seuraisi Suorvan padon murtumisesta Luulajanjoen yläjuoksulla.

Luulajanjoki on 460 km pitkä runsasvetinen joki, jonka varteen on rakennettu 15 voimalaitosta. Joen latvavesille rakennettiin jo 1900-luvun alussa Akkajauren tekoallas, jota patoaa Suorvan pato, joka säännöstelee vettä Porjuksen voimalaitokseen. Pato on kokonaisuudessaan 1530 metriä pitkä ja 67 m korkea. 1972 valmistuneen viimeisen laajennusvaiheen jälkeen padon kapasiteetti on 6000 miljoonaa kuutiometriä. Tämä vesimassa siis lähtisi vyörymään kohti Perämerta, jos pato murtuisi.

Ezpeleta aloitti omat tutkimuksensa etsimällä käsiinsä jokivarren kuntien ja kaupunkien laskelmat ja turvallisuusohjeet patoturman varalta. Tulos oli lohduton. Löytyi lähinnä vanhoja pölyttyneitä papereita laatikoiden pohjilta. Ezpeletan artikkeli Suorvan padon pettämisestä on hiuksia nostattava. Seuraukset olisivat katastrofaaliset: kaikki elämä huuhtoutuisi Luulajanjokilaaksosta hyökyaallon mukana, Luulajan kaupunki jäisi veden alle, Ruotsin sähköntuotanto saisi vuosikymmeneksi pahan iskun. Pelastusviranomaisilla oli valmiit suunnitelmat ihmisten evakuoimiseksi, mutta niistä ei ollut koskaan tiedotettu väestölle.

Aikaa evakuoimiselle ei olisi kovin paljon. Ezpeletan artikkelin mukaan Suorvan murtumisen jälkeen Porjuksen voimalan pato murtuisi kahdeksan tunnin kuluttua. Vesimassa kasvaisi jokaisen uuden padon myötä entistä suuremmaksi. Luulajaan vesimassa vyöryisi 30 tunnin kuluttua tapahtumien alkuhetkistä. Sähköjen katkeaminen Pohjois-Ruotsista hidastaisi evakuointia, samoin puhelinlinjojen nopea ylikuormittuminen. Hyvistä suunnitelmista huolimatta liikenne ajautuisi nopeasti kaaokseen ja monet onnettomuudet työllistäisivät ennestäänkin äärirajoilla työskentelevää pelastushenkilöstöä.

Yläjuoksun kunnissa evakuointia ei olisi ehditty tehdä. Kuolonuhreja tulisi tuhansia, ja aineelliset vahingot olisivat todella mittavat. Koko jokilaakson infrastruktuuri tuhoutuisi hetkessä.

Ezpeletan raflaavasti kirjoitettu artikkelisarja ei mennyt hukkaan. Norrländska socialdemokraten-lehdessä kirjoitetiin 11.8.2011, että Luulajan ja Bodenin kaupungit olivat laatineet uudet ohjeet patokatastrofin varalle. Strategiaa oli hiottu, jotta kaaokselta onnettomuuden sattuessa vältyttäisiin. Artikkelista käy ilmi, että evakuointia on tarkoitus hajauttaa eri suuntiin, jotta tiet eivät tukkeutuisi kaikkien pyrkiessä samaan suuntaan.

6.12.2012 Piteå-Tidningenissä kerrottiin, että joulukuussa oli jaettu Luulajan ja Bodenin yhteensä yli 53 000 talouteen kirjalliset pelastautumisohjeet pato-onnettomuuden varalta. Jos Suorvan pato murtuisi, vedenpinta alajuoksulla nousisi arviolta 8-9 metriä. Artikkelissa rauhoitellaan, että onnettomuus on äärimmäisen epätodennäköinen ja toivotaan, että ohjeet jäävät vain hyllyntäytteiksi koteihin.

Aihe ylitti uutiskynnyksen Suomessakin 3.1.2013, kun Yle kertoi tästä ohjekirjasen jakamisesta Luulajanjokilaakson koteihin. Tässä jutussa jo viitataan Mikael Niemen aiheesta kirjoittamaan romaaniin, joka ilmestyi suomeksi noin kuukautta uutisen jälkeen. Evakuointioppaani nimi on Jos pato murtuu. Siinä kuitenkin toisin kuin Niemen kirjassa väitetään, että veden nousu olisi maltillista eikä hylkyaaltoa muodostuisi. Jutussa on haastateltu Norrbottenin lääninhallituksen tiedottajaa, joka kiistää ajatuksen siitä, että Niemen romaanin ilmestyminen Ruotsissa vuonna 2012 olisi vaikuttanut kriisisuunnitelmien päivittämiseen. Yllä olevan tekstini perusteella tiedottaja puhuu totta. Viranomaiset heräsivät Ezpeletan artikkelin takia, luulisin. Siitä ja seuranneesta kirjoittelusta on Niemikin saattanut idean kirjaansa napata.

Mikael Niemen katastrofiromaani Veden viemää on mielestäni todella hyvä, kuten voi jo tästä maratonmittaisesta pohjustuksesta päätellä. Kirjan loppuun saatuani nimittäin vietin melkoisen tovin kartan ja Googlen parissa. Nykyaikana on niin vietävän helppoa hakea tietoa kiinnostavista asioista! Odotukset olivat jo varsin korkealla kirjaan tarttuessani, sillä Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä kuuluu ehdottomasti kymmenen parhaan ikinä lukemani kirjan joukkoon. Hieman epäröin kyllä raamatulliselta ja dystooppiselta kalskahtavaa aihetta, mutta turhaan. Niemen lyömätön tarinankertomistaito takaa, että ensimmäisen sivun luettuaan on koukussa ja siinä pysyy. Jouduin jakamaan lukemisen kolmeen päivään, mutta jos suinkin olisi ollut mahdollista, olisi tämä mennyt kevyesti kerrallakin. Välillä tuntui, ettei malta silmiään räpäyttää, koska silloin lukeminen harmillisesti katkeaa. Tunnustan myös, että jouduin pariin kertaan peruuttamaan aukeaman verran, koska katse riistäytyi silmäilymoodiin. Oli pakko saada nopeasti tietää, mitä seuraavaksi. Mutta sitten oli palattava kiduttaviin yksityiskohtiin, koska mitään ei halunnut menettääkään.

Heti ensimmäisessä luvussa vesimassa vyöryy kohti viatonta uhria Adolf Pavvalia, joka lähtee pakoon tsunamia erikoisvarustellulla Saabillaan. Mitään alkuhöpinöitä tai pohjustuksia ei ole, vaan mennään suoraan asiaan. Muutama muukin henkilö esitellään, kuten itsemurhalennolle helikopterillaan aikova Vincent Laurin, hänen raivostunut ex-vaimonsa Henny sekä pariskunnan raskaana olevat tytär Lovisa. Heidät kaikki tulva-aalto yllättää heti alkumetreillään. Myös padolla ollaan sen murtuessa. Onnettomuuden alkuhetkeä todistavat ainakin Barney Lundmark sekä pari onnetonta naistyöntekijää. Lisää henkilöitä tulee mukaan vielä myöhemminkin.

Veden viemää on rakennettu lyhyistä, cliffhangeriin päättyvistä luvuista, jotka kuljettavat tarinaa eteenpäin hyökyaallon tavoin, vauhdilla ja esteet tieltään raivaten. Mieleen tuli jo alkuvaiheissa, että Niemellä on ollut takaraivossaan elokuvamainen mielikuva tapahtumien vyörystä. On helppo kuvitella omassa mielessään tapahtumasarja valkokankaalle siirrettynä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä dramatiikkaa ainakin olisi kylliksi! Henkilöt Niemi onnistuu herättämään eloon lukijan mielessä niin, että sydän kurkussa jännittää, miten kunkin käy.

Kirjailija kirjoittaa fiktiota, ja Niemikin on ottanut tiettyjä vapauksia yllä esitettyihin arvioihin nähden. Veden vyöryminen toistuu kerta toisensa jälkeen vaikuttavana ja tyrmistyttävänä näkynä: ”Lena käänsi ihmeissään katseensa joenmutkaa kohti. Hän ällistyi nähdessään sen katoavan. Samalla hetkellä pari naista nousi jaloilleen, he huusivat, mutta kohina hukutti äänen alleen. Lena tunsi näkökenttänsä kapenevan putkeksi. Sydän alkoi takoa. Pois! Hänen allaan alkoi potkinta ja sätkintä, ne olivat hänen jalkansa. Puut, rantaviiva, jokainen piirre joka piti maailmaa koossa, nielaistiin olemattomiin. Jalat tärisivät kuin rummut, kurkku haukkoi henkeä, kova valkoinen tunneli. Nyt pimeys kohosi, se vyöryi heidän kaikkien ylle. Ehkä pelkkä eläminen ei riitä, Lena ehti ajatella. Ehkä tarvitaan jotain muutakin. Sitten kaikki hävisi pauhuun.”

Myös aikajännettä Niemi lyhentää draaman korostamiseksi. Bodenilaisilla ei ole aikaa kuin muutama tunti epäonniseen evakuoitumisyritykseensä. Tieto ei ota kulkeakseen. Jostain syystä matkapuhelimet alkavat yläjuoksulla mykistyä jo ennen padon murtumista. Viranomaiset pelkäävät paniikin lietsomista, joten kansalaiset eivät ota uskoakseen vaaran todellista suuruutta. Evakuointisuunnitelmista ei ole kuultukaan, hyvä, että joku tunnistaa yleisen hätämerkin.

Ihmisistä paljastuu alkukantaisia ja pimeitäkin voimia katastrofin edessä. Ihmisluonnon raadollisuuden Niemi paljastaa monellakin tavalla. Ihmiset pystyvät hämmästyttäviin tekoihin, niin hyviin kuin pahoihin, kun vain olosuhteet ovat sopivat.

Niemen teoksen vedenpaisumusta on verrattu puhdistavaan aikaan, joka lopulta pyyhkäisee kaiken turhan tieltään. Niemi itsekin vihjailee jotain tämän suuntaista tekstissään. Minusta vertauskuvallisuutta on turha koettaa ängetä sinne, missä sitä ei tarvita. Ihmisen itsensä aiheuttama katastrofi jo sellaisenaan on riittävä romaanin kantavaksi teemaksi. Niemi ei selittele, mistä ennätykselliset, lakkaamattomat sateet johtuvat. Se jää lukijan itsensä pääteltäväksi.

Tarina loppuu alun kaltaisesti vailla turhia loiventeluja. Osa henkilöiden kohtaloista on pääteltävä omin voimin vain pienten vihjeiden avulla. Mitä katastrofin jälkeen tapahtuu, ei enää kuulu tähän.

Vittulajänkän veroinen mestariteos Veden viemää ei ole, mutta se on genreltäänkin aivan erilainen, joten jälleen kerran vertaaminen ei ole oikeudenmukaista.

Veden voimasta saa pienen aavistuksen Trollhättanin voimalan koskinäytöksessä.
Vattenfallin alkulähteillä, muuten. Kuva viime kesältä.

Mikael Niemi: Veden viemää (Fallvatten)

Suom. Jaana Nikula. Like 2013. 298 s.            

Helsingin Sanomien haastattelu ja arvio.

Kesken jäi Kuinka kuolleita käsitellään

Osaan todella huonosti jättää kesken aloittamiani kirjoja. Joskus kuitenkin käy niin. Blogeista olin tutkaani saanut kehuja ruotsalaisesta John Ajvide Lindqvististä, ja kun kirjastossa törmäsiin Kuinka kuolleita käsitellään -teokseen, nappasin sen mukaani. Joku sanoikin hiljattain jossakin blogissaan, että luetut päivitykset toimivat myös alitajuisesti.

Jostain syystä olin jäänyt siihen käsitykseen, että Lindqvist on dekkaristi tai jännityskirjailija, mutta kyseessä onkin kauhukirjailija. En hyljeksi kauhua, vaan olen jossain elämäni vaiheessa suorastaan ahminut mm. Stephen Kingin tuotantoa. Lindqvist myös kirjoittaa ihan sujuvasti ja romaani lähtee liukkaasti alkuun.

Tukholma ja koko Ruotsi on viikkoja kärvistellyt ennenkuulumattomassa helleaallossa. Nyt Tukholman ylle on muodostunut eräänlainen negatiivinen ukkonen, sähkökenttä, jossa on mieletön varaus. Ihmiset ja eläimet kärsivät yhä voimistuvasta päänsärystä, eikä mitään sähkölaitteita saa kytkettyä pois päältä ja virtajohdon irrottaminen pistorasiasta on mahdotonta. Tilanne muodostuu piinallisen tuskalliseksi, kunnes varaus yllättäen purkautuu.

Seuraukset ovat arvaamattomat. Kuolleet heräävät henkiin. Hirvikolarissa juuri menehtynyt nainen nousee sairaalasängystä:

Evan yläruumis oli paljas, vaatteet oli leikattu pois. Rintakehän oikea puoli oli yhtä ammottavaa hyytyneen veren ja resuisen ihon ympäröimää aukkoa. Siellä sisällä kilisi ja kolisi. Hetkeen David ei kyennyt näkemään Evaa, hän näki vain hirviön ja olisi halunnut juosta tiehensä. Mutta jalat eivät toimineet ja muutaman sekunnin kuluttua ymmärrys palasi. Hän asettui jälleen sängyn vierelle.
Nyt hän näki mistä kilinä johtui. Suonenpuristimista. Evan rintakehän sisällä roikkui metallinpuristimia pitämässä kiinni katkenneita verisuonia. Riippuvat puristimet osuivat yhteen kun hän liikahti. David nielaisi kuivasti ja sanoi: "Eva?"
Eva käänsi päätään Davidin ääntä kohti ja avasi ainoan silmänsä.

Hyytävää? Kyllä. Ilman muuta taiten kirjoitettu kauhuromaani, mutta nyt ei ole sen aika minulla.
Kustantaja Gummerus esittelee kirjailijan ja tuotantoa sivuillaan. Uusin suomennos Kultatukka, tähtönen, ilmestyy tänä vuonna. Kuinka kuolleita käsitellään -kirjaa ovat esitelleet blogeissa ainakin Aamuvirkku yksisarvinen, Ahmu ja Jori.

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään (Hanteringen av odöda)
Suom. Jaana Nikula. Gummerus 2010 (2005). 400 s.

P.S. Pakko tunnustaa tännekin, että kirjahyllyä penkoessan LÖYSIN omasta takaa alennusmyynnistä hamstratun Ystävät hämärän jälkeen! Pitänee tutustua seuraavaksi, kun kerran oikein olen sen ostanutkin :)