Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu

Islantilaisen Arnaldur Indriðasonin Erlendur-sarjasta olen esitellyt jo useamman osa blogissani. Alkupään kirjat olen lukenut jo ennen blogiaikaa, mutta neljä viimeisintä ovat ehtineet jo tännekin: Hyytäväkylmyys, Sameissa vesissä, Jyrkänteen reunalla ja Menneetja kadonneet. Näistä viimeinen loppui varsin lohduttomiin ja arvoituksellisiin tunnelmiin, jotka saivat lukijan tosissaan pohtimaan, miten sarja vielä tästä voi jatkua. Lisää oli kuitenkin jo tuolloin lukuhetkellä ilmestynyt islanniksi, ja nyt Mestaruusottelu eli Einvígið on luettuna minullakin. Wikipedia tietää kertoa, että vielä ainakin kaksi osaa on ilmestynyt vielä tämän jälkeen, joten jään niitä odottelemaan, samoin kuin sarjan alun kahta edelleen suomentamatonta osaa.

Mestaruusottelu sijoittuukin yllättäen vuoden 1972 syksyyn ja Reykjavikiin, josta on hieman yllättäen tullut koko silloisen mediamaailman keskus kaupungissa pelattavan shakin maailmanmestaruusottelun vuoksi. Legendaariseksi muodostuvassa pelissä ovat vastakkain shakin todelliset maailmantähdet, jotka samalla edustavat kylmän sodan osapuolia. Pelissä on siis paljon muutakin kuin vain mainetta ja kunniaa (sekä mittava rahapalkinto). Pelijärjestelyt sitovat myös Islannin poliisivoimien resursseja, mutta henkivartijoiksi ja järjestyksenvalvojiksi pääsystä suorastaan kilpaillaan.

Mestaruusottelun päähenkilö on Marion Briem, Erlendurin esikuva ja ystävä, joka muutama kirja aikaisemmin menehtyi sairauteensa ja jota Erlendur ei ole lakannut kaipaamasta neuvonantajakseen. Tarina sijoittuu siis aikaan ennen kuin Erlendurista tuli rikostutkija.

Jo aloitus on hyytävä. Seitsemäntoistavuotias poika puukotetaan kuoliaaksi elokuvateatterin iltapäivänäytöksessä. Teossa ei tunnu olevan mitään mieltä. Miksi joku olisi halunnut pahaa nuorelle, hieman yksinkertaiselle elokuvafriikille, joka ei häirinnyt ketään? Poliisi alkaa haravoida johtolankoja yhä tiheämmällä kammalla, ja kaikki näytöksessä olleet koetetaan tavoittaa. Menetelmät ovat liikuttavan yksinkertaisia. Sormenjälkiä otetaan ja valokuvataan, sitten tuloksia vertaillaan silmämääräisesti. Juuri muuta teknistä näyttöä ei sitten olekaan käytössä. Savukeaski tai tupakantumppi ovat kullanarvoisia poliisin näkökulmasta.

Hidas ja hankala selvitystyö alkaa vääjäämättä viedä kohti kaupungissa käytävää shakkiottelua ja sen mukana maahan tulleita ihmisiä. Lisäksi Marion saa vihjeen, joka muuttaa yllättäen koko kuvion. Murhaaja on vähällä livistää kokonaan ilman rangaistusta, mutta se tulee kyllä, vaikkakin melko epäsovinnaisella tavalla. Menneisyydellä on jälleen ratkaiseva osuutensa tapahtumien kulussa.

Samaan aikaan rikostutkinnan kanssa Marion käy läpi myös omaa elämäänsä. Rauhallista ja yksitoikkoiselta vaikuttavaa arkea katkovat epämieluisat puhelut mutta myös odotettu sähke. Kummatkin vievät hänet takaisin omaan menneisyyteen ja lapsuuteen, johon löivät leimansa paitsi orpous myös tuberkuloosi tuskallisine hoitojaksoineen. Lapsi joutui näkemään kuoleman läheltä ja tosissaan miettimään myös oman kuolemansa mahdollisuutta. Marionin oma historia ja rikostutkinta muodostavat mielenkiintoisen ja kiehtovan kudelman ja monitasoisen aikamatkan.

Todella hämärästi muistan muistavani itsekin tuon mestaruusottelun tai lähinnä siitä aiheutuneen kohun. Tosin saatan sekoittaa sen mielessäni joihinkin myöhempiin tapahtumiin. Mutta joka tapauksessa Arnaldur on oivallisesti kutonut yhteen faktan ja fiktion tässä tarinassa. Erlendur-fanikin piti, vaikka idoli vain vilahtaa koko kirjassa.

Onko jollakulla tietoa, mitä nuo kaksi seuraavaa, toistaiseksi suomentamatonta teosta mahtavat pitää sisällään? Oma kielitaitoni ei riitä asian selvittämiseen. Mutta kuten sanottu, lisäsuomennoksia odotellaan!

Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu (Einvígið, 2011)

Suom. Seija Holopainen. Blue Moon 2013. 295 s.

Lainattu kirjastosta.

Arnaldur Indriđasonin Erlendur-sarja:

Räme (Mýrin), 2003

Haudanhiljaista (Grafarþögn), 2004

Ääni kuin enkelin (Röddin), 2006

Mies järvessä (Kleifarvatn), 2007

Talvikaupunki (Vetrarborgin), 2008

Hyytävä kylmyys (Harðskafi), 2009

Sameissa vesissä(Mýrka), 2010

Jyrkänteen reunalla (Svörtuloft), 2011

Menneet ja kadonneet (Furðustrandir), 2012

Kirjat on kustantanut Blue Moon ja suomentanut Seija Holopainen.

Arnaldur Indriðason: Sameissa vesissä

Vuodenvaihteen tienoilla päätin, että on aika lukea Arnaldur Indriðasonin Erlendur-sarja loppuun. Olen nimittäin vuosien varrella lukenut useita sarjan osia ja jossain vaiheessa sain ”kiinni” suomentamistahdistakin, eli luin kirjat sitä mukaa kun ne ilmestyivät. Mutta sitten jostain syystä putosin vauhdista ja yhtäkkiä huomasin, että minulla oli kolme viimeksi ilmestynyttä rästissä. Koska kirjahyllyni repeilee täyteyttään, päätin turvautua kirjaston palveluihin. Kirjastossa on nimittäin se loistava etuus, että sinne saa ja jopa pitää viedä kirja aikanaan takaisin…

Joululomalla luin lähes yhteen menoon näistä kirjoista kaksi, Jyrkänteen reunalla ja Menneet ja kadonneet. Vähän liian myöhään huomasin, että vieläkin kirjat menivät epäjärjestyksessä, sillä Sameissa vesissä oli ilmestynyt jo ennen näitä. Menneet ja kadonneet kertoo pelkästään Erlendurista, joka on palannut traumaattisen lapsuutensa maisemiin. Samaan aikaan Reykjavikissa hänen alaisensa jatkavat normaalia poliisityötä, ja teoksessa Jyrkänteen reunalla päähenkilönä onkin Sigurđur Óli, joka ratkoo samaan aikaan kahta hitaasti etenevää tapausta, joista toinen liittyy löyhästi aiempaan sarjan osaan Talvikaupunkiin.

Vasta nyt sain sopivasta tunnelmasta kiinni ja sain tartuttua viimeiseen puuttuvaan renkaaseen eli Sameissa vesissä -kirjaan. Nopeasti huomasin, että epäjärjestyksessä lukemisesta ei ollut mitään haittaa, sillä tämä kirja asettuu samaan kuvioon kahden seuraavan kanssa. Erlendur on jossakin lomalla (minä siis tiesin, missä, kirjan poliisit eivät), Sigurđur Óli tekee omia tutkimuksiaan ja auttelee hieman tämän kirjan päähenkilöä eli Elínborgia.

Tässäkin kirjassa ovat mukana kaikki ne ainekset, joiden takia olen sarjasta pitänyt. Yleistunnelma on tiettyyn alakuloisuuteen vahvasti vivahtava. Haluaisin tulkita sen islantilaisen mielenmaiseman heijastukseksi. Poliisintyö on kaukana CSI-maisesta nokkelasta sanailusta ja erikoismenetelmien avulla toteutettavasta hokkuspokkuksesta. Rikolliset napataan uuvuttavan sitkeällä jalkatyöllä. On vain jaksettava puhuttaa ihmisiä uudelleen ja uudelleen, kuunneltava heitä herkällä korvalla. Aina sieltä jostakin löytyy jokin pieni vinkki, jonka avulla tutkinta saattaa liikahtaa aavistuksen eteenpäin.

Henkilökuvaus on jälleen huolellista. Tähän asti sivussa ollut Elínborg tulee kirjan mittaan lukijalle tutuksi. On helppo samastua työn ja kodin ristipaineissa elävään keski-ikäiseen naiseen, joka huomaa vieraantuneensa tahtomattaan vanhimmasta pojastaan. Pojan elämästä pääsee jyvälle vain seuraamalla salaa tämän blogia.

Rikosjuonesta sen verran, että kirja alkaa kohtauksella, jossa mies valmistautuu kotonaan baari-iltaan varaamalla mukaansa tyrmäystippoja. Sopiva nainen löytyykin nopeasti ja pari lähtee kohti miehen asuntoa. Parin päivän päästä poliisi saa ilmoituksen ruumiista. Lukijalle on melkoinen yllätys, että tapettu onkin alussa baariin lähtenyt mies. Poliisi saa asunnosta selville, että paikalla on ollut myös nainen. Kuka, onkin sitten jo visaisempi kysymys. Dna-näytteet saadaan lakanoista, mutta mihin verrata? Johtolankana on vain tandoorimausteelta tuoksuva huivi.

Arnaldur Indriðasonin Erlendur-sarjasta on vielä suomentamatta toistaiseksi viimeinen osa, Islannissa vuonna 2011 ilmestynyt Einvígið. Sitä odotan aika malttamattomana, sillä haluaisin totisesti tietää, mikä Erlendurin kohtalo on. Jos olen ymmärtänyt oikein, myös sarjan kaksi ensimmäistä osaa on vielä suomentamatta. Toivottavasti nämäkin vielä suomeksi saadaan.

Arnaldur Indriðason: Sameissa vesissä (Mýrka)
Suom. Seija Holopainen.

Blue Moon 2010. 265 s.

Arnaldur Indriðason: Jyrkänteen reunalla ja Menneet ja kadonneet

Islantilainen kirjailija Arnaldur Indriðason on jo pitkään ollut suosikkidekkaristejani. En enää muista, mistä alkuaan olen saanut vinkin hänen kirjoistaan, mutta muistiinpanojeni mukaan olen lukenut ensimmäisen teoksen vuonna 2005. Arnaldur Indriðasonin suomennetut teokset kuuluvat kaikki ns. Erlendur-sarjaan, jonka päähenkilönä on Erlendur-niminen komisario Reykjavikista. Sarjassa on kaikkiaan jo kaksitoista osaa. Hämmentävästi suomentaminen on aloitettu kolmannesta osasta Räme, eikä kahta ensimmäistä osaa ole vieläkään käännetty. Itse taas aloitin, sekaantumisen lisäämiseksi näemmä, toiseksi suomennetusta sarjan neljännestä osasta Haudanhiljaista.

Räme ilmestyi suomeksi jo vuonna 2003, joten kovin ajoissa en sarjaan herännyt. Kaikissa sarjan kirjoissa melko suuri paino on Erlendurin yksityiselämällä, joka on suoraan sanoen ankeudessaan vailla vertaa. Erlendurin elämää on aina varjostanut lapsuuden tragedia. Kun Erlendur oli lapsi, perhe asui Itä-Islannin ylängöllä pienellä maatilalla. Eräänä päivänä isä otti poikansa Erlendurin ja tämän pari vuotta nuoremman, kahdeksanvuotiaan  Bergurin eli Beggin mukaansa etsimään lammaslaumaa, joka ei ymmärtänyt omin voimin palata kotiin ennen talven todellista tulemista. Kolmikko joutuu yllättäen lumimyrskyyn. Erlendur ja isä pelastuvat, mutta Beggi katoaa lopullisesti. Hänestä ei koskaan löydetä jälkeäkään. Erlendur ei pääse eroon tästä tapahtumasta ja muistosta, jossa hän myrskyn raivotessa huomaa, ettei enää pitelekään veljeään kädestä.

Aikuisena Erlendur siis työskentelee Reykjavikissa poliisina. Hän on ollut aikoinaan naimisissa. Eron jälkeenkään suhde entiseen vaimoon ei ole muuttunut asialliseksi, vaan välit ovat huonot. Myös välit aikuisiin lapsiin ovat etäiset. Sarjan aikana Erlendur tutustuu sekä poikaansa että tyttäreensä vähitellen uudelleen, vaikka helppoa se ei ole. Tytär on entinen narkomaani, joka palaa välillä huonoihin tapoihinsa. Vapaa-aikansa Erlendur käyttää lähinnä islantilaisiin katoamistapauksiin perehtymiseen. Ankara luonto on ottanut osansa usein.

Monissa sarjan kirjoissa selvitellään rikoksia, jotka ovat tapahtuneet kaukana menneisyydessä, kuten toisen maailmansodan vuosina. Nykyajan tapahtumat saattavat juontaa juurensa hyvinkin kaukaa menneisyydestä, ja poliisi joutuu tekemään sitkeää ja hitaasti etenevää selvitystyötä. Kirjoissa on harvoin mitään varsinaista toimintaa, kuten takaa-ajoja tms. Jännite ja tunnelma syntyvät paljon hienovaraisemmin keinoin, tyylikkäämmin. Huumoria teoksissa ei ole lainkaan.

Arnaldur Indriðason kuvaa kirjoissaan hienosti myös kotimaataan Islantia, sen ankaria luonnonoloja ja poikkeuksellista luonnetta, joka syntyy väestön pienuudesta. Sukulaisuus- ja tuttavuussuhteet sitovat miltei kaikki yhteen. Salassa tuntuu olevan mahdoton tehdä mitään, mutta silti kammottavatkin teot on voitu kätkeä kymmeniksi vuosiksi. Loppupään kirjoissa alkaa näkyä myös yhteiskuntakritiikkiä, kun voimakas nousukausi vain tuntuu jatkuvan. Lainarahalla tehtävä mieletön rakentaminen ja luonnon tuhoaminen herättävät asukkaissa raivoa ja surua.

Luin sarjan kaksi viimeisintä suomennosta peräkkäin aivan sattumalta. Menetelmä osoittautuikin hyväksi, sillä kirjat Jyrkänteen reunalla ja Menneet ja kadonneet ovat eräänlainen pari. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat samaan aikaan mutta eri paikkoihin. Jyrkänteen reunalla

-kirjassa ei poikkeuksellisesti kerrota Erlendurista muuta kuin että mies on lomalla ja viettää sen jälleen kerran kotiseudullaan entisen kotitalonsa raunioissa majaillen ja veljensä katoamisseudulla vaeltaen. Kukaan ei saa häneen yhteyttä. Päähenkilöksi nousee Erlendurin alainen Sigurður Óli, jonka liitto on hiljattain päättynyt eroon.

Kirjassa seuraillaan jälleen kahta eri tapausta. Toiseen lukija pääsee sisälle poliisia enemmän. Laitapuolenkulkija Andréas on alkanut menettää otteen todellisuudesta törmättyään yllättäen elämänsä painajaiseen, pedofiiliin, joka aikoinaan oli joitakin vuosia hänen äitinsä miesystävä ja asuinkumppani. Andréas koettaa saada apua Sigurðurilta, mutta yhteyden saaminen on vaikeaa.

Toisaalla Sigurður Óli sotkeutuu ystävänsä kautta merkilliseen kiristysjuttuun. Ystävän vaimon sisko on miehensä kanssa osallistunut parinvaihtoon. Kun yksi osapuolista sitten alkaa nousta poliittisella uralla, pariskunta saa kiristyskirjeen. Ystävä pyytää Sigurður Ólia painostamaan kiristäjiä luopumaan ajatuksesta. Kun Sigurður menee tapaamaan kiristäjäpariskuntaa, hän löytää naisen pahasti pahoinpideltynä ja saa itsekin tekijältä pesäpallomailasta. Sitkeiden tutkimusten jälkeen Siguruðr Óli alkaa päästä tekijöiden jäljille. Jäljet johtavat yllättäviin suuntiin.

Tätä osaa lukiessani vasta oikeastaan tajusin, että pidän näistä melankolisista, jopa synkistä ja paikoin ahdistavistakin kirjoista osin niin paljon siksi, että Arnaldur on loistava henkilökuvaaja. Sigurður Ólin persoonallisuus valottuu monipuolisesti ja hänen kylmä ja etäinen käyttäytymisensä saa perustelunsa. Mies myös tuntuu kasvavan kirjan tapahtumien mittaan. Erlendurista on monen kirjan aikana ehtinyt tulla melkein läheinen lukijalle, ja niinpä hänen murheensa tuntuvat tosilta.

Menneet ja kadonneet paljastaakin sitten, mitä Erlendurille kuuluu. Veljen katoaminen ei jätä häntä vieläkään rauhaan, ja niinpä hän talvea uhmaten viettää jälleen lomansa leiriytyneenä kotitalonsa raunioihin. Häntä käy jututtamassa paikallinen asukas, joka muiden puuhiensa ohella harrastaa ketunmetsästystä. Miehet juttelevat muistakin paikkakunnalla sattuneista katoamisista. Mielenkiintoisin on tammikuussa 1942 sattunut tapahtumasarja, jossa joukko brittisotilaita joutui rajun myrskyn kouriin. Kaikki löydettiin paikallisten asukkaitten ripeän toiminnan ansiosta, osa tosin kuolleina. Samaan aikaan solaa toiseen suuntaan kulkenut kalastajan vaimo Matthildur sen sijaan ei koskaan löytynyt. Matthildur alkaa kiehtoa Erlendurin mieltä, ja hän alkaa tehdä tiedusteluja, jututtaa ihmisiä, jotka vielä muistavat kauan sitten tapahtuneen. Matthildurin mies on saanut surmansa melko pian vaimonsa jälkeen veneturmassa, joten häneltä ei voi enää kysellä. Mutta löytyy vähitellen muita, jotka muistavat ja paljastavat aina palasen lisää.

Samalla kun pohtii Matthildurin kohtaloa Erlendur käy läpi veljensä menettämistä. Tapahtumat ja elämä ennen tragediaa alkavat palata mieleen pala kerrallaan, ja lopulta lukijallekin paljastuu koko hyytävä tapahtumaketju yksityiskohtineen.

Kirjan tapahtumat etenevät todella verkkaan, mutta mitä pitemmälle tutkimukset ja muistot etenevät, sitä vaikuttavammaksi tarina muuttuu. Syyllisyys on kirjan vahva teema. Auttaako, vaikka lopulta saakin vastaukset kaipaamiinsa kysymyksiin? Kirjan loppu on arvoituksellinen ja saa miettimään, miten sarjan on tarkoitus jatkua. Kuitenkin tämä on vasta sarjan yhdestoista osa, ja islanniksi on jo ilmestynyt kahdestoista eli Einvígið vuonna 2011. Sen suomennosta jään odottelemaan. Tosin olen tainnut jättää epähuomiossa väliin osan nimeltä Sameissa vesissä, joka on ilmestynyt vuonna 2010 suomeksi. Odotellessa on hyvä palata Islantiin sen parissa.

Oman haasteensa lukemiseen tuo islannin kielen jokseenkin metka oikeinkirjoitus. Myös nimistö on omintakeista. Jonkin verran sain alkuun pinnistellä muistaakseni, ketkä kirjojen henkilöistä ovat miehiä, ketkä naisia. Paikannimistä näytteeksi vaikka tällainen vekkuli virke:

"Ehkä hän lähti Hrævarsköðin solan kautta Reyðarfjöðuriin tai kulki jäätikköpoluksi kutsuttua muinaista reittiä, joka kulki Harðskafin pohjoispuolta Seyðisfjörðuriin."

Arnaldur Indriđasonin Erlendur-sarja:

Räme (Mýrin), 2003

Haudanhiljaista (Grafarþögn), 2004

Ääni kuin enkelin (Röddin), 2006

Mies järvessä (Kleifarvatn), 2007

Talvikaupunki (Vetrarborgin), 2008

Hyytävä kylmyys (Harðskafi), 2009

Sameissa vesissä (Mýrka), 2010

Jyrkänteen reunalla (Svörtuloft), 2011

Menneet ja kadonneet (Furðustrandir), 2012

Kirjat on kustantanut Blue Moon ja suomentanut Seija Holopainen.

Hyytävän kylmää pahuutta Suomessa ja Islannissa

Olen ennenkin huomannut, että samoihin aikoihin luetuissa kirjoissa esiintyy samoja aiheita. Näin kävi tällä kertaa kahden dekkarin kanssa. Kuuntelin äänirjana Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja pahan pappi ja samaan aikaan luin Arnaldur Indridasonin dekkarin Hyytävä kylmyys. Äänikirjaa on koukuttava hyödyke, joka saa työmatkat tuntumaan liian lyhyiltä.

Kirjoilla ei ole oikeastaan muuta yhteistä kuin se, että ne ovat lajityypiltään dekkareita, poliísiromaaneja. Silti kummassakin, sattumalta, kuvataan kuoleman hetkeä, sitä rajatilaa, jossa sielu vielä on lähellä ruumista mutta jo näkee rajan taakse. Harjunpäässä tämä kohtaus on aivan lopussa eikä liity varsinaisesti juoneen, mutta se kuvataan hämmästyttävän samanlaiseksi kuin Arnaldurin romaanissa.
Huumoria ei ole häivääkään kummassakaan teoksessa.

Rikospoliisi Erlendur alkaa selvitellä kesämökillä tapahtuneen itsemurhan taustoja. Poliisi ei havaitse mitään rikokseen viittaavaa, mutta tapaus ei jätä sulkeutunutta Erlenduria rauhaan. Mitä enemmän hän saa selville itsemurhan tehneestä Mariasta, sitä oudommalta tapaus alkaa näyttää, vaikka konkreettisia todisteita ei olekaan. Maria on menettänyt jo lapsena isänsä, ja kun äiti on pari vuotta aiemmin kuollut syöpään, on Maria alkanut kiinnostua kuoleman jälkeisestä elämästä tosissaan. Hän on kiihkeästi odottanut sovittua merkkiä kuolleelta äidiltään. Äärimmäisen hitaasti Erlendur kokoaa tarinan puuttuvia palasia yhteen.

Samaan aikaan Marian jutun kanssa Erlendur penkoo kolmekymmentä vuotta vanhoja katoamistapauksia. Vanha mies on sairaalassa hiekossa kunnossa ja haluaísi vielä saada tietää kadonneen poikansa kohtalon. Katoamistapaukset riivaavat muutenkin Erlenduria, joka lopultakin saa kerrottua veljensä katoamisesta tyttärelleen. Arnaldurin teokset lumoavat paitsi synkkien, arvoituksellisten rikosten takia, myös islantilaisuudella, joka tuntuu kolahtavan suomalaiseen mielenlaatuun.
.

Harjunpää ja pahan pappi on varmasti tuttu tarina monille, mutta minulta se jöi aikanaan lukematta, vaikka sen hyllyyn miestäkin ajatellen hankin. Kirjahan ilmestyi jo vuonna 2003, mutta on nyt ajankohtainen elokuvaversion ansiosta. Siksi kai Otava julkaisi kirjan nyt äänikirjanakin. Sattumalta kuuntelin jo aiemmin syksyllä Joensuun aiemmasta tuotannosta Harjunpää ja rakkauden nälkä -dekkarin, joka sekin oli jäänyt lukematta. Joensuu ei oikein ole aiemmin sytyttänyt, mutta Rakkauden nälkä oli loistava. Niinpä varasin oikein Pahan papin kirjastosta, kun huomasin sen olevan hankintakistalla.

Harjunpää ja pahan pappi kovin synkkäsävyinen tarina. Paha olo ja ilkeys, suoranainen pahuus tihkuu kaikista henkilöistä Harjunpään kotiväkeä ja lähintä työtoveria Onervaa lukuun ottamatta. Kirjan alussa Harjunpää joutuu selvittämään seonneen miehen tilannetta. Miehen äiti on maannut asunnossa kuolleena kuukausia, ja mies on ilmeisesti yrittänyt hoitaa ja syöttääkin kuollutta. Ison koiran mies on sulkenut vaatehuoneeseen. Kun naapurit lopulta hälyttävät apua, mies yrittää itsemurhaa parvekkeelta hyppäämällä ja on vähällä viedä Harjunpäänkin mennessään.

Pahan pappi on outo hahmo, joka asuu hylätyssä metrotunneliverkoston huoltokäytävässä. Mies on kehittänyt oman Maammoa palvovan uskonnon, jossa metrojunilla on apostolien rooli. Harhanäyt ohjaavat miestä, joka välillä tuntee saaneensa Maammolta uhrauskäskyn. Käytännössä se tarkoittaa jonkun viattoman sivullisen työntämistä metron alle. Joensuu vaihtelee näkökulmaa tiheään, joten lukija pysyy mainiosti sekä poliisien että papin jäljillä. Lisäksi mukana on vielä Mikko, kiusattu kirjailija, joka yrittää selvitä vuosia kestäneestä kirjoittamattomasta kaudesta. Avioero psykopaattivaimosta on käynyt henkisesti ja taloudellisesti ylivoimaisen kalliiksi, eikä Mikko pysty kokoamaan itseään. Vaimo myös piinaa parin yhteisiä lapsia, erityisesti herkkää Mattia, jota kiusataan myös koulussa. Matin, Mikon ja papin tiet risteävät kohtalokkaasti.

Joensuu kietoo lukijan tiiviisti tarinan verkkoon, ja äänikirjan kuunteleminen ajaessa alkoi loppupuolella tuntua jo vaaralliseltakin, niin jännittävä loppuhuipennus on. Tyylilleen uskollisena Joensuu jättää tarinan osittain auki, eikä loppu ole kovinkaan "onnellinen", mikä lisää uskottavuutta.

Arnaldur Indridason

Suom. Seija Holopainen

Blue Moon 

2009, s. 279
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi
Otava 2003.
Äänikirjan lukija Riku J. Korhonen, kesto 9 h 36 min.