Elina Rouhiainen: Aistienvartija #nuortenkirjatorstai

Elina Rouhiaisen urbaania fantasiaa edustavan Väki-trilogian kakkososa Aistienvartija jatkaa lähes suoraan siitä, mihin Topelius-palkinnon napannut Muistojenlukija päättyi. Olen siis hyvin tyytyväinen itseeni, että luin aloitusosan jo vuodenvaihteessa valmistautuessani tämän vuoden kestävään #nuortenkirjatorstai-projektiini. Tarinan kelkkaan ihan kylmiltään hyppääminen olisi nimittäin voinut olla alkuun hankalahkoa, vaikka Rouhiaisen tyyli on muuten makuuni turhankin jarruttelevaa.

Muistojenlukijassa siis tutustuttiin helsinkiläistyttö Kiuruun, jolla on kyky siepata ja lukea toisten ihmisten muistoja. Kiuru on siis muisko, joka voi myös pyyhkiä toisten ihmisten muisteista kokonaisia ajanjaksoja sekä palauttaa niitä, kuten Aistienvartijassa käy ilmi. Kiurun poikaystävä Samuel on lapsesta asti osannut lukea ja hallita muiden ihmisten ajatuksia. Kumpikaan ei ole koskaan tuntenut ketään muuta kaltaistaan, ja nuoret ovat visusti salanneet kykynsä muilta. Sitten he tutustuvat Bollywoodiin, Neluun ja Daihin, ja kaikki muuttuu.

Käy ilmi, että nuoret muodostavat eräänlaisen yksikön, ringin, jossa jokaisella on omiin taipumuksiinsa liittyvä erityistehtävänsä. Nuorten kykyjä himoitsee Väeksi kutsuttu eliittiin kuuluva ihmisryhmä, joka voi halutessaan hyödyntää tappamiltaan mieroilta kaappaamiaan kykyjä omiin tarkoituksiinsa. Mitä täydellisemmin ringin kyvyt väkevä saa itselleen ryöstettyä, sitä vahvempi tästä omassakin joukossaan tulee.

Muistojenlukija päättyy tilanteeseen, jossa Kiuru, Dai, Bollywood ja Nelu joutuvat eroamaan ja hajaantumaan ympäri Eurooppaa pysyäkseen ylipäätään hengissä. Viimeisenä varmistuksena Kiuru pyyhkii kuluneen kesän tapahtumat ystäviensä muistista, joten kukaan heistä ei muista koskaan tavanneensakaan Kiurua.

Eron oli tarkoitus olla lopullinen, mutta tarina kuitenkin jatkuu. Aistienvartijan ensimmäinen neljännes käytetäänkin siihen, että saadaan nuoret jälleen koolle. Kiuru on hankkiutunut Pohjois-Irlantiin Portadownin kaupunkiin Aisling-nimiseen katoliseen sisäoppilaitokseen jatkamaan lukio-opintojaan. Kun nuoret lopulta saadaan koolle, pitää Kiurun vielä palauttaa heille pois pyyhkimänsä muistot. Se vain ei olekaan ihan ongelmatonta. Lisäkiemuroita aiheuttavat nuorten väliset hankalat ihmis- ja parisuhdekuviot.

Valitettavasti myös Väki ja erityisesti heidän johtajansa Punainen pääsevät ringin jäljille ja alkavat jälleen aktiivisesti jahdata sen jäseniä. Nelulla on suunnitelma, jonka tavoitteena on tuhota Väki. Sen onnistumiseksi ringin pitää täydentää itseään vielä yhdellä puuttuvalla jäsenellä, joka onneksi sattuu olemaan Pohjois-Irlannissa. Seikkailu jatkuu pitkänä takaa-ajona halki Euroopan, kun ringin nuoret matkustavat matkailuautolla kohti Helsinkiä Väen kätyrit kannoillaan ja välillä kimpussaankin.

Nelisatasivuinen romaani ei siis juurikaan saa varsinaista perusjuonta kovinkaan paljoa edistettyä, mutta lopussa tilanne jää jälleen hiuksia nostattavan jännittävään koukkuun. Paljon siis ladataan odotuksia trilogian tulossa olevaan päätösosaan Uniensieppaajaan.

Muistojenlukija on Kiurun romaani, ja Aistienvartijassa pääosassa on aisteja hallitseva aisto Bollywood. Kaikkien ringin jäsenien sukutaustassa on kytköksiä romaneihin, niin Bollywoodillakin, jonka Espoon Westendissä asuva perhe on kotoisin Intian Punjabista.

Suomalaisella mittapuulla Bollywoodin perhe on vauras ja menestyvä, mutta perheessä piilotellaan isän harjoittamaa perheväkivaltaa. Bollywood on ruskea muunsukupuolinen ja on saanut sen myös kokea nahoissaan koko ikänsä. Kesän loppukahinoissa Bollywood päättää karata kotoaan ja suuntaa muisti pyyhittynä Riiaan, mistä lukija hänet Aistienvartijan alussa tapaa.

Aiempaan tapaan Rouhiainen kirjoittaa varsinaisen juonenkuljetuksen lomaan runsaasti muuta ainesta. Edelleen teini-ikäisten ihmissuhdekuviot ja kasvukivut saavat runsaasti tilaa, ja esimerkiksi yksi keskeinen episodi kuvaa Kiurun ja Bollywoodin järjestämiä bileitä ja niiden jälkimaininkeja sisäoppilaitoksessa, toinen keskeinen juonenkin kannalta olennainen kohtaus taas tapahtuu rockkonsertissa Berliinin liepeillä.

Tarinan loimiin on kudottu myös poikkeuksellisenkin runsaasti yhteiskunnallisuutta. Pohjois-Irlanti tapahtumapaikkana tietysti tarjoaa tälle hyvän alustan, ja paljon kuvataankin protestanttien ja katolisten välistä syvää juopaa ja heti pinnan alla kuohuvaa vihaa, joka vain odottaa sopivaa hetkeä ryöpsähtääkseen valloilleen. Erilaisten vähemmistöjen ja erityisesti paperittomien ihmisten tilannetta Euroopassa puidaan myös monessa kohdassa. Osa näistä aiheista tuodaan tarinaan esimerkiksi Bollywoodin blogitekstien tai kouluesitelmän kautta.

Rouhiaisen esiin nostamat yhteiskunnalliset ja sosiaaliset ongelmat ja epäkohdat ovat polttavan ajankohtaisia, sitä en kiistä lainkaan. On myös hienoa, että niitä nostetaan esille rohkeasti myös ja erityisesti nuorille suunnatuissa romaaneissa. Niiden käsittely kaunokirjallisuuden keinoin vaatii taitoa ja tarkkaa silmää. Kovin helposti nimittäin syntyy vaikutelma osoittelusta ja mikä pahinta, luennoinnista tai jopa saarnaamisesta. Rouhiainen selviytyy näistä sudenkuopista paikoin vain hädin tuskin kuivin varpain.

Elina Rouhiainen: Aistienvartija
Tammi 2018. 410 s.

Arvostelukappale. 

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta
Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 
Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia 

Mervi Heikkilä: Tuulenkala 

L. K. Valmu: Lappilainen - Kuolema kahdeksannella luokalla 

Elina Rouhiainen: Aistienvartija

Tulossa:

Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus 1.11.2018

Anu Ojala: Petos

Minna Roininen: Heda

Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat

Anu Holopainen: Sydänhengitystä

Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia

Maria Turtschaninoff: Maresin voima
Heidi Silvan: John Lennon minussa

Elina Pitkäkangas: (Kuura - Kajo -) Ruska

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija #nuortenkirjatorstai

Muisko, ajatto, uneru, tudas, aisto.

Kuusitoistavuotias vuosaarelaistyttö Kiuru on muisko, vaikkei sitä itse vielä varsinaisesti tiedäkään. Pienestä asti hän on osannut napata toisten ihmisten muistot, jotka näyttäytyvät hänelle lintuina. Kiurun paras ystävä Samuel taas osaa lukea ajatuksia eli hän on ajatto. Kiuru ja Samuel ovat tienneet voimistaan lapsesta asti, mutta ne ovat heidän kahden yhteinen salaisuus. He eivät tunne ketään kaltaisiaan. Kunnes Kiuru nappaa huolimattomuuttaan romanilaispojan muiston ja saa tämän peräänsä kaupungilla. Niin Kiuru ja Samuel tutustuvat Daihin, Neluun ja Bollywoodiin, kolmikkoon, joka asuu vallatussa talossa ja pitää ystävineen hippijuhlia joka ilta.

Ujo ja syrjäänvetäytyvä, kirjoja ja lukemista intohimoisesti rakastava Kiuru on hämmennyksissään uusista ystävistään ja uudenlaisesta elämästä, johon hän tempautuu mukaan. Dai, Nelu, Bollywood, Samuel ja Kiuru muodostavat tietämättään ringin, yhteen kuuluvan joukon, jonka voimat kiinnostavat vaarallisesti merkillistä Väki-nimistä ihmisryhmää. Nuoret eivät tajua, että Väki muodostaa konkreettisen uhan, ennen kuin on melkein liian myöhäistä. Suojautuakseen ja pelastautuakseen he joutuvat turvautumaan äärimmäisiin ratkaisuihin.

Kiuru on Elina Rouhiaisen uuden fantasiasarjan Väki ensimmäisen osan Muistojenlukija päähenkilö. Olen lukenut Rouhiaisen edellisestä Susiraja-sarjasta kolme ensimmäistä osaa (Kesytön, Uhanalainen ja Jäljitetty), ja vain viimeinen osa eli Vainuttu on toistaiseksi vielä lukematta. Olen sarjan parissa mukavasti viihtynyt, vaikka reilu ikäeroni varsinaiseen kohderyhmään onkin selvästi ollut paikoin haitaksi. Susiraja on alalajiltaan paranormaali romanssi, mutta Väki on enemmän perinteiseen fantasiaan kallellaan olevaa urbaania fantasiaa, kuten kustantaja määrittelee teoksen takakannessa.

Moni asia on Rouhiaisen tyylissä entisellään. Susirajan osien äärellä olen toistuvasti kaivannut jonkinlaista tiivistämistä ja jäntevöittämistä, eivätkä ne olisi haitaksi olleet Muistojenlukijallekaan. Lukijalta vaaditaan kestävyyttä pitkälti yli sadan sivun verran, ennen kuin tarina pääsee kunnolla vauhtiin. Kiurun kyvytkin unohtuvat pitkäksi toviksi teinikuvioiden veivaamisen alle. Rouhiaisella on kuitenkin takataskussaan melkoisen kiinnostava henkilögalleria ja iso juonikuviokin pääsee hädin tuskin vasta aluilleen tässä aloitusosassa. Hieman enemmän olisi voinut paukkuja laittaa jo tähän, vaikka myönnettävä on, että loppuasetelma on kyllä jälleen niin koukuttava, että vaihtoehtoja ei oikein ole. On luettava seuraavakin osa.

Parasta antia Muistojenlukijassa on Kiuruun tutustuminen. Tyttö totisesti rakastaa kirjoja ja lukemista! Ihan tähtihetkiä kirjassa on kohtaus, jossa Kiuru käy uuden ystävänsä kanssa suosikkiantikvariaatissaan. Ihana paikka! Kiuru myös analysoi omaa suhdettaan kirjoihin ja lukemiseen:

Kiuru ei ollut mikään filosofi. Hän ei ollut yrittänytkään omaa näkemystään siitä, mikä oli elämän tarkoitus. Mutta jos hänen tässä ja nyt olisi pitänyt antaa paras vastauksensa, hänen mieleensä olisivat aivan ensimmäiseksi tulleet kirjat ja se tunne, kun hän luki lauseen, joka tuntui todelta. Kun maailma samaan aikaan sekä pienentyi että laajentui, kun hän koki ajattelevansa jotain yhtä aikaa aivan uutta ja samalla hyvin vanhaa, jotain, mitä jo tuhannet elleivät miljoonat ihmiset olivat ajatelleet ennen häntä. Kiuru ajatteli sitä kirkastumisena.

Kiurun hahmoon tuo mielenkiintoista syvyyttä hänen taustansa. Äiti on romani, joka on katkaissut välinsä sukuunsa ja mennyt naimisiin valkolaisen, Kiurun isän kanssa. Edes isoäidin hautajaisiin Kiuru ei saa äidistään seuraa. Isä taas on lintuihin hurahtanut työtön tutkija, joten pääasiassa pelkästään äidin hoitajan palkalla elävä perhe on alituiseen tiukoilla. Onneksi kirjasto on avoin kaikille.

Samuelin perhe-elämä on täydellinen vastakohta Kiurun kotioloille. Rahaa on ja se näkyy kaikessa. Tässä on yksi keskeinen jännite teoksessa. Kiuru pohtii useaan otteeseen omistamista ja varallisuuden jakautumista. Erityisesti tilanne kärjistyy, kun Kiuru vie Samuelin tapaamaan uusia ystäviään näiden leiripaikalle. Romanian romaneiden Dain ja Nelun kautta alkaa suomalaisnuorille raottua uusi rinnakkainen maailma, josta heillä on ollut aikaisemmin vain kalpea aavistus, jos sitäkään.

Susirajan kolmessa ensimmäisessä osassa on jatkuvasti läsnä vahva eroottinen lataus, joka kuitenkin pysyy hyvin kilttinä ja kainona. Muistojenlukijassa ei jäädä pelkästään kuumottavien hivelyjen asteelle. Seksikohtauksen kuvauksesta kyllä pisteet Rouhiaiselle:

Sillä hetkellä he olivat vain tyttö ja poika, eikä ollut väliä, että toinen heistä oli romani ja toinen vain halusi olla, että toinen eli elämäänsä tekstin kautta eikä toinen edes osannut lukea, tai että toinen unohtaisi tästä kaiken ja toinen harvinaista kyllä muistaisi yksityiskohdat vielä vuosienkin päästä.

Tunnustan yllättyneeni, miten teoksessa käsitellään kannabiksen myyntiä ja käyttöä. Huumeen myynti on romanialaisnuorille keino ansaita kipeästi tarvittavaa rahaa, mutta se on myös vaarallista ja riskialtista. Dai ja Nelu ovat paperittomia, joten poliisin kanssa tekemisiin joutuminen ei ole kovin toivottavaa. Mutta hassista ei pelkästään myydä, sitä myös käytetään – Kiurukin. Eikä kokemusta kuvata mitenkään vastenmieliseksi tai arveluttavaksi. Vasta kun äiti myöhemmin saa asiasta vihiä, Kiurun otsalle nousee muutama kylmä hikipisara. Selvästikin omat asenteeni tässä kohdassa ovat jyrkästi vanhoilliset, ja tätä kuviota oli vaikea niellä.

Väki-sarja on selvästikin puhdasveristä YA- eli nuorten aikuisten kirjallisuutta, jonka kohderyhmää lienevät pääasiassa kahdeksas-yhdeksäsluokkalaiset ja sitä vanhemmat naisoletetut lukijat, joilla on hyvä olla jo runsaahkosti lukukokemusta takanaan. Muistojenlukijassa on paljon aineksia, joista saa hyviä pohdintoja ja keskusteluja aikaan vaikkapa koululuokassa.

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Tammi 2017. 387 s.
Kansi Laura Lyytinen (kansi on minusta hieno!)

Arvostelukappale.

Elina Rouhiainen sai Muistojenlukijasta viime viikolla Suomen nuorisokirjailijat ry:n myöntämän Topelius-palkinnon. Tässä perustelut:

”16-vuotias Kiuru viihtyy paremmin kirjojen maailmassa kuin ihmisten seurassa. Kiurulla on myös salaisuus: hän voi hallita muiden muistoja. Kun hän löytää muita kaltaisiaan, tuttu ja turvallinen elämä nyrjähtää sijoiltaan. Mihin ja keneen Kiuru voi luottaa? Muistojenlukija nivoo kiehtovaan tarinaan taidokkaasti keskustelua etuoikeuksista, ihmisarvosta ja yhteiskunnasta. Henkilöhahmojen kuvaus on vahvaa, uskottavaa ja monisyistä. Sujuvasti etenevä ja erinomaisesti kirjoitettu urbaani fantasiateos vangitsee lukijan mukaansa ja jättää vahvan muistijäljen.”

Onnea!

 #nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Tulossa:

Sanna Heinonen: Noland 25.1.2018
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 1.2.2018
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu 8.2.2018

Elina Rouhiainen: Jäljitetty (Susiraja 3) ja vähän lukuhaasteista

Syksy ja erityisesti marraskuu on otollista aikaa erilaisille haasteille. Minäkin hurahdin mukaan pariin haasteeseen, vaikka olen tunnetusti huono (lue: laiska) haasteisiin osallistuja. Innostun kyllä aluksi, mutta sitten usein uuvun alkumatkalle, tai ainakin viimeistään takasuoralla. Miten kävi esimerkiksi Morren KKK-haasteelle? En kehtaa kohta enää pitää sitä tuolla välilehdellä, vaan deletoin sen vähin äänin…

Lokakuun lopulla Karo Hämäläinen haastoi Facebookissa ihmisiä liittymään Lukuhaasteeseen. Idea on yksinkertainen: marraskuussa luetaan kaunokirjallisuutta kolmekymmentä sivua joka päivä. Osallistujia näkyisi olevan 15 000, joten aika mukavasti haaste keräsi osallistujia, ja somessa näkyi #lukuhaaste -merkittyjä twiittejä ja päivityksiä tiheään. Ajattelin, että tällaiselle runsaahkosti lukevalle kirjahullulle haaste menisi kepeästi vasurilla. Mutta jos tulkitsisin haasteen ohjetta tiukasti, olisi tunnustettava, että kiville meni. Kuukauden kokonaissaldo tosin ylittää reippaasti yhdeksän sataa sivua, mutta ihan joka päivä ei vähimmäistavoite täyttynyt. Olen näemmä sittenkin enemmän uppoutumis- ja ahmimishakuinen lukija kuin tasainen tissuttelija. Isot kerta-annokset korvaavat väliin jäävät päivän tai parin jaksot. Haasteeseen osallistuminen siis opetti minulle itsestäni jotain uutta!

Sopivasti marraskuun kääntyessä lopuilleen Salla Simukka haastoi lukevaa kansaa mukaan Nuortenkirjahaasteeseen. Sen ohje on seuraava:

1. Lue kotimainen nuortenkirja.
2. Kehu se - mieluiten mahdollisimman julkisesti ja monelle (FB:ssä, Twitterissä, Instagrammissa, kotona, työpaikalla, tutuille ja tuntemattomille...).
3. Osta se joululahjaksi.
4. Haasta kaverisi mukaan.

Itse haastoin itseni jo lokakuussa nuortenkirjateemaviikon pitoon, mutta koska teemaviikolta jäi kirjoja vielä runsaasti yli, oli helppo yhdistää nämä kaksi haastetta. Nuortenkirjahaaste jatkuu muuten jouluaattoon asti, joten vielä ehtii mukaan! Haastankin tässä kuin ohimennen kaikki teidät, jotka tämän jutun luette.

Ensimmäinen haastekirjani on Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjan kolmas teos eli Jäljitetty. Se sopi oivallisesti marraskuun masentaviin tunnelmiin. Olen nimittäin niitä ihmisiä, jotka menettävät elämänhalunsa lähes kokonaan marraskuun pimeyteen. Onneksi sentään on keinoja, joiden avulla nenä pysyy pinnan yläpuolella, eivätkä kirjat ole näistä keinoista suinkaan huonoimmasta päästä. Kovin synkkää tai raskasta en kuitenkaan jaksa juuri näinä aikoina vuodesta lukea.

Jäljitetty on edeltävien osiensa tavoin kepeän viihdyttävä paranormaalin romanssin genren edustaja. Rouhiainen jatkaa tutulla tyylillään sarjaa, jota jossain vaiheessa uumoilin trilogiaksi mutta jonka neljättä osaa kirjailija jo parhaillaan kovaa vauhtia kirjoittaa.  Ihan varauksettomasti en ole sarjaan ihastunut, kuten voi lukea Kesyttömästä ja Uhanalaisesta kirjoittamistani esittelyistä. Vika on kyllä selkeästi itsessäni, eli olen täysin väärää kohderyhmää. Voin helposti kuvitella, kuinka onnessani olisin ahminut näitä, jos olisin saanut ne käsiini 13–15-vuotiaana. Nyt olen liian vanha ja kyyninen näiden vilpittömäksi ihailijaksi. Harmi omalta kannaltani.

Olen moittinut aiempia osia muun muassa turhasta diipadaapaasta, reaalimaailman epäloogisuuksista ja turhauttavasta eroottisen latauksen pitkittämisestä. Olen toivonut juoneen jäntevöittämistä ja olennaisiin, lukijaa eniten kiinnostaviin asioihin pureutumista bilekuvausten sijaan. Rouhiainen kuitenkin jatkaa tiukasti valitsemallaan linjalla, mikä tietysti oikein onkin.

Lukijaystävällisesti Rouhiainen kertaa aiempien kirjojen tapahtumat tiiviissä parin sivun prologissa, mikä oli kauniisti tehty huonomuistista lukijaa kohtaan. Mukaan pääsee siis vaivattomasti, vaikkei vielä olisi aiempia osia lukenutkaan. Alku on tällä kertaa vauhdikas, ja yllättävä, ja täysin ennakoimaton (minun mielestäni siis) käänne tapahtuu ihan alkusivujen jälkeen. Raisasta paljastuu niin hänelle itselleen kuin lukijallekin täysin uusi puoli. Selviää, mikä hän on. Tästä paljastuksesta seuraakin sitten monenlaista!

Valitettavasti ensimmäisen neljänneksen jälkeen kirjassa alkaa piiitkä suvantovaihe, jossa taas biletetään, käytetään korkokenkiä ja minimekkoja ja sotketaan ihmissuhdekuvioita. Tällä kertaa oheistoimintoina ovat musiikin tekeminen, tatuoinnit ja kamppailulajit, joiden saloihin Raisa koettaa perehtyä voidakseen pelastaa läheisensä pahisten kynsistä. Uudelleen juoni tuntuu kunnolla käynnistyvän vasta aivan lopussa, jossa onkin veret seisauttava toimintakohtaus.

Tämän kolmannen osan aikana pidin Raisan hahmosta yhä vähemmän. Miksi ihmeessä tytöstä on kehittynyt itsekeskeinen, sanoisinko jopa itserakas bitch, joka kuvittelee yksin kantavansa vastuun ihan kaikesta, vaikka ympärillä on koko joukko loistavia tyyppejä valmiina jakamaan vastuun? Salailu ja omissa liemissä kiehuminen tuntuvat olevan Raisan lempipuuhia. No, kuten huomaatte, kirja sitten kuitenkin imaisi lukijan syövereihinsä ihan kiitettävästi, koska muuten jaksaisin tuskin näistä valittaa.

Mukavasti Rouhiainen yhdistelee teoksessaan mytologioita ja vanhaa tarustoa nykyperinteeseen. Tosin juuri näitä yliluonnollisen maailman piirteitä olisin halunnut paremmin avattavan. Pidin myös siitä, että taiteellinen Raisa on samalla hyvin urheilullinen tyyppi, mikä tässä kolmannessa kirjassa selvästi vielä korostuu. Henki ei sulje pois lihaa, vaan hyvinvoiva, terve ruumis toimii yhdessä luovan mielen kanssa. Rouhiainen pitää linjansa myös lihallisuuden suhteen. Ilmassa kipunoi jälleen vahvaa latausta, mutta varsinaisia seksikohtauksia on turha odottaa. Muutenkin nuorten maailma näyttäytyy perin kilttinä ja siistinä, vaikka väkivalta varjostaa tapahtumia taustalla.

Rouhiainen siis jo täyttä vauhtia kirjoittaa seuraavaa osaa Susiraja-sarjaan, ja tämän kolmannen osan perusteella päättelisin, että sarja voi jatkua vielä vaikka kuinka pitkään. Pitkät ja runsaat sarjat ovat fantasian alalajeille tyypillisiä, joten siinä Rouhiainen sujahtaa mainiosti perinteeseen. Sarjaa ahmiville nuorille ja hieman vanhemmille lukijoille laajuus on myös varmasti tervetullutta. Minä jäin jälleen kaipaamaan punaista lankaa, jonkinlaista kokonaisjännitettä. Tämänkertainen välitön uhka saatiin torjuttua, mutta uutta on varmasti tulossa. Mutta mihin tällä kaikella olla pyrkimässä? Minä mieluusti lukisin Rouhiaiselta vaihteeksi ihan jotain muuta, koska kirjoittajana hän on sujuva ja hänen tekstiään on miellyttävää lukea.

Elina Rouhiainen: Jäljitetty (Susiraja 3)

Tammi 2014. 482 s.

Lainattu kirjastosta.

#nuortenkirjahaaste jatkuu täällä jo Magdalena Hain Susikuningattarella. Entä siellä?

Elina Rouhiainen: Uhanalainen (Susiraja 2)

Marraskuussa olen ollut malttamattomissa tunnelmissa luettuani juuri Elina Rouhiaisen esikoisromaanin ja Susiraja-sarjan aloitusosan Kesytön. ”Mitä?! Joudunko oikeasti odottamaan yli puoli vuotta, ennen kuin saan lukea jatkoa?” Nyt odotus on päättynyt, sillä Susirajan kakkososa Uhanalainen ilmestyi parisen viikkoa sitten.

Olen jo Kesyttömästä kirjoittaessani pohdiskellut sarjamaisuuden ongelmia ja toivonut, että aikanaan tämä kakkososa olisi aloitusta sähäkämpi. Valitettavasti tältä osin Uhanalainen oli selkeä pettymys. Se on kirjoitettu kauttaaltaan jollakin tavoin jalka jarrupolkimella. Viimeistellyssä, hyvännäköisessä teoksessa on lähes 450 sivua. Liikaa, sanoisin. Huoletta olisi voinut karsia kolmanneksen diipadaapaasta ja terävöittää kunnolla niitä kohtia, joissa päästään lopultakin asian ytimeen, toimintaan ja arvoitusten ratkaisujen äärelle. Sekä alussa että lopussa on kymmeniä sivuja käytetty löysään oheistoimintaan, kuten muotinäytökseen ja valokuvanäyttelyyn valmisteluineen. Keskivaiheillakin käytetään runsaasti aikaa teinien bilekuvaukseen drinkkeineen ja tanssimisineen. Koska kyseessä on ns. paranormaali romanssi, on tietysti käytetty paljon aikaa eroottiseen lataukseen pääparin välillä. Hyväksyttäköön toki tämä.

Asian ydin lienee siinä, etten varsinaisesti ole teoksen kohderyhmää, vaikka sen toisaalta nopeasti ja viihtyen luinkin. Odotin vääriä asioita: ihmissusiteeman syvenemistä, jännityksen tiivistymistä, jonkinlaista idean kasvua. Rouhiaisen tyylilaji ja tavoitekin ovat kuitenkin selvästi toisenlaiset, ja tuloksena on kepeä, seksikäs viihderomaani höystettynä sillä paranormaalilla mausteella. Sellaisena Uhanalainen toimii oikein hyvin.

Silti en malta olla harmittelematta, miten oivalliset ainekset menevät ainakin minun näkökulmastani hukkaan. Idea itärajan tuntumassa sijaitsevasta suomalaisesta, omalakisesta ihmissusiyhteisöstä Hukkavaarasta on minusta vallan kutkuttava. Sitä teemaa Rouhiainen hieman tässä kakkososassa laajentaakin, mutta selvästi myös sitä säästellään tulevia teoksia varten.

Fiktiota ja erityisesti fantasiaa lukiessani olen valmis hyväksymään monenlaista outoa ja vierasta. Oikeastaan mitä enemmän on outoa, sen parempi. Oletan kuitenkin, että teoksen sisäinen maailma toimii omien lakiensa mukaan loogisesti. Mikäli mukana on reaalimaailman asioita, niiden suhteen ei sovi ottaa liikaa vapauksia. Uhanalaista lukiessani mietin moneen otteeseen, kuinka paljon näitä periaatteita on varaa venyttää. Esimerkiksi kun Raisa pakkaa tavaroitaan, sivuutetaan aika hankala käytännön ongelma seuraavasti: ”Reppuani ei varsinaisesti oltu suunniteltu kiväärinkantamista varten, enkä uskonut, että junahenkilökunta sen enempää kuin kanssamatkustajammekaan ilahtuisivat aseen esittelemisestä. Onnistuin kuitenkin lopulta käärimään sen vaatteisiini niin, että repusta ulos törröttävä osa oli melko muodoton. Se olisi voinut aivan yhtä hyvin olla pesismaila tai jonkin instrumentin pää.” (Passiivivirhe siis kirjasta kopsattu sellaisenaan.) Hieman kyllä ihmettelen, millaisesta repusta tai kivääristä onkaan kyse. Ainakaan pyssy ei sen kummempaa harmia matkan aikana aiheuta. Vastaavaa helppoutta ihmettelin kirjan loppupuolella, kun Raisa ja Mikael ryhtyvät erääseen hyvin pelottavaan ja lainvastaiseen hankkeeseen. Käytännön ongelmat huitaistaan sivuun tuosta vain. Samaten ihmissusiyhteisö toimii paikoin omien loogisten sääntöjensä vastaisesti ilman kunnon perusteluja.

Kesyttömän lopussa Raisa sai tietää omasta menneisyydestään erään mullistavan asian, joka suorastaan kirkuen vaatii lisäselvitystä. Kuka tahansa sellaisen uutisen kuultuaan alkaisi kääntää kaikki kivet ja kannot saadakseen totuuden selville. Mitä tekee Raisa? Asiaan viitataan kirjan aikana kolmesti, viimeisen kerran viimeisellä sivulla! Jälleen sitä mainitsemaani jarruttelua. Juoniaineksia selvästikin säännöstellään seuraavaa osaa varten. Mutta silti! Vähemmän korkokenkien kanssa askartelua ja valokuvien näppäilyä, enemmän kiinnostavia, huolella hiottuja juonikuvioita!

Romanttisen viihteen perusasetelmia on pääpari, joka intohimoisesti rakastaa toisiaan, mutta jossa ainakin toisen osapuolen ylpeys lyö kapuloita rattaisiin. Samaa kuviota Rouhiainen selvästikin hyödyntää. Sankari Mikael on suorastaan hävyttömän komea ja seksikäs, tavoiteltu alfauros (kirjaimellisesti). Raisa taas on hyvännäköinen, älykäs ja ennen kaikkea itsenäinen ja omapäinen nuori nainen, joka ei voi sietää komentelua tai sitä, että häntä pidetään itsestäänselvyytenä. Räiskettä on siis tiedossa. Mutta kuinka pitkään tämän varassa voi jatkaa? Ainakin kahden romaanin verran, se käy selväksi. Toki Mikaelin ja Raisan suhteessa on muitakin ongelmia, kuten se, että he edustavat eri lajeja.

Kylläpäs tunnenkin nyt itseni nuivaksi vanhaksi tädiksi, joka ei ole lainkaan tajunnut mitään lukemastaan. Kenties juuri näin onkin! Voin hyvin uskoa, että lajityypin oikealle fanille Uhanalainen on juuri sellainen teos kuin sen pitääkin olla. Suosittelen siis kirjaa nuorille ja nuorenmielisille paranormaalin romanttisen jännityksen ystäville (jotka ovat jo Kesyttömän lukeneet, sillä ainakin minulla oli hieman vaikeuksia muistaa henkilöitä ja tapahtumia)! Jos Susiraja on trilogia, kuten olen jostain ymmärtänyt, todennäköisesti en malta olla kolmatta osaa lukematta. Enkä ehkä muutenkaan. Koukuttavasti Rouhiainen osaa kirjansa lopettaa.

Elina Rouhiainen: Uhanalainen. Susiraja 2.

Tammi 2013. 446 s.

Pyydetty arvostelukappale.

Elina Rouhiainen: Kesytön

Mitä?! Joudunko oikeasti odottamaan yli puoli vuotta, ennen kuin saan lukea jatkoa? Nämä suurin piirtein olivat tuntemukseni, kun suljin Elina Rouhiaisen esikoiskirjan Kesytön eilen iltapäivällä. Kesytön on Susiraja-sarjan aloitusosa, ja se määritellään ”paranormaaliksi romanssiksi”. Termistä kannattaa lukea lisää ainakin täältä, jos se herättää mielessä kysymyksiä, kuten minulla, joka olen eräänlainen neitsyt tällä alueella. En nimittäin ole lukenut esimerkiksi Twilight-sarjaa, joka käsittääkseni on myös kyseisen lajityypin edustaja ja kenties esikuvakin monille uusille kirjoittajille.

Tartuin itse tähän Rouhiaisen teokseen viettämäni nuortenkirjateemaviikon vuoksi ja koska se osui käteeni tutkaillessani kaupunkimme erään taajaman sivukirjaston nuorten aikuisten hyllyä. Kansi ja nimi olivat jo entuudestaan tuttuja, joten päätin ottaa kirjan mukaan teemaviikolleni. Ei harmita yhtään. Kirja on vetävästi kirjoitettu viihderomaani, jonka tarina vie mennessään tällaisen varttuneemmankin lukijan.

Päähenkilö on seitsemäntoistavuotias Raisa Oja, joka asuu Helsingin Kalliossa ja käy kuvataidelukiota. Taitavan nuoren naisen tärkein unelma on tulla taiteilijaksi. Ihan ensi sivuilla tapahtuu kuitenkin onnettomuus: Raisan yksinhuoltajaäiti jää auton alle ja kuolee. Raisa luulee olevansa täysin yksin maailmassa, sillä isästään hän ei tiedä edes nimeä ja kainuulaisiin sukulaisiinsa äiti on katkaissut välinsä jo ennen Raisan syntymää. Yllättäen kuitenkin Raisan Hukkavaarassa asuva eno haluaa ryhtyä hänen huoltajakseen ja Raisan elämä muuttuu lisää. Hän päättää muuttaa enonsa luo saadakseen tietää lisää itsestään ja äidistään, joka selvästikin on salannut Raisalta aika paljon asioita.

Viisikymmentä kilometriä Kajaanista korpeen sijaitsee Hukkavaara, jonka sydämenä on menestyvä hiihtokeskus. Toinen merkittävä tulonlähde on turisteille tarjottava susimatkailu. Ollaan siis kirjaimellisesti susirajalla. Raisa tuntee olonsa orvoksi, syystäkin, sillä pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa ja tulokkaita pidetään silmällä. Pian Raisa kuitenkin huomaa, että Hukkavaara on monin tavoin kummallinen paikka. Kylässä ei näy vanhuksia, ja kaikki asukkaat ovat poikkeuksellisen kauniita ja hyväkuntoisia. Lukion ehdoton johtohahmo on huikaisevan komea Mikael, joka luonnollisesti seurustelee koulun kauneimman tytön kanssa. Koska jo takakansi paljastaa, että Hukkavaaran asukkaat ovat ihmissusia, uskallan sen tässäkin kertoa. Asia valkenee Raisalle aika verkkaan.

Kesytön on selvästi ja tarkoituksella kirjoitettu pitemmän sarjan aloitusosaksi, ja se näkyy ja tuntuu kahdella tavalla. Ensinnäkin laaja, yli 400-sivuinen teos lähtee hyvin hitaasti käyntiin. Puolivälissä kirjaa olin hieman tuskastunut. Onko tässä mitään uutta? Kyllähän Raisan opintojen alkamisesta Hukkavaaran lukiossa ja Kallioon haikailusta sekä maalaamisesta oli ihan mukava lueskella, koska kouluasiat ovat minullekin tuttuja, mutta tarina ei oikein tuntunut pääsevän alkuun. Vaaditaan siis lukijalta kohtalaista kärsivällisyyttä pysytellä matkassa mukana. Toinen seikka on se, että tarina ei oikeastaan pääty millään tavalla. Kaikki jää auki ja kesken. Se turhautti melkoisesti, mutta on tietysti ymmärrettävää, koska jatkoa on luvassa. Tämä lienee kaikkien sarjaa tekevien ongelma. Jos asiat vie selkeään päätökseen ykkösosan lopussa, on seuraavassa osassa taas sama käynnistelyvaihe edessä. Nyt kuvittelisin, että kesäkuussa ilmestyvä Uhanalainen käynnistyy huomattavasti vaivattomammin.

Nuorille aikuisille suunnatuissa paranormaaleissa romansseissa näyttäisi minun tähänastisella suppealla kokemuksellani olevan keskeistä kohtalaisen vahva eroottinen lataus. Koska kyseessä on kuitenkin nuortenkirjallisuus, säilytetään tietty häveliäisyys. Keski-ikäistä se hieman hymyilyttää ja alkaa jossakin vaiheessa turhauttaakin. Rakastelisivat nyt jo lopulta, että siitäkin päästäisiin! Rouhiainen ei päästä pääpariaan vielä Kesyttömässä tuskastaan, vaikka todella kuumana käydään moneen otteeseen. Ihoa hivellään ja hiuksia harotaan suudelmien polttaessa rakastavaiset mielipuoliseen himoon, mutta intiimialueita ei mainita. Kädet pysyvät sievästi navan yläpuolella tai reisien alapuolella, rajana stay up -sukkien ylänauha. Edes rinnoista ei puhuta mitään, eikä alusvaatteita riisuta. Sen sijaan muistetaan ohimennen mainita, että Raisa hankkii itselleen ehkäisypillerit.

Kuten teemaviikkoani seuranneet huomaavat, on Kesyttömällä aika paljon yhtymäkohtia Annukka Salaman Käärmeenlumoojan kanssa. Kirjat kuuluvat selvästi samaan genreen. Kesyttömän puolivälissä olin oikeastaan siksikin pikkuisen pettynyt, koska vertailukohta tuntui olevan niin lähellä ja tuoreessa muistissa. Kesyttömässä ei tuntunut olevan oikein mitään uutta Käärmeenlumoojan jälkeen. Mutta onneksi Rouhiainenkin pääsee lopulta kunnolla vauhtiin ja Raisan tarina alkaa saada uusia ulottuvuuksia. Kirjat ovat kuitenkin raikkaasti erilaisia. Genre on mielenkiintoinen ja tervetullut kotimaiseen nuortenkirjallisuuteen ja nuorten aikuisten kirjallisuuteen. Pidän erityisesti siitä, että kirjat sijoittuvat Suomeen, suomalaiseen maisemaan ja kulttuuriin koettamatta etäännyttää liikaa. Juuri tutun ja jonkin täysin vieraan yhdistämisestä syntyy mukavaa kontrastia tarinoihin. Kuten alussa jo totesin, jään malttamattomana odottamaan Susirajan seuraavaa osaa.

Elina Rouhiainen: Kesytön

Tammi 2012. 426 s.