Aira Samulin: Soturi ja sunnuntailapsi

 

Tänään 23.10.2023 some on täyttynyt yhteiskuvista ja muisteloista, kun tieto Aira Samulinin kuolemasta tuli julki. Itse en koskaan tavannut Samulinia enkä edes nähnyt häntä missään tilaisuudessa, mutta tv:stä hän toki oli tuttu kasvo. Tutuksi tuli vuosien varrella hänen Nummen Hyrsylässä sijainnut kotinsa Hyrsylänmutka Wimma-sonnipatsaineen, koska työni puolesta asioin silloin tällöin sen naapurissa sijainneessa Hyrsylän koulussa.
 

Vuonna 2007 kirjoitin Samulinin yhteisniteenä julkaistuista muistelmateoksista arvion Salon Seudun Sanomiin. Julkaisen sen nyt täällä blogissakin vähän stilisoituna versiona Aira Samulinin muistoksi. Lukukokemus on jäänyt mieleen, sillä Samulin tuntuu kertovan hyvin avoimesti vaiheikkaasta elämästään, josta ei vastoinkäymisiä ja suruja puuttunut.

 

Aira Samulinin muistelmateokset Soturi ja sunnuntailapsi (vuodelta 1987) sekä Auringonpimennys (1989) on julkaistu nyt (v. 2007) yhteisniteenä.  Hyvä niin, sillä Samulinin riipaiseva elämäntarina koskettaa edelleen nykypäivän lukijaa eikä saa jäädä unohduksiin.

Kyseessä onkin oikeastaan yksi teos, joka vain aikanaan on julkaistu kahdessa osassa. Soturi ja sunnuntailapsi kertoo Samulinin lapsuudesta Hyrsylänmutkassa Suomen itärajan tuntumassa. Teos loppuu jatkosodan pommituksiin Helsingissä, jonne perhe muutti isän kaaduttua rintamalla. Auringonpimennys jatkaa suoraan tästä ja päättyy aviomiehen kuolemaan vuonna 1984.

Samulin kuvaa lapsuusaikojaan lämpimästi mutta silti tarkkanäköisesti. Vanhempien avioliitto ei ollut ongelmaton äidin ailahtelevien mielialojen ja isän liikkuvan työn takia. Perheen kahdeksasta lapsesta viisi kuoli alle vuoden ikäisenä.

Kasvatus oli ajan tavan mukaan ankaraa. Erityisesti äiti vaati ehdotonta tottelevaisuutta ja alistumista. Jos ei totellut, äiti saattoi raivostua ja pahoinpidellä. Vanhin tytär sai osakseen kovimmat vaatimukset, ja jo pienestä pitäen oli tehtävä ankarasti työtä. Isä oli oikeudenmukainen ja rangaistessaankin lempeä mutta vaativa. Lapset kuitenkin rakastivat vanhempiaan varauksetta.

Liikkuva elämä jo ennen sotia ja evakuoinnit sekä pommitukset pirstaloivat opiskelun, eikä lahjakkuudestakaan aina ollut apua. Lukion käyminen jäi haaveeksi, kun oli pakko ansaita perheelle yhteistä elantoa.

Vasta kun Aira Samulin oli jo naimisissa, todettiin äidillä mielisairaus, joka saatiin oikealla lääkityksellä kuriin. Vuosikymmenten perhehelvetti olikin ollut sairauden syytä. Samulinin oma elämä muuttui kuitenkin aina vain kauheammaksi piinaksi, koska hän oli ajautunut naimisiin väkivaltaisen Helge Samulinin kanssa. 

Väkivalta, uhkailu ja pelottelu olivat perheen arkea, mutta lojaali vaimo teki kaikkensa peitelläkseen totuuden. Lopulta oli pakko hakea avioeroa, mutta rauhaa vaimo ja lapset eivät saaneet ennen Helge Samulinin kuolemaa.

Raskaat vaikeudet seuraavat toisiaan, ja kirjan lukeminen on paikoin piinallista tuskaa. Kuitenkin kaikesta huokuu läpi elämänilo ja toivo paremmasta. Aira Samulinin tarina on kauhea kertomus perheväkivallasta ja sen karmeimmista ilmenemismuodoista. Se on silti myös osoitus siitä, että pahimmatkin vastoinkäymiset voi kestää ja niistä voi selviytyä.

Aira Samulin: Soturi ja sunnuntailapsi (toim. Sirkka-Liisa Lähteenoja) WSOY 1987, 149 s.

Aira Samulin: Auringonpimennys (toim. Soile Eskelinen) WSOY 1989, 341 s.

 

 

Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo

Tänään 10.10.2019 on oikea kirjallisuuden megapäivä. Koti-Suomessa liputetaan Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden kunniaksi, ja Ruotsissa on ilmoitettu, mitkä kirjailijat saavat vuosien 2018 ja 2019 kirjallisuuden Nobel-palkinnot. Palkinnot menivät puolalaiselle Olga Tokarczukille ja itävaltalaiselle Peter Handkelle.

Juuri eilen avauduin yhdessä Twitter-keskustelussa, että olen jo lopulta tajunnut jättää kaikki Nobel-veikkaukset tekemättä, sillä perinteisesti julkistamispäivä on paljastanut huutavan aukon lukusivistyksessäni, koska tyypillisesti en ole kuullutkaan voittajasta ennen tai jos vaikka olenkin, en ole lukenut yhtään hänen teostaan. Ennusteeni toteutui tällä kertaa puoliksi, sillä yllättäen olen lukenut yhden Olga Tokarczukin romaanin eli ensimmäisen suomennoksen hänen tuotannostaan. Teos on nimeltään Päivän talo, yön talo. Sattumalta sain sen luettavakseni lehtiarvostelua varten. Lainaan tähän nyt vuonna 2004 Salon Seudun Sanomissa julkaistun arvioni siitä. Suonette anteeksi aloittelevan kriitikon haparoivan tyylin.

***
Puolalaista kirjallisuutta käännetään suomeksi harvoin. Olga Tokarczukin romaani Päivän talo, yön talo todistaa, että tämä on selvä epäkohta. Puolalainen kirjallisuus näyttäisi olevan kiinnostavaa ja nykyaikaista, ja Tapani Kärkkäisen suomennos on nautittavaa luettavaa.

Tokarczukin teos on postmoderni eri tekstilajien mosaiikki. Kertojana on kirjailijan oloinen nuori nainen, joka puolisonsa kanssa asuu vanhassa talossa pienessä maalaiskylässä Sleesiassa aivan Tšekinmaan rajan tuntumassa. Kertoja tarkkailee ympäristöään ja kirjaa muistiin naapuriensa edesottamuksia, tarinoita ja jopa unia. Erityisesti unet kiinnostavat häntä niin, että hän etsii Internetistäkin sivut, joille ihmiset eri puolilta maailmaa käyvät kirjaamassa uniaan muistiin ja toisten luettaviksi. Unet tuntuvat olevan ainoa asia, jota kukaan ei oikeasti voi omistaa.

Unien lisäksi romaanissa on mm. keskiaikainen pyhimystarina Kümmernis-nimisestä nunnasta, joka saa Jeesuksen kasvot. Lisäksi kerrotaan legendan muistiinmerkitsijän outo elämäntarina, jossa nuori munkki haluaisi muuttua naiseksi. Raja onkin romaanin keskeinen teema. Mikä erottaa naisen miehestä, entä unen todellisuudesta tai elämän kuolemasta? Mitä on olla rajalla? 

Raja on konkreettisesti läsnä kertojan pihapiirissä, sillä rajavyöhyke hipoo tonttia. Urbaanilta legendalta kuulostaa sattumus, jossa Saksasta kotiseutukäynnille piipahtanut mies kuolee sydänkohtaukseen rajapylvääseen nojaten. Sekä puolalaiset että tšekinmaalaiset rajamiehet siirtelevät ruumista rajan yli, koska eivät jaksaisi ryhtyä monimutkaiseen byrokratiaan, jonka kuolema rajalla aiheuttaa.

Puola ja Sleesia ovat historian aikana kokeneet monia mullistuksia, jotka vaikuttavat nykypäivänäkin puolalaisten elämään. Tokarczuk kertoo koskettavasti kotiseutunsa asuttamisesta toisen maailmansodan jälkeen. Kertojankin kotitalo on saksalaisen rakentama. Kun rajat 1990-luvun alussa aukenivat, alkoivat saksalaiset tehdä matkoja entisille kotiseuduilleen ja käydä katsomassa kotejaan. Tilanne muistuttaa monin tavoin Suomen ja Karjalan vastaavaa, ja tuntuu siksi läheiseltä.

Muun tekstin lomaan Tokarczuk on kirjoittanut muutaman paikallisen ruokaohjeen. Reseptit saavat suorastaan karmivan sävyn, kun yksi kertoo, miten valmistetaan kärpässienimuhennosta. Muhennos surmasi kertojan talon rakentaneen miehen ainoan lapsen sodan aikana, kun äiti oli vahingossa poiminut valkoisia kärpässieniä herkkusienten joukkoon. Kertoja tosin väittää itse syövänsä kaikkia sieniä, myös kärpässieniä!

Päivän talo, yön talo on uskomattoman rikas teos. Se kertoo monta tarinaa eri aika- ja todellisuustasoilla, ja se on samalla sekä hauska, surullinen että syvällinen. Siinä on mukana myös ripaus mystiikkaa, joka paljastuu kuin varkain. Mainio esimerkki on ihan kirjan lopussa, kun kerrotaan naapurin iäkkään Martan todellinen (?) talvehtimistapa.

Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo (Dom dzienny, dom nocny)
Suom. Tapani Kärkkäinen.
Otava 2004. 377 s.


***

Itävaltalaisen Peter Handken nimi kyllä soittelee jotain etäistä kelloa päässäni, mutta olen vakuuttunut, etten ole hänen tuotantoaan lukenut.

Olli Lindholm – Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina

Rokkitähti onnen kerjäläisenä

Yhden Yön tarina on uudenlainen äänikirja, jossa on hyödynnetty cd-levyn formaattia aiempaa laajemmin. Teoksen pohjana on Olli Lindholmin samanniminen muistelmateos, johon on äänikirjaa varten kirjoitettu täydentäviä lukuja niin, että teos päättyy nyt vuoteen 2006.

Koska kyseessä on rockyhtyeen tarina, on loogista, että mukana on myös musiikkia. Jokainen luku alkaakin lyhyellä pianolla säestetyllä lauluosuudella. Lisäksi mukana on pari näytettä yhtyeen alkuvaiheen tuotannosta alkuperäisinä esityksinä.

Oikeastaan teoksen nimi on hieman harhaanjohtava, sillä Olli Lindholm ei kerro vain Yö-yhtyeen tarinaa vaan oman tarinansa, joka on paljon laajempi kokonaisuus. Yötä ei olisi olemassa ilman Olli Lindholmia, joten ratkaisu on ymmärrettävä ja kieltämättä erittäin toimiva. Nelikymppisenä on aikaista puhua muistelmista tai elämäntarinasta, mutta Lindholmin elämään on mahtunut yhtä ja toista kertomisen arvoista.

Lindholm on säälimätön itseään kohtaan. Hän paljastaa teoksessaan itsestään arimmatkin piirteet ja irvailee heikkouksilleen toistuvasti. Taiteilijan elämä ei ole helppoa, eikä ainakaan rokkitähden Suomessa. Yhtye nousi nopeasti huipulle 1980-luvun alkupuolella, kun Lindholm ja silloiset soittajat olivat vasta parikymppisiä nuorukaisia. Suosio ja julkisuus näyttivät parhaat mutta myös pahimmat puolensa nopeasti.

Kun arki sitten koitti ja suosio alkoi laantua, oli edessä ankara paikka. Miten jatkaa eteenpäin? Lindholm selvitti asian itselleen tyypillisellä tavalla lisäämällä työntekoa. Laulamisen ja säveltämisen ohella hänellä oli myös siviiliammatti lähes parin kymmenen vuoden ajan. Lisäksi 1990-luvulla tuli mukaan vielä perhe-elämä.

Kuvio oli paikoin lähes kestämätön, eikä tilannetta helpottanut se, että Lindholm vaati aina itseltään onnistumista ja täydellistä omistautumista kaikkeen tekemäänsä. Ainoa lohtu oli liian usein alkoholi. Alkoholismistaankin Lindholm kertoo avoimesti ja kaunistelematta, samoin kuin raitistumisestaan myöhemmin. Ystävien ja perheen merkitystä Lindholm korostaa väsymättä.

Taiteilijan itsetunto on kovin herkkä. Pieninkin moite tai arvostuksen puute saa mielen painumaan tai raivon valtaan. Lindholmin luonteeseen kuuluu lisäksi armoton pessimismi, joten ei ihme, että asiat eivät aina tunnu sujuvan. Saavutukset latistuvat heti, kun ne ovat todellisuutta. Mikään ei tunnu riittävän, eikä onnellisuuden tunnetta tahdo saavuttaa, vaikka kuinka yrittäisi.

Vaikka Yö-yhtyeen uraa on tullut seurattua lähinnä vain toisen silmän nurkalla, voi teoksesta päivittää suomalaisen musiikkielämän historiaa koskevia muistojaan mukavalla tavalla. Lindholm kuvailee elämäänsä ja yhtyeensä vaiheita värikkäästi ja tunteella, kuten hänellä on tapana tehdä musiikkiaankin.

Olli Lindholm – Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina

WSOY 2017. Äänikirja, 9 CD:tä.

Lukija Ville Tiihonen, laulu Olli Lindholm, piano Mikko Kangasjärvi.

.

Äänikirja-arvio on ilmestynyt Salon Seudun Sanomissa 18.5.2007. 

A. H. Tammsaare: Maan lupaus #Viro100

Viron 100-vuotissyntymäpäivän kunniaksi kaivelin vielä kertaalleen vanhaa lehtijuttuarkistoani, jonka kätköistä löytyykin mitä parhaimmin päivään sopiva kirjoitus vuodelta 2002. Olen silloin untuvikkoharrastajakriitikkona saanut luettavakseni melkoisen klassikkojärkäleen eli Viron kansalliskirjailijan manttelia harteillaan kannattelevan A. H. Tammsaaren pääteoksen Totuus ja oikeus -sarjan aloitusosan Maan lupauksen suomennoksen. Teos teki vaikutuksen, ja muistan, että vilpittömästi olen aikonut lukea koko sarjan, kunhan sen suomennokset julkaistaisiin. Valitettavasti tämäkin hyvä aikomus on toistaiseksi toteutumatta.

Mutta tässä siis lehtijuttuni vuodelta 2002 (julkaistu Salon Seudun Sanomissa):

****

Otava on ottanut Seitsentähdet-klassikkosarjaansa virolaisen kirjailijan A. H. Tammsaaren pääteoksen, viisiosaisen romaanisarjan Totuus ja oikeus. Sarja ilmestyi Virossa nopeassa tahdissa vuosina1926 – 1933, mutta suomennokset ovat ikävä kyllä viipyneet näin pitkään. Kääntäjä Juhani Salokannel on kirjoittanut kirjaan saatesanat, joissa hän lyhyesti esittelee paitsi kirjailijaa ja hänen tuotantoaan myös Viron historiaa ja maaseutukulttuuria.

Totuus ja oikeus -sarjan aloittava Maan lupaus on raivaajaeepos hieman Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian ensimmäisen osan tapaan. Vargamäen Andres ei kuitenkaan ole torppari, vaan Viron ensimmäisiä itsenäisiä talonpoikia. Andres ostaa kolmekymppisenä tuoreena aviomiehenä itselleen maapalstan, kartanon entisen alustilan. Maa on huonoa soista näreikköä, mutta Andres uskoo omiin ja vaimonsa voimiin ja luottaa tulevaisuuteen. Työtä tehdään armotta vuodesta toiseen vuorokaudet lähes läpeensä. Kirjan eräs keskeinen teema onkin työnteon loppumattomuus. Milloinkaan ei tehty riitä, vaan jo tehty työ tuntuu vaativan yhä lisää.

Tarina alkaa 1860-luvulta, ja kirjassa kuvataan Vargamäen elämää parinkymmenen vuoden ajalta. Aika on kuitenkin lähes syklistä vuodenaikojen kiertoa, sillä työt toistuvat samoina vuodesta toiseen. Joitakin tapahtumia käsitellään yksityiskohtaisesti, kun taas välillä vuodet sivuutetaan maininnalla. Syntymä ja kuolema ovat entisajan maaseudulla alati läsnä. Lapset tuovat mukanaan iloa ja murhetta mutta myös odotettua vaurautta. Varsinkin poikia odotetaan perijöiksi ja työntekijöiksi, kun taas tytöt ovat lähinnä viemässä omaisuutta talosta pois.

Tammsaare käsittelee myös naisen roolia työjuhtana ja synnyttäjänä. Varsinkin talon emännän osana on loppumaton raataminen ilman arvostusta. Lapsia ja lapsuutta kuvataan kirjassa hyvin aidosti. Vaikka aineelliset olot eivät aina olleet kummoiset, lapset löysivät iloa monista yksinkertaisista asioista. Henkilökuvaus on kauttaaltaan laadukasta.

Keskeinen jännite romaaniin syntyy naapurusten keskinäisistä väleistä. Naapurin isäntä Pearu näet huvittelee mielellään haastamalla riitaa naapuriensa kanssa. Alkaa loppumaton kiusanteko ja oikeudenkäyntien sarja. Totuuden avulla Andres aluksi uskoo oikeutta saavansa, mutta hän saa oppia, että totuus on hyvin suhteellinen käsite ja oikeuskin usein vahvemman ja vauraamman puolella.

Näkökulma vaihtelee kirjan mittaan isännästä palvelusväkeen ja talon lapsiin. Pojan mukana irtaudutaan myös Vargamäestä, kun Indrek haluaa opiskelemaan. Vaihtelua tuo myös tyylilajien muuntelu. Paikoin vakaan eeppinen kerronta muuttuu vauhdikkaaksi tappeluiden ja voimainkoetusten kuvailuiksi. Mukana on humoristisia kohtauksia mm. kylän kapakasta, missä miehet kilpailevat voimillaan ja rahoillaan. Vastapainona ovat raastavat surun hetket, kun kurkkumätäepidemia korjaa satoa.

Maan lupaus on todellinen klassikko ja samalla vahva lukuromaani, jota ei malta laskea käsistään.

A.H. Tammsaare: Maan lupaus (Tõde ja õigus). Totuus ja oikeus I
Suomentanut ja saatesanat laatinut Juhani Salokannel. Otava 773 s.

Totuus ja oikeus -sarja suomeksi:


Totuus ja oikeus. 1, Maan lupaus. (Tõde ja õigus I, 1926.) Suomentanut ja saatesanan kirjoittanut Juhani Salokannel. Helsinki: Otava, 2002. 

Totuus ja oikeus. 2, Koulutie. (Tõde ja õigus II, 1929.) Suomentanut ja saatesanan kirjoittanut Juhani Salokannel. Helsinki: Otava, 2004. 

Totuus ja oikeus. 3, Surmatulet. (Tõde ja õigus III, 1931.) Suomentanut Juhani Salokannel. Helsinki: Otava, 2007. 

Totuus ja oikeus. 4, Kuolemantanssi. (Tõde ja õigus IV, 1932.) Suomentanut ja saatesanan kirjoittanut Juhani Salokannel. Helsinki: Otava, 2011. 

Totuus ja oikeus. 5, Kotiinpaluu. (Tõde ja õigus V, 1933.) Suomentanut ja saatesanan kirjoittanut Juhani Salokannel. Helsinki: Otava, 2013. 

Kaur Kender: Itsenäisyyspäivä #Viro100

Viro juhlii tänä vuonna satavuotispäiväänsä. Jo viime vuoden puolella tulin liittyneeksi Facebook-ryhmään Juhlin Viroa lukemalla! Siinä yhteydessä havahduin jälleen, kuinka hävettävän ohuesti tunnen naapurimaamme kirjallisuutta. Mutta jotain olen sentään lukenutkin, ja aikomus on lukea lisää. Kaivelin vanhoja arkistojani ja löysin muutamia vuosien varrella Salon Seudun Sanomiin kirjoittamaani arviota. Päätin hieman niitä pölyttää ja pistää kiertoon tätä kautta. Ensimmäinen juttuni on harrastajakriitikkourani alkumetreiltä eli vuodelta 2001. Käsittelyssä on ollut Kaur Kenderin esikoisteos Itsenäisyyspäivä.

***

Kaur Kender (s. 1971) on virolainen kirjailija, joka on kotimaassaan julkaissut jo kolme kirjaa. Nyt suomeksi ilmestyvä Itsenäisyyspäivä oli alun perin omakustanne, joka sai aikanaan Virossa kirjallisuuspiireiltä tyrmäävän vastaanoton.

Syyksi Kender itse arvelee sen, että kirjassa käsitellään aiheita, joita kirjallisuudessa ei yleensä käsitellä: pikkurikollisia, väkivaltaa, seksiä ja viinanjuontia.

Itsenäisyyspäivän päähenkilö ja kertoja on Karl, joka on selviytynyt hengissä neuvostoarmeijasta. Uskomattomista armeijakokemuksistaan pohjoisessa hän kertoo auliisti kaikille. Siviilissä Karl unelmoi rikastumisesta yhdessä ystävänsä Marksin (!) kanssa. Keinoilla ei ole väliä, omatuntoa miehillä ei ole. Karl on sivistymätön öykkäri, joka hakkaa ja nöyryyttää vaimoaan aina kun jaksaa. Marks on kaksikon aivot, mutta silti bisnekset menevät jatkuvasti pieleen.

Kirjan alkupuoli on humalaista ja krapulaista toilailua Tallinnan kaduilla 1980-luvun loppupuolella. Erään kännäysreissun jälkeen Karl pakenee ja loikkaa Ruotsiin. Seuraa ankea jakso Pohjois-Ruotsin pakolaiskeskuksessa ilman viinaa ja naisia, liian rehellisten ruotsalaisten kanssa kun ei voi edes tehdä kauppaa. Suomen puolella sentään pääsee ainakin pimeisiin töihin rakennuksille. Lisäksi suomalaisia pekkaniskoja on helppo petkuttaa.

Kirjan lopussa unelma miljoonista on ainakin lähempänä: 300 000 Suomen markalla Karl laskee saavansa Tallinnassa tuhat ravintolailtaa, jos selviää hengissä. Karl ja Marks ovat siis uusrikkaita, tai ainakin -varakkaita. Onnellisilta he eivät silti vaikuta. Huvittelukin saa yhä irvokkaampia muotoja, kun he ammuskelevat puliukkoja öisessä puistossa. Laitapuolen kulkijat ovat vapaata riistaa, sillä heitä ei kukaan kaipaa.

Kenderin kirja ei suomalaista lukijaa hätkäytä, tällaisinahan me olemme virolaisia pitäneetkin! Terveellistä on lukea virolaisten ajatuksia Suomesta ja suomalaisista, vaikka ei romaanihenkilön ajatuksista kannatakaan loukkaantua.

Kaur Kender: Itsenäisyyspäivä (Iseseisvuspäev).

Suomentanut Hannu Oittinen. WSOY 2001. 165 s.

***

Mikäli Wikipedia-artikkeliin on uskominen, Kender on julkaissut tämän esikoisteoksensa jälkeen vielä yhdeksän kirjaa, mutta Itsenäisyyspäivä on edelleen ainoa suomennettu. Kender tuntuu olevan lievästi ilmaistuna värikäs persoona. Viimeksi hän on päässyt Suomen tiedotusvälineisiin saatuaan vapauttavan päätöksen lapsipornosyytöksestä. Kirjailijaa siis syytettiin siitä, että hänen kauhunovellinsa olisi ollut lapsipornoa eikä kaunokirjallisuutta.  

Botnia-palkinto Minna Rytisalon romaanille Lempi

Tänään kello 11 julkistettiin Oulussa ensimmäinen Botnia-kirjallisuuspalkinnon voittaja. 10 000 euron palkinto meni Minna Rytisalolle esikoisromaanista Lempi (Gummerus, 2016). Lämpimät onnittelut voittajalle!

Lisätietoa Oulun kaupungin ja Osuuskauppa Arinan lahjoittamasta ja Oulun kirjailijaseuran myöntämästä Botnia-palkinnosta sekä tämänvuotisesta valitsijaraadista ja ehdokaskirjoista löytyy esimerkiksi tästä blogijutustani ja sen linkkien takaa.

Raadin luonnehdintaa kilpailusta ja vielä perusteluja voittajaromaanista:

"Kilpailun ehdot täyttäviä teoksia oli yli 60, joten tehtävämme oli vaativa. Kovasta urakasta huolimatta lukeminen oli mieluisaa. Oli hienoa nähdä, että Pohjois-Pohjanmaa tuottaa huomattavan monipuolista ja korkeatasoista kirjallisuutta ja että suuri osa kotimaisen nykykirjallisuuden kärkinimistä on sieltä.

Minna Rytisalon Lempi on poikkeuksellisen hallittu ja valmis esikoisromaani. Karu ja koskettava romaani sanoo niukassa paljon ja kauniisti, ei liikaa vaan tarpeeksi. Rytisalo kirjoittaa samaan aikaan herkän hienovireisesti ja vimmaisen väkevästi. Henkilöt ovat aitoja, inhimillisiä ja syviä – ja tunteet silmittömiä, olipa kyse surusta, kateudesta, hämmennyksestä tai halusta. Vaikka sotaa on suomalaisessa kirjallisuudessa käsitelty paljon, Rytisalo onnistuu avaamaan siihen uuden näkökulman.

Päähenkilön kuvaus poissaolon kautta kertoo, kuinka me kaikki koostumme muista ihmisistä ja kuinka muut ovat läsnä silloinkin, kun ovat poissa. Oivaltava rakenne kantaa loppuun asti, tunne pitää otteessaan, eikä lukija romaanin luettuaan ole entisensä."

Lainaan tähän 13.9.2016 Salon Seudun Sanomissa ilmestyneen arvioni Lempistä.

Jatkosodan asemasotavaiheessa Lapin Korvasjärven kylässä Viljami on vielä niin nuori, ettei kelpaa sotaan. Kirkonkylän kauppiaan kaunis ylioppilastytär Lempi katsoo Viljamia pitkään, ja kahden kirjeen jälkeen asia on selvä. Lempistä tulee Pursuojan emäntä.

Kokemattomalle nuorikolle palkataan avuksi piikatyttö Elli. Vaatimaton ja hiljainen Elli rakastuu isäntäänsä, joka ei huomaakaan tätä. Kolmiodraama on valmis. Kun Lempi huomaa olevansa raskaana, saa Viljami kutsun astua palvelukseen.

Minna Rytisalon romaani Lempi on poikkeuksellisen hallittu ja valmis esikoisteos. Rytisalo kirjoittaa samaan aikaan herkän hienovireisesti ja vimmaisen väkevästi. Henkilöt ovat aitoja ja tunteet silmittömiä, on sitten kyse rakkaudesta, mustasukkaisuudesta tai surusta.

Lempi on romaanin arvoituksellinen keskus, joka ei itse pääse lainkaan ääneen. Hänestä ja hänelle puhuvat muut: aviomies Viljami, piika Elli ja viimeiseksi kaksossisar Sisko, saksalaisen morsian. Jokainen on ollut lähellä Lempiä ja avaa hänestä lukijalle uuden puolen. Mutta onko kukaan oikeasti tuntenut Lempin?

Lapin sodan alkaessa koittaa Lempin synnytyksen aika. Seuraavana päivänä hän katoaa. Huhut kertovat, että Lempi nousi saksalaisten auton kyytiin. Viljami murtuu.

”On parempi ajatella niitä hetkiä, kun kaikki maailman lämpö säteili sinusta, hiustesi tunnusta, ja pääskyt syöksähtelivät läheltä nurmea, se tiesi sadetta. Minä olin siinä ja sinä, eikä maailmassa ketään muita.”

Elli ottaa vastasyntyneen Aarren ja pariskunnan kasvattipojan hoiviinsa evakkomatkalle Ruotsiin. Sekasortoisena aikana hän ottaa äidin roolin eikä kaipaa Lempiä, vain Viljamia, jolle hän lähettää lyhyitä palaamaan kehottavia kirjeitä.

 ”Kyllä, minä toivoin kuolemaasi. Rukoilin sitä. Että ota Jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskekkanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja.”

Kolmannessa osassa Rytisalo kertoo Siskon tarinan, joka paljastaa samalla uuden puolen Lempin ja Viljamin avioliitosta. Samalla katse kääntyy hetkeksi pois Korvasjärven rannalta ja tarina rönsyää Norjan kautta sodan runtelemaan Hampuriin.

Mutta mitä tapahtui Lempille? Totuus paljastuu vaivihkaa tarinan edetessä Rytisalon ripottelemien vihjeiden turvin. Romaanin loppuratkaisu on pysäyttävän tehokas.

***

Kaiken iloisen tohinan keskellä oli vallan unohtua, että Oulussa syyskuussa tavatessani Minna Rytisalon pyysin häntä signeeraamaan yhden kappaleen Lempi-romaania blogini lukijoiden kesken arvottavaksi. Silloin ei vielä todellakaan ollut tietoa siitä, että Lempi nappaisi Botniankin, mutta ajatus oli, että voittaapa kuka hyvänsä kahdeksasta vaihtoehdosta, arvon Lempin Botnia-palkinnon kunniaksi. 

Tällä kertaa osallistua voi vain täällä blogissa, ei siis Facebook- tai Twitter-osallistumisia. Osallistuminen tapahtuu ilmoittamalla osallistumishalukkuutensa alla kommentissa ja jättämällä yhteystietonsa, esimerkiksi sähköposti- tai blogiosoitteen. Arvon Lempin niiden kommentoijien kesken, jotka ovat osallistuneet sunnuntaina 29.10.2017 klo 18.00 mennessä. Onnea arvontaan!

Signeeratun Lempin voitti Laura Wallberg! Onnea! Lämmin kiitos kaikille osallistujille!

Kirjahyllyjeni kätköistä XIII: Kjæ – Kön

On jälleen aika palata hunningolle jääneen Kirjahyllyjeni kätköistä -sarjan pariin. Alkuosista on ollut jo itselle paljon käytännön hyötyä esimerkiksi kirja-alennusmyynnissä kirjalaarin äärellä. Kätevästi sain vilkaistua blogista, mitkä kirjat jo ovat hyllyä lämmittämässä. Siispä ponnekkaasti vain lisäjuttuja kirjoittelemaan! Eilen tuota kuvaa ottaessani katseeni harhautui jo L-hyllyllekin, ja sieltä käteen hypähti Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti, jonka ostin viime vuonna kirjamessuilta. Olihan sitä pakko aloittaa… Joten vaaransakin tällä projektilla mitä ilmeisimmin on. Nyt siis kolme hyvää kirjaa kesken!

K-hyllyni on niin massiivinen, että jaoin viisaasti jutun kahtia. Tähän jälkipuoliskoonkin sisältyy todellisia oman kirjastoni kulmakiviä, joista en hevin suostu luopumaan ja joiden uudelleen lukemisesta ihan tosimielellä haaveilen. Vielä joskus ne luen. Varmasti.

Kuva paljastaa myös, että keräämissäni sarjoissa on iloisesti sekaisin pokkareita ja kovakantisia. Mielelläni ottaisin esimerkiksi Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan alkupään osat itselleni kovakantisina versioina, mutta niin kiihkeästi en kirjoihin esineinä suhtaudu, että olisin niitä alkanut vasiten metsästää. Pokkarit käyvät hyvin. Olen ne hankkinut itselleni siinä vaiheessa, kun olen lopullisesti vakuuttunut Kähkösen kirjailijanlaadun mestarillisuudesta, ja kuva kertoo, että sarjani on täydellinen. Sen sijaan hentomielisyyden hetkellä olen lahjoittanut pois Vihan ja rakkauden liekit -tietokirjan, joka mielestäni myös on osa sarjaa. Sen saatan joskus vielä hankkia itselleni uudelleen. Kuopio-sarjasta olen kirjoittanut useita lehtiarvioita. Siitä mahdollisuudesta olen ollut erittäin iloinen.

Anni Kytömäen Kultarinta on myös laskeutunut hyllyyni jäädäkseen siihen lopullisesti. Sekin olisi aivan mahtavaa lukea uudelleen vaikka useampaan kertaan. En usko, että sain siitä ensimmäisellä kerralla irti läheskään kaikkea. Se odottaa vierelleen jo kovasti Kytömäen toista romaania. Siihen asti seurana ovat Anni Kytömäen veljen, ystäväni ja kirjablogikollegani Pekka Kytömäen mainiot runoteokset Ei talvikunnossapitoa ja Valo pilkkoo pimeää.

JP Koskisen kirjoista vasta kaksi on hyllyssäni, kolmas omistamani eli Luciferin oppipojat odottelee vielä lukuvuoroaan luettavien kirjojen pinossa. En ole vielä ehtinyt lukea Ystäväni Rasputiniakaan, mutta pelastin sen jostain kovakantisena laitoksena tulevaisuuden varaksi. Kuinka sydän pysäytetään kuuluu ehdottomasti kirjahyllyni pysyviin asukkaisiin eikä suinkaan pelkästään siksi, että siinä on kirjailijan omakätinen signeeraus. Lisää Koskisen tuotantoa majailee dekkarihyllyssäni, mutta se katsastetaan aikanaan.

Jonkinlainen kuriositeetti hyllyssäni on Monica Kohomäen omakustanneromaani Tienhaarassa. Olen arvioinut kyseisen teoksen ja sen edeltäjänkin paikallislehteen, koska Kohomäki on toiminut paikallisen kirjoittajayhdistyksen aktiivijäsenenä ja lehti on halunnut panostaa paikallisuuteen tälläkin tavoin. Sattuma johdatti sittemmin Monican ja minut miltei vuodeksi yhteiseen työpaikkaan ja ystävystyimme. Romaanissa on henkilöhahmo Ruut, josta olen arviooni kirjoittanut:

”Tienhaarassa-teoksen kiinnostavin henkilö on pankkiuralta työttömäksi jäänyt Ruut, jolla on kivenkova tahto tulla oikeaksi kirjailijaksi. Luomisen tuskaa ja pakkoa Kohomäki kuvaa asiantuntevasti, mutta samalla pieni huumorin pilke silmäkulmassaan. Ruut tekee kaikkensa saadakseen romaaninsa julkaistuksi, mutta aina vastauksena on kustantamon kohtelias ei.”

Ei ole vaikea kuvitella, että mukana on paljon Kohomäelle kipeän omakohtaista.

***

Mitä ajatuksia kokoelmani tämä osuus herättää Sinussa? Mitä tuttuja kirjoja löysit listasta? Mitä olennaista näyttäisi puuttuvan? Mikä lukemattomista ehdottomasti pitäisi ottaa pian lukuun?

***

Kjæ – Kön eli kirjahyllyssäni nämä teokset 17.10.2017:

Jan Kjærstad: Rakkauden merkit (WSOY, 2003) arvontavoitto, lukematta
Monica Kohomäki: Tienhaarassa (omakustanne, 2009), a-kpl, luettu
Tapio Koivukari: Meren yli, kiven sisään (Johnny Kniga, 2007), a-kpl, lukematta
Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja (Johnny Kniga, 2015), ostettu, luettu, poistettu 2.1.2018
Tatu Kokko: Heinäkuun päivä (Icasos, 2013), a-kpl, lukematta
Kaj Korkea-aho: Paha kirja (Otava, 2015), ostettu, luettu
Riku Korhonen: Nuku lähelläni (WSOY, 2012), a-kpl, luettu, poistettu 2.1.2018
Jean Hanff Korelitz: Valkoinen ruusu (Tammi, 2006), kirjastopoisto, lukematta
Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa (Tammi, 2012), ostettu kirpparilta, lukematta
JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään (WSOY, 2015) a-kpl ja ostettu, luettu
JP Koskinen: Ystäväni Rasputin (WSOY, 2013), ostettu, lukematta
JP Koskinen: Luciferin oppipojat (WSOY, 2016), a-kpl, lukematta
Jenna Kostet: Marrasyöt (Robustos, 2015), a-kpl, luettu poistettu 9.5.2017
Essi Kummu: Lasteni tarina (Tammi, 2014), ostettu, lukematta
Essi Kummu: Hyvästi pojat (Tammi, 2017), a-kpl, luettu
Hanif Kureishi: Esikaupunkien buddha (WSOY, 1991), ostettu, lukematta
Marianne Kurtto: Tristania (WSOY, 2017), a-kpl, lukematta
Meri Kuusisto: Toivo Pesän muistelmat (Otava, 2016), a-kpl, lukematta
Jean Kwok: Käännöksiä (Bazar, 2011), ostettu, lukematta
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (WSOY, 2012), ostettu, luettu
Tuomas Kyrö: Miniä (Kirjakauppaliitto, 2012), kylkiäinen, luettu
Tuomas Kyrö: Benjamin Kivi (WSOY, 2007), ostettu, lukematta
Anni Kytömäki: Kultarinta (Gummerus, 2014, a-kpl ja ostettu, luettu
Anni Kytömäki: Kivitasku (Gummerus, 2017), ostettu, luettu
Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa (Sanasato, 2015), ostettu, luettu
Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää (Sanasato, 2016), ostettu, luettu
Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet (Otava, 1998), ostettu, luettu
Sirpa Kähkönen: Rautayöt (Otava, 2002), ostettu, luettu
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät (Otava, 2004), a-kpl, luettu
Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet (Otava, 2007), ostettu, luettu
Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä (Otava, 2009), a-kpl, luettu
Sirpa Kähkönen: Hietakehto (Otava, 2012), a-kpl, luettu
Sirpa Kähkönen: Graniittimies (Otava, 2014), a-kpl, luettu
Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä (Otava, 2016), a-kpl, luettu
Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti (WSOY, 2015), ostettu, lukematta
Heidi Köngäs: Jokin sinussa (Otava, 2008), ostettu, lukematta
Heidi Köngäs: Dora, Dora (Otava, 2012), ostettu, lukematta
Heidi Köngäs: Hertta (Otava, 2015), ostettu painettu ja äänikirja, luettu

***

Kirjahyllyjeni kätköistä -sarjan aiemmat osat:

A-hylly
B-hylly
C-hylly
D-hylly
E-hylly
F-hylly
G-hylly
H-hylly (Haa – Hol)
H-hylly (Hon-Höe)
I-hylly
J-hylly
K-hylly (Kaa – Kiv)

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Yle polkaisi viime viikolla ja tämän viikon alussa näyttävästi vauhtiin komean Kirjojen Suomi -hankkeen, jossa yhtenä palasena on 101 kirjaa -ohjelmasarja. Aloituskirjana oli vuoden 2016 kirja eli Ilkka Remeksen dystooppinen trilleri Kiirastuli. Tämä valinta on herättänyt paljon keskustelua ja huomiota, koska Remeksen trillereitä ei ole pidetty kaunokirjallisesti kovinkaan ansiokkaina vaikka ne ovat olleet vuodesta toiseen kirjamyyntitilastojen kärjessä.

Ylen kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen perusteli Kiirastulen valintaa Ylen Kirjojen Suomi -Facebook-sivulla äsken näin:

"Valitettavasti elämme kuitenkin sellaista aikaa, että maailman tapahtumat, uhkatekijät, pelot ja realiteetit vyöryvät eteemme kiihtyvää vauhtia. Valitsimme lähivuosien kirjat siten, että ne katsovat jo osin tulevaisuuteen. Niin tekevät sekä Remes että toisena (huomenna torstaina) esiteltävä Elina Hirvosen Kun aika loppuu. Näillä valinnoillamme haluamme herättää ajatuksia siitä, mihin suuntaan mahdollisesti uusi 100-vuotias Suomi on menossa."

Aloituskirjasta julkaistiin yhteistyöblogeissa kaikkiaan viisi eri kirjoitusta. Voit kurkata ne alla olevista linkeistä:

Kirsin Book Club
Kirjallisia
Kaiken voi lukea
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Ja kaikkea muuta 


Kiirastuli osallistui myös Vuoden johtolanka 2017 -kisaan, ja koska kuulun palkintoraatiin, en voi vielä julkaista juttuani kirjasta. Se tulee aikanaan keväämmällä tänne kyllä. Jos Remeksen trillerit kiinnostavat, voit kurkistaa, mitä ajattelin edellisvuotisesta Jäätyvästä helvetistä.

Huomenna 12.1. vuorossa on vuoden 2015 kirja eli Elina Hirvosen Kun aika loppuu. Luin kijan pari vuotta sitten tuoreeltaan ja kirjoitin siitä arvion Salon Seudun Sanomiin. Otan nyt hienoisen varaslähdön ja julkaisen silloisen lehtiarvioni lähes alkuperäisessä muodossa alla. Varsinainen yhteistyöblogin teksti kirjasta julkaistaan aikaisin huomenna Orfeuksen kääntöpiiri -blogissa ja kirjasta keskustellaan AamuTV:ssä kahdeksan jälkeen. Ohjelman voi katsoa etukäteen vaikka heti Yle Areenasta.
***

Elina Hirvonen jatkaa uutuudessaan Kun aika loppuu aiemmista romaaneistaan tuttujen teemojen parissa käsitellessään ihmismielen arvoituksellista ja herkkää tasapainoa sekä länsimaiden Afrikassa harjoittamaa avustustyötä. Teemat nivoutuvat tällä kertaa yhteen dystopiassa, jonka polttopisteenä on tavallinen helsinkiläisperhe. 

Tapahtumat sijoittuvat noin viidentoista vuoden päähän tulevaisuuteen. Päähenkilö Laura Anttila on arvostettu ilmastonmuutostutkija, joka on vuosikausia puhunut opiskelijoilleen ja päättäjille tekojen välttämättömyydestä. Mitään nopeata katastrofia ei ole tapahtunut, mutta vesi ja ruoka ovat esimerkiksi Afrikasta loppumassa. Tilanne purkautuu hallitsemattomana väkivaltana ja terrorismina.

Suomessa on vähitellen jouduttu tottumaan toistuviin joukkosurmiin, joilla toivottomat yksilöt purkavat pahaa oloaan. Kirja alkaa kohtauksella, jossa nuori mies asettautuu varastamansa aseen kanssa Helsingin Lasipalatsin katolle ja alkaa sieltä ammuskella satunnaisia kadulla kulkijoita.

Nopeasti lukijalle käy selväksi, että katolla on Lauran poika Aslak. Perhe on pitkään tiennyt, että Aslakin tilanne ei ole hyvä. Jo lapsena Aslak joutui erilaisuutensa takia julman kiusaamisen ja eristämisen uhriksi. Sisar Aava on tuntenut samaa tuskaa Aslakin ongelmista kuin vanhemmatkin, mutta apua ei ole ollut saatavissa eikä Aslak sitä ole halunnutkaan. Nyt aika on loppunut Aslakin kohdalla.

Afrikan tapahtumiin tarina linkittyy aikuisen Aavan kautta. Aava toimii lääkärinä Somaliassa ja näkee konkreettisesti, mistä maailman ongelmat kumpuavat. Vaikka Aava työtovereineen koettaa kaikkensa, työ tuntuu toivottomalta. Sitten Aava saa Aslakilta pelottavan viestin.

Kun aika loppuu on pakahduttavan tiheätunnelmainen romaani. Hirvonen käyttää jälleen taidokkaasti näkökulmavaihdoksia ja avaa siten tarinan aikaikkunoita moneen suuntaan. Notkea, luistava kieli tekee raskasaiheisesta teoksesta nopealukuisen. Suppeahkoon sivumäärään nähden kirjan kansien väliin mahtuu uskomattoman paljon.

Mielenkiintoisesti Hirvonen valottaa joukkosurmaajan profiilia tämän läheisten kautta. Millaista on kuulla, että oma lapsi tai sisar on ampumassa viattomia? Miten elää siitä eteenpäin? Millaiset motiivit ja olosuhteet ajavat nuoria ihmisiä näihin epätoivoisiin tekoihin? Miten heitä voisi auttaa ajoissa? Kenen on vastuu?

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY 2015. 251 s.

***
Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Arne Nevanlinna: Marie

Tänään julkaistiin suru-uutinen, että arkkitehti ja kirjailija Arne Nevanlinna on kuollut 91-vuotiaana. Nevanlinnan varsinainen kaunokirjallinen ura alkoi hyvin kunnioitettavassa iässä, sillä esikoisromaani Marie ilmestyi vuonna 2008. Aikaisemmassa tuotannossa on toki teoksia, joiden tyyli vähintäänkin flirttailee kaunokirjallisuuden suuntaan, mutta siitä huolimatta suoritus oli melkoinen: Nevanlinna oli esikoisromaanillaan Finlandia-palkintoehdokkaana.

Olen lukenut useimmat Nevanlinnan romaanit, mutta edelleen niistä suurimman vaikutuksen myös minuun teki esikoinen Marie. Kirjailijan muistoa kunnioittaakseni julkaisen nyt tässä vuoden 2008 syksyllä Salon Seudun Sanomissa ilmestyneen arvioni teoksesta. Sittemmin minulla oli ilo päästä näkemään myös romaanin pohjalta Marja-Leena Kurosen sovittama pienoisnäytelmä.

***

Arne Nevanlinna on ehtinyt julkaista kaikkiaan yhdeksän teosta, joista viimeisin, huomiota herättänyt Marie, on hänen ensimmäinen romaaninsa.  Aiemmat teokset ovat käsitelleet pääasiassa arkkitehtuuria mutta myös mm. sukuhistoriaa. 

Marie-romaanin päähenkilö Marie Myhrborgh on syntynyt Strasbourgissa vuonna 1900 asianajajan perheeseen. Kaupunki on historiansa aikana siirtynyt vuoroin ranskalaisten, vuoroin saksalaisten haltuun, ja kaupunkilaisten on pitänyt oppia luovimaan näiden voimien välissä. Sukulaisia perheellä on molemmista kansakunnista, vaikka saksalaisista juurista ei Marien lapsuudessa saanut puhuakaan.

Marien tarina kehiytyy auki muistoina, jotka palautuvat vanhan, satavuotispäiviään lähenevän naisen mieleen helsinkiläisessä yksityisessä hoitokodissa. Ruumiintoiminnot ovat jo heikentyneet, mutta vanhat asiat ovat mielessä kirkkaina.

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua Marie työskenteli sotilassairaalassa ja rakastui suomenruotsalaiseen kirurgiin. Nuori aviopari muutti Suomeen juuri kansalaissodan kynnyksellä. Maa näytti vieraalle julmimmat kasvonsa, vaikka Marie ei oikein kaikkea käsittänytkään. Miksi saksalaisten tulo on hyvä uutinen? Miksi venäläisiä vihataan? Mikä erottaa suomalaiset toisistaan? Eurooppalaisen hienostonaisen oli vaikea sopeutua suomalaiseen elämäntapaan.

Marien pitkä elämä on ollut monipolvinen ja mielenkiintoinen. Oman värinsä tarinaan tuovat Marien suhde miehensä veljeen ja aviomiehen tragikoominen kuolema työpaikallaan. Lapsista vain yksi jää eloon, poika Edouard. Yksinäisyys astuu Marien elämään ja pysyy vuosikymmeniä.

Keskivälillä romaania mukaan tulee katkelmallinen päiväkirja, jossa nuori nainen kertoo elämästään yksinelävien naisten ketjussa. Isoäidillä sen paremmin kuin äidilläkään ei ole ollut aviomiestä, mutta tyttären he ovat yhtä kaikki kasvattaneet. Sama kohtalo näyttäisi odottavan myös päiväkirjan kirjoittajaa. Tarina vaikuttaa täysin irralliselta, kunnes lukija tajuaa, että naisen ranskan kielen professori on Marien poika ja nainen ajautuu töihin Marien hoitokotiin.

Päiväkirjatarinan lisäys tuntuu hieman naiivilta kerronnalliselta kikkailulta, joka ei tuo teokseen mitään merkittävää syvyyttä. Myös romaanin loppu on turhan osoitteleva. Marien tarina on kuitenkin sympaattinen ja kiinnostava. Kertoja suhtautuu Marieen ja vanhenemiseen humoristisen lempeästi ymmärtäen ja kertoo Marien tarinan lämpimän hienostuneesti. 

Arne Nevanlinna: Marie

WSOY 2008. 288 s.

Arne Nevanlinnan romaanit:

Marie (WSOY, 2008)
Hjalmar (WSOY, 2010)

Varma (WSOY, 2012)
Heta (WSOY, 2014)

Pako (WSOY, 2016)

Suomalaisia naisspefistejä naistenviikon kunniaksi

Naistenviikollahan tunnetusti sataa aina, joten on hyvä syy vetäytyä sohvannurkkaan hyvän kirjan kera. TuijaTa-blogin Tuija haastoi kirjabloggaajat mukaan naistenviikon viettoon, enkä minäkään voinut olla laittamatta lusikkaani soppaan. Lukuaikani on ollut viime kuukaudet kummallisesti kortilla ja kaikki liikenevä aika menee Johtolanka-kisaan lähetettyjen dekkareiden parissa, joten päätin osallistua hieman toisin kuin olin alun perin suunnitellut.

Viime viikolla kirjailija Maria Carolen Maria Calendula -blogissa ilmestyi listaus neljästäkymmenestä kahdesta suomalaisesta naisspefikirjailijasta ja heidän teoksistaan. Lista on mielenkiintoinen ja suosittelen sen läpikäymistä ja tekijöihin sekä teoksiin tutustumista lämpimästi. Maria valottaa listan syntyä muun muassa näin:

Listan ehdotukset olen saanut pääasiassa Twitterissä ja Facebookissa spefikirjallisuuden suurkuluttajilta. Listalla on spefiteoksia laidasta laitaan. Perinteisempää fantasiaa ja scifiä, suomikummaa, historiallisia tarinoita, lasten- ja nuortenkirjoja, nuorille aikuisille suunnattua paranormaalia romantiikkaa, uutta ja vanhaa. Listan pääpaino on 2000-luvulla… Listan teokset ovat kirjoja, jotka ovat paitsi hyvää kirjallisuutta, myös edustavat mainiosti genreään. Kukin kirjailija on mukana vain yhdellä teoksella, vaikka puolen tuotantoa olisi voinut mainita monilta kirjailijoilta: Sinisalo, Krohn, Leinonen, Holopainen… Kirjasarjoista on myös mainittu vain ensimmäinen osa, vaikka sarjat voidaan usein käsittää kokonaisuutena.

Pidän kovasti kaikenlaisista listoista, ja kävin tähän listaan käsiksi innoissani. Kovin paljon on hyvää luettavaa vielä jäljellä (yllätys?!)! Mutta mielihyväkseni huomasin, että aika paljon on listalla myös tuttuja nimiä, suosikkejanikin. Netissä kaikki on yhteistä (tietyin ehdoin), joten omin nyt tuon Marian listan ja muokkaan sen röyhkeästi omaan käyttööni.

Päätin julkaista listasta version, jossa ovat mukana vain ne kirjat, jotka olen lukenut ja joista olen kirjoittanut blogiin. Marian listassa on mukana kultakin kirjailijalta vain yksi teos, joten muutin tätä periaatetta omiin tarkoituksiini sopivaksi ja vaihdoin sekä lisäsin teoksia oman mieleni mukaan sellaisiksi, joista ole kirjoittanut esittelyn.

Myös omaa periaatettani mukailen, sillä otin mukaan kaksi kirjaa, joista olen kirjoittanut vain lehtiarvion. Nämä kirjat merkitsin tähdellä * . Otteet lehtiarvoista löytyvät tämän tekstin lopusta. Vielä harkitsin, olisinko ottanut mukaan myös Sofi Oksasen Norman, mutta en sitten tällä kertaa, vaikka spefiä se mitä suurimmassa määrin edustaa. Säästän juttuani vielä myöhempään käyttöön. Täydensin myös kirjailijalistaa apunani Hanna Matilaisen mainio teos Mitä kummaa, jonka sivuilta löytyy oikein hyvä suomalaisen spefin tekijä- ja teosluettelo. ”Spekulatiivisella fiktiolla tarkoitetaan kirjallisuutta, joka luo lukijalleen arkitodellisuudesta poikkeavan maailman”, määrittelee Matilainen. Sana spefi on siis lyhenne spekulatiivisestä fiktiosta.

Oikeastaan kaikkien listani kirjojen parissa olen viettänyt mainioita hetkiä. Olen matkannut toisiin maailmoihin ja aikoihin, pelännyt ja jännittänyt, itkenytkin hiukan ja nauranut, kokenut hämmennystä ja oivaltamisen iloa. Suosittelen ennakkoluulottomasti kokeilemaan!

Mutta tässä siis oma listani kotimaisista naisspefisteistä ja heidän teoksistaan:

Katri Alatalo: Mustien ruusujen maa -trilogia: Karnin labyrintti, Laulu kadonneesta saaresta, Kevääntuoja

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Carita Forsgren: Auringon kehrä*

Magdalena Hai: Gigi ja Henry -sarja: Kellopelikuningas, Susikuningatar

Anu Holopainen: Syysmaa-sarja: Welman tytöt, Sisarpuut, Viinikauppias, Yölaakso, Varjola, Matkalaiset

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Kudottujen kujien kaupunki

Lilian Kallio: Ugudibuu

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Siri Kolu: PI, Pelko ihmisessä, IP, Ihmisen puolella

Jenna Kostet: Lautturi, Marrasyöt

J.S. Meresmaa: Mifonki-sarja: Mifongin perintö, Mifonginaika, Mifongin mahti

Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon

Elina Rouhiainen: Susiraja-sarja: Kesytön, Uhanalainen, Jäljitetty

Annukka Salama: Faunoidit-sarja: Käärmeenlumooja, Piraijakuiskaaja, Harakanloukku

Salla Simukka: Lumikki-sarja: Punainen kuin veri, Valkea kuin lumi, Musta kuin eebenpuu

Johanna Sinisalo: Enkelten verta, Auringon ydin

Mila Teräs: Tyttö tulevaisuudesta

Maria Turtschaninoff: Anaché

Seita Vuorela: Karikko, Viima

Mia Vänskä: Musta kuu

Helena Waris: Vuori**

***

Carita Forsgrenin toinen historiallinen romaani Auringon kehrä sijoittuu muinaiseen Egyptiin, farao Akhanjatin aikaan. Akhanjati esiintyy Mika Waltarin romaanissa Sinuhe, egyptiläinen nimellä Ekhnaton. Muutenkin Forsgren käyttää kirjassaan alkuperäisempiä nimityksiä, esimerkiksi Egypti on Kemet.

Akhanjati tai Ekhnaton oli erikoinen farao, joka yritti hallituskaudellaan muuttaa valtion uskonnon yksijumaliseksi auringon jumalan Ran palvonnaksi. Uudistushalussaan hän rakennutti valtakunnalle uuden pääkaupungin, mutta sen loiston aika jäi lyhyeksi, kuten faraon hallituskausikin.

Auringon kehrässä on kaksi päähenkilöä ja minäkertojaa. Toinen on Suomesta, Säbme-maasta kotoisin oleva tyttö, Päivänkehrä. Kuvauksen perusteella Päivänkehrä on alkuperältään enemmän saamelainen kuin varsinaisesti suomalainen. Hän kuuluu erikoiseen näkijäheimoon. Näkijän kyky on myös haluttua kauppatavaraa, ja Päivänkehräkin ryöstetään lapsena orjaksi.

Samaan aikaan kaukana Kemetissä varttuu erikoinen nuorukainen, josta myöhemmin tulee koko valtakunnan hallitsija Akhanjati. Monenkirjavien vaiheiden jälkeen Päivänkehrän ja Akhanjatin polut risteävät. Tältä osin romaania olisi ollut varaa tiivistääkin, sillä lukija on ensi sivulta tiennyt, että näin tulee lopulta käymään. Päivänkehrä kuitenkin joutuu sitä ennen mm. Troijan sodan käänteen todistajaksi, ja sivuja on kertynyt jo pari sataa.

Jo ensi tapaamisesta Päivänkehrä alkaa saada näkyjä, jotka ennustavat Akhanjatin ja hänen valtakuntansa tuhoa. Faraon puheille on kuitenkin vaikea päästä ja vielä vaikeampaa on saada hänet uskomaan, että Ra olisi hänet hylännyt. Päivänkehrä näkee faraon kaupungin kulissien taakse ja ymmärtää, miksi tuho on tulossa.

Auringon kehrä on toiveluettavaa, jos kaipaa historiallista viihdettä, jossa on mausteena romantiikkaa ja jännitystäkin. Mukana on myös feminististä väritystä sekä oikeudenmukaisuuden pohdintaa. Mitään ei kuitenkaan voi sille, että Waltarin Sinuhe kummittelee lukijan mielessä. Sinuhe mainitaan nimeltäkin, mutta hän on juuri tapahtuma-aikaan matkoillaan. Forsgrenin kieli on paikoin ärsyttävän nykyaikaista, ja henkilökuvauskin jää turhan ohueksi.

Carita Forsgren: Auringon kehrä
Otava 2010. 510 s.

***

Parikymppisen Lifin elämä saa oudon käänteen, kun hänet yllättäen irtisanotaan Saarnikaupungin turistirysästä, maanalaisista Katakombeista. Pomo Heli pakottaa Lifin ottamaan mukaansa kassasta suuren summan rahaa. Kummallisinta on, että Heli määrää Lifin lähtemään kiireesti Vuorelle ja kiipeämään sen huipulle.

Kaupungin keskellä kohoava Vuori on paitsi kaupunkilaisilta kiellettyä aluetta myös ainaisen sankan sumun peittämä. Huhut kertovat, että rinteillä sijaitsee hylätty hotelli, mutta sen enempää tietoa ei ole. Yllättäen Lif saa saman kryptisen ohjeen myös kasvatti-isältään O:lta.

Kun evakuointikäsky annetaan kaupunkiin, uskoo Lif lopulta, että hänen on kiivettävä Vuorelle Helin ohjeiden mukaan. Hitaasti hälvenevän sumun sekaan on pyrkimässä koko joukko muitakin. Mutta miksi niin monen muunkin naisen nimi on Lif ja useat miehet ovat Leif-nimisiä?

Kun matka kohti hotellia ja Vuoren huippua pääsee kunnolla alkuun, muuttuu meno entistä oudommaksi ja pahaenteisemmäksi. Kuka on salaperäinen, vaarallinen Loki, jota kohtaan Lif tuntee käsittämätöntä vetoa? Entä mistä on peräisin Vuoren rinteellä saalistava jättiläismäinen peto?

Palkitun kirjailijan Helena Wariksen neljännessä fantasiaromaanissa Vuori yhdistyvät skandinaavinen mytologia ja nykyaika kutkuttavalla tavalla. Ragnarökin eli maailmanlopun merkit ovat selvästi luettavissa tapahtumista, jos vain osaa katsoa. Mutta kuka tavallinen nykyajan ihminen voisi kuvitella olevansa valittu, jompikumpi muinaistarun mukaan henkiin jäävistä uuden ihmiskunnan esivanhemmista?

Suuri osa henkilöistä uskookin, että menossa on jokin tv-tuotanto, jossa viimeisinä ’henkiin jäävät’ palkitaan. Lifillä on kuitenkin syynsä uskoa, että tosi on kyseessä. Kilpailijajoukon harvetessa myös otteet Vuorella kovenevat, kun valitaan soveliainta paria finaalitaistoon.

Wariksen vetävä kerronta pitää lukijan tiukasti otteessaan viimeiseen kutkuttavaan virkkeeseen asti. Tarina ravistelee mukavasti pölyt ikivanhasta tarustosta.

Helena Waris: Vuori

Otava 2014. 317 s.