Aino Leppänen: Luk(i)ossa

 

Kylläpä pidin tästä kirjasta! Aino Leppäsen säeromaani Luk(i)ossa ja sen päähenkilö lukiolaispoika Joose veivät sydämeni kertalukemalla. Jo teoksen nimi sulkeineen on kivan monimerkityksinen. Ollaan lukossa lukiossa, ja siitähän romaanissa on kyse.

Alkusanoissa Leppänen avaa lyhyesti teosta ja lopun kiitoksissa sen syntyä vähän enemmänkin. Romaanin perustana on valitettavan monia ihan oikeita ja tosia koulukiusaamistapauksia. Kirjailijaa oli jäänyt painamaan oma nuoruudenkokemus, jossa hän oli sivusta seurannut luokkatoverinsa kiusaamista. Miksi hän ei tehnyt mitään? Miten olisi voinut puuttua ja auttaa? Kun menneisyydelle ei enää ollut mitään tehtävissä, hän alkoi kerätä materiaalia tietokirjaa varten.

Koulukiusaamista käsittelevää tietokirjaa ei kuitenkaan koskaan syntynyt, mutta tuli sen sijaan säeromaani (ja sille myös ainakin yksi jatko-osa). Alkusanoissa kirjailija muistuttaa, että teos on täysin fiktiivinen, vaikka miljöönä toimiva Vaalan kunta onkin olemassa. Kirjan lopussa on kuitenkin ihan aitoja koulukiusaamisen uhrien tarinoita ja terveisiä. Näitä tarinoita on mukana myös itse kertomuksessa oivaltavasti upotettuna.

Joose asuu kahdestaan isänsä kanssa. He ovat muuttaneet Joosen peruskouluiän aikana lukemattomia kertoja isän työn takia. Ennen lukion aloittamista he muuttavat Vaalan kuntaan ja Joosella on jälleen kerran edessään uusi koulu uusine ihmisineen. Isä ei paljoakaan juttele poikansa kanssa, ei ainakaan tärkeistä asioista kuten äidin poismenosta. Arki on tasaista ja väritöntä, vähän pakkopullantuoksuista puurtamista. Ei ihme, että Joose on monin tavoin lukossa.

Uusi koulu on pieni, vain noin viidenkymmenen oppilaan lukio. Joosen luokalla on joukko poikia, jotka erottuvat joukosta pukeutumisellaan. He tulevat joka päivä kouluun puku päällään. Jokaista porukan poikaa on kiusattu jossain vaiheessa, ja he ovat päättäneet lyöttäytyä yhteen ja alkaa noudattaa HIMYM-tv-sarjan Barney Stinsonin periaatetta ’Suit up’. Pian hiljainen Joose yllätyksekseen huomaa olevansa osa ihan oikeaa kaveriporukkaa. Toisia ei jostain syystä tunnu yhtään haittaavan Joosen vähäpuheisuus.

Vähitellen Joose alkaa tajuta viihtyvänsä ja kotiutuvansa Vaalaan. On pukupoikasakki ja Antun ihana isosisko Tiina, joka kirjoittaa ylioppilaaksi ja suunnittelee yliopistoon menoa, naapurin Veke äiteineen ja sitten on Veken koira Hermu, ehkä paras juttu kaikista. Joose rakastaa koiria, mutta isä ei halua koiraa.

Juuri, kun kaikki alkaa olla niin loistavasti kuin nyt vain Joosen elämässä voi olla, isä ilmoittaa pelätyn uutisen. Työmaa on valmistumassa ja edessä on taas muutto.

Luk(i)ossa on siis säeromaani. Jouhevasti etenevän kerronnan katkaisevat kuitenkin parin sivun mittaiset tavanomaiset proosajaksot, joissa tarina katkaistaan kurkistamalla Joosen kohtaamien ihmisten menneisyyteen. Lähes jokaisella on takanaan jokin rankka kokemus kiusaamisesta jossakin vaiheessa elämäänsä. Tämä muistuttaa jälleen kerran siitä, miten vähän voimme kohtaamiemme ihmisten taustoista ja kokemuksista tietää, jos he eivät niistä meille kerro. Leppäsen ratkaisu toimii erinomaisesti.

Aloin pitää kovasti Joosesta ja hänen kaveriporukastaan. Ja se tärkein terveinen kiusatuilta kiusatuille: kerro jollekulle!

Aino Leppänen: Luk(i)ossa
Myllylahti 2024. 237 s.

Arvostelukappale.

Lukupiirimme teemana olivat säeromaanit. Luin ja kuuntelin seuraavat säeromaanit:

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa (Myllylahti, 2024)
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (Otava, 2021)
Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais (Otava, 2021)
Satu Tammela: Murtumia (Kaarna, 2024)
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY, 2024)

Olen koonnut eri tahoilta löytämiäni ja saamieni vinkkien perusteella listaa suomeksi ilmestyneistä ja vuonna 2025 tulossa olevista säeromaaneista:

Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019, suom. Leena Ojalatva)
Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021, suom. Leena Ojalatva)
Sarah Crossan: Kuunnousu (S&S, 2020, suom. Kaisa Kattelus)
Sarah Crossan: Yksi (S&S, 2018, suom. Kaisa Kattelus)
Sini Helminen: Kunnes kuolen (Myllylahti, 2024)
Pirjo Kotamäki: Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa (Herättäjä-yhdistys, 2024)
Kirsti Kuronen: Paha puuska (Karisto, 2015)
Kirsti Kuronen: Pönttö (Karisto, 2017)
Kirsti Kuronen: Merikki (Karisto, 2019)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa (Myllylahti, 2024)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa tokalla (Myllylahti, 2024)
Aino Leppänen: Luk(i)osta kesälomalla (Myllylahti, 2025)
Tiia Mattila: Humalan soundtrack (Myllylahti, 2025)
Tittamari Marttinen: Tähdet syntyvät sattumalta  (Rakkausmyrsky-sarja 1) (Kvaliti, 2024)
Tittamari Marttinen: Toinen sadetta, toinen tuulta (Rakkausmyrsky-sarja 2) (Kvaliti, 2024)
Tittamari Marttinen: Myrskyn jälkeen aurinko (Rakkausmyrsky-sarja 3) (Kvaliti, 2024)
J. S. Meresmaa: Dodo (Myllylahti, 2020)
J. S. Meresmaa: Khimaira (Myllylahti, 2021)
J. S. Meresmaa: Kerberos (Myllylahti, 2022)
Anne Muohonen: Kuuden kättelyn sääntö (Hertta, 2025)
Anne Muhonen: Greipinkeltainen tulevaisuus (omakustanne, 2024)
Sara Norja: Kummajaisten kesä (Nysalor, 2023)
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (2021, Otava, suom. Niko Toiskallio)
Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais (Otava, 2021)
Hanna van der Steen: Punapipoinen poika (Kvaliti, 2022)
Satu Tammela: Murtumia (Kaarna, 2024)
Dess Terentjeva: Ihana (WSOY, 2021)
Dess Terentjeva: Freestyle (WSOY, 2023)
Dess Terentjeva: Zeno (WSOY, 2024)
Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi (S&S, 2021, suom. Katja Laaksonen)
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY, 2024)
Sanni Ylimartimo: Pimeässä hohtavat tähdet (Otava, 2022)

Päivitän mielelläni listaa vinkkienne perusteella, joten jättäkää tiedot puuttuvista ja uusista suomenkielisistä säeromaaneista kommentteihin alle. Kiitos!

Aino Leppänen: Terkuin ope

 

Kylläpä osasi harmittomalta vaikuttava romaani saada aikaan ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia! Mitä tästä oikein ajattelisin? Kenelle tämä on tarkoitettu, kenelle tätä suosittelisin?

Luin Aino Leppäsen romaanin Terkuin ope. Sen minäkertoja on 39-vuotias Aisku, joka työskentelee jossakin nimeämättömäksi jäävässä pienessä lukiossa äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina jossain päin Suomea Uudenmaan ulkopuolella. Aisku on 9-vuotiaan Alinan yksinhuoltaja ja entinen kansallisen kilpatason lentopalloilija, joka harrastuksekseen valmentaa Alinan joukkuetta.

Romaani kertoo Aiskun elämästä yhden lukuvuoden ajalta. Tuo lukuvuosi alkaa elokuusta 2019, joten lukija tietää paremmin kuin Aisku, että pientä lisäturbulenssia on lehtorin elämään tarjolla, kunhan kevät koittaa.

Yksinhuoltaja-arkeen jämähtäneen naisen elämään tulee aavistuksenomaista värinää, kun hän tutustuu koulun uuteen hyväkroppaiseen ja kotimaisesta klassikkokirjallisuudesta sitaatteja heittelevään Elmoon. Mutta toisaalta ex-aviomies Jussikin näyttää edelleen tosi hyvältä, eikä Aisku oikein saa mieleensä, miksi he aikanaan erosivatkaan. Ollako kuuma puuma vai kieriskelisikö vanhan suolan pauloissa?

Ihmissuhdejuoni on siis suoraan (nais)viihteen peruskuviosetistä napattu, eikä siinä mitään, ihan toimiva ja kivasti Leppäsen käsissä taivuteltu kuvio se on. Kolmiodraama on kuitenkin vain romaanin loimilankaa. Varsinaiset kudekuviot liittyvät Aiskun työhön lukion äikänmaikkana. Leppänen kertoo tarkasti, millaisia monenkirjavia työtehtäviä lukion opettajan arkeen ja vuodenkiertoon nykypäivänä kuuluu.

Olen moneen kertaan ihmetellyt, miksi koulumaailmaan ei juurikaan sijoiteta romaaneja, tai jos sijoitetaan, niiden kuvaama maailma näyttää usein opettajalukijan mielestä jokseenkin kummalliselta. Nyt Leppänen toteuttaa toiveeni ja vieläpä hyvinkin perinpohjaisesti. Miksi en vain hihku ilosta?

Ymmärsin, että Terkuin open on tarkoitus olla hauska kirja. Ilmeisesti huumorintajussani on juuri tässä kohtaa (tai ainakin tässä kohtaa, miten vain) jokin vika, sillä itku oli paljon useammin lähellä kuin nauru. Liioittelu on huumorin keino, mutta valitettavasti en osannut lukea Leppäsen opettajan työn kuvausta liioiteltuna vaan koin sen olevan surullisen realistista.

Tiedän paremmin kuin hyvin, että lukion niin kuin kaikkien muidenkin oppilaitosten opettajat ja muu henkilöstö ovat ylikuormitettuja ja monet kirjaimellisesti uupumuksen partaalla tai jo pahasti uupuneita. Työlle ja vaatimuksien kasvulle ei näy loppua, ja vain harva uskaltaa ajatella, miten selviytyy eläkkeelle asti terveenä ja hengissä. Maalia vielä siirretään jatkuvasti yhä kauemmas. Näiden ajatusten kanssa myös Aisku ja hänen kollegansa ankarasti painiskelevat, eikä heillekään ratkaisevaa helpotusta löydy (anteeksi vain spoilaus!).

Opiskelijoiden taidot ja motivaatio tuntuvat olevan totaalisesti hukassa. Leppänen ryydittää kuvaustaan äidinkielen opettajan työn turhauttavista hetkistä lainaamalla raflaavia esimerkkejä opiskelijoiden teksteistä ja Wilma-viesteistä. Valitettavasti ne eivät edes hymyilyttäneet, koska tiedän niidenkin olevan ihan totisinta totta.

Aisku vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä, jollaisen mielelläni ottaisin kollegakseni koska tahansa. Ihailtavasti hän saa pidettyä sarkasminsa ja kipakat kommenttiversionsa omana tietonaan eikä sano ääneen tai kirjoita, mitä oikeasti ajattelee. Pahimmat paheet ovat arkisia nautintoja kuten salatupakointi ja mieltymys rasvaiseen ruokaan ja punaviiniin.

En tiedä, onko Leppäsen tarkoituskaan mitenkään yllättää lukijaansa sillä tiedolla, että opettajatkin ovat virkarooliensa takana ihan tavallisia ihmisiä. Minä nyt en ainakaan yllättynyt, koska tunnen aika montakin opettajaa, ja meistä on kyllä moneksi. Jotkut jopa tupakoivat, ja olenpa nähnyt jonkun siemailevan viiniäkin. Kaikenlaisia kommelluksiakin sattuu niin työssä kuin vapaa-aikanakin. Ihan varma olen kuitenkin siitä, että ihan kaikki ajattelevat arkityössään välillä kuin Aisku, mutta suuri valtaenemmistö hänen laillaan pitää tiukasti kiinni ammatillisuudestaan ja säilyttää kasvonsa (ja virkansa).

Leppänen kuvaa suorastaan piinallisen tarkasti ja uskollisesti äidinkielen lehtorin työtä ylioppilaskoevalvontoineen ja korjattavien tekstien musertavine pinoineen, viikonlopputöineen ja opettajakokouksineen. Juuri tämä minua lopulta eniten askarrutti. Toisaalta oli ihan mukavaa, että kerrankin juuri minun ammattiani ja sen harjoittamista keskitytään kaunokirjallisessa teoksessa hartaasti kuvaamaan.

Mutta toisaalta, ketä tämä oikeasti kiinnostaa? Kenelle voisin kirjaa suositella? Lukion (äidinkielen) opettajille? Milloin he lukisivat tätä? Lukuvuoden aikana sen parissa voisi tilanne kriisiytyä ja kuormittuminen pahentua entisestään, kesäkeskeytyksen aikana sen lukeminen voisi pilata palautumisyritykset. Alalle aikoville en ainakaan uskalla suositella, sillä se saattaisi pahimmassa (vai parhaassa?) tapauksessa aiheuttaa opintojen keskeytymisen. Jos jostain syystä joku muulla alalla oleva haluaa tietää, millaista opettajan työ on, tästä kirjasta saa aika todenmukaisen kuvan.

Näistä pähkäilyistäni huolimatta viihdyin Terkuin open parissa kuitenkin oikein hyvin. Erityisesti arvostan, miten tarkasti Leppänen Aiskun kautta kuvaa pandemiakevään 2020 absurdeja tunnelmia. Olen harmitellut, etten pidä päiväkirjaa, sillä poikkeuksellisesta keväästä olisi ollut hyvä saada jotain paperillekin muistiin. Leppänen on nyt tehnyt sen puolestani. Aisku kollegoineen singahtaa parissa päivässä etäopetusmoodiin ja alkaa pitää opetustuokioitaan mykille mustille ympyröille läppärin näytöllä. Ylioppilaskirjoituksia nopeutetaan, Uusimaa eristetään, etäopetus jatkuu ja jatkuu, ylioppilasjuhlat peruutetaan… Muistatteko?

Leppänen kuvaa myös Aiskun työyhteisöä hyvin lempeästi. Rehtori Tuulikki on sydämellinen ja erinomainen esimies, eikä kollegoissakaan ole kuin vain muutama lievästi ärsyttävä tapaus. Yhteishenki on jopa erinomaisella tasolla, mikä pandemian iskiessä on erinomainen etu. Paljon raadollisemmankin työyhteisökuvauksen koulumaailmasta saisi vaivatta kokoon.

Aino Leppänen: Terkuin ope
Myllylahti 2022. 328 s.
Äänikirjan lukija Maija Lang.
Kansi Kaisu Sandberg.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

P.S. Olisipa tosi kiva tietää, miltä tämä kirja tuntuu jonkun muun kuin opettajalukijan mielestä! Muista käydä kertomassa, kun olet lukenut.