Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

En seuraa juurikaan urheilua, vielä vähemmän moottoriurheilua ja F1-sarjaa. En myöskään lue aktiivisti iltapäivälehtiä tai muuta keltaiseen lehdistöön viittaavaa, eli en ole kovinkaan hyvin kartalla ns. julkkisten yksityiselämien käänteistä. Mutta koska kuitenkin elän ihan tavallista suomalaista arkea perheen ja työn parissa, omistan television ja nettiyhteyden, en voinut olla huomaamatta, että suomalaisesta formulatähdestä Kimi Räikkösestä oli ilmestymässä kirja. Mielenkiintoista asiassa oli, että kirjan tekijä on Kari Hotakainen. Siis ihan oikea kirjailija, vieläpä sellainen, jonka kirjoittamia teoksia olen lukenut korkeahkon pinon ja niistä vielä pääosin pitänyt, osasta kovasti.

Kun kirja pari viikkoa sitten julkaistiin, oli julkaisutilaisuus melkoinen mediaspektaakkeli suomalaisella mittapuulla arvioituna. Kimi Räikkönen on kansainvälinen julkkis ja urheiluidoli, sen alkoi tajuta kaltaiseni ummikko sivustaseuraajakin, tai kuten Räikkönen itse sanoisi, kotelo. Kirjan käännösoikeudet oli jo ennen ilmestymistä myyty lukuisiin maihin ja esimerkiksi englantilainen kustantamo on huhujen mukaan maksanut oikeuksista maltaita.

Media siis kävi kuumana, ja saman tien alkoi kuulua myös soraääniä. Spekuloitiin sillä, kuinka paljon Hotakainen tästä kirjasta nettoaa, miksi hän oli myynyt itsensä moiselle kaupalliselle hömpötykselle ja kuinka arvostettu kustantamo Siltala oli ryhtynyt mokomaan projektiin. Sosiaalisessa mediassa lukuisat lukuharrastajat kertoivat, että ovat Hotakaista tähän asti lukeneet mutta nyt jäisi kyllä väliin. Hieman kummastelin jyrkkiä kantoja, koska itselläni ei oikein ollut mitään valmista mielipidettä. Luen todella vähän elävien ihmisten henkilökuvia, eivätkä urheilutähdistä tehdyt ura- ja elämänvaiheselostukset oikein jaksa innostaa. Mutta en nyt ollut mitään päätöstä lukemattomuudestakaan tehnyt, vaan lähinnä vain olin pannut kirjan merkille.

Sitten parikymppinen poikani alkoi kysellä, onko tarkoitukseni hankkia Räikkös-kirjaa. Jos vaikka hankkisin sen äänikirjana, hän voisi kuunnella… Kuka äiti tällaista voi vastustaa?! En ainakaan minä. Ja saisinpa sitten itsekin kuunnella kohukirjan. Sanoista tekoihin, ja niin olin tullut hankkineeksi Tuntemattoman Kimi Räikkösen heti ilmestymispäivänä. Hieman kyllä pisti hymyilyttämään itseä. Äänikirjan kesto on vain varttia vaille kuusi tuntia, joten pari tuntia päivässä työmatkaa ajaneelle pojalle sen selättäminen kävi muutamassa päivässä.

Itselläni oli toinen kirja vielä kesken, mutta sen loputtua otin Räikkösen heti työn alle. Perjantain siivous- ja ruoanlaittopuuhien parissa kirjasta meni noin puolet ja tänään sunnuntaina samoissa merkeissä mukavasti toinen puoli. Kirja on erinomaisen viihdyttävä, kuten monet ovat jo ehtineet kertoakin.

Hotakainen on kertonut lukuisissa haastatteluissa, että hänen alkuperäinen ideansa oli kirjoittaa kirja aiheesta, josta hän tietää etukäteen mahdollisimman vähän. Sitten vain mieleen tulivat F1 ja Kimi Räikkönen. Tämä mieleenjuolahdus tapahtui jo viisi vuotta sitten, mutta vastaus formulatähden avustajalta tuli vasta viime vuoden keväällä. Onpa sitten totta tai ei, ettei Hotakainen tiennyt mitään formuloista, kirja on kirjoitettu juuri kaltaisilleni ihmisille, jotka eivät formuloista mitään tiedä eivätkä niin välitä tietääkään.

Hotakainen ei väsytä lukijaansa teknisillä yksityiskohdilla vaan kertoo, miltä formulasirkuksen sisäpiirissä ummikon silmin näyttää: mielenkiintoiselta, uskomattomalta. Hotakainen ällistelee näkemäänsä ja esittää kummallisia kysymyksiä tapaamilleen ihmisille. Formulat ovat järjetön bisnes, mutta Hotakainen ei ota kantaa puolesta tai vastaankaan, kunhan kertoo, mitä näkee ja kokee.

Kirjan syntymisen edellytys on ollut, että Hotakainen on saanut Räikkösen puhumaan itselleen. Selvästikin kirjailijan ja kuljettajan kemiat toimivat ja luottamus on syntynyt. Räikkönen ja hänen lähipiirinsä, etupäässä äiti, avautuvat henkilökohtaisistakin asioista. Silti kirja on hyvin häveliäs. Räikkösen naisseikkailuista tai edes ensimmäisestä avioliitosta ei puhuta kuin puoli sanaa, ja nykyisestä avioliitosta ja vaimosta kerrotaan kauniisti ja arvostavasti.

Sen sijaan viinan kanssa läträämisestä on puhetta paljon ja moneen kertaan ja sellaiseen sävyyn, että ne jutut eivät kertojaansa Räikköstä hävetä vaan lähinnä naurattavat. Hotakainen tosin muistuttaa lukijaa, että tarinoihin kannattaa suhtautua nimenomaan tarinoina. Haastateltavat ovat ne kertoneet ja kirjailija kirjoittanut kirjaan. Lukija tehköön omat tulkintansa.

Kirjasta välittyy, että Hotakainen suhtautuu haastateltaviinsa arvostavasti ja kunnioittaen. Todennäköisesti Hotakainen ja Räikkönen ystävystyivät kirjoitusprosessin aikana. Suomen Kuvalehden jutussa Hotakainen kertoo luottamuksen tärkeydestä ja luottamuksesta puhutaan myös kirjassa moneen kertaan. Räikkösestä piirtyy Hotakaisen tekstissä mies, joka on poikkeuksellisen lahjakas, määrätietoinen ja laiska, ujo ja huumorintajuinen, vähäpuheinen ja toimintaan keskittyvä, auktoriteettikammoinen ja ketään kumartamaton, kunnianhimoinen ammattimies viimeistä soluaan myöten mutta samaan aikaan rakastava perheenisä ja luotettava, lojaali ystävä. Jäämies, kuten sanottu, mutta vain töissä ollessaan.

Jäämies-brändiä siis teoksessa raotetaan ja näytetään pehmeämpää yksityiselämän Räikköstä, joka konttailee pienen poikansa leikeissä. Samalla kuitenkin vahvistuu sankarimyytti, ryysyistä rikkauksiin -tarina. Moneen kertaan esimerkiksi toistuu fakta, että Räikkösille saatiin rakennettua sisä-wc vasta Kimin ansaitsemilla rahoilla. Siihen saakka perheen kaikki omat ja lainatut rahat olivat menneet perheen poikien (ja koko perheen yhteisten) harrastusten kustannuksiin. Perheen omistautuminen oli välttämätöntä Kimin uran onnistumiselle, mutta myös onnea ja hyvää tuuria tarvittiin moneen kertaan matkan varrella.

Tuuria on minusta jo siinä, että poikkeuksellinen lahjakkuus yhdistyy Räikkösessä (ja kenessä tahansa formulakuljettajassa) fyysisiin ominaisuuksiin. Olen nimittäin nähnyt, kuinka älyttömän pieni tila F1-autossa kuljettajalla on. Siihen ei kovin moni aikuinen mies mahdu.

Tuntematon Kimi Räikkönen ei ole kaunokirjallinen merkkiteos. Sen lukematta jättäminen ei ole menetys, mutta toisaalta sen lukaiseminen on helppoa ja se tarjoaa mukavaa ajanvietettä. Formula-asiantuntijoille ja Räikkösen vaiheista kohtalaisesti kartalla oleville se tarjonnee vähänlaisesti uutta, näin ainakin oletan, mutta kaltaiselleni ummikolle siinä oli paljon ennen kuulumatonta (en esimerkiksi tiennyt Räikkösen menneen uudestaan naimisiin ja saaneen kaksi lasta, tai ehkä tiesin, mutta en muistanut…).

Räikkös-fania minusta ei tullut vieläkään eikä Formula-intoilijaakaan, mutta arvostukseni Hotakaisen kirjoittajan- ja jutunkerrontalahjoja kohtaan vahvistui. Kyllä häneltä syntyy hyvä ihmiskirja siinä missä romaani tai muu kaunokirjallinenkin teos. Ammattimies.

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen
Siltala 2018. Äänikirjan lukija Aku Laitinen, kesto 5 h 45 min.
Painetussa kirjassa 260 sivua.

Äänikirja ostettu.

Äänikirjan puute on, että kuuntelija ei näe kuvia. Kuvituksesta en siis osaa sanoa mitään.

Kannattaa lukea Jokken kirjanurkan juttu samasta kirjasta. Jokke ei ole kaltaiseni kotelo, vaan täysin kartalla Kimin urasta ja vaiheista muutenkin. Harvinaisen hehkuttava juttu Jokkelta!

Kari Hotakainen: Henkireikä

Virheet on keksitty, jotta ne jäisivät mieleen. Suorat tornit unohtuvat, mutta kaikki muistavat Pisan kaltevan tornin.

Taisi olla Juoksuhaudantien (WSOY, 2002) myötä tulleen läpimurron yhteydessä, kun Kari Hotakainen kertoi jossakin haastattelussa, että hän kirjoittaa aina erilaisia kirjoja eikä suostu toistamaan mitään kaavaa. Kaikkia Hotakaisen kirjoja en ole lukenut, mutta silti voin sanoa, että ainakin tähän tavoitteeseensa kirjailija on päässyt. Joistakin lukemistani Hotakaisen kirjoista olen pitänyt valtavasti, kuten Juoksuhaudantiestä ja eritoten Ihmisenosasta (Siltala, 2009), joka on mielestäni edelleen yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Sitten on taas sellaisia, joista olen pitänyt mutta jotka eivät ole sen kummemmin hätkäyttäneet. Onpa sellaisiakin, jotka olen jättänyt kesken, kuten Jumalan sanan (Siltala, 2011), joka ei jaksanut kiinnostaa niin paljoa, että olisin etsinyt kadottamani paikan iPodilta.

Henkireikä sijoittuu tuohon keskimmäiseen kastiin, eli pidin kyllä ja luin mielelläni, mutta en mitenkään häikäistynyt. Mestarin näppäimistöltä on mielestäni irronnut paljon kovatasoisempaakin tekstiä. Hämmästelin myös melkoisesti Henkireiän pääsyä Finlandia-ehdokkaaksi. Miksi ihmeessä? Hotakaisella on jo yksi voitto ja useita ehdokkuuksia plakkarissaan, ja vuoden kirjasadossa olisi ollut mielestäni lukuisia teoksia ja tekijöitä, jotka olisivat ansainneet huomionosoituksen enemmin kuin tämä.

Henkireikä on käsittääkseni jonkinlainen rinnakkaisteos Palvelija-näytelmälle, joka pyörii tällä hetkellä Kansallisteatterissa. Teatteri esittelee teosta näin:

Palvelija kertoo rikosylikomisario Arto Jylhämöstä, joka tulee Arena-näyttämölle pitämään seminaariluennon aiheesta ”Ihmisen luonne rikospoliisin näkökulmasta”. Rikoskomisarion lisäksi näytelmässä tavataan kavalkadi palvelualan ammattilaisia kätilöstä ja papista mielenterveyshoitajaan ja parturikampaajaan. Palvelija on Kari Hotakaisen uusi, Helsingin Kaupunginteatterille kirjoittama monologinäytelmä. Näytelmä tarkastelee palvelijuutta – onko se vain ammatti vai ihmisessä syvemmällä oleva luonne. Kaikissa elämän vaiheissa tapaamme palveluammatissa toimivia ihmisiä, ensirääkäisyn todistavasta kätilöstä aina haudankaivajaan. Toisille palvelijan rooli sopii kuin hanska käteen, mutta toisia se alkaa ajan myötä rassata. Kuinka paljon voi ihmiseltä pyytää, missä kulkee raja kun palvelijan mitta tulee täyteen? 

Kirjassa kertoja-päähenkilö jää nimeämättä ja yleisökin on jokseenkin toisenlainen, mutta osittain samalla teemalla mennään. Kuorolaulua harrastava rikospoliisi joutuu tahtomattaan vastaanottamaan kuorokaverinsa tunnustuksen: Suntiona toimiva mies varastaa haudattavilta näiden hautausvaatteet. Hyvälaatuisista kankaista suntion vaimo ompelee myytäväksi vaatteita, koska perhe on kovassa rahapulassa. Ensiajattelulla rikos vaikuttaa harmittomalta. Omaiset eivät tiedä, että vainaja haudataan vaatteitta, eikä vainajakaan varmaan vaatteitaan kaipaa. Mutta omatunto on kummallinen kapine.

Rikospoliisi kertoilee verkkaisesti niin kuoron kuin työnkin merkeissä tapaamistaan ihmisistä. Mies kuuntelee kuorotuttunsa Parturikampaajan tarinaa omaishoitajuuden ikeestä ja tulee lopulta temmatuksi mukaan tapahtumasarjaan, joka voi päättyä vain tuhoisasti. Sitä ennen kuulija ja me lukijat olemme saaneet tutustua poliisin kautta moneen surulliseen tarinaan, jossa kilttien, toisia palvelevien ihmisten pinna on lopulta katkennut ja jälki on ollut rumaa. Turun kirjamessujen haastattelussa Hotakainen totesi kirjastaan, että se ei ole rikosromaani vaan romaani rikoksesta. Aika hyvin luonnehdittu.

Jonkinlainen sukulaisteos tälle on myös keväällä Kirjan ja ruusun päivän merkeissä julkaistu Kantaja. Tapanani on lukiessa merkitä sopivia sitaattikohtia merkkilapuilla, ja tämänkin kirjan sivut ovat melkoisen laputettuja luennan jäljiltä.

Ennen kuolemaa on paljon elämää.

Kari Hotakainen: Henkireikä

Siltala 2015. 199 s.

Arvostelukappale.


Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun

Luonnon laki Helsingin kaupunginteatterissa

Luonnon laki.
Kuva HKT.

On aloitettava tunnustuksella. Kari Hotakaisen romaani Luonnon laki (Siltala, 2013) on edelleen hyllyssäni lukemattomana. En siis voi tehdä omakohtaisia vertailuja kirjan ja siihen pohjautuvan näytelmän välillä. Jouduin tai sain, miten vain, heittäytymään näytelmän vietäväksi ilman kummoisiakaan ennakkotietoja, -odotuksia tai -luuloja. On oikeasti vaikea sanoa, onko se hyvä vai huono asia. Kirjan kannalta huono sikäli, että se ei ainakaan noussut loputtomalla luettavien kirjojen listallani kovin korkealle. Mutta näytelmän kannalta tämä ehkä oli hyvä järjestys. Toisaalta, väliäkö sillä. Teokset ovat lopulta itsenäisiä ja niiden tulisi pärjätä omillaan, kummankin.

Maalämpöyrittäjä Rautala joutuu pahaan kolariin ja loukkaantuu vakavasti. Urakalla veroja kiertänyt mies joutuu leikkauspöydälle kokoon kursittavaksi. Alkaa hidas toipuminen, jonka kuluessa mies käy läpi monenkirjavan tunneskaalan: nöyrä kiitollisuus, katumus, avuttomuus, nöyryytys, tuskastuminen, raivo, hämmennys ja ihmetys ja monia muita. Kuoleman edessä ollaan tasa-arvoisia, ja sairaalassa hoidetaan kaikkia. Niitäkin, jotka ovat laistaneet oman osuutensa hyvinvointiyhteiskunnan ylläpidossa. Hoitopäivä maksaa 1600 euroa yhteiskunnalle ja 60 euroa potilaalle.

Sairaalan kuntoutusosastolla kuluvien viikkojen aikana Rautala tutustuu huonetoveriinsa maahanmuuttaja Baduun, jota käy outo huppumies etsimässä. Tutuiksi tulevat myös osaston hoitajat ja fysioterapeutit sekä muut jumpparit. Kuviolla on myös kääntöpuolensa. Sairaalan putket vuotavat kuin seula ja budjettia leikataan alituiseen. Hoitohenkilökunta työskentelee äärirajoilla koettaessaan täyttää yhä mahdottomammiksi muuttuvia vaatimuksia. Potilaat kaipaavat eniten hoitajien aikaa, mutta juuri sitä he pystyvät yhä vähemmän antamaan. Koska pinna katkeaa, ja mitä silloin tapahtuu? Kuka kantaa vastuun?

Rautalaa käy katsomassa viimeisillään raskaana oleva tytär, mutta isän ja tyttären yhteiskunnalliset näkemykset eroavat niin jyrkästi, että välit tulehtuvat jo ensimmäisestä sanasta. Lisänäkökulmaa tuodaan vielä väläyksistä Rautalan vanhemmista. Äiti on päätoimisesti sairas aivoverenvuodon seurausten takia ja isä päätoiminen omaishoitaja.

Marjut Toivanen ja Matti Rasila.
Kuva HKT,

Näytelmä ainakin siis pärjää itsenäisenä teoksena mainiosti. Helsingin kaupunginteatterin Luonnon lain kantaesityksen perusteella näin ainakin uskaltaa sanoa. Olin ensi-illassa pitkään hoitoalan töitä tehneen ystäväni kanssa, ja pidimme molemmat näkemästämme. Esimerkiksi alun auto-onnettomuuskohtaus on toteutettu Pengerkadun näyttämön karut olosuhteet huomioon ottaen todella vaikuttavasti, ja jälkeenpäin totesimme molemmat, että vaikutelma oli pelottava ja ahdistava realistisuudessaan.

Kari Hotakainen joutui itse pari vuotta sitten vakavaan auto-onnettomuuteen, joten on syytä olettaa, että ainakin osa sairaalaelämän terävistä huomioista on tehty autenttisissa oloissa. Muuten omaelämäkerrallisuudella ei ole merkitystä. Rautala voisi olla kuka tahansa, samoin muut näytelmän henkilöt. Karuja huomioita yhteiskuntamme tilasta on istutettu myös etäännyttävien Leikkaajan ja Kuoleman suihin. Hotakaismaiseen tapaan repliikit on hiottu teräviksi ja mukana on viiltävää huumoria, mutta komediasta ollaan kaukana.

Koska en ole kirjaa ehtinyt itse lukea, hyödynnän häpeämättä Sallan kirjoitusta. Sallan mielestä romaanin tekee hajanaiseksi lukuisten näkökulmahenkilöiden käyttö. Tämä on näytelmätekstinkin ongelma, vaikka siinä selvästi on pyritty selkeyttämään ja eheyttämään tarinaa. Kirjassa Badu on käsittääkseni Rautalan kehitysmaakummilapsi, joka on kasvanut aikuiseksi ja tullut Suomeen. Näytelmässä tällaista sidettä henkilöiden välillä ei ole, vaan miehet tutustuvat sattumalta sairaalassa. Mutta siitä huolimatta näytelmäkin lähtee rönsyämään vähän turhan moneen suuntaan erityisesti väliajan jälkeen. Sopivia lopetuskohtia tuntui olevan useita, mutta aina vain tarina jatkui.

Salla toteaa, ettei kirjassa ei synny kunnollista draamaan kaarta, ja valitettavasti tämäkin ongelma ainakin jossain määrin on siirtynyt myös näytelmään. Alku on dramaattinen ja shokeeraavakin, ja muutamia muitakin huippukohtia matkan varrelle on sijoitettu, kuten Lauran käynti sairaalan johtajan luona sen jälkeen, kun kontrolli on hoitotilanteessa totaalisesti pettänyt.

Näistä ongelmista huolimatta Luonnon laki on vaikuttava ja ajatteluttava teatterielämys. Lähes kolmituntisen tiheätunnelmaisen illan jälkeen olo oli miltei huumaantunut. Ystäväni totesi, että Sipilän ja kumppaneiden kannattaisi käydä näytelmä katsomassa, ja tästä on enemmän kuin helppo olla samaa mieltä.

Pertti Sveholm.
Kuva HKT,

Pertti Sveholm tekee upean roolisuorituksen Rautalana (iso sydän tähän!). Näyttelijä voi tosiaan olla karismaattinen ja vakuuttava, vaikkei kiiltokuvamaisella tavalla komea olisikaan. Sveholmin Rautala on samaan aikaan sympaattinen ja ärsyttävä juuri oikealla tavalla. Pidimme myös Matti Leinosta, joka on kaksoisroolissa Baduna ja Kuolemana. Naisista riipaisevan hyvä on Ursula Salo Lauran osassa ja Sanna-June Hyden Nadja on hykerryttävästi karrikoitu.

Ursula Salo ja Leena Rapola (taustalla).
Kuva HKT.

Viimeksi Pengerkadulla roiskuteltiin piha-altaan vettä Mestarissa, nyt vesi roiskui putkistosta useaan otteeseen. Miten mahtaa käydä? Onko Pengerkadulla kohta hometeatteri? 

Pertti Sveholm ja Sanna-June Hyde.
Kuva HKT.

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys, Pengerkatu 11. Ensi-ilta 26.1.2016.

Rooleissa Pertti Sveholm, Iikka Forss, Sari Haapamäki, Sanna-June Hyde, Matti Leino, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Matti Rasila, Ursula Salo, Marjut Toivanen.

Dramatisointi Sami Keski-Vähälä 

Ohjaus Milko Lehto 

Lavastus Janne Siltavuori 

Puvut Riitta Röpelinen 

Koreografia Sari Haapamäki

Valosuunnittelu Mika Ijäs 

Äänisuunnittelu Maura Korhonen 

Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen

Medialiput.

Ensi-illassa oli myös Pilkkuun asti -blogin Isa.

Kari Hotakainen: Kantaja

Kaunis kansi on Elina Warstan käsialaa!

Tee ajoissa se, mikä mielessäsi liikkuu, sillä kohta siellä ei liiku enää mikään.

Teoreettisen filosofian maisteri Timo Kallio on keski-ikäinen pätkätyöläinen. Kun oman alan töitä ei ole saanut, on Timo ottanut sitä, mitä on. Viimeisimpänä on ollut tarjolla seurakuntayhtymän määräaikaisen puistotyöntekijän toimi.

Pian käy ilmi, että työpaikka antaa liikaakin virikkeitä miehen mielelle. Puistotyöntekijää pyydetään välillä kantajaksi hautajaisiin, joissa ei ole riittävästi omaisia tehtävää suorittamassa. Kerran Timoa pyydetään kantajaksi hautajaisiin, joissa vainajalla ei ollut yhtään omaista tai ystävää saattamassa. Kyseessä oli alkoholisti, jonka elämä oli luisunut alamäkeä jo vuosikymmeniä. Tylyt viran puolesta toimitetut seremoniat jäävät vaivaamaan Timoa. Hän alkaa kirjoitella vainajille omia muistokirjoituksiaan ja keksiä näille elämiä.

Lopulta tilanne kehittyy niin hankalaksi, että Timo soittaa entiselle koulukaverilleen, joka on psykologi. Mies tulee esittäneeksi kysymyksen, joka sysää liikkeelle kohtalokkaan tapahtumasarjan. Timo alkaa jäljittää nuoruuden rakkauttaan Hannelea. On jo aika Timonkin herätä eloon. Kokemattomalle se vain on kivuliasta ja hidasta.

Kari Hotakaisen Kantaja on tämän vuoden ruusukirja, eli kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirja, jonka saa monista kirjakaupoista vähintään 15 euron kirjaoston kaupanpäällisenä. Olen hankkinut ja lukenut kaikki kolme aikaisempaakin ruusukirjaa, ja tuntuu, että niiden taso vähitellen nousee. Kenties kirjailija valitaan ja sopimus teoksesta solmitaan nykyään aikaisemmin? Tiedä häntä, mutta Kantaja vaikuttaa kertalukemisen perusteella kelpo pienoisromaanilta.

Hotakaisen lause on edelleen tunnistettava napakkuudessaan ja yllättävyydessään. Poimin lukiessani useita helmiä Twitteriinkin, kun oikein innostuin. Myös tarina ja päähenkilö ovat hotakaismaisia. Timo Kallio on mies, joka ei oikein osaa solahtaa menevään elämään ja ihmissuhteisiin, vaan tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja asettuu tarkkailijan ja pohdiskelijan asemaan, osin tahtomattaan. Hyvät aikomukset ajavat usein karille ujouden tai sosiaalisen kömpelyyden takia.

Muun elämän kiireet taisivat aiheuttaa sen, että en ehtinyt kunnolla valmistautua kirjaihmisten keväisen juhlapäivän viettoon, vaan ryntäsin kirjakauppaan pikaisesti työpäivän raossa. Ajoitin käyntini niin, että sain nimikirjoituksen Johanna Tuomolan uusimpaan, juuri ilmestyneeseen dekkariin Vielä kerran (Myllylahti 2015). Sen olin saanut suoraan kustantajalta, joten vielä piti valita jotain ostettavaakin. Päätin sitten tarttua jo aikaisemmin jossain selailemaani Fingerporin ruokakirjaan (Arktinen banaani 2015), joten siitä tuli tämän päivän virallinen kirjahankintani vähän vahingossa. Ajatuksena on poiketa vielä toistekin huomenna tai lauantaina kaupoilla sen verran, että saan toisen Kantajan hankittua ystävälleni.

Kari Hotakainen: Kantaja

Kirjakauppaliitto 2015. 140 s.

Kaupanpäälliskirja.

Aiemmat ruusukirjat:

Tuomas Kyrö: Miniä

Jari Tervo: Jarrusukka  

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito                

Joko olet oman ruusukirjasi tänä vuonna hankkinut vai onko hankinta lainkaan suunnitelmissa? Minkä kirjan ostit tai aiot ostaa? 

Ihmisen osa 2

Keväällä kuuntelin ja hehkutin aivan loistavaa äänikirjaa, Kari Hotakaisen Ihmisen osaa, jonka lukee Ritva Valkama. Oiva tallenne on ainakin ollut kuunneltavissa myös Ylen tarjonnassa.

Ihanan työpaikkamme teatterivastaavan kautta onnistuin saamaan kadehdittavat liput Helsingin kaupunginteatterin Ihmisen osaan, jossa pääosassa on itseoikeutetusti upea Ritva Valkama. Teatterilla on hyvät nettisivut, joihin on koottu kuvia ja arvioita näytelmästä. Sieltä pääsee katsomaan myös pienen näytteen esityksestä. Hauska on myös Kari Hotakaisen kirjoittama tarina näytelmän ja romaanin synnystä. Käykää ihmeessä lukemassa.

Esitys on hengästyttävän hieno, se varmasti on sanomattakin selvää. Minulle tarina oli tuoreessa muistissa, joten saatoin keskittyä sen lisäksi muuhun, tarkkailemaan sitäkin, mikä tapahtui spottivalon varjossa. Raila Leppäkosken ohjausta ja dramatisointia ei ole suotta kehuttu. Pidin myös vähäeleisestä lavastuksesta, koska siinä teksti ja näyttelijät nousevat kunnolla esiin. Roolitus on onnistunut muutenkin kuin Valkaman ja Palon osalta. Leena Uotila on vanha suosikkini, ja hän tekee tässä näytelmässä mainioita karikatyyreja. Uusi kasvo minulle oli Maijan osan tekevä nuori mutta taitava Armi Toivanen. Lehtimyyntikohtaus on hauska! Markku Huhtamokin oli uusi tuttavuus. Mies on näytelmässä kirjailija ja moni muukin hahmo. Jaakko Saariluoma ei ole varsinaisia suosikkejani, mutta änkyttävänä Pekkana hän oli hyvä. Hatunnosto ensimmäisen näytöksen päättävästä alasti tehdystä kukkoanimaatiosta. Ei ihme, että Mirja päätti jatkaa elävien kirjoissa!

Ritva Valkamalla tuntuu olevan harteillaan armottoman komediennen viitta. Tämä tuli mieleen näytelmän alussa, kun mikä tahansa rouva Malmikunnaksen repliikki sai yleisön hörähtelemään. Koska tiesin tarinan sysimustan pohjavärin, joka jo alussa erottuu, jos vain kuuntelee, tämä naureskelu pikkuisen harmitti. Turhannauraminen kyllä jäi aika nopeasti. Mutta pakko oli itsekin nauraa, kyynelten läpi tosin ainakin lopussa, kun Hotakaisen neulantervät repliikit puotoilivat milloin kenenkin suusta. Hotakaista en voi olla ihailematta. Mikä tervävänäköisyys! Mikä tiivistämisen taito! Vaikeat, laajat yhteiskunnalliset ongelmat tulevat tarinassa esiin mahtavasti koskettavien yksilötarinoiden välittäminä. Olen vaikuttunut, kiitos!

Kari Hotakainen: Huolimattomat

Kari Hotakaisen Huolimattomat on nököttänyt hyllyssä jo kauan odottamassa lukuvuoroaan, mutta nyt löysin saman kirjan äänikirjana kirjastosta. Olen siis varmaankin toiveasiakas: ostan JA lainaan kirjan J. Hotakainen on yksi ehdottomista kirjailijasuosikeistani, vaikka ihan koko tuotantoa en ole ehtinyt vielä lukeakaan. Viimeksi tuli kuunnelluksi aivan ihana Ihmisen osa, jota olen syksyllä menossa katsomaan myös teatteriin. Hieman repaleiseksi Huolimattomien kuuntelu loman lomassa jäi, joten oli ihan hyvä, että myös paperiversio oli käden ulottuvilla.

Hotakaisella on se kuuluisa lause hallussaan. Jotkut yksittäiset lauseet tai lyhyet tekstikatkelmat ovat suorastaan mestarillisia. Joskus vain ei voi olla purskahtamatta nauruun jonkin hervottoman, totisella naamalla kirjoitetun lohkaisun löytäessään. Muutamia aitoja helmiä oli tässäkin. Lisäksi ihailen Hotakaisen taitoa kirjoittaa joka kerta erilainen kirja. Muistaakseni hän jossain haastattelussa Juoksuhaudantien jälkeen totesi näin tekevänsä tietoisesti ja tarkoituksella. Menestysresepti ei häntä kiinnosta.

Huolimattomat on sekoitus rakkaus- ja rikosromaania. Lisäksi se on jonkinlainen kunnianosoitus suomalaiselle, miksei maailmanlaajuisellekin, yksinäisyydelle. Päähenkilöitä tarinassa on oikeastaan kolme: rikoskomisario Antero Mokka, hellyysalan yrittäjä Leila Korhonen ja kadonnut mies, missing link manager Harri Boström. Huolimattomia, yksinäisiä siis kaikki. Varsinainen tarina alkaa Leila Korhosen kuulusteluissa. Rengasratsiaa tehnyt poliisi oli huomannut Leilan auton takaluukun reunoissa verta ja hiuksia. Mokka yrittää puristaa naisesta tietoa, mutta tulokset ovat laihat. Lukija tietää, että laitakaupungilla eräässä ojassa makaa pahasti loukkaantunut mies henkitoreissaan, mutta Mokan työ ei etene, koska ketään ei ole ilmoitettu kadonneeksi eikä ole ruumistakaan.

Leila Korhonen kuitenkin menee Mokan päähän. Hän näkee naisesta unia. Sekä Leila että Mokka ovat jo keski-ikäisiä, mutta yksinäisiä yksineläjiä. Kumpikin on uppoutunut työhönsä. Mokka kaipaa elämäänsä naista, mutta ei osaa ottaa kontaktia harmautensa takaa. Leilalla on ollut nuorena useita miessuhteita, kaikki pettymyksiä. Työpaikan mentyä alta Leila on perustanut oman yrityksen, Hellyys ja Läheisyys Oyn, jossa hän antaa hoitoja, tavoitteena hyvänolon palauttaminen ja pahanolon poistaminen. Asiakkailla on usein todella kova kosketuksen ja hellyyden kaipuu, jota Leila poistaa hieromalla, kuuntelemalla ja puhumalla. Seksistä ei kuitenkaan ole kyse. Leila antoi myös neuvoja, miten vastakkaista sukupuolta voisi yrittää lähestyä. Omassa elämässään Leilalla ei kuitenkaan ole ketään.

Boström löytyy ojasta ja Leilakin kertoo, miten miehen hiuksia joutui hänen autonsa takaluukun reunaan. Kuulustelu kuitenkin riistäytyy Mokan hallinnasta ja hän ja Leila rakastelevat intohimoisesti Mokan virkahuoneessa. Kohtaus on hienoimpia eroottisia kuvauksia, joita olen lukenut. Se on samaan aikaan kaunis ja humoristinen:

Mokka unohti ajan, paikan, nimensä, asemansa ja koko siihenastisen elämänsä. Ei ollut mitään muuta kuin tuo hetki, tuo käsi ja iho, jota pitkin se liukui. Hän kääntyi ja katsoi Leilan silmiin. Ne olivat siniset ja kiiltävät ja keltaiset ja vihreät ja ruskeat ja isot ja pienet ja Mokka katsoi niihin niin kauan, ettei enää tiennyt, olivatko ne silmät vai olivatko ne metsälähteet, joiden uumeniin hän katosi kaikkine hyvineen. - - - He näkivät Pisan kaltevan tornin ja Niagaran putouksen, he näkivät riippuvat puutarhat ja Suomen voittavan jalkapallon maailmanmestaruuden. Inkojen kulta-aarteet ja faaraoiden pyramidit nousivat heidän hikisten silmiensä eteen, ja he kuulivat ääniä, jotka muistuttivat alkuperäiskansojen kurkkulaulua ja saamelaisten joikua. Ja kun he saavuttivat yhtä aikaa korkeimman kaikista, sen huipun jolta aukeavat uudet maailmat, he mätkähtivät alas johonkin, joka tuntui ensin mereltä ja vasta sitten lattialta.

Romanssihan tästä seuraa, mutta vaikeuksia myös. Mokan työtoveri näkee kohtauksen. Lisäksi Leilaa uhkaa vankeustuomio, ja Boströmkin hautoo kostoa. Loppukohtaus, kirjan viimeiset virkkeet ovat myös kauniit:

Leila laittoi kätensä pleksilasia vasten. Mokka painoi omansa toiselle puolelle ja tunsi, miten lasi lämpeni.

Yksinäisillä, ainakin kunnon ihmisillä, on Hotakaisen tarinassa siis toivoa. Kirjan loppu on kaikesta huolimatta onnellinen.

Muistelen, että vuonna 2006, jolloin kirja ilmestyi ja oli myös Finlandia-ehdokkaana, arvioissa muistettiin mainita Antero Mokan ja Linnan Tuntemattoman sotilaan Antero Rokan nimien samankaltaisuudesta. Mitenköhän tämä pitäisi tulkinnassa ottaa huomioon? Mokka ei ole kovin sanavalmis, mutta hän on esimiehensä silmissä luotettava mies. Hiljainen ja vakaa, suomalainen mies hyvässä mielessä. Sankarikin varmasti, tarvittaessa.

Kirjaan on ihastunut ainakin Mette ja siitä kirjoittanut lyhyen arvion blogiinsa Jorma.

Kari Hotakainen: Huolimattomat

WSOY 2006. Äänikirjassa 5 cd:tä, lukija Veikko Honkanen.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Olen jo monesti lyhyen blogihistoriani aikana ehtinyt julistaa, että Kari Hotakainen on yksi ehdottomia suosikkejani, ainakin kategoriassa suomalaiset miesnykyprosaistit. Oikeastaan ihan missä kategoriassa vain. Osa Hotakaisen tuotannosta on vielä lukematta, mutta mitä enemmän luen, sitä enemmän pidän ja ihailen. Hotakainen sanoi jossakin haastattelussa, että hän kirjoittaa aina erilaisia kirjoja. Tätä hänen piti erikseen korostaa Juoksuhaudantien aiheuttaman kirjallisuushypetyksen jälkeen. Hyvin on mies sanansa pitänyt.

Ihmisen osa ilmestyi jo pitkällä viime vuoden puolella, mutta jotenkin olin onnistunut välttelemään sen arvostelut ja tarkemmat esittelyt, kuten yritän tehdä niiden kirjojen kohdalla, jotka tiedän hyviksi ja kiinnostaviksi ja jotka ovat automaattisesti lukulistallani. Lukeminen olisi varmasti vieläkin lykkääntynyt, jollen olisi sattumalta törmännyt äänikirjaversioon kirjastossa. Emmin pari sekuntia, mutta kun huomasin, että lukija on Ritva Valkama, oli päätös saman tien tehty.

Lähdin siis kuuntelemaan aika lailla puhtaalta pöydältä, tietämättä mitään, mistä kirjassa on kyse. Alku vaikutti humoristiselta. Äänessä on 80-vuotias entinen lankakauppias Salme Malmikunnas, joka kertoo taustoja sille, miksi hän on mukana kirjassa. Ensi töikseen Salme kertoo, että ei pidä keksittyjä kirjoja missään arvossa. Silti hän on nyt tehnyt suuren myönnytyksen periaatteilleen ja myynyt elämänsä kirjailijan materiaaliksi. Kaikki alkoi, kun hän kirjamessuilla sattumalta törmäsi kirjailijaan ja heittäytyi tämän kanssa juttusille. Kirjailijalla on menossa huono kausi. Syksyllä ei ole ilmestynyt uutta kirjaa, eikä seuraavakaan ole työn alla. Mutta Salmeen tutustuminen sysää eteenpäin jo aiemmin muhimassa ollutta ajatusta: kirjailija päättää ostaa jonkun elämän seuraavan kirjansa materiaaliksi. Salme suostuu empimisen jälkeen. Hinnaksi hän tinkii 7000 euroa. Rahalle hänellä on käyttöä, kuten kirjan lopussa selviää. Ehdoksi Salme asettaa myös sen, että kirjassa on kerrottava totuus. Tästä kirjailija ja Salme keskustelevat kirjan valmistuessa useaan otteeseen, eivätkä heidän näkemyksensä totuudesta aivan kohtaa. Salme suostuu lopussa kirjan julkaisemiseen, kunhan kirjailija kertoo messuilla keksineensä kaiken omasta päästään.

Alku siis on hauska. Salme Malmikunnas laukoo suorasukaisia mielipiteitään elämästä teräväkieliseen tapaansa. Vuosikymmenet pienyrittäjänä sodanjälkeisessä Suomessa ovat opettaneet Salmelle paljon. Salmella ja Paavolla on kaksi aikuista tytärtä ja poika, jotka kaikki ovat muuttaneet pääkaupunkiseudulle ja toimivat kaupallisella alalla. Salme yrittää pitää lapsiinsa yhteyttä lähettelemällä heille elämänohjeita postikorteilla. Toinen pojista on hukkunut nelivuotiaana kaivoon, mutta sekä Salme että Paavo laskevat hänet edelleen mukaan perheestään puhuessaan. Kertoessaan elämästään kirjailijalle Salme kertoo myös lapsistaan, heidän luonteistaan ja kehityksestään aikuisiksi. Toinen tytär Maija on avioitunut afrikkalaisen Bikon kanssa. Paavo heittäytyi Bikon nähdessään pitkään puhumattomaksi, mutta hyväksyy lopulta vävynsä.

Kirjan alussa jo mainitaan, että vanhimmalle tyttärelle Helenalle on hiljattain tapahtunut jotakin isoa ja pahaa. Kun matkan varrella alkaa selvitä, mitä tämä on ollut, alkaa huumori jäädä taka-alalle. Itkinkin jossain vaiheessa, kun selvisi, mistä oikein oli kyse. Ennen kirjan loppua tunsin myös hetkellistä kuvotusta erään keskeisen kohtauksen aikana. Harvoin kirja liikuttaa ihan näin laajaa tunneskaalaa.

Hotakainen on taitava kehittelemään erilaisia muotoja romaaneille. Kehyskertomus Salme Malmikunnaksen haastattelusta on mainio idea. Samalla tulee käsitellyksi kirjailijuuden problematiikkaakin. Kun romaanin kirjailija on kirjoittanut Salmen kertomuksen puhtaaksi, seuraa lukuja, jotka kirjailija on kirjoittanut Salmen kertomaa hyödyntäen. Yhtään ei kuitenkaan tule toistoa tai päällekkäisyyttä, sillä tarina muuttaa näkökulmaa. Ääneen pääsevät vuorotellen Salmen lapset, joiden kuulumiset ovat aivan erilaisia kuin Salme on luullut tai kertonut, sekä vävy Biko, tapahtumien kannalta tärkeä entinen liikemies Kimmo sekä lopussa myös Paavo, joka katkaisee samalla pitkän puhumattomuuden kauden.

Romaanisissa on todella paljon tärkeää ainesta. Se kertoo suomalaisen yhteiskunnan muutoksista, työelämän rankistumisesta, kun ihmisestä otetaan kaikki irti eikä sekään riitä.

Kysymys on kuitenkin myös rakkaudesta ja sen voimasta. Samaten siitä, miten kohtuutonta elämä usein on, kun ihmiseltä viedään kaikki. Miten silti voi jatkaa, kun kuitenkin on vielä niitä, jotka välittävät, ovat lähellä ja haluavat auttaa. Ovatpa keinot sitten millaisia hyvänsä.

Tarina on siis erittäin hyvä: koskettava, moniulotteinen, tärkeistä asioista kertova. Muoto on kekseliäs ja toimiva, ei kikkaileva. Hotakaisella on myös korostetun selkeästi oma ääni ja tyyli, jonka tunnistaa helposti, mutta jota on vaikea kuvailla. Hotakaisella on se kliseinen ”hyvä lause” hallinnassaan. Jollakin äärimmäisen hienovaraisella menetelmällä hän saa lukijan nauramaan ääneen, vaikka toinen silmä olisi kyynelissä. Näin käy esimerkiksi silloin, kun työttömänä ja rahattomana perulaiseksi katumuusikoksi naamioitunut Pekka pohdiskelee olevansa ensimmäinen kotoperäinen maahanmuuttaja Suomessa, koska Suomi on muuttunut hänen ympärillään niin nopeasti tunnistamattomaksi ja vieraaksi eikä hän enää osaa toimia siinä.

Äänikirja on loistava keksintö, joka laajentaa kummasti lukemismahdollisuuksia. Kuten olen monessa yhteydessä kertonut, kuuntelen äänikirjoja mieluiten työmatkoilla autossa. Kuljen matkat yksin, ja istun päivittäin autossa toista tuntia. Kirja on mainio seuralainen. Samaten se liittyy liikuntaharrastuksiini. Maaseudulla suosituin liikuntamuoto on kävely, jota hyvä kirja vauhdittaa kummasti. Ainoita huonoja puolia on, että äänikirjaan ei voi merkitä hyviä ja tärkeitä kohtia klemmarilla tai hiirenkorvalla, vaan on pakko luottaa muistiinsa. Hyvä lukija on myös erittäin tärkeä.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Äänikirja, 6 CD:tä, lukijana Ritva Valkama. Siltala.