Marja-Liisa Heino: Minä olen murhaaja

 

”Aloin kylmästi laskelmoiden pohtia, millaista dekkaripäähenkilöä ei vielä ollut, ja päädyin suomalaiseen vähemmistökulttuuriin, jonka voisi arvella kiinnostavan lukijoita.” Näin kertoo dekkarikirjailija Marja-Liisa Heino Ruumiin kulttuuri -lehden laajassa kirjailijahaastattelussa (4/2020) dekkareidensa päähenkilöstä rikosylikonstaapeli Karli Eerolasta, joka on syntyperältään puoliksi romani. Karli noudattaa jossakin määrin heimoperinteitä omassa elämässään ja on lisäksi uskovainen. Eerolan isänpuoleiset isovanhemmat ovat muuttaneet Suomeen Norjasta, joten Eerola puhuu norjaa. Äidin perua taas on sujuva ranskan taito.

Onpa Karli Eerolan hahmon synty miten laskelmoitu tahansa, hän on kiistämättä yksi kiinnostavimmista dekkaripoliiseistamme. Heino on kirjoittanut tähän mennessä neljä Karli Eerola -dekkaria: Astuit väärään autoon (WSOY, 2013), Älä tähti putoa (WSOY, 2015), Puhu silmilleni (Mäkelä, 2019) ja Minä olen murhaaja (Mäkelä, 2020). Kolmessa viimeisessä on mukana myös Karli Eerolan kummityttö Riikka, joka Minä olen murhaaja -dekkarissa on jo valmis lähihoitaja ja innokas rikosvloggaaja.

Puhu silmilleni aloittaa niin sanotun Nääsville-sarjan. Karli Eerola on saanut siirron Tampereelle ja myös muuttanut asumaan kaupunkiin. Tykästyin Heinon kirjoitustyyliin jo Älä tähti putoa -dekkarin parissa, mutta suorastaan ihastuin hänen vaikuttavaan työjälkeensä edellisessä teoksessa Puhu silmilleni. Olen sitä käsittelevässä blogijutussani todennut, että siinä Heinon kirjoitustyyli ei ole aivan yhtä viitteellistä kuin aiemmin lukemassani, mutta kieli on edelleen mukavan persoonallista. 

Ehkä juuri tästä syystä uusimman Minä olen murhaaja -dekkarin parissa en kokenut aivan yhtä järisyttävää lukuelämystä. Heino nimittäin tuntuu ottaneen tyylillisesti pari askelta taaksepäin palaten viitteellisempään ja vähemmän juonelliseen kerrontaan. Teksti ei imaise aivan samalla voimalla mukaansa, vaan paikoin lukija joutuu tarpomaan ja pinnistelemään pysyäkseen hieman vaappuvassa kyydissä.

Valinnalla on kyllä perustelunsakin, sillä tällä kertaa keskeisessä osassa ovat mielenterveyskuntoutujille tarkoitetun Lehtovaara-nimisen asuntolan asukkaat ja erityisesti skitsofreniaan sairastunut Vilja Virtanen, nuori ja lahjakas opiskelijatyttö, joka on ansainnut opiskelurahoja osa-aikaisena prostituoituna. Viljan ja muiden asuntolan asukkaiden maailma näyttää ja kuulostaa toisenlaiselta kuin niin sanottujen terveiden, ja sen Heino myös tuo mukaan tekstiinsä.

Viljan skitsofrenia on puhjennut vuotta aiemmin, kun hän on ollut työtovereineen mukana rajuiksi yltyneissä juhlissa järven rannalla sijaitsevassa huvilassa. Juhlailta on päättynyt Viljan osalta kaoottisesti. Hän on vakuuttunut, että hän on murhannut jonkun juhlissa olleen nuoren naisen. Poliisin kannalta on valitettavaa, että Vilja ei pysty muistamaan mitään muuta tapahtuneesta. Kuka murhattu nainen oli? Missä hänen ruumiinsa on nyt? Miksi Vilja olisi murhannut hänet?

Kiivaista etsinnöistä ja sitkeistä (ja hankalista) Viljan kuuluisteluista huolimatta ruumista ei löydy, eikä ketään sopivaa henkilöä myöskään ilmoiteta kadonneeksi. Onko Vilja tai kukaan muukaan tappanut ketään, vai onko kyseessä vain harha? Kysymys askarruttaa Karli Eerolaa, mutta eteenpäin ei tunnu pääsevän mitenkään. Kunnes sitten vuosi oletetun murhan jälkeen sopiva ruumis löytyy järven toiselta puolelta metsästä.

Viljan kuulusteleminen ei ole sen helpompaa nyt kuin aiemminkaan, joten Karli päättää käyttää epäsovinnaisia menetelmiä saadakseen kaipaamiaan vastauksia. Hän lähettää kummityttönsä Riikan tekemään videohaastatteluja Lehtovaaran asukkaista. Mutta onko ratkaisu lopulta viisas? Ennen kuin murhaajan henkilöys on saatu varmistettua, on useammankin nuoren naisen ja Karlin itsensäkin henki vaarassa eikä lisäruumiiltakaan vältytä.

Suosittelen lämpimästi Marja-Liisa Heinon tuotantoon tutustumista. Vaikka Minä olen murhaaja onkin osa sarjaa, sen voi mainiosti lukea myös täysin itsenäisenä kaunokirjallisena teoksena. Heinon tuotanto sopii myös niille, jotka eivät välttämättä dekkareista välitäkään. Hän on omaääninen kertoja, joka kulkee itse viitoittamiaan kirjallisia polkuja määrätietoisesti ja varmasti. Mukaan kannattaa ehdottomasti lyöttäytyä.

Marja-Liisa Heino: Minä olen murhaaja
Mäkelä 2020. 314 s.

Arvostelukappale.

Eerola-sarja:

Astuit väärään autoon (WSOY, 2013)
Älä tähti putoa (WSOY, 2015)

Nääsville-sarja:

Puhu silmilleni (Mäkelä, 2019)
Minä olen murhaaja (Mäkelä, 2020)

Marja-Liisa Heino: Puhu silmilleni

Vähän jäi harmittamaan, että Marja-Liisa Heinon Puhu silmilleni -romaanin lukeminen venahti kirjasta itsestään riippumattomista syistä vuodenvaihteen yli. Se olisi nimittäin kirkkaasti pamahtanut vuonna 2019 lukemieni kirjojen parhaimmistoon. Mutta toisaalta on tietysti vallan mainiota päästä aloittamaan uusi lukuvuosi lähestulkoon täydellisellä lukuelämyksellä.

Olen lukenut Heinon tuotannosta aiemmin vain vuonna 2016 Vuoden johtolanka -palkintoehdokkaana olleen dekkarin Älä tähti putoa. Teos erosi edukseen kyseisen vuoden kotimaisesta dekkarisadosta, vaikka ei Johtolankaa saanutkaan. Heinon poliisipäähenkilö Karli Eerola on suomalaisessa dekkarikentässä melkoisen ainutlaatuinen etnisen taustansa takia. Mies on puoliksi romani ja noudattaa arjessaan jossain määrin heimoperinteitä. Osittain näiden seikkojen takia Eerolalla oli hankaluuksia työpaikallaan, vaikka häntä ammatillisesti arvostetaankin.

Heinon kuudes romaani Puhu silmilleni ilmestyi siis viime vuoden puolella. Heinon kirjailijasivuilta löytyy tieto, että kyseessä on uuden Nääsville-sarjan (!) aloitusosa. Kirjassa on sivuhenkilönä mukana entuudestaan tuttu poliisi Karli Eerola, joka on saanut siirron Tampereelle. Tärkeämpi henkilö on kuitenkin Eerolan kummityttö Riikka, joka myös on taustaltaan romani.

Päähenkilö (ainakin minun mielestäni) on kuitenkin 24-vuotias Harri. Kaveri on poikkeuksellisen mielenkiintoinen yksilö, sillä kuulovammainen, käytännössä nyt jo täysin kuuro Harri osaa viittomakielen lisäksi vaivatta lukea huulilta. Koska kuurous ei ole synnynnäistä, puhuu Harri selkeästi, eikä hänen kuurouttaan vieras välttämättä heti oivallakaan.

Mielenkiintoiseksi Harrin tekee kuitenkin hänen uusnatsimenneisyytensä. Nuorukaisen vartaloon on tatuoitu synkkiä symboleita ja erilaisia arpia löytyy myös todisteina hurjasta, viinan, huumeiden ja väkivallan täyttämästä menneisyydestä. Väkivaltainen rasistinen nuoruus on kuitenkin menneisyyttä monessa mielessä. Harri on nimenomaan ex-uusnatsi. Irtautuminen ei kuitenkaan ole ollut eikä ole vieläkään ihan helppoa. Vanha Harri on vain pinnan alla ja pulpahtaisi sieltä kovin helposti esille, jos vain nyky-Harri antaisi niin käydä.

Välit isään ovat olleet Harrin tuhoisan käyttäytymisen takia huonot, välillä erittäin huonotkin, mutta eivät koskaan kokonaan poikki. Isä on auttanut poikaansa järjestämällä tälle asunnon ja työpaikan Tampereelta, poissa helsinkiläisistä äärioikeistokuvioista. Harri on muuttanut kolmanneksi kahden iäkkään miehen Valtterin ja Tapion talouteen. Ex-uusnatsi kokkaa homopariskunnalle ja huolehtii omakotitalon käytännön askareista. Järjestely on samalla oivallista siedätyshoitoa.

Lisää siedätystä Harri saa osa-aikatyöstään Jossen antikvariaatissa. Josse on Valtterin ja Tapsan ystävä, joten Harrin tilanne on ollut työnantajan tiedossa alusta asti. Kuuro puotipuksu sopii hyvin muutenkin vähän eksentrisen käytettyjen kirjojen kaupan henkilöstöön ja ilmapiiriin. Vapaa-ajallaan Harri käy ahkerasti kuntosalilla tatuoinnit huolella piilotettuina. Sen lisäksi hän osallistuu vapaaehtoisena sosiaalitoimen järjestämään isovelitoimintaan. Omanikäistä seuraa hänellä ei juuri Tampereella ole.

Riikka on omilleen muuttanut nuori romaninainen, joka haaveilee toimittajan työstä ja pitää vapaa-aikanaan ärhäkkää vlogia. Leipätyökseen Riikka kuitenkin tekee lähihoitajan työtä kotihoidossa. Riikan ja Harrin polut risteävät, kun Tampereella pahoinpidellään rajusti henkilö, joka on pitänyt vahvasti kantaa ottavaa homomyönteistä blogia, ja Harri kutsutaan taustansa takia poliisin kuultavaksi. Riikka kuulee tapauksesta ja Harrista vahingossa, kun hänen poliisikummisetänsä puhuu siitä kotonaan. Nopea salavilkaisu kummisedän muistikirjaan, ja Riikalla on tiedossaan Harrin yhteystiedot.

Tulisieluinen ja liikkeissään äkkinäinen Riikka ei häikäile vaan etsii Harrin käsiinsä tuota pikaa ja esittää asiansa suorasukaiseen tyyliinsä. Nuorten ensikohtaaminen ei suju kovin lämpimissä merkeissä, mutta Riikka on sitkeä jotain päätettyään eikä hän hellitä kiinni saamastaan jutunhännästä. Harri taas arvelee, että hänelle voisi olla etua Riikan poliisikytköksestä. Olisi hyvä olla perillä asioista. Lopulta he aloittavat yhteistyön tavoitteenaan selvittää, kuka Tampereella hakkaa ihmisiä pesäpallomailalla. Kuten arvata saattaa, asian kaivelu ei ole ihan riskitöntä.

Heino kirjoittaa aivan loistavasti! Kirjoitustyyli ei ole aivan yhtä viitteellistä kuin aiemmin lukemassani, mutta kieli on edelleen mukavan persoonallista. Kirjassa on dekkari- ja jännitysjuoni, eli rikosta ratkotaan sekä harrastaja- että ammattilaisvoimin, tosin poliisit ovat vain lähinnä taustalla. Puhu silmilleni on kuitenkin paljon enemmänkin. On sääli, jos sen tummanpuhuva ulkoasu torjuu luotaan lukijat, jotka eivät dekkareita lue. Kun kaiken takana lymyilevä pimeiden salaisuuksien verkosto lopussa paljastuu, lukijakin on vereslihalla.

Henkilögalleria on, kuten sanottu, poikkeuksellisen monenkirjava ja kiinnostava. Heino suhtautuu kuvaamiinsa ihmisiin lämpimästi ja ymmärtävästi, mutta ei silti turhia pehmentele. Kaikilla Harrista ja Riikasta alkaen on hyviä ja vähän vähemmän hyviä ominaisuuksia. Kukaan ei jää pelkäksi karikatyyriksi, vaan henkilöissä on inhimillistä syvyyttä ja sävyjä. Synkäksi kääntyvässä tarinassa on kosolti hienoista huumoria, ja esimerkiksi Harrilla on loistava itseironian taju. Jännitteiden luomisessa Heino on mestari.

Puhu silmilleni on hyvin yhteiskunnallinen ja erittäin ajankohtainen romaani. Se ei ole sitä kuitenkaan tippaakaan saarnaavasti tai osoittelevasti. Kaikki päätelmänsä ja ajatuksensa romaanin käsittelemistä teemoista ja aiheista lukija saa tehdä ihan itse seuratessaan henkilöiden toimia ja heille tapahtuvia asioita.

Kaiken taustalla on vielä loistavasti kuvattu miljöö eli Tampere. En huomannut Heinon sanallakaan viittaavan mihinkään Tamperetta riivaavaan rakennusprojektiin, mistä iso kiitos. Riittää, että kadut on revitty auki reaalimaailmassa.

Marja-Liisa Heino: Puhu silmilleni
Mäkelä 2019. 335 s.

Arvostelukappale.

Marja-Liisa Heino: Älä tähti putoa

Harmillista, että ensikosketukseni Marja-Liisa Heinon tuotantoon on vasta hänen viides teoksensa Älä tähti putoa. Heinon esikoisdekkari Enkelimies (WSOY, 2006) oli ilmestymisvuonnaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana, ja toinen dekkari Suomen suuntaan (WSOY, 2008) voitti Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2008. Ilmeisen laadukasta tuotantoa Heino siis kirjoittaa, ja tämän viidennen teoksen luettuani olen samaa mieltä.

Ensimmäiset omat havaintoni Heinon tuotannosta ovat ajalta, jolloin ilmestyi Astuit väärään autoon (WSOY, 2013). Kirjaa kehuttiin sen verran, että olen ostanut kehujen innoittamana hyllyyni sitä edellisen Heinon teoksen eli Niemisen tyttövainaan tapauksen (WSOY, 2011). Se odottelee kuitenkin edelleen lukuvuoroaan. Heino vaikuttaa paitsi laadukkaalta myös monipuoliselta dekkaristilta.

Älä tähti putoa on toinen osa rikosylikonstaapeli Karli Eerolasta kertovasta sarjasta. Eerola on mielenkiintoisimpia suomalaispoliiseja, jonka olen dekkareissa tavannut. Hän on syntyperältään puoliksi romani, ja hän noudattaa jossakin määrin heimoperinteitä omassa elämässään ja on lisäksi uskovainen. Miehellä on erikoisen sukutaustansa takia laaja kielitaito. Isänpuoleiset isovanhemmat ovat muuttaneet Suomeen Norjasta, joten Eerola puhuu norjaa. Äidin perua taas on sujuva ranskan taito.

Heino ei ainakaan tässä toisessa Karli Eerola -dekkarissa vaivaudu lukijalle paljoakaan päähenkilöään esittelemään. Tiedonmuruset saa lukija poimia tarinan mittaan matkan varrelta ja osin rivien välistä. Eerola tuntuu olevan pätevä poliisi, mutta työpaikalla on erilaisia skismoja, jotka osin vaikuttavat liittyvän Eerolan etniseen taustaan.

Yksityiselämässä tapahtuu suuria muutoksia, kun Eerolan rakastettu Jessi muuttaa Eerolan luo asumaan. Ratkaisu on monimutkainen, sillä Eerola on jonkinlainen omaishoitaja isoisälleen, eläköityneelle maalaispapille. Tyttöystävä Jessi ei taida olla romani, koska puhtaussäännöistä on tulla sanomista Eerolan itsehillintäponnisteluista huolimatta. Jessi ei esimerkiksi saisi poimia puutarhan herukoita.

Kuten huomaa, minua kiinnosti kirjassa eniten juuri Eerolan hahmo. Olisin halunnut tutustua mieheen lähemmin, joten jossain vaiheessa on vielä ehdittävä aiempi osakin lukea. Varsinainen rikosjuonikaan ei ole huono. Maahanmuuttajataustaisen muslimiperheen teini-ikäinen Tara-tytär on kadonnut. Perheen vanhemmat ovat suunniltaan huolesta, ja isoveli Kia tuntuu potevan lähinnä syyllisyyttä siitä, ettei ole opiskeluiltaan ehtinyt vahtia sisartaan tarkemmin.

Suomessa syntynyt Tara ei ole elänyt ihan sillä tavalla kuin muslimiperinteet edellyttävät. Kaunis tyttö on ollut kiinnostunut vaatteista, meikeistä ja tietysti pojista. Kun koululle on tullut kuvausryhmä etsimään juontajaa uuteen tv-sarjaan, on Tara ollut innoissaan ja mukana loppumetreille saakka. Esiintymistä on kuitenkin vielä pitänyt hioa, ja Tara on päässyt mukaan mallikoulun kurssille muutaman muun tytön kanssa. Tara on halunnut tähdeksi, jota hänen nimensäkin tarkoittaa.

Kun perhe on matkustanut sukulaisiin Ruotsiin, Tara on jäänyt Suomeen. Heti ensimmäisenä iltana hän on kadonnut, eikä puhelimeen enää saada yhteyttä. Netistäkin tyttö tuntuu haihtuneen täysin. Kenen matkaan Tara lähti Ilveksen yökerhosta? Mitä tytölle on tapahtunut? Selvitystyö on vaikea, sillä totuuden irti saaminen Taran perheestä ja ystävistä on lähes mahdotonta.

Poliisi tekee aika nopeasti johtopäätöksen, että perhe on halunnut päästä tytöstä eroon, ja samaa mieltä tuntuu olevan maahanmuuttajayhteisökin. Kia tekee omia selvityksiään Taran poikaystävistä ja miestuttavista. Sitten alkaa liikkua huhuja kunniamurhasta, joka olisi tapahtunut suvun piirissä kymmenisen vuotta sitten. Mitä saaristomökillä oikein tapahtui 16-vuotiaalle Marjanille? Entä missä on Tara?

Heino kirjoittaa etäännyttävästi, jotenkin viitteellisesti. Kehenkään henkilöistä ei pääse oikein lähelle, ja tapahtumien ymmärtämisessäkin saa olla tarkkana. Heinon kerronta on muutenkin niukkaa, mutta vaikka teos on sivumäärältään ohuehko, pitää tarina sisällään paljon mielenkiintoista ja mieltä askarruttavaa. Lukiessani mietin Marja Björkin teosta Mustalaisäidin kehtolaulu (Like, 2014) ja Anja Snellmanin Parvekejumalia (Otava, 2011), joissa samoja teemoja sivutaan kuin Heinokin. Tässä teoksessa oikeastaan yhdistyvät noiden teosten teemat hienosti.

Vielä varoituksen sana kirjaan tarttuville: älkää lukeko takakansitekstiä! Jostain syystä kustantaja on päästänyt takakanteen oikean juonipaljastuspläjäyksen, joka latistaa pahasti lukukokemusta.

Marja-Liisa Heino: Älä tähti putoa

WSOY 2015. 232 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun