Näytetään tekstit, joissa on tunniste Schuurman Titia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Schuurman Titia. Näytä kaikki tekstit

torstai 15. syyskuuta 2011

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidilleni Punahilkkaa


Renate Dorrestein oli minulle täysin tuntematon nimi ennen kirjan Pojallani on seksielämä ja minä luen äidilleni Punahilkkaa ilmestymistä. Silloin kirjasta kirjoitettiin ja puhuttiin jonkin verran, ja nimi jäi johonkin muistini perukoille askartelemaan. Tarttuneeksi tulin vasta, kun löysin kirjan sattumalta kirjaston äänikirjahyllystä.

Dorrestein on hollantilainen kirjailija. Hän on kotimaassaan erittäin suosittu, bestselleristi jopa, ja hän on saanut myös monia palkintoja. Teoksia on käännetty useille kielille, myös suomeksi. Ensimmäinen suomennos on tietääkseni Kivisydän vuodelta 2000, kustantajana Like. Kivisydän on yksi Dorresteinin kansainvälisistä menestyskirjoista. Seuraava suomennos onkin sitten tämä nyt kuuntelemani vuodelta 2009 ja tuorein tältä keväältä, Lainaa vain. Dorrestein on julkaissut esikoisteoksensa vuonna 1983, ja kirjoja on kertynyt jo parisenkymmentä. Pojallani on seksielämää kuunnellessani ajattelin, etten ole juurikaan lukenut hollantilaista kirjallisuutta. Tämä sopisi siis vaikka maailmanvalloitushaasteeseen. Kukkatarhat ja maaseutu talvihorroksessa ja keväällä on kirjassa kuvattu kauniisti.


Dorresteinin kirjojen arvioissa mainitaan kaikissa, että hän käsittelee rohkeasti yleensä tabuina pidettyjä aiheita. Tyyli on ronskia ja kaihtelematonta, mutta silti lämminhenkistä ja humoristista. Tämä kaikki sopii kuin valettuna tähänkin kirjaan. Kertojana on viisikymppinen Heleen, jonka hyvin järjestetty ja kiireinen elämä suistuu radaltaan, kun hän saa puhelinsoiton äitinsä naapurilta. Äidille on tapahtunut jotakin. Pian, kaoottisten vaiheiden jälkeen, selviää, että kahdeksankymmenvuotiaalla äidillä on ollut aivoinfarkti, joka aiheuttaa sekavuutta ja puhekyvyn osittaisen katoamisen. Sanoja kyllä tulee, mutta ne ovat vääriä. Muistikaan ei pelaa kuin ajoittain. Äiti muuttui silmänräpäyksessä vieraaksi ihmiseksi.


Heleen kertoo yksityiskohtaisesti nöyryytyksen tunteista ja hädästä, jonka valtaan hän joutuu ryhtyessään selvittämään äitinsä asioita. On jo järjetön ponnistus saada äiti sisään sairaalaan ja tutkittavaksi. Omin jaloin kävelevää äitiä ei oikein lasketa ensin edes sairaaksi. Äiti kuitenkin käyttäytyy täysin odottamattomasti. Hän esimerkiksi listii akvaariokalat aivokuvantamisyksikön vastaanottotiskiltä. Äitiä on vahdittava joka hetki. Tilannetta ei helpota, että, kuten pian käy ilmi, Heleen ei pidä kovinkaan paljon äidistään. Ainoa sisko asuu Amerikassa, joten vastuu äidin hoidosta on Heleenin harteilla, tahtoipa hän tai ei.

Alkaa jatkuva sairaalassakäyntirumba, joka ei paljoa hellitä, vaikka äiti siirretään kuntoutuslaitokseen. Heleenin mies on puutarhayrittäjä. Kukkayritys työllistää koko perheen ja muutaman työntekijän. Joulunalusaika on yrityksessä erittäin kiireistä. Juuri aikuistunut poika on lähtenyt Australiaan, joten kiireitä on entistä enemmän. Myös murrosikäinen tytär kaipaisi äidin huomiota. Avioliittokaan ei taida olla ihan parhaassa mahdollisessa jamassa. Syynä on Heleenin täysin lopahtanut kiinnostus seksiin.

Jossakin vaiheessa lukijalle kirkastuu, että tämä kaikki ei voi päättyä hyvin. Heleen on saanut liian suuren taakan kannettavakseen. Romahdus tuleekin, ja melko railakkaasti.


Dorrestein kuvaa Heleenin kamppailua äitinsä kanssa niin intensiivisesti, että oletin tämän olevan omaelämäkerrallinen romaani, kuten vaikkapa Kathrin Schmidtin Et sinä kuole. Siinäkin muuten on kyse aivoverenvuodosta, joka hukkaa potilaan kielen. Käsittääkseni Dorresteinin kirja on kuitenkin fiktiota. Yhtä kaikki se on hyvin uskottava. Hollannissa painiskellaan vanhustenhoidossa ihan samojen ongelmien kanssa kuin meilläkin. Laitokset ovat täynnä, hoitajia on liian vähän, heillä ei ole aikaa jne. Lisäksi monet hoitajat ovat taustaltaan maahanmuuttajia, koska hollantilaiset eivät halua tehdä raskasta ja huonosti palkattua työtä. Tutulta tuntui sekin kohtaus, jossa Heleenin on lopulta alistuttava ja ryhdyttävä raivaamaan äitinsä asuntoa ja lajiteltava tavarat. Ihmiselämä kutistuu pariin pahvilaatikolliseen. Masentavaa ja surullista.

Eniten minuun kolahtivat kuitenkin ne kohdat, joissa Heleen pohdiskelee omaa ikääntymistään. Mieli myllertää hormonien takia kuin murrosikäisellä. Ruumis rupsahtaa, sidekudokset löystyvät, kaikki roikkuu naamasta alkaen, emätin kuivuu, hiukset lähtevät, kuumat aallot tukahduttavat. Mikään ei ole vähemmän kiinnostava kuin viisikymppinen nainen. Silloin muuttuu näkymättömäksi. Mitäpä siihen voisi lisätä? Minua ei kamalasti naurattanut, mutta hymyilytti sentään välillä. Tulevaisuus ei mitään kovin hyvää lupaa tämänkään kirjan valossa. Ei tästä silti mikään lohdutonkaan tunnelma jäänyt.

Erikoiskiitos lukijalle, joka on näyttelijä Sinikka Sokka. Taitava, luonteva, tähän kirjaan juuri sopiva. Nautinnollista kuunneltavaa.

Netistä löytyi hyvin vähän tietoa suomeksi, mutta kirjailijalla on hyvät (joskaan eivät täysin ajantasaiset) englanninkieliset sivut. Kirja-arvioita löytyy myös Hesarista (Pojallani on seksielämä ja Lainaa vain) sekä blogeista ainakin Booksylta ja Elma Ilonalta. 

Renate Dorrenstein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa (Mijn zoon heeft een seksleven en ik lees mijn moeder Roodkapje voor) Suomentanut Titia Schuurman. 7 cd-levyä. Lukija Sinikka Sokka. WSOY 2011 (kirja 2009).

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Anna Gavalda: Viiniä keittiössä

Aikanaan, kun tämä kirja ilmestyi, siitä kohistiin jonkin verran Suomessakin. Ranskassa tämä oli menestys. Olen jossain vaiheessa hankkinut kirjan hyllyyni, mutta sinne se on jäänyt odottelemaan parempia aikoja. Nyt satuin törmäämään äänikirjaversioon kirjastossa ja nappasin sen kuunneltavaksi. Kirja on ohut, vain 132 sivua, eikä äänikirjassakaan ole kuin neljä levyä, jotka kestävät yhteensä 3 tuntia 45 minuuttia. Kustantajan sivuilta muuten voi kuunnella lyhyen näytteen
 
En pitänyt tästä kirjasta, sanottakoon se nyt ihan suoraan. Chloén mies on yllättäen lähtenyt ja jättänyt paitsi vaimonsa myös kaksi alle kymmenvuotiasta tytärtään. Appiukko Pierre osoittaa odottamatonta aktiivisuutta ja kiikuttaa siltä istumalta miniänsä lapsineen perheen kotitilalle, nykyiseen kesäpaikkaan maalle. Hyytävän kylmässä talossa Chloé yrittää päästä takaisin tasapainoon. Hän ja Pierre käyvät läpi tapahtumia keittiössä viinilasillisten äärellä. Chloé ei ole koskaan pitänyt apestaan, mutta nyt keskustelut tuovat hänen eteensä aivan uuden miehen, jolla on oma kiehtova menneisyytensä, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin.

Avioliittojen ja syrjähyppyjen ruotiminen ei kiinnostanut minua nyt yhtään, joten kirja jätti kylmäksi. Äänikirjana tämä ei myöskään toiminut ihan parhaalla tavalla, sillä Gavalda kirjoittaa dialogipainotteisesti. Kuunnellessa ei aina tiennyt, kuka puhuu ja kehen viitataan hän-pronominilla milloinkin.

Gavaldalta on käännetty useita teoksia, joten ilmeisesti hän puhuttelee monia muita, vaikka minä en syttynytkään. Niinpä lahjoitankin nyt oman kovakantisen lukemattoman kappaleeni teoksesta Viiniä keittiössä sille, joka ensiksi ehtii kertomaan kiinnostuksestaan kommentissa.

Anna Gavalda: Viiniä keittiössä
Gummeruksen äänikirja, 4 cd:tä. Lukija Susanna Haavisto.
Kirjana ilmestynyt suomeksi 2003 Titia Schuurmanin kääntämänä. Uusin painos on vuodelta 2010.