Kirjoista kuunnelmia

Äänikirjoista ja niiden erinomaisista puolista olen täällä paasannut jo varmaan kyllästymiseen asti. Tällä kertaa paneudutaan hetkeksi niiden lähisukulaisiin eli tallennettuihin ja kirjoihin perustuviin kuunnelmiin. Pari sellaista olen täällä jo ehtinyt esitelläkin, eli ainakin Tuntemattoman sotilaan ja Kunnon sotamies Švejkin.

Kirjasto on vallan mainio aarreaitta kaltaiselleni kuuntelijalle, joka ei pysty istumaan radion ääressä tiettynä kellonlyömänä eikä oikein osaa keskittyä netin kautta kuunneltaviin versioihinkaan. Kotona ollessa on liikaa häiriötekijöitä, ja paras kuunnelmienkin nautintatapa minulle on autossa istuessa kuuntelu. Tähän tarkoitukseen istuvat cd-tallenteet vallan mainiosti.

Kuten hyvin kaikki tietävät, kuunnelma ja äänikirja eroavat varsin monella tapaa toisistaan. Äänikirja on kirjan ääneen luettu versio. Se luetaan sanasta sanaan niin kuin kirjaan on painettu. Yleensä lukijoita on yksi, ja hän sitten valitsemallaan tavalla lukee teoksen läpi. Toiset lukijat näyttelevät tai antavat oman äänen eri henkilöille varsin antaumuksellisesti, toiset taas tyytyvät tasapaksumpaan luentaan. Kummallakin tyylillä on kannattajansa. Taitavan lukijan tekemänä lopputulos on nautittava, tehtiinpä se sitten kummalla tavalla tahansa. Legendaarinen Veikko Sinisalo antaa Täällä Pohjantähden alla -äänikirjassa oman, persoonallisen äänen kaikille henkilöille. Samaten lastenkirjoissa monet lukijat heittäytyvät varsin hulvattomiin suorituksiin, ja lopputulos on joskus pelkkää kirjaa antoisampi.

Kuunnelma taas on dramatisoitu kuten näytelmäkin. Eri rooleissa on eri näyttelijät, jotka eivät lue vuorosanojaan vaan näyttelevät osansa. Mukana on äänitehosteita ja musiikkia kuten näytelmissä. Dramatisointi tarkoittaa myös itse kirjan joskus rankkaakin lyhentämistä ja sovittamista. Kyse ei siis ole enää edes samasta taideteoksesta, vaan kuunnelman teksti (vain) perustuu kirjaan. Kuunnelman kuunneltuaan ei voi ruksata kirjaa luettujen listalta, vaikka onkin saanut tietää, mitä kirjassa pääpiirteittäin tapahtuu. Mutta toisaalta on saanut todennäköisesti hienon taide-elämyksen.

Kirjaston (ja parinkin) äänikirjavalikoimat varsin tarkkaan läpi kolunneena poikkesin talvella myös kuunnelmataltiointiosastolle. Mukaan tarttui ensin Thomas Mannin klassikkoromaanista Taikavuori tehty kuunnelma. Kuuntelemani versio on Outi Nyytäjän dramatisoima ja ohjaama Radioteatterin toteutus vuodelta 1998. Viiden cd-levyn paketin kesto on 329 minuuttia, eli varsin kohtuullinen versio yli 700-sivuisesta romaanijärkäleestä. Rooleissa ovat muun muassa Jukka Pitkänen, Kari-Pekka Toivonen ja Merja Larivaara. Ilahduin myös kovasti tunnistaessani yhden suosikeistani eli Esko Nikkarin äänen henkilögalleriasta. Reippaasti tiivistetyssä kuunnelmassakin tavoitettaneen romaanin verkkainen parantolan elämäntahti, jossa kuolema alati häilyy ihmisten taustalla. Kuukaudet ja vuodet kuluvat kuin sumussa eristyneellä vuorella.

Taikavuoren rohkaisemana palasin kirjaston kuunnelmahyllylle, josta seuraavaksi käteen osui Douglas Adamsin legendaarinen Linnunradan käsikirja liftareille. Olin huomannut, että Yle esitti sarjaa kevättalvella radiossa uusintana, mutta en aikomuksista huolimatta taaskaan tullut ryhtyneeksi sarjaa kuuntelemaan. Mutta tallenteena voisin yrittää. Kirjasarjasta olen muistaakseni lukenut ensimmäisen osan, ja elokuvastakin olen katsonut alun. Nyt voisi kokeilla, uppoaisiko koko sarja kuunnelmana. Koitos vaikutti kevyeltä, vain muutaman cd:n paketti…

Enpä tiennytkään, että Adams oli alkuaankin kirjoittanut kulttiteoksensa suoraan BBC:lle kuunnelmaksi. Kaksitoistaosaisesta kuunnelmasarjasta muokkautuivat myöhemmin viisiosaisen trilogian kaksi ensimmäistä romaania. Tuon alkuperäisen kuunnelmapaketin Radioteatteri teki suomeksi vuosina 1984–1985 Lars Svedbergin ohjaamana. Suomennoksesta vastasi Pekka Markkula. Suomessa oltiin sitten lopun kanssa reippaasti brittejä edellä, sillä Markkula dramatisoi lopuista kolmesta kirjasta jatko-osat kuunnelmasarjaan vuosina 1990 ja 1994–1995.

Svedberg kuvailee kokonaisuutta paitsi scifiparodiaksi myös filosofiseksi ilotulitukseksi, mitä se tietysti onkin. Kaikkiaan lähes kuusitoistatuntinen kuunnelmapaketti on melkoinen järkäle sulateltavaksi, ja kuuntelinkin sen kevään mittaan pienissä paloissa. Katkelmallisuus ei pahemmin haitannut, koska muutenkin kokonaisuus on käsittämätön! Linnunradalla ja ajassa sukkuloidaan sellaista vauhtia, ettei lukijan tai kuulijan ole kai tarkoituskaan pysyä juonessa mukana. Jos varsinaista juonta sitten edes onkaan. Alussa Maa tuhoutuu, sitten selvitellään syitä ja lopussa Maa tuhoutuu taas. Siinäpä se!

Radioteatterin Linnunradan käsikirja liftareille on tosiaankin teatteri- ja radiohistoriaa. Mukana on joukko legendaarisia näyttelijöitä, kuten kertojana toimiva Heikki Kinnunen. Oma ehdoton suosikkini on kuitenkin Arthur Dentin roolin tekevä Pekka Autiovuori. Mukana vilahtelee myös Kauko Helovirta, josta olen pitänyt aina. Mukavaa oli tunnistaa Esa Saario masentuneen robotin Marvinin äänenä.

Myönnettäköön, että niin innokas Adams-fani en ole, että olisin koko kirjasarjan saanut jossain välissä kokonaan luettua, mutta kuunnelman jaksoin tällä menetelmällä kuunnella ihan mukavasti. Tärkeimmät kohokohdat ja lainatuimmat jutut kirjoista ovat nyt hallinnassa. Tiedän esimerkiksi, mikä on vastaus perimmäiseen kysymykseen (vaikka en sitä, mikä se kysymys on!). 

Linnunradan käsikirja liftareille -kuunnelman esittely Yle Areenassa. 

Millaisia kokemuksia Sinulla on kirjoihin perustuvista kuunnelmista? Kuunteletko? Missä ja miten? Mikä on suosikkisi ja mitä suosittelisit minulle?

Tuntematon sotilas kuunnelmana

”Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas.”

Parin viikon ajan on työmatkoillani autossa ammuttu konekiväärillä, tykillä, pistoolilla ja konepistoolilla. Ilmassa on lentänyt rautaa, käsikranaatteja, multaa, kiviä, kasapanoksia, ihmisruumiin osia ja verta. Yläpuolella on lentänyt pommikonelaivueita, hävittäjiä ja maataistelukoneita. On pelätty, huudettu, laulettu, itketty, rukoiltu, naurettu ja uhottu sekä kiroiltu. On taisteltu, juostu ja kuoltu.

Syypää tähän sotaisaan tunnelmaan on ollut hankkimani kuunnelma Tuntematon sotilas. Ostin kuunnelman, 16-tuntisen Ylen Radioteatterin tuotteen, koska en voinut vastustaa kiusausta löydettyäni sen marketin kirjaosastolta joulun jälkeen. Ei kaduta, vaikka aika tyyris hankinta oli. Emmin pitkään, koska omistan kirjasta jo aivan mainion äänikirjaversion. Silti kannatti, ja uskon kuuntelevani molemmat vielä moneen kertaan.

Tuntematon sotilas on minulle perin juurin tuttu teos. Luin sen ensimmäisen kerran 15-vuotiaana hurjana seikkailuteoksena. Tosin jo silloin mietin, miten ihmeessä isoisäni ja kaikki tuntemani sen ikäiset miehet oikein olivat kestäneet. Myöhemmin luin kirjan uudelleen ja hämmästyin sen pasifistisuutta. Se ulottuvuus oli ensimmäisellä lukukerralla mennyt kokonaan ohi. Elokuvan olen totta kai nähnyt monesti, vanhemman varmasti yli kymmenen kertaa, uudemmankin pariin kertaan. Lisäksi vielä siis äänikirja on kuunneltuna ainakin kerran. Tarinan tuttuus ei haitannut kuunnelmasta nauttimista yhtään, kenties päinvastoin. Onkin mielenkiintoista pohtia, milloin tuttuudesta tulee etu. Kyllin hyvä tarina kestää useita luku-, kuuntelu- ja katselukertoja. Oikeastaan nauttii siitä, että tietää sanasta sanaan, mitä seuraavaksi sanotaan. Jos taas tarina olisi keskinkertainen, se olisi kulunut loppuun ja ennakoitavuus muuttuisikin pitkästyttäväksi.

Radioteatterin kuunnelma on valmistunut vuonna 1966 ja siinä on 19 osaa. Alkuperäistekstiä hyvin uskollisesti noudattavan sovituksen on tehnyt kuunnelman ohjannut Saulo Haarla yhdessä Eila Kallion kanssa. Saulo Haarla on minulle täysin outo nimi, mutta yllätyksekseni löysin sen myös Edvin Laineen Tuntemattoman näyttelijälistalta. Haarla näytteli elokuvassa vänrikki Jalovaaraa, jolla tosin on hyvin lyhyt rooli aivan lopussa.

Kuunnelmassa on käytetty kahta kertojaa, joina toimivat Matti Ranin ja Kauko Saarentaus, joista jälkimmäinen oli juontaja ja toimittaja, ei näyttelijä. Tämä työnjako toimii kuunnelmassakin: Ranin lukee eläytyen, Saarentaus selostaa kuivasti. Molemmat sopivat teokseen hienosti. Matti Ranin on mielestäni todella miellyttävä näyttelijä, ja hänen ääntään todellakin kuuntelee mielikseen. Ainoa häiritsevä seikka oli, että mielessäni yhdistin hänen äänensä jatkuvasti luutnantti Kariluotoon, koska Laineen elokuvassa Ranin näyttelee Kariluotoa. Muutenkin äänet ja kahden eri elokuvan näyttelijät menivät mielessäni iloisesti sekaisin. Mielessäni näin ja melkein kuulinkin Tauno Palon Sarastienä, vaikka kuunnelmassa Sarastietä esittää Pentti Irjala, joka taas Laineen elokuvassa oli Kapteeni Kaarna…

Muutkin keskeiset hahmot aiheuttivat ainakin aluksi sopeutumisvaikeuksia. Suosikkini Hietanen on minulle aina Heikki Savolainen, ei voi mitään, vaikka Esa Saario kuunnelmassa onkin hyvä. Samaten Koskelan hahmo aiheutti tuskia. Kuunnelmassa Koskelana on minulle täysin tuntematon Mauno Hynönen, mutta näin koko ajan silmissäni Mollbergin version Risto Tuorilan, joka on minusta enemmän koskelamainen kuin Laineen siloposkinen Kosti Klemelä. Hynönen tekee Koskelan roolin aivan mahtavan hienosti.

Rokka on tietysti keskeinen hahmo tarinassa, mutta en ole koskaan oikein osannut päättää, pidänkö enemmän Reino Tolvasesta vai Paavo Liskistä. Kumpikaan ei oikein vastaa sitä kuvaa, jonka olin ensimmäisellä lukukerralla itselleni miehestä muodostanut. Kuunnelmassa Rokkana on Martti Tshokkinen, ja hänkin on uskottava Rokka. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka. Laineen miehitys on tietysti legendaarinen. Kukapa voisi unohtaa Åke Lindmania Lehtona tai Veikko Sinisaloa Lahtisena?

Moitteita annan tuotteen pakkauksesta. Kymmenen cd-levyn paketti on iso kuin mikä: 13 x 26 x 3 cm, eli puolet tavallista koteloa isompi. Koska levyjä on vain kymmenen, on toinen puoli pakkauksesta täytetty kartonkipaloilla! Vaikka tilaa olisi, ei mukana ole esimerkiksi täydellistä rooliluetteloa.

”Aika velikultia.”

Ruusun nimi loistavana kuunnelmana

Kuva Ylen nettisivulta

Kun nyt kerran olen ryhtynyt Ylen kokopäiväseksi mainostajaksi, on jatkettava aloitetulla linjalla. Viikonloppuna bongasin Hesarista (josta kirjoitan myös jatkuvasti, ilman korvausta...) Vuokko Hovatan lukusarjan Elina Hirvosen kirjasta Kauimpana kuolemasta. Sijoitin vielä kauppareissulla ja ostin kaiuttimet kannettavaani, koska en jaksa kaikkea kiinnostavaa ladata iPodiinikaan. Siksi olinkin hyvin varustautunut myös seuravaan loistolöytöön, eli Ylen Radioteatterin kevään kuunnelmaan Umberto Econ romaanista Ruusun nimi. Tänään kun tein kotona etäpäivää, kuuntelin jakson Yle Areenasta kaikessa rauhassa. Linkki kuunnelmaan ja esittely löytyvät vaikkapa tästä.

Kuunnelma on aivan loistava sovitus kirjasta, jota esimerkiksi Kirjaurakka 2011 -blogin Raisa juuri arvioi todella pitkäveteiseksi, ja ihan perustellusti. Olen aikoinani lukenut kirjan jopa kahdesti, joten olen varmaan pikkuisen puolueellinen, kun kehun kuunnelmaa. Pidän siis kirjasta, ja olen katsonut siitä tehdyn elokuvankin pari kertaa, vaikka en siihen niin ihastunut olekaan. Kuunnelmassa ei kuitenkaan ollut juuri lainkaan pitkäveteisiä filosofointeja, vaan ne osuudet oli joko poistettu tai sitten taitavasti tiivistetty niin, että ne istuivat hyvin draamaan. Kuunnelma on kolmiosainen, ja tässä viikonloppuna esitetyssä ensimmäisessä jaksossa saatiin hengiltä jo kaksi munkkia. Keskeisissä rooleissa on maan eturivin miesnäyttelijöitä, mm. Kari Heiskanen, Esko Salminen ja Ville Virtanen.
Virtasta muuten erityisesti kehuttiin tämän päivän Hesarissa ilmestyneessä kuunnelman esittelyssä (tv-sivuilla).

Samaan syssyyn kuuntelin aiemmin mainitsemani Hirvosen kirjan luennankin. Lisäksi löysin kivan ohjelmapätkän, jossa haastateltiin Riikka Pulkkista kirjoista ja kirjoittamisesta.

Jaroslav Hašek: Kunnon sotamies Švejkin seikkailuja

Kirjastojen palvelua on ylistetty kirjablogeissakin, eikä suotta. Viimeisin löytöni on Yleisradion Radioteatterin loistava kuunnelma Kunnon sotamies Švejkin seikkailuja vuodelta 1975, joka on siirretty CD-levylle. 1970-luvulla Yleisradiolla oli vielä rahaa käytössään sekä selkeästi halua sitä käyttää oikeaan laatuun. Kuunnelman on sovittanut Hannes Häyrinen, joka myös esittää nimiroolia. Kaikkiin, pienimpiinkin rooleihin, on palkattu oikea näyttelijä. Listalta löytyvät mm. Kauko Helovirta, Jussi Jurkka, Aarno Sulkanen, vain muutamia mainitakseni. Henkilöitähän tarinassa totisesti riittää. Loistava näyttelijäntyö teki kuuntelemisesta oikean nautinnon.

Sotamies Švejkin tarina on todella tunnettu, ja erityisesti miehet mainitsevat sen yhdeksi suosikkikirjakseen. Viimeksi törmäsin tähän, kun luin PEKKin sivuilta Antti Leikaksen vastauksia hänelle lähetettyihin lukijakysymyksiin. Tšekkiläinen Jaroslav Hašek on yksi hänenkin suosikkikirjailijoistaan. Olen aikoinani omistanut pokkariversion tästä kirjasta, mutta en suositteluista huolimatta koskaan tullut sitä lukeneeksi. Sittemmin kirja on kadonnut jonnekin, toivottavasti parempaan kotiin.

Wikipedia tietää kertoa monenlaista mielenkiintoista kirjan historiasta. Hašek suunnitteli kirjasta kuusiosaista, mutta kirjailija kuoli, kun teoksessa oli vasta neljä valmista osaa. Niinpä Švejkin tarina jääkin kesken. Kirjaa kuvaillaan satiiriseksi, ja sitähän se onkin. Ensimmäinen maailmansota on tämän kirjan perusteella mieletön farssi. Tapahtumat alkavat, kun Švejk kuulee vuokraemännältään, että arkkiherttua Ferdinand on ammuttu. Švejk tosin ensin luulee, että kyseessä on eräs hänen tuttavantuttavansa, joita hänellä kyllä riittää. Tarina saa oitis absurdeja piirteitä, kun Švejk kantakuppilassaan ottaa tapahtumat puheeksi. Itävalta-Unkarin valtiollisen poliisin upseeri on paikalla ja antaa saman tien vangita sekä Švejkin että paikan isännän maanpetoksesta epäiltyinä.

Švejk on ollut asepalveluksessa, mutta hänet on vapautettu sieltä hullun papereilla. Hän on siis virallisesti idiootti. ”Oletteko idiootti?!” häneltä tiedustellaan useaan otteeseen tarinan mittaan, ja aina hän vastaa rauhallisesti myöntävästi. Tämä saa yleensä kysyjän entistä enemmän raivoihinsa. Monenlaisten mutkien jälkeen Švejk päätyy mm. rapajuopon sotilaspapin sotilaspalvelijaksi, erään upseerin palvelijaksi ja sitten komppanian lähetiksi. Hän joutuu alati kommelluksiin rehellisyyttään ja hyväntahtoisuuttaan, ja henkikin on lähteä ainakin pariin kertaan. Rintamalle Švejk ei keskeneräisessä tarinassa varsinaisesti koskaan ennätä. Satiirisen kerronnan perinteitä noudattaen idiootin paperit saanut Švejk on viime kädessä koko joukon fiksuin ja järkevin.

Armeijan kuri ja järjestys saavat lempeään hahmoon puettuina karvasta ivaa osakseen. Sodan lopputuloksesta tavalliset rivimiehet ovat selvillä alusta alkaen, mutta sillä ei ole merkitystä, kun urhea armeija tekee urotekojaan hallitsijansa nimissä. Byrokratia on sitä enemmän voimissaan, mitä huonommin sodassa sujuu.

Kuunnelmana tämä oli siis nautinto, mutta en ole aivan vakuuttunut, kuinka olisin jaksanut lukea Švejkin jaaritteluja ja kuitenkin melko hitaasti etenevää kerrontaa.

Jaroslav Hašek: Kunnon sotamies Švejkin seikkailuja

YLEn Radioteatteri 1975. 6 CD:tä.