Antti Tuomainen: Hirvikaava

 

Kesäkuun katsotuimpia sarjoja on ollut Antti Tuomaisen kirjaan perustuva mainio Mies joka kuoli. Kyseinen teos aikanaan aloitti Tuomaisen uudistuneen tyylin, jossa huumori on mustaa ja päähenkilön kohtaamat tilanteet absurdeja. Vuonna 2020 ilmestynyt Jäniskerroin oli neljäs tämän tyylilajin edustaja Tuomaisen tuotannossa.

Jäniskertoimessa matemaattisesti lahjakas mutta sosiaalisesti sitäkin lahjattomampi vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen päätyy SunMunFun-nimisen seikkailupuiston omistajaksi ja toimitusjohtajaksi. Yrityksen mukana tulee kirjava joukko omintakeisia työntekijöitä sekä mittavat velat, joita rikollisjärjestö alkaa turhan innokkaasti periä. Pian Henrillä on tyttöystävä ja ruumis seikkailupuiston kahvion arkkupakastimessa.

Jäniskerroin oli menestys, ja itsekin pidin siitä kovasti. Moni ilahtui, kun Antti Tuomainen pian kirjan ilmestymisen jälkeen kertoi, että se on saamassa jatkoa. Henri Koskinen seikkailisi aikanaan trilogian verran. Tieto oli poikkeuksellinen, sillä tähän asti Tuomaisen romaanit ovat olleet täysin erillisiä teoksia. Sarjamaisuus on hänen kohdallaan siis uutta.

On pakko myöntää, että minä en varsinaisesti riemusta hyppinyt jatko-osista kuullessani. Siinä ehkä syy siihenkin, että Hirvikaavan lukeminen on lykkääntynyt näinkin pitkälle. Kolmas osa Majavateoria ilmestyy jo tässä kuussa. Nihkeyteni johtui ja johtuu siitä, että kokemukseni mukaan harvoin sellaiset sarjat ovat kovin onnistuneita, joiden sarjamaisuudesta päätetään vasta ensimmäisen ja alkuaan ainokaiseksi suunnitellun ilmestyttyä. Nyt täytyy toki myöntää, että en voi tietää, milloin päätös jatko-osista tässä tapauksessa tehtiin.

Koska Antti Tuomainen kuitenkin on yksi suurimmista kirjailijasuosikeistani jo pitkän ajan takaa, haluan lukea tämänkin trilogian loppuun asti. Niinpä oli tartuttava lopulta Hirvikaavaan.

Rakenteeltaan Hirvikaava on pitkälti samanlainen kuin Jäniskerroinkin. Alussa on nykyhetkessä tapahtuva tiukka toimintakohtaus, jonka lopputuloksena on ruumis. Siitä on sitten SunMunFunin toimitusjohtajan päästävä pikaisesti eroon ja mielellään niin, etteivät jäljet johda häneen. Sitten kelataan muutama päivä taakse päin tapahtumien jonkinlaiseen alkupisteeseen.

Alkupisteessä Henri Koskinen kokee mojovan yllätyksen, ja hänen vaivalla rakentamansa tasapainoinen tilanne työpaikalla ja muutenkin järkkyy pahasti. Pian alkavat taas rahahuolet kasaantua ja kun uusi liikekumppani osoittautuu rikollisia menetelmiä käyttäväksi firmaksi ja rikoskomisario Osmala alkaa taas vierailla turhan tiuhaan seikkailupuistossa, alkavat tutut ainekset olla koossa.

SunMunFunin työntekijäjoukko on pysynyt hyvin kasassa, ja Hirvikaavassa heidän persoonallisuuksiaan väritetään entistäkin vahvemmin vedoin. Henrin suhde taiteilija Lauraankin alkaa vähitellen taas lämmetä, mitä Henri itse ällistelee mutta pitää elämänsä parhaana asiana. Pitää vain pitää Laura kaukana seikkailupuistosta, mutta se ei olekaan ihan helppoa.

Valitettavasti Hirvikaavaa vaivaavat juuri ne trilogian kakkososan vaivat, joita pelkäsinkin. Tuomainen kirjoittaa luistavasti ja nautittavasti, ja luin kirjan päivässä, mikä kertoo vetävyydestä aika paljon. Mutta mitään uutta en oikein tästä saanut irti verrattuna Jäniskertoimeen. Henrin korostetun looginen ajattelu- ja toimintatapa ei enää ole yhtä hauskaa kuin ensimmäisellä kerralla. Seikkailupuistostakin alkoi jo hohto karista, vaikka monenlaista kammottavaa härveliä Tuomainen on sen piristykseksi kehitellyt. Hirvikaava-nimi muuten tulee tavoitellusta laitteesta nimeltä Hirvihyppy. Sitä ilman ei SunMunFunin talous tule koskaan pääsemään kuiville. Sen hankinta vain ei ole ihan mutkatonta.

Koska kyseessä on keskimmäinen osa kolmen kirjan sarjaa, mitään lopullista ratkaisua ei peruskysymyksiin vielä saada, vaikka tietyt juonikuviot varsin tyydyttävästi kietaistaankin kerälle. Majavakerroin siis vielä tarvitaan, jotta Henri Koskisen asiat saadaan tolalleen.

Antti Tuomainen: Hirvikaava
Otava 2021. 303 s.
Kansi Elina Warsta.
Äänikirja lukija Antti L. J. Pääkkönen.

 Arvostelukappale.

Antti Tuomaisen kirjat blogissani:

Veljeni vartija (2009)
Parantaja  (2010)
Synkkä niin kuin sydämeni (2013)
Kaivos (2015)
Mies joka kuoli (2016)
Palm Beach Finland (2017)
Pikku Siperia (2018)
Jäniskerroin (2020)
Hirvikaava (2021)

Antti Tuomainen: Jäniskerroin

Lyön, ja lyön uudelleen.
Lyön kunnes raivo ja suuttumus eivät enää nosta kättäni.
Siihen menee aikaa.
Päästän irti korvasta.

Antti Tuomaisen Jäniskerroin alkaa, kuten vetävän ja mustan huumorin värittämän dekkarin kuuluukin: vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen nuijii pimeässä seikkailupuisto SunMunFunissa kimppuunsa käyneen tuntemattoman miehen kovamuovisella jäniksenkorvalla kuoliaaksi ja kätkee sitten ruumiin Käyrän Kakun kahvilan arkkupakastimeen.

Miten kummassa värittömin ja kuivakoin kuviteltavissa oleva kaveri oikein päätyy moiseen absurdiin ja kammottavaan tilanteeseen? Koko aikuiselämänsä Henri Koskinen on elänyt säntillisesti ja ehdottoman suunnitelmallisesti, vakaasti ja harkiten. Työpaikalla vakuutusyhtiössä hänen tehtävänsä on ollut tilastomatematiikkaa hyödyntäen arvioida vakuutusten kannattavuutta. Kotonaan hänellä on seuranaan kissansa Schaupenhauer. Muuta hän ei elämältään kaipaa.

Mutta sitten vakuutusmatemaatikon elämän vakaa pohja alkaa järkkyä. Ensin hän saa tyrmistyksekseen potkut työpaikastaan, koska ei sopeudu pomonsa nykyaikaisiin johtamismenetelmiin. Sitten hänet saavuttaakin suruviesti. Juhani, Henrin veli, on yllättäen kuollut sydänkohtaukseen ja Henrin suureksi ällistykseksi testamentannut hänelle viimeisimmän yrityksensä eli seikkailupuisto SunMunFunin työntekijöineen ja muine velvoitteineen. Testamentin ohessa on vielä Juhanin kirje, jossa hän erikseen alleviivaa toivovansa, että Henri jatkaisi seikkailupuiston toimintaa eikä pistäisi sitä myyntiin.

Mutta Henri ei voi kuvitella itseään johtamassa jotain koko perheen huvip… ei kun seikkailupuistoa (on muuten aivan eri asia, kuten tulee lukijalle Henrin ohella selväksi!), vaan ajatuksena on selvittää yrityksen arvo ja päästä siitä eroon mitä pikimmin.

SunMunFunin henkilöstö tuntuu ainakin Henrin silmissä koostuvan mitä oudoimmista yksilöistä. Vastaanotossa Venla loistaa poissaolollaan päivästä toiseen, ja kiltti kiinteistönhoidosta vastaava Kristian hoitaa hänenkin työnsä omiensa ohessa. Mutta oikeasti Kristianin pitäisi olla koko firman toimitusjohtaja. Niin hänelle on kuulemma Juhani luvannut.

Seikkailupuiston turvallisuudesta vastaa armeijaunelmiinsa vajonnut Esa, lasten virikkeistä taas lastentarhanopettaja Samppa. Markkinointivastaava Minttu K. tuoksahtaa vahvasti lonkerolta jo aamuisin. Mielenkiitoisin on kuitenkin SunMunFunin juoksevista asioista ja päiväkassasta huolehtiva Laura, entinen taidemaalari.

Henri ei ehdi kunnolla edes tutustua uuteen yritykseensä, kun paikalle saapastelee epämieluisa vieras, Liskomies, kuten Henri tätä alkaa mielessään nimittää. Kaapinkokoisen ja puhumattoman seuralaisensa kanssa Henrin toimistoon pölähtänyt Liskomies kertoo Juhanin olevan hänelle velkaa huomattavan summan. Ja että velka on nyt siirtynyt Henrin maksettavaksi. Juhani ei olekaan ollut aivan niin varoissaan, kuin Henri on kuvitellut.

Koska Henrin sosiaaliset taidot ovat hyvin rajoittuneet, esimiestehtävien hoitaminen ottaa koville, eikä kommelluksilta vältytä. Rikolliset, jotka Henri on saanut niskaansa hönkäilemään, eivät ole kovin ymmärtäväisiä hekään. Henri huomaa olevansa pian kaulaansa myöden melkoisessa sopassa, johon hän ei olisi villeimmissä kuvitelmissaankaan ikinä uskonut joutuvansa. Pragmaattisesta ajattelusta ja matemaattisesta logiikasta on kuitenkin yllättävää hyötyä niin seikkailupuistoa johdettaessa kuin roistoja kuritettaessakin. Mutta Laura saa Henrissä heräämään jotakin täysin uutta ja odottamatonta. Todennäköisyyslaskentakaan ei auta kaikissa tilanteissa!

Henrin persoonallisuuden ja seikkailupuisto SunMunFunin välinen ristiriita on herkullinen ja luo Jäniskertoimeen kerrassaan riemastuttavan jännitteen. Tuomainen on kirjoittanut romaaniinsa melkoisen henkilökaartin, jonka jäsenten ominaisuuksilla herkutellaan oivallisesti. Henri joutuu hyvistä aikeistaan huolimatta myös melkoiseen kiipeliin, mutta lyö kyllä vastustajilleen luun kurkkuun verrattoman yllättävillä tempauksillaan. Mutta onnistuuko hän vetämään nenästä harmaata rikoskomisario Osmalaa, joka tuntuu harmillisesti putkahtavan paikalle kerta toisensa jälkeen kuin paraskin Columbo?

Antti Tuomainen on Mies joka kuoli -romaanistaan lähtien kirjoittanut sysimustan huumorin sävyttämiä dekkareita, ja Jäniskerroin jatkaa tätä sarjaa mainiosti. Tuomaisen rikosromaanien maailma on jollain kummallisella tavalla vähän vinossa. Huumori syntyy ristiriidasta, joka on päähenkilöiden vilpittömän oikeamielisten pyrkimysten ja heidän kiusakseen ilmaantuvien rikollisten toiminnan välillä. Päähenkilöt kokevat vääryyttä ja pyrkivät oikaisemaan tätä tavoilla, jotka yllättävät niin lukijan kuin tarinoiden konnatkin, ja välillä ehkä päähenkilöt itsensä.

Kuten monesti on tullut todettua, huumori on hankala juttu. Jos lukijan huumorimaku ei ole kirjailijan tyylin kanssa samalla aaltopituudella, ei ole oikeastaan mitään tehtävissä. Itse pidän kovasti Tuomaisen tavasta olla hauska. Se perustuu ennen kaikkea kerronnan lakonisen kielen ja toteavan tyylin ristiriidasta kuvattujen tapahtumien suhteen. Allekirjoitan mielihyvin The Timesin arvion, että Tuomainen on Euroopan hauskin kirjoittaja.

Antti Tuomainen: Jäniskerroin
Otava 2020. 343 s.

Ennakkokappale.

Antti Tuomaisen kirjat blogissani:

Veljeni vartija (2009)
Parantaja  (2010)
Synkkä niin kuin sydämeni (2013)
Kaivos (2015)
Mies joka kuoli (2016)
Palm Beach Finland (2017)
Pikku Siperia (2018)

Antti Tuomainen: Pikku Siperia #dekkaritiistai

Tämä on kuin Siperia. Mikään ei toimi niin kuin pitäisi. Kaikki on epäselvää. Tämä on kuin… pienikokoinen Kamtsatka, kuolemaa ja eristystä… Pikku Siperia. Se tämä on.

Itä-Suomen perukoilla talviyössä kiitää Audi hurjaa vauhtia. Virkaheitto rallikuskitähti Tarvainen kiskoo Koskenkorva-pullon loppuja ja painaa samalla Audin kaasupolkimen lattiaan. Miehellä on vain kaksi vaihtoehtoa: ralli tai kuolema. Rahoittajaa rallitallille ei ole löytynyt, joten vaihtoehtoja on enää yksi. Juuri ennen kallioleikkausta Audin kartturinpuolelle kuitenkin mäjähtää nelikiloinen meteoriitti.

Viikkoa myöhemmin on jo selvää, että meteoriitti on sekoittanut totaalisesti pienen Hurmevaaran kylän ja seurakunnan elämän. Meteoriitti on todennäköisesti harvinaisia metalleja sisältävä mötikkä, jonka hinnaksi arvioidaan karkeasti miljoona euroa. Sitä ollaan tulossa hakemaan parempaan talteen, mutta vielä neljän vuorokauden ajan se on hurmevaaralaisten kontolla ja vartioitavana sotamuseossa.

Kyläläiset kokoavat vastentahtoista vapaaehtoisjoukkoa, jonka on tarkoitus vartioida mötikkää museon aukioloaikojen ulkopuolella eli käytännössä öisin. Tarvetta vartioinnille selvästikin on, sillä miljoonan euron potille olisi tarvetta melko monelle paikkakuntalaiselle ja myös ulkopuolisille jopa valtakunnanrajan toiselta puolelta.

Jos meteoriitin jysähtäminen kartturinpenkille oli järkytys rallikuski-Tarvaiselle, on Krista-vaimon raskausuutinen vielä suurempi yllätys Hurmevaaran seurakunnan pappi Joel Huhdalle. Joel tietää täysin varmaksi, että hän ei voi saada lapsia. Tämä pieni yksityiskohta vain on aikanaan jäänyt vaimolle kertomatta. Kuka voi olla Kristan lapsen isä? Joku kylän miehistä? Mutta miten ja milloin? Miksi Joelilla ei ole ollut asiasta pienintäkään aavistusta? Mustasukkaisuus iskee kuin moukari miehen sydämeen.

Kun museon yövuorolaisista alkaa olla niukkuutta, Joel ilmoittaa ottavansa kaikki jäljellä olevat vuorot hoitaakseen. Onpahan aikaa miettiä muuttunutta perhetilannetta rauhassa. Heti ensimmäisenä Joelin vahtivuoroyönä museoon murtaudutaan. Varkaat kuitenkin möhlivät kohtalokkaasti. Joelille jää yön hurjista käänteistä käteen kaksi johtolankaa: viekoittelevan hajuveden tuoksu ja murtovaras, joka on saanut haavan olkavarteensa.

Tapahtumat lähtevät vyörymään kiihkeällä vauhdilla ja ne saavat absurdeja käänteitä toinen toisensa jälkeen. Kyläläisistä kuka tahansa tuntuu mahdolliselta murtovarkaalta, ja meteoriitin perässä tuntuu olevan useitakin porukoita. Kehen voi luottaa? Tilannetta ei lainkaan helpota Joelin henkilökohtainen tilanne, kun osa hänen rikollisiksi epäilemistään henkilöistä saattaa olla myös Kristan lapsen isä. Entä onko Kristakin mukana meteoriitin tavoittelijoissa? Kerta toisensa jälkeen Joel on suoranaisessa hengenvaarassa, mutta periksi hän ei anna. Hänen vartioimaansa meteoriittia ei varasteta.

Antti Tuomainen jatkaa mustan huumorin reippaasti leimaamien dekkareittensa sarjaa uutuudellaan Pikku Siperia. Lajityyppi selvästikin jakaa lukijansa, kuten huumorilla monesti on tapana: se joko iskee tai ei iske. Pari vuotta sitten ilmestynyt Mies joka kuoli oli aivan huippuhyvä hieman lepsusta loppuratkaisustaan huolimatta, Palm Beach Finland ei aivan saanut minua liekkeihin, mutta Pikku Siperia sen sijaan oli taas naulitseva ja hykerryttävä lukukokemus, loppuun asti.

Tuomaisen niukka ja taloudellinen lause on mieleeni. Huumori tulee paitsi absurdeista juonenkäänteistä myös lakonisesta kielestä, jotka ovat keskenään oivasti ristiriidassa. Joelin hahmon ristiriitaisuus on herkullinen. Hengenmies ja sielunpaimen on seurakuntalaisten silmissä harmiton tapaus, mutta he eivät ota huomioon Joelin saamaa sotilaskoulutusta ja -kokemusta, eivätkä voi tietää miestä syövästä ja samalla energiaa antavasta mustasukkaisuudesta ja kostonhimosta. Joel on taitava kuuntelija, joka osaa peittää omat tunteensa ja ajatuksensa. Siitäkään seurakuntalaisilla ei ole aavistusta, että uskonasioissa Joel on lähinnä epäilevällä kannalla.

Eristynyt, eksentristen ihmisten asuttama rajaseudun kylä on mainio näyttämö painajaismaisiksi äityville tapahtumille. Lähin poliisi on tunnin ajomatkan päässä, joten kyläläisten ja Joelin on selvittävä omillaan. Kaiken kuorruttaa paksu lumipeite ja paukkuva pakkanen.

Antti Tuomainen: Pikku Siperia
Like 2018. 295 s.

Arvostelukappale.

Antti Tuomainen on mukana Nordic Noir 2019 -festivaalissa Rukalla 18. - 20.1.2019. Tuomainen esiintyy seuraavasti:

Perjantaina 18.1. klo 20:00 FREEZING TO DEATH: MINDSCAPE OF NORDIC AUTHORS
ANTTI TUOMAINEN, YRSA SIGURÐARDÓTTIR (MODERATOR: KASPER STRÖMMAN)

Lauantaina 19.1. klo 17:00 DEAD JOURNALISTS: JOURNALISTS AND CRIME NOVELS ANTTI TUOMAINEN, NINNI SCHULMAN (MODERATOR: RONJA SALMI)

Lauantaina 19.1. klo 20:00 BLEAK HUMOR: LAUGHING TO DEATH
ANTTI TUOMAINEN, SAMUEL BJØRK (MODERATOR: KASPER STRÖMMAN)

Lauantaina 19.1.2019 klo 23:00 CONGRATS, WE HAVE ALL MALE PANEL: POLITICALLY INCORRECT CONVERSATION ABOUT ANYTHING
ANTTI TUOMAINEN, SAMUEL BJØRK, STEFAN AHNHEM, RAGNAR JONASSON, JENS LAPIDUS, MAX SEECK, ERIK AXL SUND (MODERATOR: RONJA SALMI)

Hyviä uutisia kaikille blogini lukijoille! Sovimme Antti Tuomaisen kustantamon Liken väen kanssa, että saan arpoa Tuomaisen Nordic Noir 2019 -festivaalissa esiintymisen kunniaksi kolme kappaletta Pikku Siperia -veijaridekkareita! Mikäli suunnitelmamme onnistuu, kirjat toimitetaan voittajille vielä Antti Tuomaisen signeerauksen kera!

Pikku Siperia -arvonnan säännöt:

1. Arvon tämän jutun alle kommentin jättäneiden kesken kolme kappaletta Antti Tuomaisen Pikku Siperia -romaaneja. Kirjoissa on kirjailijan omakätinen signeeraus. Kirjat menevät eri henkilöille, eli voittajia on aikanaan kaikkiaan kolme kappaletta.


2. Kirjat lahjoittaa ja postittaa Like. Välitän voittajien yhteystiedot kustantamoon, ja he hoitavat loput käytännön asiat.


3. Arvontaan voi osallistua kommentilla sunnuntaihin 16.12 .2018 klo 20.00 asti.


4. Kommentissa on hyvä olla jonkinlainen yhteystieto, jonka kautta tavoitan osallistujan osoitetietojen saamiseksi postittamista varten (Facebook-sivu, sähköposti tai blogi jne.).


Isot kiitokset Likelle ja Antti Tuomaiselle tästä arvonnasta! Onnea kaikille arvontaan!

***

Arvonta kiinnosti todella monia, mahtavaa! Lämpimät kiitokset teille kaikille osallistumisesta ja ihanista kommenteista! random.org on jälleen puhunut. Voittokirjat lähtevät tällä kertaa Piialle, Päiville ja Kaisalle. Onnea ja lukuiloa!

Olen ottanut voittajiin yhteyttä.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä
Matti Laine: Tappajan vaisto
Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus (lastendekkari)
Elly Griffits: Käärmeen kirous
Arttu Tuominen: Leipuri
Arne Dahl: Sydänmaa

Max Seeck: Haadeksen kutsu
Antti Tuomainen: Pikku Siperia

Tulossa:
Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland

Jorma Leivo on saanut Thaimaan-lomallaan loistavan liikeidean. Hän päättää perustaa lomakeitaan, jossa ovat kaikki eteläisten rantalomakohteiden parhaat puolet, mutta ei epämiellyttävää aurinkovoiteen kanssa läträämistä eikä jatkuvaa kuumuuden aiheuttamaa inhottavaa hikoilua. Tästä välähdyksestä saa alkunsa Palm Beach Finland, itäisen Uudenmaan pikkukaupungin liepeillä sijaitseva lomaparatiisi muovipalmuineen päivineen. Vain lämpö puuttuu, mutta kiistatta Palm Beach Finland on ’the hottest beach in Finland’. Mitä siitä, että merivesi on jääkylmää kesät talvet, eikä lämmintä ole hiekallakaan juuri enempää. Tunnelma on tärkeintä!

Leivon bisnekset eivät ihan vielä pyöri toivotulla tavalla, ja likviditeettivaje on miehelle tuttua. Suunnitelmissa on kuitenkin laajentaa lomakohdetta aggressiivisesti. Harmillista kyllä Leivon havitteleman tontin ja sillä sijaitsevan ränsistyneen omakotitalon on hiljattain perinyt Olivia Koski, joka ei omasta akuutista rahapulastaan huolimatta ole lainkaan halukas myymään. Niinpä Leivo pistää kaksi työntekijäänsä eli parivaljakon Chico (rantavahti) ja Robin (kokki) taivuttelemaan Oliviaa suopeammaksi tarjoukselle. Ikävä vain, että kaikki menee kaksikon keikalla niin pieleen kuin voi. Lopputuloksena on ruumis Olivian keittiön lattialla. Mutta ruumis ei ole Olivian.

Tunarikaksikko onnistuu tekemään murhatyönsä kuin ammattilaiset, eikä poliisi pääse tutkimuksissaan eteenpäin. Niinpä Keskusrikospoliisi lähettää paikalle peitetoimintayksikkönsä pätevimmän kaverin eli Jan Nymanin lomailevan matematiikanopettajan peiteroolissa. Pahaksi onneksi murhan uhri oli häikäilemättömän Holma-nimisen rikollisen toistaitoinen veli. Holma päättää tahollaan myös selvittää, kuka tappoi hänen veljensä ja miksi. Sen jälkeen olisi koston aika.

Nopeasti koossa on siis tilanne, jossa tekoaurinkorannalla pyörii joukko ihmisiä, jotka eivät ole sitä, mitä väittävät olevansa. Kaikilla osallisilla ei ole ihan todellisuudentajukaan kohdillaan, ja rahasta ja rakkaudesta on akuutti pula vähän kaikilla, ainakin jommastakummasta. Mitä enemmän kukin tahoillaan ja toistensa kanssa hääräilee asioiden oikean laidan selvittämiseksi, sitä sotkuisemmaksi ja absurdimmaksi vyyhti muuttuu. Kaiken ohella sattuu vielä uusiakin kuolemantapauksia…

Tällaisen rungon ympärille Antti Tuomainen on rakentanut toisen mustan huumorin dekkarinsa Palm Beach Finland. Luku- tai tapauksessani paremminkin kuuntelukokemus oli hieman hämmentävä. Olen vankkumaton Tuomais-fani, eikä se asiantila horjunut yhtään. PBF on sujuvasti kirjoitettu ja juonikuviot loppuun asti mietitty kaikkine nauruhermoja kutkuttavine juonenkäänteineen.

Mutta silti olen aavistuksen pettynyt. Olen kenties tottunut liian hyvään, eli siihen, että Tuomainen yllättää minut joka kerta uudella teoksellaan. Se on tähän asti ollut aina selkeästi erilainen kuin edellinen, mutta samalla myös omalla tavallaan edeltäjiään parempi. Tällä kertaa näin ei ollut, vaikka viihdyin ihan mukavasti. Edellinen Mies joka kuoli vain yllätti minut totaalisesti ja oli hienoisesta lopun vaisuudesta huolimatta riemastuttava ja vetävä. PBF on selvästi hallitumpi saman tyylilajin edustaja, mutta samalla siitä osittain puuttuu irtonainen yllätyksellisyys. Valitettavasti PBF:a kuunnellessani pariinkin otteeseen mieleeni tuli eräs turkulainen dekkarikirjailija, jonka huumorin kovin lämmin ystävä en ole.

Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika selätti Palm Beach Finlandin avulla lukujuminsa ja hykerteli tyytyväisenä Tuomaisen kielen huomassa. Minna Kirsin Book Clubista ei löydä PBF:sta moitteen sijaa, sen sijaan kyllä tiettyä syvällisyyttäkin: Henkilöissä on Tuomaisen voima. Onnistuneen dialogin lisäksi hän saa nämä sinänsä tavis-hahmonsa pohdiskelemaan arvokkaita ajatuksia. Mikä on sinun unelmasi? Miten sinne pääset? Paljonko työtä se vaatii? Oletko valmis ponnistelemaan? Onko unelmasi sen arvoinen?

Tuija sentään Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogissa kaipailee kanssani Mies joka kuoli -dekkarin tunnelmia, vaikka PBF:nkin parissa viihtyi. Arde arvioi -blogin Ari Juntunen kaipailee lisää murhia: ”Sivujuonteissa tapahtuu pari brutaalia murhaa Hakaniemessä ja ne raikastavat kerrontaa välittömästi.” Mainiota!

Mutta Riitta K. Kirja vieköön -blogissa on täysin myyty, eikä Kirja hyllyssä -blogin Kaisa V. ole yhtään happamampi hänkään.

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Like 2017. 332 s. Äänikirjan lukija Ville Tiihonen, kesto 10 h.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja ostettu.

P.S. Kirjan visuaalinen asu on kaikin puolin onnistunut, siitä ehdottomasti pisteet kotiin!

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

Monestikohan olen manaillut jännityskirjojenkin suorastaan rikollisen hitaasti käynnistyviä aloituksia, joiden tarkoituksena tuntuu olevan lähinnä lukijan vaivuttaminen (iki)uneen. Monesti, liian monesti.

Mutta eipä tarvitse manailla mokomaa Antti Tuomaisen Mies joka kuoli -romaanin parissa! Vai mitä sanotte tästä: Päähenkilö, haminalainen sieniyrittäjä Jaakko Kaunismaa saa kuulla lääkäriltään, että elinaikaa on jäljellä hyvässä lykyssä noin viikon verran. Joku on nimittäin myrkyttänyt hänet jonkin myrkyllisen sienen avulla. Kun Jaakko järkyttyneenä uutisistaan menee kotiin kertoakseen ne vaimolleen, hän löytääkin tämän terassilta naida ryskyttämästä parin yhteisen sienifirman työntekijän kanssa. Poistuttuaan paikalta hän törmää paikkakunnalle asettuneen kilpailevan sieniyrityksen henkilökuntaan ja päättää murtautua näiden tehdaskiinteistöön saadakseen kilpailijasta lisätietoa…

Enpä muista mokomaa aloitusvyöryä! Ihan mahtavaa! Asetelma on kaikin puolin kutkuttava. Jaakko huomaa, että aika monella on motiivi hänen murhaamisekseen ja tilaisuuskin lähes yhtä monella. Vaimo luonnollisesti olisi ilmeisin, mutta muitakin varteenotettavia vaihtoehtoja on. Niinpä Jaakko päättää salata, että on kuolemassa, ja ratkaista ennen kuolemaansa oman murhansa. Helpommin sanottu kuin tehty, varsinkin, kun hän tulee kaiken kukkuraksi usuttaneeksi kilpailevan firman mafiatyyliset ja murhanhimoiset muskelisankarit peräänsä.

Kaivoksesta kirjoittaessani olen kaivannut edes rippusta huumoria kovin totisen torvensoiton vastapainoksi. Mies joka kuoli vastaa tähän huutooni runsain mitoin! Helsingin kirjamessuilla Tuomainen hauskutti Dekkarilauantain yleisöä kertomalla, että hänen toistaiseksi aiheeltaan synkin teoksensa on samalla hänen toistaiseksi hauskimpansa. Huumori on paikoin suorastaan pikimustaa, mutta se vetosi ainakin minuun. Lukiessani mietin moneen kertaan, että Tuomaisen on täytynyt nauttia kirjoittamisesta täysin rinnoin, niin uskomattomia käänteitä hän on tarinaansa punonut.

Alku on siis räjähtävän hyvä, ja sen voimalla tarina etenee kuin omalla painollaan kaksi ensimmäistä kolmannesta. Kun lähestytään loppuhuipennusta ja ratkaisua, alkaa valitettavasti Tuomaisen paras veto hieman hyytyä, mutta ei kone sentään edes uhkaa leikata kiinni.

Tuomainen on siis tehnyt sen taas: kirjoittanut täysin erilaisen romaanin kuin yksikään aiemmista. Mies joka kuoli on jonkinlainen noir-tyylinen veijarijännäri, ja kuten hankalankuuloinen määritelmäni osuvasti kertoo, sen luokittelu on hankalaa. Sekin on Tuomaisen tyylille ominaista ja tekee hänen tuotannostaan kertakaikkisen nautittavaa.

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli
Like 2016. 300 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Keskisuomalaisen kriitikko Mikko Varis kirjoittaa:

"Tuomaisen elävä ja rikas kieli onnistuu mainiosti kuvaamaan päähenkilön tuntemukset tässä pelkojen kurimuksessa, jossa lääkärin julistama kuolemantuomio tuntuu koko ajan lähestyvän toimeenpanon hetkeä."

Kirsin Book Clubin Minna kirjoittaa:"Lukukokemuksena Mies joka kuoli on täyteläinen, vetävä ja lämmin. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää lukijankin hengästymiseen asti. Tarina vie mukanaan, ja vaikka järjen tasolla ymmärränkin että aikuisten sadusta tässä taitaa olla kysymys, mieltä kutkuttaa uteliaisuus. Ja kuten kunnon dekkariin kuuluu, ihan kaikki ei olekaan ihan niin kuin alussa näytti."

Helsingin Sanomien Jukka Petäjäkin miltei liittyy kiitosten kuoroon, mutta palauttaa sentään maan pinnalle:
"Suurin ongelma on kuitenkin se, että loppuratkaisu ei vakuuta. Siitä jää petetty olo, koska sitä on odottanut koko kerronnan ajan."

Antti Tuomainen: Kaivos

Milla Ollikaisen dekkarissa Pirunkuru (Like 2015) löydetään kolarilaisen kaivoksen eläkkeelle jäänyt työntekijä murhattuna. Miehen asunto on täynnä merkillisiä kivenmurikoita, ja jollain tavoin kaivos ja kaivostoiminta näyttävät liittyvän tapaukseen. Sebastian Lindellin Rajatapauksessa (Myllylahti 2015) löytyy Tornionjoesta tapettu professori Birger Johansson, jonka erikoisalaa ovat olleet kaivosten ympäristövaikutukset ja niiden hallinta. Antti Tuomaisen Kaivos-nimisen jännitysromaanin päähenkilö toimittaja Janne Vuori tutkii Suomalahden kaivoksen toimintaa ja saa tappajat peräänsä. Kaivokset ja niihin liittyvä poliittinen ja taloudellinen toimeliaisuus tuntuvat ainakin rikoskirjailijoita kiehtoneen viime vuonna. Sarjaa täydentää vielä ainakin Tua Harnon romaani Oranssi maa (Otava 2015), joka on lukulistallani sekin.

Antti Tuomainen, Tua Harno ja Pasi Pekkola esittelivät
uutuuskirjojaan medialle Helsingin kirjamessuilla
syksyllä 2015.

Antti Tuomaisen uusi romaani on aina kirjavuoteni odotettu tapaus. Joka vuoteen ei tätä herkkua osu, joten tapaus on aina sattuessaan sitäkin merkittävämpi. Viime vuonna siis ilmestyi Tuomaisen odotettu viides teos Kaivos. Kaikenlaisten lukukiireiden takia sen lukeminen lykkääntyi tämän vuoden puolelle, koska halusin nautiskella sen rauhassa.

Odotus palkittiin. Tuomainen kirjoittaa aina erilaisen kirjan. Vaikka kaikki hänen tähänastiset teoksensa voi laskea jännityskirjallisuudeksi ja osan dekkareiksikin, ne ovat kaikki itsenäisiä teoksia ja koettelevat mukavasti genrerajoja. Niinpä Kaivos oli täysin erilainen kuin aiemmat lukemani Tuomaisen kirjat (vain esikoisteos odottaa enää lukemistaan), kuten jo osasin odottaakin. Väitän kuitenkin, että Tuomaisen tyyli on tunnistettavissa. Tietty niukkuus yhdistää kaikkia teoksia, samoin hiottu, täsmällinen ja kaunis kieli.

Heidän yhdessä lainaamansa kirjat olivat saattaneet olla vuosien kuluttamia, niitä olivat avanneet ja sulkeneet kymmenet kädet, selkämykset olivat löysiä, sivut tahriintuneita, pehmeitä ja kellastuneita ja melkein aina mukana oli myös tuoksu: useimmiten tupakka. Jokainen kirja oli tuonut oman ainutlaatuisen viestinsä. Se oli aina väittänyt jotakin: rakkaus on ikuista, vapauden vuoksi voi vaikka kuolla, pahan mahti on suuri, hyvän puolesta pitää taistella.

Janne Vuori on täysin työlleen omistautunut helsinkiläisen keskisuuren sanomalehden toimittaja. Omistautuminen on niin perinpohjaista, että perheonni on hyvää vauhtia huuhtoutumassa viemäristä alas juttukeikkojen ja uutisvihjeiden ajaessa aina kaiken edelle. Edes kaksivuotias pieni tytär ei saa vedettyä Jannen mielenkiintoa riittävästi puoleensa, vaikka mies koettaa itsekin välillä puhua itselleen järkeä. Lupaukset ja ryhtiliikkeet unohtuvat samalla hetkellä, kun toimittaja nousee miehessä pintaan. Ja niin käy lopulta väistämättä, yleensä hyvin nopeasti.

Samaan aikaan kun Janne penkoo Finn Mining -yhtiön asioita välillä Helsingissä, välillä pohjoisessa, palaa kolmekymmentä vuotta sitten maailmalle kadonnut isä yllättäen maisemiin. Lukijalle paljastetaan, että isä Emil on urallaan menestynyt palkkatappaja, joka on nyt päättänyt vähitellen vetäytyä eläkkeelle. On vain vielä toimitettava viimeiset tilaukset asiakkaalle eli muutama ihminen siististi pois päiviltä. Jannen ja Emilin polut risteävät niin siviili- kuin työelämässäkin.

Janne tutkii sinnikkäästi uutisaihettaan, vaikka perhettäkin uhataan suoraan väkivallalla. Samaan aikaan Finn Miningin hallituksen jäseniä kuolee yksi kerrallaan nopeaan tahtiin. Mitä oikein on tekeillä? Uhka tuntuu kasvavan vähitellen, kuin varkain. Tajuaako Janne, miten vaarallista peliä on pelaamassa? Mikä osuus Emilillä on kuviossa?

Kaivos pitää sisällään monia aiheita ja teemoja. Päällimmäisenä on tietysti vahvasti kyseenalainen suomalainen ja kansainvälinen kaivostoiminta rankkoine lieveilmiöineen. Tätä aihetta käsitellessään Tuomainen valitettavasti innostuu jopa kahteen kertaan vääntämään rautalankamallia ja luennoimaankin. Jannen työn kautta päästään seuraamaan printtimedian kurjistumista lähietäisyydeltä. Melkein potkujakin pahempana kohtalona Janne pitää joutumista töihin viihdetoimitukseen. Ainoa huumoriripaus taitaakin liittyä episodiin, jossa Jannen pitäisi lähteä tekemään katugallupia tverkkauksesta…

Keskeistä on myös isän ja lapsen välisen suhteen pohdinta. Miten Janneen on vaikuttanut isän poissaolo? Onko puuttumaan jäänyt isäsuhde syy siihen, ettei Janne osaa itsekään olla isä halustaan huolimatta? Samalla intohimolla sekä Janne että Emil heittäytyvät kumpikin omaan työhönsä. Onnistuminen työssä antaa sisällön koko elämälle. Emil pohtii myös syyllisyyttä, vaikka väittääkin ottaneensa vastaan vain sellaisia toimeksiantoja, jotka ovat täyttäneet hänen vaatimuksensa moraalisesta oikeudenmukaisuudesta. Oikein toimiminen ei ole yksinkertaista.

Kauankohan pitää taas odottaa seuraavaa Tuomaisen kirjaa?

Antti Tuomainen: Kaivos

Like 2015. 325 s.

Ostettu.

Kirjailijan kotisivut.

Antti Tuomaisen tuotanto:


Tappaja, toivoakseni.  Myllylahti, 2006. 
Veljeni vartija. Myllylahti, 2009. 
Parantaja.  Helsinki-kirjat, 2010. 
Synkkä niin kuin sydämeni. Like, 2013. 
Kaivos.  Like, 2015. 

Antti Tuomainen: Veljeni vartija

Suhteeni Antti Tuomaisen tuotantoon rakentuu näemmä hyvin takaperoisesti. Aloitin siihen tutustumisen kolmannesta romaanista eli Parantajasta, johon ihastuin ikihyviksi. Siinä yhdistyvät taiten omat suosikkigenreni dekkari ja dystopia, joten eipä ihme. Seuraavaksi oli tarkoitus lukea Tuomaisen aiemmat kaksi romaania, mutta aie jäi toteutumatta, ja niin vain ehti neljäs romaani Synkkä niin kuin sydämeni tupsahtaa painosta ennen kuin sain mitään aikaiseksi. Uutuus lumosi jo nimellään niin tehokkaasti, että siihen oli tartuttava oitis.

Kaksi ensimmäistä kirjaa, Tappaja, toivoakseni ja Veljeni vartija, ovat nököttäneet hyllyssäni jo pitkään pokkaripainoksina, ja kun vapun tienoilla teimme pienen matkan, nappasin summamutikassa niistä toisen mukaani matkalukemiseksi. Sittemmin huomasin, että mukaan tarttunut Veljeni vartija on näistä kahdesta myöhemmin ilmestynyt eli järjestyksessä Tuomaisen toinen romaani. Ensimmäinen tulee siis oikeaoppisesti viimeisenä!

Matkalukemiseksi Veljeni vartija oli oivallinen valinta. Kirjan hotkaisee muutamassa tunnissa ja se vangitsee lukijan huomion juuri sopivan intensiivisesti. 

Paula Arvaksen ja Kirsi Luukkasen toimittamassa kirjassa Miten rikoskirjani ovat syntyneet Tuomainen kertoo itse kirjastaan näin:

”Halusin kirjoittaa rikosromaanin, joka olisi kieleltään hiottu ja tiukaksi vedetty. Siinä ei saisi olla ainuttakaan turhaa sanaa. Kuulostaa selkeältä, mutta kun huomasin, että haluan kertoa tarinan kolmessa eri aikatasossa, käyttää eri näkökulmia ja tuoda mukaan erilaisia tekstillisiä ratkaisuja, kuten kirjeitä, oli sanat valittava tarkoin.”

Voi sanoa, että näissä tavoitteissaan Tuomainen on kyllä onnistunut vallan mainiosti. Lukiessani kiinnitin huomiota juuri tiukkaan pakattuun dialogiin, jonka sujuvaksi saaminen ei varmasti ole mikään helppo temppu. Ei turhaa selittelyä, vain puhetta ja toimintaa. Juuri näin. Annetaan Tuomaisen kertoa vielä lisää:

”Veljeni vartija on kertomus kolmen miessukupolven risteävistä kohtaloista. Se käynnistyy kohtalokkaalla korttipelillä, jonka vaikutukset tuntuvat myös seuraavissa sukupolvissa. Se on sukutarina, joka päättyy niin onnellisesti kuin sukutarina yleensä voi päättyä.”

Nykyhetken päähenkilö ja kirjan minäkertoja on rehellinen kiinteistönvälittäjä Klaus Haapala, joka ensi sivuilla hankkii itselleen potkut, koska ei suostu allekirjoittamaan työnantajansa vaatimaa vaitiololupausta, joka liittyy erään saaren tonttikauppoihin. Kotona irtisanomisilmoitus herättää kylmässä ja kauniissa vaimossa kaikkea muuta kuin myötätuntoisia ajatuksia. Päivää ei paranna lainkaan, että vierailulle tunkee poliisi, joka kertoo pidättäneensä Klausin pikkuveljen epäiltynä huumekaupoista. Lisää vastoinkäymisiä on tulossa, ja seuraavana päivänä Klaus herää sairaalasta pää paketissa.

Toisessa aikatasossa seurataan isoisän tarinaa. Kohtalokas korttipeli suistaa rehellisen miehen väkivaltarikokseen, ja kierre on valmis. Vankila ei miestä paranna, jos ei välttämättä pahennakaan, mutta isän tehtävän hoitaminen jää turhan vähälle, ja niinpä paljon isäänsä hyväluontoisemmasta pojastakin tulee pikkurikollinen. Tahtoa parannukseen on, mutta jotenkin vain käy niin, että kolmannessakin polvessa houkutus laittomiin puuhiin on kova. Klaus on tehnyt kaikkensa katkaistakseen kierteen omalta kohdaltaan, mutta sitten tapahtumat lähtevät vyörymään vastustamattomalla voimalla, kuten jo aiemmin kuvailin. Kaiken lisäksi jokainen Klausin lähipiiristä tuntuu sotkeutuneen asioihin jollain tavoin. Kehen voi luottaa?

Tiukaksi Tuomainen on tosiaan juonen punonut, eikä kyseessä ole mikään tavanomainen dekkari muutenkaan. Rikoksia tapahtuu ja niistä kerrotaan, murhakin tapahtuu, mutta sen selvittelyä ei kuvata. Klaus ei ole mikään yksityisetsivä, vaan hän koettaa vain pelastaa oman ja veljensä nahan jollakin keinolla. Asiaa vaikeuttaa se, ettei veli vaikuta kovin yhteistyöhaluiselta. Muutenkin suvun miesten välit ovat heikossa hapessa, ja naiset ovat lähinnä lähteneet tiehensä. Hieman piti loppuselvittelyjen äärellä pinnistellä pysyäkseen mukana tiiviissä tapahtumissa, ja aukkojakin tarinaan jää. Hyvä niin, ei liikaa selittelyä!

Antti Tuomainen on vaihdellut kustantamoa melkoisella vauhdilla. Hän on mukana Crime Time -osuuskunnassa perustajajäsenenä, mutta ainakaan tietääkseni hän ei ole sen nimissä vielä julkaissut omaa kirjaa. Kaksi ensimmäistä rikoskirjaa julkaisi Myllylahti, mutta Parantajan Helsinki-kirjat. Neljäs romaani ilmestyi Liken kustantamana, samaten kahden ensimmäisen kirjan pokkaripainokset.

Antti Tuomainen: Veljeni vartija

Myllylahti 2009, Liken pokkaripainos 2013. 201 s.

Ostettu.

Lähteenä jutussa:

Paula Arvas, Kirsi Luukkanen: Miten rikoskirjani ovat syntyneet

Crime Time 2012.

Saatu liittymislahjana (e-kirja) Elisa Kirjan dekkaripiiristä. Dekkaripiirin idea vaikuttaa mukavalta, vaikka vielä mietinkin, ostanko Vera Valan Villa Sibyllan kirouksen e-kirjana vai maltanko odottaa kirjan perinteisen version ilmestymistä. Haluaisin kuitenkin kerätä Arianna-sarjan ihan oikean elämän hyllyyni, en vain virtuaalihyllyyn. Kirja on nimittäin jo julkaistu e-kirjana ja on tuon dekkaripiirin toukokuun kirjana.

P.S. Wikipedian artikkeli Tuomaisesta on ällistyttävän vanhentunut!

Antti Tuomaisen virallinen kirjailija-Fb-sivu. Tuomainen kertoo, mitä on lukemassa Lukulampussa.

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Synkkä niin kuin sydämeni vei minun sydämeni jo ennen ilmestymistään, nimittäin aivan upealla nimellään. Odotukset olivat toki muutenkin melkoiset, sillä kirjailija Antti Tuomaisen edellinen dystopiadekkari Parantaja on parhaiden viime vuosien aikana lukemieni kirjojen listalla varsin korkealla. Sen ilmestymisestä on ehtinyt vierähtää jo useampi vuosi, joten olikin jo aika saada luettavaksi Tuomaisen seuraava teos. Olen tosin tuhlannut väliin jääneet vuodet, enkä ole vieläkään aikomuksistani huolimatta lukenut miehen kahta aiempaa dekkaria. Olen tosin edennyt projektissa sen verran, että ostin ne hyllyyni hiljattain ilmestyneinä pokkariversioina.

Parantaja siis nosti odotukset korkealle, enkä todellakaan joutunut pettymään. Oikeastaan tärkein syy taitaa olla se, että Synkkä niin kuin sydämeni on niin täysin erilainen kuin edeltäjänsä. Tuomainen ikään kuin palaa perinteisen dekkarin pariin, mutta tekee sen kuitenkin tuoreesti ja omannäköisesti.

Kirja alkaa lyhyellä prologilla, jossa kuvataan rikosta uhrin näkökulmasta. Nainen puukotetaan autossa. Hän tajuaa kohta kuolevansa ja tuntee tietysti suurta kauhua. Tärkein mieleen tuleva asia on kuitenkin oma poika, joka nyt jää orvoksi. Uhri haluaa merkitä tappajansa ja raapii tätä viimeisillä voimillaan raivokkaasti niskasta. Kynsien alle jää tappajan ihoa ja verta.

Alussa kuvattu murha tapahtui vuonna 1993, kun kirjan päähenkilö, minäkertoja Aleksi Kivi oli 13-vuotias. Ruumista ei koskaan löydetty, eikä siis voitu tutkia murhaakaan. Äiti vain katosi. Kymmenen vuotta myöhemmin Aleksi näkee televisiossa ohjelman, jossa haastatellaan menestynyttä liikemies Henrik Saarista. Jokin Saarisessa herättää Aleksin muistin. Mies on pelottavalla tavalla tuttu. Aleksi alkaa vakuuttua siitä, että Saarisella on ollut jotakin tekemistä hänen äitinsä katoamisen kanssa. Hän ottaa yhteyttä tapausta tutkineeseen rikospoliisiin, mutta ei tunnu saavan tämän mielenkiintoa hereille.

Kirjan tapahtumista suurin osa sijoittuu syksyyn 2013, kun on kulunut kaksikymmentä vuotta Aleksin äidin katoamisesta. Aleksi haluaa eniten maailmassa selvittää, mitä hänen äidilleen oikein tapahtui. Äidin katoaminen on leimannut koko hänen elämäänsä ja muovannut häntä ihmisenä. Hän on uhrannut jopa rakkautensa voidakseen omistautua vain tälle tehtävälle. Aleksi tuntee olevansa lähellä päämääräänsä onnistuttuaan palkkautumaan Henrik Saarisen kartanon talonmieheksi. Aleksi on varma, ettei Saarinen voi aavistaakaan, kuka hän oikeasti on.

Kuvio ei kuitenkaan ole kovin yksiselitteinen. Pakkaa sekoittavat Saarisen vaarallisen kaunis tytär Amanda, miehen autonkuljettaja Markku Harmala sekä myös poliisi, joka tuntuu edelleen tarkkailevan Saarista, vaikka sen kieltääkin. Monenlaista valonarkaa ja pelottavaakin tuntuu olevan menossa. Saarisen upea Kalmelan kartano väläyttää myös synkempää puoltaan myrskyisissä ja yöllisissä kohtauksissa.

Tuomainen kuljettaa juonta eteenpäin varmoin ottein. Mukaan mahtuu toimintakohtauksia Helsingissä ja ympäröivällä maaseudulla. Aleksi toimii paikoin harkitsemattomasti ja joutuu todelliseen hengenvaaraan useita kertoja. Tunnelma tihenee vähitellen varsin hyytäväksi! Parantajan noir-henkisyyttäkin tarinassa on sopiva ripaus. Kirjan yleistunnelma on myös varsin surumielinen, mikä johtunee Aleksin äidinkaipuusta ja epäonnesta rakkaudessa. Pidän kovasti Tuomaisen tavasta käyttää kieltä. Jännittävässäkin kirjassa voi olla kauniita lauseita! ”Syksy hamusi maisemaa koleaan syliinsä.”

Vaikea on sanoa tästä kirjasta mitään sellaista, mistä en pitäisi. Hieman kohottelin kulmiani päähenkilön nimelle. Joku kirjassa tietysti kysyykin, mistä moinen tulee. Aleksi vastaa, että äiti oli ollut suuri kirjallisuuden ystävä. Hän myös muistelee, miten he äidin kanssa kävivät useita kertoja viikossa kirjastossa, joten ihan tyhjän päälle toteamus ei jää. Silti nimivalinta mietitytti. Vaikka onhan näitä. Turkka Hautalan Paluun päähenkilö on Väinö Linna… Muutaman epäjohdonmukaisuudenkin kirjasta bongasin, mutta ne ovat merkityksettömiä kokonaisuuden kannalta.

Synkkä niin kuin sydämeni on loistava lenkki tänä vuonna ilmestyneitten kotimaisten dekkareitten ketjussa. Joukossa on ollut todellisia helmiä. Seppo Jokisen Vihan sukua ja Kati Hiekkapellon Kolibri ovat olleet erityisesti minun makuuni tämän Tuomaisen dekkarin ohella. Kun taas aikanaan laadin listan kymmenestä parhaasta vuoden 2013 mittaan lukemastani dekkarista, varmasti nämä kolme tulevat olemaan mukana. Menossa on siis varsin laadukas dekkarivuosi!

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Like 2013. 301 s.

Ostettu kirjakaupasta. Hankin kirjan sen virallisena julkaisupäivänä 6.6. Turun Suomalaisesta kirjakaupasta Hansa-korttelista. Kirjoja oli mukavat pinot siellä sekä viereisessä Akateemisessa. Perjantaina etsiskelimme kirjaa Lohjan Suomalaisesta. Lopulta oli pakko kysyä apua myyjältä. Kirja löytyikin kärrystä. Se oli siis jo tulossa myyntiin, mutta hieman oli viivettä. Onneksi asia selvisi!

Antti Tuomainen: Parantaja

Antti Tuomainen: Parantaja

Helsinki-kirjat. 223 s. 2010.

Suomen Dekkariseura ry on vuodesta 1985 alkaen myöntänyt Vuoden johtolanka -palkinnon. Palkinto on yleensä myönnetty dekkarille, kuten tänä vuonna Antti Tuomaiselle dekkarista Parantaja. Mutta palkinto on vuosien varrella annettu myös esim. tietokirjalle tai kustantamolle, joka on tehnyt ansiokasta työtä dekkarikirjallisuuden edistämiseksi. Palkinnon saaneiden luettelo löytyy seuran nettisivuilta. Myös kulloisetkin raadin perustelut ovat luettavissa.

Suomen Dekkariseurassa on yli tuhat jäsentä. Joukkoon mahtuu niin kirjailijoita, kriitikoita, toimittajia kuin meitä aivan tavallisia lukijoitakin. Olen ollut seuran jäsen toistakymmentä vuotta. Seura järjestää jonkin verran toimintaa, josta näkyvintä taitaa olla Helsingin kirjamessujen perinteinen Dekkarilauantai. Seuralla on silloin käytössään yksi messulava koko päivän, ja esiintyjiksi on kutsuttu suomalaisia ja joskus ulkomaisiakin dekkarikirjailijoita. Jäsenmaksu on kohtuullinen, ja sitä vastaan saa kotiin neljästi vuodessa seuran julkaiseman Ruumiin kulttuuri -lehden sekä pientä alennusta seuran julkaisuista. Ruumiin kulttuurissa julkaistaan hyviä dekkariaiheisia artikkeleja. Lisäksi lehti pyrkii julkaisemaan arvioin kaikesta suomen kielellä ilmestyvästä dekkarikirjallisuudesta. Lehti myös määrittelee dekkarikirjallisuuden hyvin avarakatseisesti, mikä näkyy myös seuran linjassa Johtolanka-palkintoa jaettaessa. Arvioiden taso on kylläkin melko kirjava, sillä ymmärtääkseni lehti ei juurikaan maksa kirjoituspalkkioita (tai ne ovat hyvin vaatimattomia) ja kirjoittajat vaihtuvat tiheään tahtiin. Joukossa on kyllä myös ansioituneita pitkän linjan dekkareihin erikoistuneitakin kriitikoita.

Vaikka silmäilen läpi Ruumiin kulttuurin joka numeron jokaisen dekkariarvion, tunnustan, että tämänvuotinen voittaja Antti Tuomainen oli aivan outo nimi. Tuomaiselta on kuitenkin ilmestynyt jo kaksi romaania ennen tätä palkittua viimevuotista Parantajaa. Esikoinen Tappaja, toivoakseni on vuodelta 2006, ja toinen Veljeni vartija on ilmestynyt vuonna 2009. Tuomainen on paitsi kirjailija myös toimittaja, ja hän on kirjoittanut mm. Imageen, jota myös seuraan melko tarkasti. Jotenkin Tuomainen vain on päässyt ohittumaan!

Parantaja on siis ensikosketukseni Tuomaisen tuotantoon. Täytyy tunnustaa, että se teki kyllä vaikutuksen. Tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuden Helsinkiin. Ilmastonmuutos on ottanut jättiloikan ja aiheuttanut maailmanlaajuista tuhoa. Etelä-Eurooppa tuntuu kadonneen kartalta. Myös Suomi on saanut katastrofista osansa. Tulvat ovat pyyhkineet Helsingin yli, ja osa lähiöistä on raunioitunut. Vähänkin varakas väki on muuttanut pohjoiseen rakennettuihin suojakaupunkeihin. Tilalle on tulvinut pakolaisia eri suunnilta. Ihmiset asuvat missä tahansa, puistoissa, sähköttömissä kerrostaloissa, työpaikkojen kellareissa, kuten tarinan poliisi Harri Jaatinen. Osa ihmisistä yrittää sinnitellä kiinni normaalielämässä kaupungin paremmin säilyneissä osissa. Ainoa menestyvä liiketoiminta tuntuu olevan vartiointiala, jolla riittää kysyntää. Sairaaloita vartioivat armeijan sotilaat. Tarkoituksena on pitää ulkopuoliset poissa ja potilaat sisällä. Monet nykyhetken kauhut ovat toteutuneet. Suuri flunssa-aalto neljä vuotta takaperin on niittänyt suuren määrän väestöä. Uudet ja vanhat taudit riehuvat, lääkkeitä ei ole tai ne ovat kalliita. Monet sairaudet ovat kehittyneet sellaisiksi, etteivät lääkkeet edes tehoa niihin. Anarkia vallitsee tai ainakin väijyy aivan kulman takana. Tunnelma on kuin film noir -tyyppisessä elokuvassa, ja mieleen tulevat Blade Runner ja Water World. Romaani tapahtuu kolmena joulukuun päivänä, ja lähes taukoamatta sataa vettä. Vasta lopun epilogissa aurinko näyttäytyy.

Kaikki tämä on siis tapahtumien taustalla. Lukija tempaistaan kuitenkin suoraan tapahtumien keskelle ja yksityiskohdat täydentyvät romaanin mittaan. Minäkertoja runoilija Tapani Lehtinen ryntää vaimonsa työpaikalle Sanomataloon, koska hän tietää, että Johannalle on tapahtunut jotakin, jotakin ikävää. Johanna on kadonnut. Vaimon pomo rauhoittelee Tapania vastentahtoisesti. Johanna on todennäköisesti vain juttukeikalla. Häneen ei kuitenkaan saada yhteyttä. Johanna on tutkinut viime aikoina Parantajaksi kutsuttua sarjamurhaajaa, joka on lähettänyt hänelle sähköpostiviestejä murhattuaan teollisuuspomoja perheineen koteihinsa. Poliisilta Tapani saa lisävihjeitä, ja hän alkaa epävirallisesti etsiä Johannaa poliisin apuna. Järkyttävä resurssipula ahdistaa myös poliisia. Tehtävä vaikuttaa epätoivoiselta, mutta johtolankojakin löytyy. Pian Tapani saa huomata, että ei ole tiennyt läheskään kaikkea vaimostaan, jota hän rakastaa eniten maailmassa. Jutulla näyttää olevan yhteyksiä myös Tapanin omaan menneisyyteen. Onko mikään niin, miltä näyttää?

Tuomaisen kirjoitustyyli on napakkaa ja selkeää. Hän käyttää paljon vuoropuhelua ja osaa sen taidokkaasti. Luontevan vuoropuhelun kirjoittaminen ei ole kovin helppoa! Henkilökuvaus on myös vahvaa. Erityisesti Tapani ja Johanna tulevat lukijalle kuin tuttaviksi, vaikka kirja ei ole kovin pitkä sivumäärällä mitattuna. Myös katastrofaalisessa tilassa oleva Helsinki on romaanissa keskeisessä osassa. Monet tutut rakennukset ovat raunioina tai ne on muunnettu muuhun käyttöön: Temppelinaukion kirkon kupoli on romahtanut, Jäähallista on tullut pysyvä kriisimajoituskeskus. Kadut ovat täynnä monttuja ja metrotunneli on saatu ainakin toistaiseksi pumpattua kuivaksi ja käyttöön.

Parantajassa kamppailevat pohjimmiltaan ääretön itsekkyys ja ahneus rajatonta rakkautta vastaan. Kummatkin tuntuvat olevan voimissaan lopun aikojen lähestyessä. Tämä on jälleen hieno osoitus siitä, miten dekkari voi olla paitsi laadukasta viihdettä myös kantaaottavaa kirjallisuutta.