Sirpa Kähkönen: Vihreä sali

Vihreä sali on laskutavasta riippuen joko yhdeksäs tai kymmenes osa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa. Vuonna 2014 ilmestynyt (ja Finlandia-ehdokkaana ollut) vaikuttava Graniittimies kuuluu minun mielestäni sarjaan, vaikka sijoittuukin Neuvostoliittoon. Se kuitenkin kertoo Tuomen perheen jäsenien kohtaloista, ja Tuomen perhe on ollut enemmän tai vähemmän keskiössä koko Kuopio-sarjassa. Mutta jos siis miljöönä on oltava Kuopio, niin silloin Graniittimies ei sarjaan kuulu. Saivartelua minusta, mutta samapa tuo. Itse kuitenkin jääräpäisesti lasken Graniittimiehenkin Kuopio-sarjaan.

Ylipäätään sarjasta puhuminen tuntuu tässä yhteydessä vähän haetulta ja havaintojeni perusteella joissakin yhteyksissä myös haitalliselta. Kyse ei ole mistään jatkuvajuonisesta romaanisarjasta, vaan teokset seisovat upeasti omilla jaloillaan. Kirjoitustyyli ja teosten rakenne vaihtelevat kirjasta toiseen välillä melkoisesti, eivätkä alussa mainitsemani Tuomen suvun jäsenetkään ole koko aikaa keskiössä. Tarina, tai edes pohjalla oleva suurempi ’kertomus’, ei etene kronologisesti. Joissakin teoksissa edetään vain vuorokauden verran, ja seuraavassa voidaan olla jo vuosikymmenien päässä edellisestä.

Sarjamaisuuden mainitseminen Kähkösen teosten yhteydessä olen huomannut haitalliseksi monesti, kun olen suositellut hänen kirjojaan ystävilleni. Moni kauhistuu ajatusta, että pitäisi lukea koko sarja tai että kirjat pitäisi lukea jossakin tietyssä järjestyksessä. Moni toteaa myös, että ei lue mitään sarjoja, siis ihan jo lähtökohtaisesti asettaa sarjat johonkin lokeroon, joka ei hänelle sovi. Mitä piilo- tai sivumerkityksiä ’kirjasarja’-termillä sitten kunkin mielessä on, on jo toinen ja mielenkiintoinen aihe!

Vihreä sali siis kuuluu Kuopio-sarjaan, sillä sen tapahtumat sijoittuvat pääosin vuoden 1964 joulunalusviikolle Kuopioon. Mutta kirjassa myös muistellaan pitkähkössä jaksossa tapahtumia 1900-luvun alun Pietarissa ja Terijoella. Anna ja Lassi Tuomi ovat Vihreässä salissa sivuhenkilöitä, ja heidän pieni lapsenlapsensa Hillakin siinä vilahtaa pariin otteeseen. On siis hypätty ajassa taaksepäin Tankkien kesästä, joka sijoittuu vuoteen 1968, ja Muistoruohosta, joka sijoittuu vuoteen 1972.

Romaani jatkaa myös moniäänisyyttä, johon Kähkönen jossain vaiheessa sarjaa siirtyi. Kolme aikuisiän kynnyksellä omaa tietään etsivää nuorta, Irene, Jaakko ja Leo, ovat keskiössä romaanin alku- ja loppuosissa. Keskimmäisen osan minäkertoja on kukkakauppias Santeri Juurinen, joka vastoin kaikkia odotuksia on lähtenyt Lassi Tuomen kanssa Suomi-Neuvostoliitto-seuran matkalle Leningradiin. Todellinen syy matkaan paljastuu lukijalle, mutta edes vaimo Linnea ei tiedä, mikä ihme aviomiehen saa lähtemään rajan taakse.

Irene ei voi olla kotona. Isä on lähtenyt ja jättänyt viisaan tyttärensä selviytymään äitinsä kanssa kahden. Äidin kanssa vielä menisikin, mutta turhan usein Etel Fred tulee ja ottaa äidin valtaansa ja samalla Irenen armottomiin kynsiinsä. Irene on jättänyt koulun kesken ja mennyt juoksutytöksi Juurisen kukkakauppaan, missä työskentelee myös naapurissa asuva Anna Tuomi. Kaupassa kuhistaan kauppiaan Leningradin-matkasta kesken kiivaimman joulusesongin. Irenen murheita ei tunnuta huomaavan ennen kuin tämä ei yhtenä aamuna enää tule töihin.

Irene, Jaakko ja Leo ovat olleet ystäviä lapsesta saakka. Jaakon perheen salaisuus on hermoromahduksen saanut äiti, joka on viety hoitoon. Muille kerrotaan rouva Vihman menneen siskoaan tapamaan. Isän kanssa ei suju kovin hyvin, eikä isä ota kuuleviin korviinsakaan Jaakon urahaaveita. Irenen ja Jaakon keskinäiset välit ovat muuttumassa ystävyydestä johonkin muuhun, vähän pelottavaan mutta silti ihanaan.

Leolla taitaa kuitenkin olla kolmikosta vaikeinta. Erityisherkkä poika on kärsinyt armeijassa, eikä tunnu nyt löytävän mitään paikkaa, missä olla. Baaritiskin takana vilkkuvat ystävälliset silmät vetävät ulospäin jurolta vaikuttavaa Leo puoleensa, mutta miten lähestyä tyttöä? Ahdistuneisuus suorastaan tihkuu nuorukaisesta ja etsii purkautumistietä.

Pääsin Vihreän salin imuun vähän hitaasti, mutta sitten kävi kuin niin monesti ennenkin Kähkösen tekstin äärellä. Lumouduin kertakaikkisesti. Nuorten kipuilu sodanjälkeisessä pikkukaupungin ilmapiirissä, jossa kaikista isoista ja tärkeistä asioista on vaiettu jo sukupolvien ajan mutta jossa juorutaan pienimmistäkin naapurien yksityiselämästä tihkuvista yksityiskohdista, on koskettavasti ja aidosti kuvattua. Näköalat ovat kapeat, eikä ulospääsyä vaikeista tilanteista tunnu löytyvän.

Eniten minuun lähihistoriasta kiinnostuneena lukijana vetosi teoksen keskimmäinen osa, jossa ollaan kukkakauppias Santeri Juurisen mukana Leningradin-matkalla. Paluu nuoruuden kaupunkiin on monella tapaa järisyttävä kokemus. Liikuttava on kohtaus, jossa Juurinen ja Tuomi menomatkalla vertailevat verhotusti kokemuksiaan kohdekaupungista. Juurinen on viettänyt siellä nuoruutensa ennen vallankumousta, Tuomi taas on ollut siellä 1920-luvulla. Kyseessä on siis todella kuohuttava matka kummallakin miehellä. Matkan ajaksi solmitaan miesten välinen YYA-sopimus, vaikka taustat ovat kovin erilaiset.

Juurisen muistojen mukana pyörähdetään myös vallankumouksen jälkeisellä Terijoella. Kuihtuva huvilakaupunki on merkillinen alue sulkeutuvan Neuvosto-Venäjän kupeella. Yllättäen Terijoki liittyy myös Ireneen ja hänen tarinaansa.

Aikaisemmissa romaaneissaan Kähkönen on nostanut esiin eri-ikäisten naisten ja lasten kokemusta. Nyt ääneen pääsevät enemmän miehet, niin nuorukaiset kuin jo elämänsä viimeisiä vuosia elävä vanhempi mies. Yhtä kaikki maailmanmenoa katsotaan tavallisen ihmisen arkisesta perspektiivistä, ihmislähtöisesti ja -läheisesti, tarkkanäköisesti mutta armollisesti. Kukaan ei ole virheetön, mutta joskus sovintokin on mahdollista.

Sirpa Kähkönen sai Vihreä sali -romaanistaan vuoden 2021 Savonia-palkinnon. Raati perusteli valintaansa näin:

”Vihreä sali on Kähkösen Kuopio-sarjan kiehtova jatko-osa. Sen keskiössä on kolmen 17-vuotiaan nuoren kasvutarina maailmassa, jossa perheen häpeä on osattava kätkeä ja vastuunsa on kannettava kuin aikuiset. Kirja kulkee onnistuneesti halki ajan ja paikan, 1960-luvun Kuopiosta Leningradiin, sieltä 1910-luvun Pietariin, Terijoelle ja takaisin Kuopioon.  Ajan, paikan ja tunnelmien kuvaukset ovat loisteliaita. Vihreä sali on tyyliltään uutta Kähköstä. Hänen jo ennestään upea tekstinsä on Vihreässä salissa hioutunut huippuunsa.”

Allekirjoitan mielihyvin kaiken raadin perusteluissa, mutta taas silmääni töksähtää tuo määritelmä ”Kuopio-sarjan kiehtova jatko-osa”! Miksi se tuntuu niin väärältä, vaikka siitähän tietysti on kyse? Lukijan ei ole tarvinnut lukea ainuttakaan Kähkösen teosta ennen Vihreään saliin tarttumista, ja hän pystyy saamaan siitä kaiken tarvittavan irti. Hän tulee todennäköisesti lukemaan Kähkösen aiemmat teokset tämän jälkeen, mutta sekin onnistuu ongelmitta! Suosittelen kokeilemaan, jos ette usko!

Sirpa Kähkönen: Vihreä sali
Otava 2021. 315 s.

Arvostelukappale.

Kuopio-sarja:

Mustat morsiamet, Otava 1998
Rautayöt, Otava 2002
Jään ja tulen kevät, Otava 2004
Lakanasiivet, Otava 2007
Neidonkenkä, Otava 2009
Hietakehto, Otava 2012
Graniittimies, Otava 2014
Tankkien kesä, Otava 2016
Muistoruoho, Otava 2019
Vihreä sali, Otava 2021

Sarjaan liittyy läheisesti myös tietokirja Vihan ja rakkauden liekit, Otava 2010.

Kirjabloggaajien suviajot Kuopiossa

Kuluneella viikolla olen ollut kirjallisella sisäpiknikillä Juhani Ahon kanssa ja iltahämäräisellä hautausmaakävelyllä ihailemassa Minna Canthin kiiltävää hautapaatta. Sade ja viima eivät haitanneet tippaakaan kirjabloggaajien suviajoja Kuopiossa runon ja suven päivän merkeissä. Lämpimät kiitoshalaukset vielä emännille Amman lukuhetki
-blogin Aino-Maria, Tuulevin lukublogin Tuulevi, Kirjakko ruispellossa -blogin Mari, DesdemOna-blogin Johanna ja Kirjanurkkauksen Satu! Toitte Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjan ja minun kesääni aurinkoa ja lämpöä!

En enää edes muista, keneltä idea kesäisestä Kuopio-kokoontumisesta aikoinaan lähti, mutta kirjabloggareiden yhteisön aktiivisuudesta kertonee jotain, että idea ihan oikeasti toteutui. Kuopiolaiset kirjabloggaajat siis toimivat emäntinä ja järjestivät ohjelman meille vieraille. Alkuinnostuksen hieman laannuttua ja elämän realiteettien noustua pintaan paikan päälle Kuopioon siis saapui kokonaista kaksi vierailevaa bloggaajaa, mutta se ei tahtia haitannut.

Kirjavaihtareita tyrkyllä!

Alkulämmittelyksi oli siis tarkoitus kokoontua puistoon nyyttäripiknikille ja vaihtaa kirjoja. Sateisen ja kolean sään takia runon ja suven päivän iltapäiväpiknik oli siirtynyt Snellman kesäyliopiston suosiollisuuden ansiosta sisätiloihin. Levitimme siis kirjat ja eväät lattialle ja pöydille. Lämmittelyvaiheesta tunnelma kuumeni kuitenkin silmänräpäyksessä, kun paikalle asteli kesäpukuinen herrasmies kävelykeppiään heilutellen. Kirjabloggaajat, ainakin minä, hieraisivat silmiään ällistyneinä: keikarihan oli itse Juhani Aho!

Halattuaan ensin tervehdyksien kera läpi naisista koostuneen seurueemme Aho istahti sohvalle tarinoimaan kanssamme Kuopion kirjallisesta elämästä ja omasta hyvään vauhtiin päässeestä kirjailijanurastaan. Jutusteltavaa ja kyseltävää riittikin helposti ainakin tunniksi. Mikä kohtaaminen! Poskisuudelma vielä näin virtuaalisesti välitettynäkin sinne Kallaveden rannoille!

Kirjailijat Kirsi Pehkonen ja Marja-Leena Tiainen
kertoivat kirjoistaan
ja keskustelivat kanssamme kirjallisista aiheista.
Tunnelma oli lämmin ja avoin,
vaikka kuvasta ei sitä ehkä välitykään!

Ahon poistuttua seurueeseemme liittyivät kirjailijat Marja-Leena Tiainen, Kirsi Pehkonen ja Tatu Kokko, joista viimeksi mainittu oli sonnustautunut vaaleaan kesäpukuun… Valitettavasti kiireinen Kokko joutui poistumaan pian toisten saavuttua, mutta Tiainen ja Pehkonen kertoivat meille puolentoista tunnin ajan kirjallisesta tuotannostaan ja kirjoittamisesta sekä kirjojen julkaisemisesta ylipäätään.

Marja-Leena Tiaisen uusinta tuotantoa:
kolme nuorille kirjoitettua selkokirjaa
ja 'tavallinen' nuortenromaani Viestejä Koomasta.

 Aika vierähti kuin siivillä kuunnellen ja keskustellen, ja olikin onni, että kirjailijat liittyivät seuraamme vielä illallisellakin (kyllä, runsaan piknikin jälkeen siirryimme suoraan ravintolaan illalliselle!). Kirjoista ja lukemisesta riitti meillä juttua vaikka kuinka, mutta sitten alkoi illan lähestyvä jalkapallo-ottelu vetää kirjailijoita puoleensa bloggaajia enemmän.

Minna Canth pitää kuopiolaisia tiukasti silmällä.

Ennen yöpuulle vetäytymistä Aino-Maria kierrätti meitä vielä kirjallisella iltakävelyllä. Poikkesimme kurkistamassa Minna Canthin patsasta Minna Canthin tyylikkäässä puistossa. Sieltä vaelsimme vielä todelliseen toiviokohteeseen eli hautausmaalle ja Minna Canthin haudalle. Hautausmaamiljöö olikin todella vaikuttava uhkeassa vehreydessään.

Minna Canthin sohvakalusto!

Yön keräsimme voimia kukin tahoillamme, ja aamulla kello kymmeneltä tapasimme jälleen Kuopion korttelimuseon edustalla. Ohjelmassa oli seuraavaksi tutustuminen Minna Canthille kuuluneeseen esineistöön, jolla on kalustettu salonki museon päärakennuksessa. Mari toimi epävirallisena museo-oppaanamme ja luki esittelyt. Keskustelumme karkasi kovin maallisiin yksityiskohtiin pohtiessamme, miten kirjailija oikein toimi kirjoittaessaan lempipaikassaan eli keinutuolissa. Meistä vaikutti kovin hankalalta. Salongin sohvakalusto taas ei vaikuttanut kovin mukavalta, vaikka se esittelytekstissä sellaiseksi mainittiinkin. Tosin riippuu tietysti vertailukohdasta. Kyllä topattu tyylihuonekalu voittanee puukansisohvan pehmeydessä. 

Keinutuoli, joka kuulemma oli Minna Canthin
lempikirjoituspaikka.
Vaikuttaa epäkäytännölliseltä.

Museokierros jatkui sitten Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan merkeissä. Tuulevi oli etukäteen valikoinut otteita Kähkösen teoksesta Kuopion taivaan alla, jossa Kähkönen muun muassa kertoo Kuopion historiasta ja omista romaaneistaan sitä taustaa vasten. Eläydyimme romaanien tunnelmaan museoon rakennetuissa käsityöläis- ja työläisasunnoissa.

Kiitos kaikille suviajoihin osallisille! Tapaamisiin!

P.S. Kuopio on aivan mainio kirjallisuusturistikohde! Suosittelen lämpimästi ja voisin tehdä itse uudenkin matkan kohteeseen.

Lisätietoa suviajojen kirjailijavieraista ja vierailuun muuten vain liittyneistä kirjailijoista:

Tatu Kokko on kuopiolainen kirjailija ja kustantaja. Kannattaa ehdottomasti tutustua Kokon projektiin, jossa luetaan ääneen jännittävää nuortenkirjaa Rob McCool ja Krimin jalokivi. Myös Kokon Livekirjailija-blogi on seuraamisen väärtti! Tässä vaiheessa myös kiitokset kirjailijalle kirjalahjasta. Saimme nimittäin mukaamme kukin Heinäkuun päivä -nimisen romaanin. Sillekin pitää raivata lukuaikaa!

Monipuolisen kirjailijan Kirsi Pehkosen tuotantoon kannattaa paneutua kirjailijan kotisivujen kautta. Siellä on myös kirjailijan blogi. Itse olen lukenut toistaiseksi Pehkoselta vain hänen esikoisdekkarinsa Karhuvaaran uhri, jonka arvion julkaisen blogissani syksymmällä. Se siis osallistui viime vuonna Johtolanka-kisaan.

Marja-Leena Tiainen ei esittelyjä kaipaa, neljäkymmentäyksi julkaistua teosta kertovat riittävästi. Olen kirjoittanut blogiin Tiaisen teoksesta Khao Lakin sydämet, mutta lukenut olen aiemmin lukuisia muita. Suosittelen lämpimästi hänen Alex-trilogiaansa, joka on ajankohtainen jos mikään. Myös selkonuortenkirjat on tehty todelliseen tarpeeseen.

Sirpa Kähkösen tuotannosta olen vuodattanut pitkän tekstin ja erikseen Hietakehdosta ja Graniittimiehestä. Turha sanoakin, että Kähkönen on kirjailijaidoleitani. 

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

”Jotta sitähän on tovereillensa velkaa sen että yrittää eres. Kun kerta henkissä on.”

Sirpa Kähkönen on suuria kirjailijasuosikkejani, enkä väsy ylistämästä hänen mahtavaa, upeaa Kuopio-sarjaansa, jossa on ilmestynyt tähän mennessä kuusi romaania, viimeisimpänä Hietakehto vuonna 2012. Sarjan taustalla on kirjailijan kiinnostus oman suvun tarinoihin ja kohtaloihin Suomen lähihistoriassa. Sama innoittaja on ollut taustalla myös Vihan ja rakkauden liekit -tietokirjan synnyttämisessä eli halu saada tietää ja kertoa toisillekin, mitä omassa menneisyydessämme on tapahtunut, miksi olemme sellaisia kuin olemme.

Kähkösellä on taito kertoa yleisestä hyvin yksityisesti. Varsinkin sarjan loppupään romaanit ovat joka tasolla huikeita elämyksiä, eikä Kuopio-sarja ole romaanisarja aivan perinteisessä mielessä ajateltuna. Henkilöiden tarinat jäävät vielä toistaiseksi viimeisessä romaanissa ’kesken’, mutta jatkuuko sarja ja kuinka pitkälle ajallisesti, lienee arvoitus muille paitsi ehkä kirjailijalle itselleen. Lukijat kuitenkin odottanevat vielä jatkoa, ainakin minä olen toiveikkaana vilkuillut kirjaluetteloita sillä silmällä.

Tämän syksyn Otavan uutuusluettelossa sitten olikin uusi romaani Kähköseltä. Sotien väliseen aikaan ja Neuvostoliittoon sijoittuva Graniittimies vaikutti kuitenkin ensitietojen perusteella olevan uusi aluevaltaus kirjailijalta. Kustantaja ei anna satunnaiselle lukijalle juurikaan vinkkiä, että kirja sittenkin liittyy oikeastaan ihan suoraan Kuopio-sarjaan. Lisäksi hämäännyin termistä ’suomalaisnuoret’ ja ajattelin, että Graniittimies on nuortenromaani. Eivät siis ihan ennakkokäsitykseni toteutuneet. Mielenkiintoista tuokin, millaisista palasista muodostaakaan asioista mielikuvia.

Graniittimiehen päähenkilö on Kuopio-sarjan keskushenkilön Anna Tuomen käly Klara Tuomi. Klara hiihti Petrogradin kaupunkiin miehensä Iljan kannoilla talvella 1922 pettyneenä kotimaahansa ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Tärkein vaikutin oli kuitenkin vakaumuksellinen idea sosialistisen ihannevaltion rakentamisesta ja kiihkeä halu osallistua tuohon rakennustyöhön. Nuoriahan nämä henkilöt olivat, millä mittapuulla tahansa ajateltuna, parikymppisiä. Mutta he olivat jo nähneet ja kokeneet melkoisesti ennen päätöstään lähteä Suomesta uuteen, luvattuun maahan.

Alku on karu. Pariskunnalle osoitetaan asunnoksi koulun pannuhuone. Muutenkin miljoonakaupunki näyttää nuorille suomalaisille ankarat kasvonsa. Kaupunkia ei liikuta, miten heidän tai kenenkään käy. Petrograd, myöhemmin Leningrad, on romaanissa tärkeämmässä roolissa kuin vain tapahtumapaikkaa. Kaupunki tuntuu elävältä organismilta, jonka katukuiluista huokuu perustusten alla piilevän suon kylmyys. Kanavat tuntuvat ikiaikaiselta rangalta, joka pitää jättimäistä kaupunkia koossa. Suomalaisten tulokkaiden silmissä monimiljoonainen kaupunki on pakahduttava ja kopea.

Romaani jakautuu neljään osaan. Ensimmäinen puolisko on Klaran minämuodossa kerrottua muistelua pariskunnan alkuvaiheista Neuvostoliitossa. Myös Iljan nuorempi veli Lassi eli Lavr (Kuopio-sarjassa Lassi on siis Annan aviomies) loikkaa maahan ja värväytyy puna-armeijaan. Ankea totuus kansalaisten ’vapaudesta’ on kuitenkin nuorukaiselle liikaa. Myös Klaran usko horjuu hänen kamppaillessaan katulapsityössä kaupungin pimeällä puolella. Vallankumous on synnyttänyt ennennäkemättömän katulapsiongelman. Petrogradin viemäreissä ja kellareissa kuhisee orpoja lapsia, jotka ovat tulleet eri puolilta valtavaa maata. Klara kokee kutsumuksekseen auttaa näitä lapsia, vaikka työ on toivotonta ja raskasta.

Loppuosa romaanista ajoittuu muutamaan1930-luvun puolivälin päivään, jolloin Stalinin puhdistukset ja vainot ovat täydessä vauhdissa. Näkökulmat vaihtelevat nyt nopeasti, ja keskiöön nousevat alkupuolen sivuhenkilöt. Moniäänisyys tuo uusia tulkintoja myös Klaran kertomukseen. Itse muistiinpanot ovat tulenarkaa tavaraa, jotka vääriin käsiin joutuessaan tietävät koko perheen ja lähipiirin varmaa tuhoa. Kuka tahansa voi olla ilmiantaja.

Pääsin kuuntelemaan Sirpa Kähköstä, kun hän kertoi Turun kirjamessuilla lokakuun alussa Graniittimiehestä ja sen syntyprosessista. Neuvostoliittoon loikanneiden suomalaisten kohtalot alkoivat kiinnostaa kirjailijaa yhä enemmän, kun hän kirjoitti vuonna 2010 ilmestynyttä tietoteosta Vihan ja rakkauden liekit. Siinä Kähkönen selvittää Tammisaaren poliittisten vankien kohtaloa 1930-luvulla.

Kähkönen kertoi, että hänen oma isoisänsä vietti 1920-luvun alussa vuoden Neuvostoliitossa ja hänen nuoruudenrakkautensa katosi myöhemmin vankileireille, mutta Graniittimiehessä ei kerrota suoraan Kähkösen sukulaisista. Tarina on yleispätevämpi ja fiktiota.

Kirjailijaa kiehtoi myös sosialistisen valtion nopea kehitys utopiasta dystopiaksi. 1930-luvulla ulkomaalaistaustaisten ihmisten kohtalo Neuvostoliitossa oli karu, eikä paremmin kohdeltu oman maan kansalaisia. Romaanin rakenteessa puolivälissä tapahtuva muutos on tarkoituksellinen ja kuvaa diktatuurivaltion atomisoitumista, jossa jäljellä ovat vain yksilöt suorassa suhteessa valtioon.

Graniittimiehessä olennainen teema on katulasten kohtalo, josta kirjoittaminen oli Kähkösen mukaan hyvin raskasta.

Kirjojensa vahvoista naisista kuten Klarasta Kähkönen totesi: ”Romaaneissani naiset toimivat, miehet ovat teoreetikkoja. Silti se ei sulje pois sitä, että Klarakin on tavattoman älykäs ihminen. Haluan myös kirjoissani kumota stereotypian naisista keskenään kilpailevina kavalina kyykäärmeinä. Naisten välinen ystävyys on siksi kirjoissani korostetussa asemassa. Naiset eivät olisi selviytyneet vaikeista ajoista ilman verkostojaan.”

Graniittimies on myös ajankohtainen romaani. Kähkönen kertoi, että oli mielenkiintoista on kuvata arjen tiedostamattomuutta. ”Eivät vuonna 1935 Neuvostoliitossa eläneet tavalliset ihmiset tienneet, millaisia aikoja oikeastaan elivät saati mitä oli tulossa. Oli vain elettävä omaa arkeaan ja koetettava selviytyä eteenpäin.”

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Otava. 334 s.

Arvostelukappale lehteä varten. Tässä jutussani olen käyttänyt pohjana omaa lehtiarviotani sekä messuhaastattelusta tekemääni juttua. Molemmat ovat ilmestyneet Salon Seudun Sanomissa 7.10.2014.

Olen hyvin iloinen, että Graniittimies valittiin yhdeksi Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Toivon kirjalle menestystä kisassa mutta ennen kaikkea runsaasti lukijoita. Se on ehdottomasti oman lukuvuoteni parhaita lukukokemuksia. 

Kuopio-sarja:

Mustat morsiamet, Otava 1998
Rautayöt, Otava 2002
Jään ja tulen kevät, Otava 2004
Lakanasiivet, Otava 2007
Neidonkenkä, Otava 2009
Hietakehto, Otava 2012
*Graniittimies, Otava 2014

Sarjaan liittyy läheisesti myös tietokirja Vihan ja rakkauden liekit, Otava 2010.

* Graniittimiestä pidetään yleisesti Kuopio-sarjaan kuulumattomana romaanina, mutta minusta se on kiinteä osa sarjaa henkilöidensä takia. 

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

”Onnellinen se, jonka sydän seisahtuu omassa rakkaassa paikassa ja jonka kädestä putoaa lähdön hetkellä mieluisa kirja.”

Kolmen vuoden odotus palkittiin vihdoin, kun Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja sai syksyllä kuudennen osan Hietakehdon. Kähkönen on Suomen ykköskertojia ja ehdoton suosikkini nykykirjailijoitten keskuudessa. Niinpä säästin Hietakehdon omaksi joulukirjakseni ja ahmaisin sen kokonaan tapaninpäivän ratoksi. Ostin kirjan itselleni joululahjaksi, koska halusin varmistaa joululukemiseni korkean tason. Halusin myös lukea kirjan ilman mitään ulkopuolelta tulevia odotuksia tai paineita, kuten kirjaston varausjonoa. Kuopio-sarjan pitää olla omassa hyllyssä, joten sekin puolsi hankintaa.

Kaksi edellistä sarjan osaa (esittelen koko sarjan täällä) on ollut yhden päivän romaaneja, mutta tämä uusin ulottuu muutaman päivän mittaisiin tapahtumiin elokuun lopussa vuonna 1943. Tällä kertaa ei olla Kuopion kaupungissa vaan kesähuvilalla kaupungin ulkopuolella. Kesäkallio on Selma Kelon, entisen rouva Lehtivaaran, suvun perintö, paikka, jossa on aina vietetty huolettomia ja kauniita kesäpäiviä. Ainakin miehet ja lapset ovat olleet huolettomia, kuten miehetkin kirjan mittaan vähitellen tajuavat. Naisten kova työ on suonut tämän huolettomuuden illuusion muille.

Hietakehto on jälleen teos, jonka voi lukea myös täysin itsenäisenä romaanina. Kuitenkin lukemista helpottanee, jos edelliset osat ovat tuttuja. Tosin koska henkilögalleria on kovin laaja ja koska edellisen osan lukemisesta oli vierähtänyt jo vuosia, olin paikoin itsekin hieman hämmentynyt siitä, kuka kukin on ja mitä oikein olikaan henkilöille ehtinyt tapahtua sitten Neidonkengän tapahtumien. Ne taas sijoittuvat kesäkuun alkuun vuonna 1942.

Hietakehdossa lapset ovat keskiössä, huvilalla kun elelevät naiset ja lapset. Huvituksista ei tosin ole ollut kesän aikana tietoakaan. Keväällä orvoksi jäänyt Juho, oppikoululainen, on saanut kitkeä, kastella ja juosta asioilla kyllästymiseen asti. Lukea ja leikkiäkin pitäisi ehtiä. Aikaa surulle sen sijaan ei tahdo löytyä. Kuolema, sota, tappaminen ja haudat kiehtovat nuorukaista enemmän kuin on terveellistä. Aikuiset eivät tunnu huomaavan pojan hätää. Sitten ainoa, joka Juhoa ymmärtää, tohtori Kelo, joutuu lähtemään itään. Hän ottaa mukaansa Marin, joka taas on huolehtinut äitinsä hylkäämästä Charlottasta. Hylkäämisiin ja lähtemisiin kahdeksanvuotias Charlotta on saanut lyhyen elämänsä aikana totisesti tottua.

Selma Kelolla, nykyisellä tohtorin rouvalla, on huvilalla apunaan Anna Tuomi, jolla taas on mukanaan nelivuotiaat kaksosensa Lilja ja Otto. Lapset leikkivät Selman pienen tyttären Mikaelan kanssa kuin tasavertaiset, mikä huolestuttaa Annaa. Mari on kesän hoitanut lapsia, ja työ jää nyt äitinsä pois ajaman Arvin käsiin, ainakin hetkeksi. Myös Annan käly Hilda Tuomi on huvilalla. Naisten kai kuuluisi viettää lomaa, mutta työtä on kädet täynnä. On viljeltävä ja säilöttävä, sillä edessä on taas sotatalvi. Piharakennuksessa kesää viettää taiteilija Hertta, Selman äidin ystävätär, joka on aikanaan Saksassa kouluttautunut lastenhoitajaksi. Viereisellä torpalla asustelee soittaja Kalle Blomberg, Charlottan epävirallinen kasvatusisä. Lähisaaressa taas viettää kesää toimittaja Lehtivaara raskaana olevan vaimonsa, hollantilaisen Marieke Candrixin kanssa. Loppukesän päiviä viettämään tulee huvilalle vielä Selman serkku, liikemies Ensio Mertanen ravintoloitsijavaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa. Yllättävin vieras taitaa kuitenkin olla lomalle päässyt Lassi Tuomi. Väkeä on siis runsaasti.

Talvella Stalingradin taistelujen lopputulos on paljastanut, mihin suuntaan sota on kääntymässä. Kaikki eivät sitä vielä haluaisi tunnustaa. Onpa sodan lopputulos mikä hyvänsä, se ei tunnu lupaavan mitään hyvää kenellekään. Tavallisia ihmisiä rasittaa erityisesti ankara pula kaikesta. Ankeus valtaa helposti mielet, vaikka ihmiset kaipaavat vain pientä iloa elämään. Mitä pahaa voi olla tanssissa tai vaikkapa kolmessa lusikallisessa oikeaa jäätelöä? Myös rakkauden ja läheisyyden kaipuu on jäytävää. Yksinäisyys tuntuu kalvavan useita kirjan henkilöitä.

Runsaasta väkimäärästä huolimatta kirja tuntuu ehyeltä. Henkilö- ja ajankuva ovat olleet edellisten osien vahvuuksia eikä Kähkönen ainakaan niissä huonontunut ole. Lapset ovat aina vaikeita kuvattavia, mutta Kähkönen saa heidätkin tuntumaan aidoilta ja tosilta. Orpouden ja epävarmuuden tunteet riipaisevat lukijan sydäntä. Mukavaa oli jälleen tavata tutuiksi tulleita kuopiolaisia. Lassi Tuomen tupsahtaminen keskelle huvilaelämää oli mukava yllätys, joka tosin paljastuu jo kansiliepeen tekstissä. Huojennuin, kun huomasin, että Lassi on muuttunut hyvään suuntaan.

Kuopio-sarja on jo melkoinen, kuuden täyden ja hienon romaanin mittainen. Sota on kuitenkin vielä kesken, joten ehkäpä vielä ainakin osa tai pari? Jään odottelemaan toiveikkaana.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Otava 2012. 336 s.

Kuopio-sarja:

Mustat morsiamet, Otava 1998
Rautayöt, Otava 2002
Jään ja tulen kevät, Otava 2004
Lakanasiivet, Otava 2007
Neidonkenkä, Otava 2009
Hietakehto, Otava 2012
*Graniittimies, Otava 2014

Sarjaan liittyy läheisesti myös tietokirja Vihan ja rakkauden liekit, Otava 2010.

* Graniittimiestä pidetään yleisesti Kuopio-sarjaan kuulumattomana romaanina, mutta minusta se on kiinteä osa sarjaa henkilöidensä takia. 

Sirpa Kähkönen

Susan kirjasto -blogissa oli hiljattain päivitys, jossa Susa kirjoitti kirjailija Sirpa Kähkösestä ja hänen tunnettuudestaan lukijoiden keskuudessa näin:

Ainakaan minun lukevista tutuistani kukaan ei ole lukenut Kähköstä ja suuri osa ei ole edes kuullut hänestä. Blogiini on vissiin vaan kahdesti tultu hakusanalla "Sirpa Kähkönen" tai jonkun hänen kirjan nimellä.

Valitettavan tuttua. Salla on blogissaan Sallan lukupäiväkirja esitellyt ansiokkaasti muutamia Kähkösen Kuopio-sarjaan kuuluvia kirjoja. Jään ja tulen kevät on käsitelty täällä, ja Lakanasiivet-romaanin esittely löytyy tästä.

Sirpa Kähkönen on kuopiolaissyntyinen kirjailija, suomentaja ja toimittaja. Hän on opiskellut historiaa ja kirjallisuustiedettä sekä toiminut Otavalla kustannustoimittajana. Kirjallinen tausta on siis vahva.

Kähkösen omien sanojen mukaan hänen kirjoittamisintoonsa vaikuttivat ensimmäisinä savolainen isoisä, joka oli hyvä kertoja, ja isoäiti, jonka "kuiskailuista" hän yritti lapsena ymmärtää kaiken sen, mitä ei kotona sanottu ääneen. Myöhemmin nuorta kirjailijaa inspiroivat hänen kotikaupungissaan Kuopiossa vaikuttaneet Minna Canth ja Juhani Aho. Muita tärkeitä kirjallisia vaikuttajia ovat olleet Virginia Woolf ja Marcel Proust. (Wikipedia)

Kähkösen ensimmäiset kirjat olivat nuortenromaanit Kuu taskussa (1991) ja Lukittu lähde (1994). Esikoisteos, joka kertoo epäsovinnaisen rakkaustarinan 15-vuotiaasta Martinista ja 11 vuotta vanhemmasta Ainosta, toi Kähköselle Lasten- ja nuortenkirjallisuuden valtionpalkinnon.

Lukittu lähde kertoo perheestä, jonka äiti on alkoholisti ja väkivaltainen lapsiaan kohtaan. Myös isällä on ollut alkoholiongelma, mutta hän on jättänyt perheensä ja päässyt kuiville.

Keskeisiä henkilöitä ovat lapset Anna, Niina ja Aleksi, jotka saavat turvaa vain toisiltaan ja mummolta. Äiti vainoaa erityisesti Annaa, joka on äidin mielestä paha ja huono kaikin tavoin. Anna yrittää paeta ankaraan opiskeluun ja odottaa, että abivuosi pian päättyisi. Kirjoittaminen on Annan ainoa henkireikä. Niina rakastaa näyttelemistä ja rakastuu näytelmäpiirin ohjaajaan, joka muistuttaa hänen isäänsä, jolta ei juuri ole hyväksyntää Niinalle herunut. Ehkä osasyy äidin katkeruuteen onkin siinä, että Anna on ollut isän lellikki. Äiti on mustasukkainen lasten rakkaudesta jopa kissalle. Niina pettyy rakkaudessaan, mutta ei pääse miehestä oikein irtikään. Aleksi rakastuu uuteen kuvaamataidon opettajaan, joka opettaa Aleksille sarjakuvien piirtämistä. Kaikki lapset siis hakevat ulospääsyä taiteesta. (Olen lukenut tämän vuonna 2001.)

Varsinainen läpimurto Kähköselle on kuitenkin ollut ns. Kuopio-sarja, jonka synnystä Kähkönen itse kertoo mm. näin:

Kähkönen on kertonut, että hänen historiallisten romaaniensa sarja sai alkunsa kysymyksistä, jotka liittyivät hänen oman sukunsa historiaan ja hänen haluunsa ymmärtää suvun ristiriitoja ja vaiteliaisuutta. Hän halusi kuvata historiaa sisältäpäin, ei valtavirran kertomusta, vaan sitä mitä yksityiset pienet ihmiset tunsivat historian tapahtumien myllerryksessä. Omien perhetarinoidensa kautta sekä aikakauden historiaan tutustumalla, kuten sen ajan lehtiä lukemalla, hän pystyi uppoutumaan kuvaamaansa aikaan ja saamaan henkilönsä puhumaan, ajattelemaan ja toimimaan kyseisen ajan ehdoilla. Tätä historiallista kerrontatapaa kutsutaan myös termillä ”kaunokirjallinen mikrohistoriointi”, jonka Kähkönen on maininnut haastatteluissa vakavana tavoitteenaan. (Wikipedia)

Olen lukenut Kuopio-sarjan aikanaan epäjärjestyksessä niin, että aloitin kolmannesta osasta Jään ja tulen kevät sen ilmestymisvuonna 2004. Silloin olen kirjoittanut kirjasta seuraavan arvion:

Sirpa Kähkösen kuopiolaissarja on edennyt jo kolmanteen osaansa. Jään ja tulen kevät sijoittuu välirauhan talveen ja kevääseen 1940 – 1941. Sarjan aiemmat osat Mustat morsiamet ja Rautayöt kertoivat 1930-luvusta ja vuoden 1940 keväästä ja kesästä lähinnä nuoren Anna Tuomen näkökulmasta. Nyt Kähkönen on avartanut näköalaa lisäämällä keskeisiä henkilöitä ja saanut mukaan mm. lasten kokemuksia pula-ajan koettelemuksista.

Kustantaja lupaa kirjan kansiliepeessä, että Jään ja tulen kevät on Kähkösen romaanisarjan itsenäinen jatko-osa. Tietysti minkä tahansa kirjan voi lukea itsenäisenä teoksena, mutta ainakin tämä romaani menettää irrallisena paljon, koska Kähkönen ei valota aiempien osien tapahtumia lainkaan myöhemmissä kirjoissaan. Itse luin sarjan ”väärässä” järjestyksessä viimeisimmän osan innoittamana, eikä sekään ollut huono ratkaisu.

Kähkösen Kuopioon sijoittuva sarja tuo nopeasti mieleen Eeva Joenpellon Lohja-sarjan. Kumpikin kirjailija kuvaa tavallisten ihmisten elämää väkevästi ja koskettavasti politiikan ja talouselämän myllerryksissä. Myös naisnäkökulma ja vahva paikallisuus mm. kielen tasolla ovat kirjoissa yhteisiä piirteitä. Tutkimustyötä ajan oloista on tehty runsaasti, ja kertynyt tieto on istutettu tarinaan taiten.

Välirauhan elintarvikepula koettelee rankasti kaupunkilaista työläisperhettä, joka sinnittelee kahden naisen, Annan ja Hildan, varassa. Vanha anoppi sairastuu yhä syvempään dementiaan, eikä talvisodan raunioittama aviomies punikkitaustansa vuoksikaan saa töitä. Anna joutuu nykynaisille tuttuun tilanteeseen, kun hän saa yllättäen työpaikan ja joutuu jättämään pienet lapsensa.

Tuomien pihapiirin muutkin perheet tulevat tutuiksi, ja erityisesti huomio kiinnittyy murrosiän kynnyksellä eläviin puoliorpoihin ystävyksiin Mariin ja Juhoon. Koko kaupunkia kohauttaa englantilainen herra Mulligan, josta koituu Annallekin yllättävää harmia. Juuri kun elämä alkaa vaikuttaa hieman paremmalta, uusi sota syttyy ja hajottaa perheen.

Sirpa Kähkösen teksti on kuin leveä joki, joka vaikuttaa tyyneltä, mutta jonka pinnan alla pyörteilee voimakkaasti. Erityisesti henkilökuvaus on vahvaa. Kähkönen myös muistuttaa, kuinka ankaria aikoja elettiin vain 60 vuotta sitten. Annan tarina ei suinkaan ole lopussa, ja toiveikkaana lukija jää odottamaan vielä jatkoa.

Aloitin siis sarjan keskeltä, mikä toisaalta ehkä oli hyväkin sattuma, sillä vaikutuin Kähkösen kertojanlahjoista kerralla. Palasin sitten alkuun, eli Mustiin morsiamiin, joka ilmestyi vuonna 1998. Siitä kirjoitin itselleni näin:

Anna tulee syrjäisestä torpasta töihin Kuopioon sisaren järjestämään työpaikkaan, piikomaan kasarmin tohtorille ja tämän rouvalle vuonna 1930. Arka ja ujo Anna kotiutuu melko nopeasti, vaikka maalaisuus tuntuu näkyvän hänestä kovin kauas.

Sitten Anna tapaa kaupungilla tummasilmäisen ja kuumakäteisen merimiehen, Lassi Tuomen. Lassin sisar pyykkää myös tohtorilan pyykit, ja sitä kautta Annakin pääsee tapaamaan Lassin uudelleen. Vaikka Lassi varoittaakin kuuluvansa ”niihin”, Anna rakastuu. Syksyllä Anna huomaa olevansa raskaana. Lassi ei menekään merille, vaan naimisiin. Avioliitto ei ehdi kovinkaan vanhaksi, kun Lassi vangitaan ja tuomitaan seitsemäksi vuodeksi Tammisaareen kommunismin takia. Annasta tulee elävän leski.

Jotenkin Annan on selviydyttävä. Lassin sisko Hilda ja appivanhemmat ovat hyviä ihmisiä. Eniten Annaa kuitenkin auttaa hitaana pidetty Jalmari, Lassin veljen orpopoika. Kirjavien vaiheiden jälkeen Anna päätyy hoitajattareksi sairaalaan. Romaani päättyy talvisodan alkuun.

Annan tarina on kerrottu koskettavasti. Näkökulma on kaupungin työläisnaisen, joka yrittää vain parhaansa mukaan selviytyä perheineen eteenpäin elämässä. Politiikka ja muu tohina tuntuvat kaukaisilta, vaikka ne mullistavatkin perheen elämän.

Kun nyt luin kirjan pokkariversion takakannen, huomasin, että siinä lainataan Suvi Aholan Hesariin kirjoittamaa arviota: ”Vakuuttava kehitystarina 20-luvun Suomesta - -” Missäköhän on tapahtunut painovirhe? Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1930-luvulle, tarkistin vielä selailemalla. Ensimmäisessä osassa Kähkönen kuljettaa tarinaa siis aika vauhdilla, koska edetään lähes kymmenen vuotta. Kirjaan sisältyy myös Annan matka Kuopiosta Tammisaareen tapaamaan vangittua miestään. Kohtaus on riipaiseva.

Rautayöt (2002) sijoittuu välirauhan aikaan. Jälleen omat muistiinpanoni lukemisen jälkeen:

Talvisota on ohi, ja on rauha. Lassi on pelkkä miehen raunio, niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Perhe karkottaa hänet ullakkohuoneeseen saadakseen edes öisin rauhan. Sinne Lassi tuntuu käpertyvän tekemään kuolemaa.

Annalla on kädet täynnä työtä, kun he Hildan kanssa yrittävät pitää perheen hengissä ankaran pulan koettelemassa kaupungissa. Pihapiiriin muuttaa myös evakko Helvi tyttärensä Marin kanssa. Ujo Annakin ystävystyy pian iloisen Helvin kanssa, vaikka tämän tarjoilijantyö ei olekaan kovin kunniallinen.

Arki on jatkuvaa kamppailua. Pakkanen on tuhota koko pihan ihmisten perunasadon, ja Annan haave omasta siasta kaatuu, kun perheen ainoa pantattavaksi kelpaava omaisuus, polkupyörä, varastetaan.

Jatkuvasti taustalla hiippailevat myös kommunistitoverit, jotka kaipaavat Lassia riveihinsä, ja ohrana, jonka vakoilijoita tuntuu olevan joka puolella.

Romaani kertoo Annan perheestä vain muutaman kuukauden ajalta, mutta se on silti hyvin kiinnostava ja tärkeältä tuntuva kirja.

Kerronnan vauhti siis selvästi hidastuu tässä kakkososassa. On aikaa tarkastella ihmisiä ja maailmaa rauhassa. Se teki sarjalle hyvää, ja tämä osa on jo mielestäni aloitusosaa selkeästi eheämpi. Hyvää tekee myös henkilömäärän lisäys. Aloitusosa on kovin Anna-keskeinen.

Kahdessa viimeisessä osassa vauhti suorastaan pysähtyy, sillä kaksi (toistaiseksi) viimeistä osaa Lakanasiivet (2007) ja Neidonkenkä (2009) ovat yhden päivän romaaneja kumpikin. Tällaiset olivat tunnelmani Lakanasiipien jälkeen:

Finlandia-ehdokas 2007! Hieno romaani ainoasta päivästä, jolloin Kuopiota jatkosodan aikana pommitettiin

Heinäkuun ensimmäisen päivän helteisenä aamuna tunnelma on epätodellinen. Yöt ovat ilmahälytysten ja kuumuuden takia pirstoutuneet eikä epätietoisuus miesten kohtaloista jätä rauhaan. Keskipäivällä sireenit alkavat vonkua. Vihollisen pommikoneet sytyttävät Mertasen lautatarhan palamaan ja kaupunkilaiset pyrkivät maalle.

Juuri kaupunkiin saapunut tanssijatar Mizzi ja hänen pieni tyttärensä jäävät kaaoksen jalkoihin. Rouva Lehtivaaran sotakasvatti Juho Tiihonen tekee oman ratkaisunsa ja päättää karata. Mukaansa karkumatkalle hän saa Mizzin pikku tyttären.

Sirpa Kähkönen kuvaa taidokkaasti, miten sodan sattumanvaraisuuteen pakotetut naiset pyrkivät lakanasiivin nousemaan arkensa yläpuolelle, irti sodan kahleista. Samalla Kuopion taivaalle nouseva lautatarhan savu muistuttaa siitä katkerasta tuhkasta, joka toisen maailmansodan aikana leijaili koko Euroopan yllä.

Ihmisten tavalliset murheet saavat väkevän lisämausteen sodasta. Äkkikuolema odottaa ketä tahansa, on elettävä nyt tai ei koskaan. Kohtalot saavat odottamattomia käänteitä. Mizzi joutuu Etsivän keskusrikospoliisin haltuun desantiksi epäiltynä. Helvi kihlautuu pommituksen keskellä poliisi Heiskasen kanssa. Anna päästää lopultakin anoppinsa muuttamaan maalle ja lähenee odottamatta Kaarloa.

Finlandia-palkintoa ei kuitenkaan tullut, vaikka jo tässä vaiheessa Kuopio-sarja oli noussut mestariluokkaan. Myös seuraava osa Neidinkenkä on loistava, häikäisevän hieno romaani. Siitä kirjoitin seuraavanlaisen arvostelun:

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja on edennyt jo viidenteen osaan. Edeltäjänsä, Finlandia-ehdokkaana olleen Lakanasiivet-teoksen tavoin uutuus Neidonkenkäkin on yhden päivän romaani. Muoto sopii hyvin kaoottisen sota-ajan kuvaukseen. Aika pysähtyy hetkeksi kertojan silmän alle. Samalla pikkukaupungin ihmisten askareet kertovat itseään suurempaa tarinaa koko kansakunnan vaiheista.

Neidonkengässä eletään kesäkuun yhdeksättä päivää vuonna 1942. Kevät on ollut kolea, mutta nyt kesä tuntuu vihdoin tulevan Kuopioonkin. Saksalaissotilaat elävöittävät katunäkymää, ja ravintola Tatrassa puuhataan kiivaasti kaupungin merkkimiehen, Ensio Mertasen nimipäiviä. Suruviesti rintamalta on suistaa koko juhlan raiteiltaan, mutta loppuillasta päivänsankari saa elämäntäyteisemmän uutisen.

Sarjan aiemmissa osissa (Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät) päähenkilönä ollut Anna Tuomi, kommunistin vaimo, on saanut rinnalleen yhä lisää henkilöitä. Oman mausteensa kotirintamaelämän kuvaukseen tuovat aidosti kuvatut lapset. Puoliorpo evakkopoika Juho Tiihonen iloitsee oppikoulupaikastaan. Samalla pelottaa, miten ystävät uutiseen suhtautuvat. Huolta Juholla on myös äitinsä hylkäämästä pienestä Charlottasta, joka tarrautuu yllättäen kaupunkiin saapuvaan tutunnäköiseen mieheen kuin viimeiseen oljenkorteen.

Hollantilainen reportteri Marieke Candrix tarkkailee kaupunkilaisten elämää uteliaasti kaiken nähnein silmin. Marieken tavoin monen sisintä on alkanut kalvaa epäilys sodan lopputuloksesta, vaikka siitä ei ääneen uskalleta puhuakaan. Synkän säväyksen monen asukkaan kesään tuovat talviset tapahtumat vaneritehtaalla, jossa venäläiset sotavangit kokivat karmean kohtalon. Vaikeneminen on välttämätöntä kansakunnan vuoksi, mutta yksilöitten kannalta tuhoisaa. Pahimmin kärsivät nuoret ja viattomat.

Kähkösellä on pettämätön yksityiskohtien taju. Historioitsijana hän osaa asettaa pienet, kerrontaa elävöittävät arkiset pikkuasiat isompiin kehyksiin. Myös henkilökuvaus on väkevää. Sodan painamat ihmiset ovat nälissään niin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Toisen ihmisen kaipuu on riipaisevaa, ja kuoleman jatkuva läsnäolo vain lisää sitä. Samalla rakkaus läheisiin tuo mukanaan loppumattoman huolen.

Kähkönen on ehdottomasti Suomen eturivin kertojia. Neidonkengällä täydentynyt Kuopio-sarja on jo tällaisenaan vähintäänkin Eeva Joenpellon vahvan Lohja-sarjan veroinen hieno kokonaisuus.

Viidennen osan jälkeenkin sotavuodet ovat yhä kesken, samoin Annan ja kuopiolaisten tarinat. Lukija odottaa edelleen jatkoa. Toistaiseksi odotusta ei ole palkittu, mutta Kähkönen ei ole lopettanut kirjoittamista. Viime vuonna häneltä ilmestyi tietokirja Vihan ja rakkauden liekit, jossa hän tekee selkoa Tammisaaren vankilan oloista 1920- ja 1930-luvuilla, siis ajalta, jolloin myös Anna Tuomen mies Lassi kärsi laitoksessa rangaistustaan.

Tämänkin olen lukenut ja kirjoittanut seuraavasti:

Tämän syksyn Tieto-Finlandia-ehdokkuus ei tullut kirjailija Sirpa Kähköselle turhaan. Vihan ja rakkauden liekit on ansiokas tutkielma 1930-luvun tapahtumista Tammisaaren pakkotyölaitoksessa. Palkittuna kaunokirjailijana Kähkönen taitaa ilmeikkään kerronnan, ja aiheen henkilökohtaisuus tekee teoksesta elämänmakuisen, mutta ei negatiivisessa mielessä viihteellistä.

Jo viisiosaiseksi paisunut Kuopio-sarja, jonka avasi romaani Mustat morsiamet, käsittelee osin samoja aiheita kuin Vihan ja rakkauden liekit. Taustalla on Kähkösen isovanhempien tarina. Isoisä Lauri Tuomainen kuoli, kun vuonna 1964 syntynyt Sirpa Kähkönen oli seitsemänvuotias. Jo lapsi aisti, että lempeälle ukille oli joskus tapahtunut jotakin, vaikka tämä ei menneisyydestään koskaan puhunut.

Isoisänsä omaelämäkerrallisista muistiinpanoista ja runoista Kähkönen sai langanpäästä kiinni. Loput hän on selvittänyt pikkutarkalla historioitsijan työllä arkistoja penkomalla. Lauri Tuomainen oli kommunisti. Kansalaissotaan hän ei vielä osallistunut, mutta 1920-luvulla Lauri Tuomainen meni salaa Neuvosto-Venäjälle opiskelemaan, kuten monet muutkin Suomen nuoret kommunistit.

Suomessa poliittiset olot alkoivat entisestään kärjistyä 1930-luvun taitteessa. Jo edellisen vuosikymmenen puolella Suomeen palannut Lauri Tuomainen joutui poliittisista syistä Tammisaaren pakkotyölaitokseen. Toinen tuomio oli edellistä pidempi ja olot ankarammat.

Koska Lauri Tuomaisesta ei ole paljoakaan tietoa löydettävissä Tammisaaren ajoilta, on Kähkönen täydentänyt kuvaa tekemällä selkoa muista vangeista, joiden vaiheita on enemmän dokumentoitu. Työtä on hankaloittanut se, että pakkotyölaitoksen asiakirjoja on aikanaan tarkoituksellisesti hävitetty.

Ajallisesti Vihan ja rakkauden liekit piirtää kaaren kansalaissodasta toiseen maailmansotaan, mutta eniten huomiota saa ajanjakso vuodesta 1932 vuoteen 1935. Tällä aikavälillä olot olivat ankarimmillaan. Kommunismi oli Suomessa lailla kielletty, ja esim. kansanedustajia vangittiin. Poliittisilta vangeilta vietiin erityisoikeudet, ja heidän nujertamisekseen käytettiin järjestelmällisesti kovennettuja rangaistuksia. Vangit vastasivat kesällä 1933 nälkälakolla, joka katkaistiin raa’alla pakkosyötöllä.

Tämän päivän suomalaisen on vaikea ajatella, että oman maan kansalaisia kohdeltiin valtion taholta täysin ihmisoikeuksista piittaamatta. Yksilöiden kannalta vaikutukset olivat musertavat. Muihin seurauksiin Kähkönen ei juurikaan ota kantaa, vaikka toteaakin, että nuorin ja paras aines suomalaisista kommunisteista näinä vuosina tuhottiin.

Tunnustusta Kähkönen on siis saanut. Koossa ovat sekä Finlandia- että Tieto-Finladia-ehdokkuus, valtionpalkinto, Savonia-palkinto, Minna Canth-tunnustuspalkinto että Kiitos kirjasta -mitali. Arvostelut ovat olleet kautta linjan positiivisia, ja kirjat on huomioitu kiitettävästi esimerkiksi Helsingin Sanomissa. Silti tuntuu, ettei ainakaan täällä Lounais-Suomessa Kähköstä juurikaan tunneta tai lueta. Vaadin lisää lukijoita tälle ykkösketjun kirjailijalle! Mars kirjastoon, kaikki! (Tai kirjakauppaanJ.)

Kuopio-sarja:

Mustat morsiamet, Otava 1998
Rautayöt, Otava 2002
Jään ja tulen kevät, Otava 2004
Lakanasiivet, Otava 2007
Neidonkenkä, Otava 2009
Hietakehto, Otava 2012
*Graniittimies, Otava 2014
Tankkien kesä, Otava 2016
Muistoruoho, Otava 2019
Vihreä sali, Otava 2021

Sarjaan liittyy läheisesti myös tietokirja Vihan ja rakkauden liekit, Otava 2010.

* Graniittimiestä pidetään yleisesti Kuopio-sarjaan kuulumattomana romaanina, mutta minusta se on kiinteä osa sarjaa henkilöidensä takia.