Anna Pölkki: Metsien kaukainen sini

 

Olen ’tuntenut’ Anna Pölkin jo vuosia, varmasti yli kymmenen vuotta. Tutustuimme aikanaan Facebookin kirjablogiyhteisössä, koska meillä kummallakin on ollut kirjablogi jo pitkään. Anna Pölkin blogikin on edelleen olemassa, vaikka sen päivitystahti on hiipunut. Monen muun kirjabloggaajan tavoin Pölkki on siirtynyt kirjagrammaajaksi eli julkaisemaan kuvia ja tunnelmia Instagramissa. Blogi on nimeltään Matkalla Mikä-Mikä-Maahan.

Anna Pölkki on kotoisin Turusta ja on opiskellut kirjallisuutta ja suomen kieltä Turun yliopistossa, kuten minäkin aikoinani. Valmistuttuaan hän työskenteli pari vuotta kotikaupunkini Salon lukioissa. Pidimme harvakseltaan yhteyttä. Muistan olleeni hieman kauhuissani hänen valtavasta työmäärästään. Siitä kohta vähän lisää.

Sitten Pölkki meni naimisiin ja muutti miehensä perässä keskelle metsää (Anna Pölkin oma luonnehdinta!) Savoon Kangasniemelle. Jatkoimme toistemme seuraamista somessa, joten jonkinlainen ohut tuntuma minulla oli hänen kuulumisistaan. Pian kuvissa alkoi vilahdella komeita kakkuja ja kirjankansia upeissa asetelmissa usein luonnon helmassa. Kävi ilmi, että Pölkin haaveena oli kuvata ja kirjoittaa kirja kakuista ja kirjoista. Seurasin kirjaprojektia jännittyneenä ja vähän ihmeissäni. Mistä oikein ammennettiin kaikki luovuus ja ahkeruus? Ilmestyisikö teos jossain vaiheessa?

Kun Anna Pölkki alkoi etsiä tosimielellä kirjalleen kustantajaa, lupasin, että ainakin minä ostan aikanaan kirjan itselleni. Niinpä olen nykyään Kakkuja salaisesta puutarhasta -nimisen kauniin kirjan omistaja. Kirjassa on upeita kuvia ihanista kakuista, niiden reseptejä sekä tietoa kirjailijoista ja teoksista, joille ne on omistettu. Huikea teos! Ei ole pakko leipoa, mutta saa toki!

Pölkin toinen julkaistu teos Metsien kaukainen sini on ulkoasultaan hempeän kukikas ja pastellinsävyinen. Tällä kertaa ulkonäkö johtaa osittain harhaan, sillä sisältö ei suinkaan ole pelkkää puutarhanhoitoa, leivontaa ja unelmointia näköalakallioilla. Niitäkin on, mutta myös muuta. Se muu on pitkälti Anna Pölkin sairauskertomus. Hän sai vuonna 2021 diagnoosin: kaksisuuntainen mielialahäiriö. Diagnoosi varmistui, kun hän oli saanut psykoosin, joka vei hänet toviksi suljetulle osastolle pakkohoitoon.

Kirja on päiväkirjamuotoinen. Pölkki kertoo alkuluvuissa kirjan synnystä. Se ei ole autenttinen päiväkirja, vaan hän alkoi sairastuttuaan pitää päiväkirjaa nimenomaisena ajatuksenaan joskus julkaista se. Merkintöjä on muokattu jälkikäteen paikoin runsaastikin, jotta teoksesta tulisi julkaisukelpoinen.

Jo tässä vaiheessa olin melkoisen vaikuttunut. Miten rohkeaa! Kuinka tärkeää! En muista koskaan lukeneeni mitään vastaavaa. Anna Pölkki kertoo ajatuksenaan olleen, että kirjasta voisi olla lohtua toisille mielen sairauksia ja häiriöitä poteville ja niiden kanssa kamppaileville. Lisäksi sen tummin (ja vaikuttavin!) luku on kirjoitettu osittain siksi, että terveydenhoidon ammattilaiset lukisivat sen ja ymmärtäisivät, mihin suuntaan kannattaisi omaa suhtautumistaan ja työasennettaan muuttaa.

En kuulu kumpaankaan kohderyhmään. Mielenterveysongelmia minulla tai läheisilläni on ollut onnekkaasti korkeintaan hyvin lievänä. En työskentele terveydenhuollossa. Mutta silti tuntui, että sain aivan valtavasti tästä kirjasta. Yhden kohderyhmän voisi siis huoletta lisätä listaan: sellaiset, joita asia ei ole koskettanut. Opin koko joukon kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Ymmärrän paljon enemmän mielenterveydestä kuin ennen.

Anna Pölkki kertoo päiväkirjassaan paitsi omasta terveydestään myös elämänmuutoksestaan. Rannikkokaupungin kasvatin ei ole ollut täysin vaivatonta sopeutua Savossa metsän keskellä asumiseen. Monenlaista ihanaa ja kaunista on ympärillä, mutta on myös monia outoja ja pelottaviakin asioita, kuten lähialueella liikuskeleva uroskarhu…

Mukana on myös lämmintä, keveän itseironista huumoria. Kaikki puutarhakokeilut eivät aina suju, kuten oli tarkoitus. Lopputuloksena valloilleen päässeestä retiisinviljelystä saattaa olla kaikkien aikojen pahanmakuisimman aterian valmistus. Tai vadelmaretken saaliina vain kolme villivadelmaa kopan pohjalla, kun metsästä alkaa kuulua jotain liian vaarallisen kuuloista.

Nuori aviopari remontoi suloista mökkiään ja rakentaa puutarhaa. Anna Pölkki aloittaa kirjaprojektia, joka johtaa lopulta kustannussopimukseen. Sopiva määrä työtäkin löytyy paikkakunnalta. Kaiken pitäisi olla hyvin.

Mutta kaiken yllä häälyy sairauden synkkenevä varjo. Tätä kaikkea Pölkki kuvaa koskettavasti, kauniisti ja myös asiantuntevasti. Suhtautuminen omaan sairastumiseen on hyvin inhimillistä. Miksi minä? -kysymys on luonnollinen seuraus tilanteesta, samoin epätoivon ja surun tunteet. Mutta Pölkki myös etsii tietoa sairaudestaan ja alkaa vähitellen oppia elämään sen kanssa niin hyvin kuin se nyt ylipäätään on mahdollista. Myös sairastumisesta löytyy lopulta hopeareunus.

Suosittelen siis Metsien kaukainen sini -teosta lämpimästi. Kuten sanottu, se avasi monella tapaa silmiäni. Kiitän Anna Pölkkiä vielä kerran rohkeudesta.

Sitten vielä sananen työuupumuksesta. Pölkki kertoo kirjansa alkuluvuissa lyhyesti elämänvaiheistaan ja mainitsee, että aloitti varsinaisen äidinkielen opettajan uransa Salon kahdessa oppilaitoksessa, kummatkin lukioita, pian valmistumisensa jälkeen.

Opetettavia oppiaineitakin oli kaksi, äidinkieli ja kirjallisuus sekä ruotsi. Jo tämä kokonaisuus on sellainen, että vaaran merkit ovat vahvasti ilmassa. Kun työntekijä vielä on vastavalmistunut, nuori ja innokas sekä juuri muuttanut uudelle paikkakunnalle, ei ole ihme, että lopputuloksena on vakava työuupumus. Tosin jo työterveyslääkäri oli heittänyt ilmaan kysymyksen vieläkin vakavammasta sairaudesta.

Pölkki kuittaa tämän jakson elämästään kirjassa vain lyhyellä maininnalla, mutta se ei jätä minua rauhaan. Miksi kukaan ei huomannut, millaisissa paineissa nuori opettaja oli? En ole aivan varma, oliko Pölkin kouluilla eri esihenkilöt, vai kuuluivatko ne hallinnollisesti yhteen. On myös hedelmätöntä spekuloida, olisiko ollut helpompaa kahden eri rehtorinkaan huomata tilannetta.

Mutta vastuu on kuitenkin työnantajalla. Miten on perehdytetty uusi työntekijä, miten hänet on ohjattu työterveyshuollon ja muiden tukitoimien pariin? Opettajan työ on edelleen osittain hyvin yksinäistä ja pärjäämisen ideologia syvälle iskostettu. Jos vielä työntekijällä on jotain omia rasitteita elämässään, ei ole ihme, että uupumus vie syövereihinsä. Apua pitää olla tarjolla, sitä pitää uskaltaa ja osata pyytää. Kunpa näitä rakenteita olisi Anna Pölkin kokeman jälkeen parannettu. Niin haluan uskoa.

Anna Pölkki: Metsien kaukainen sini
Avain 2024. 221 s.
Kansi Laura Noponen.
Äänikirjan lukija Fanni Noroila.

Ostettu.

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918 #naistenviikko2024

 

Kirsin kirjanurkan #naistenviikko2024-lukuhaasteen viimeinen juttu käsittelee tutkija ja tietokirjailija Marjo Ahlstenin tietokirjaa Naiskaarti 1918. Kovin valoisissa tunnelmissa ei siis liikuta.

Ahlsten aloittaa kirjansa johdannon kertomalla, että hän sai pari vuotta sitten musertavan uutisen. Diagnoosin mukaan hän oli sairastunut harvinaiseen inflammatoriseen eli tulehdukselliseen rintasyöpään. Ennuste oli erittäin huono. Sairaus johtaisi vääjäämättä kuolemaan. Mutta mitä tehdä jäljellä olevalla ajalla? Miten saada ajatukset edes hetkeksi pois sairaudesta ja kuolemasta?

Päätös ei ollut vaikea. Tutkija halusi vielä tehdä selvityksen Valkeakosken punakaartissa taistelleista naissotilaista ja heidän kohtaloistaan. Aihe oli kiinnostanut häntä jo pitkään, eikä vähiten siksi, että tästä legendaarisesta naiskaartista on tehty hämmästyttävän vähän tutkimusta. Käytännössä aiheesta on ennen Ahlstenin omaa teosta kirjoittanut Anneli Kanto romaanin Veriruusut (Gummerus, 2026)* ja Varpu Anttonen painamattoman pro gradu -tutkielman Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918 (v. 2009).

Jo tämä tieto on ainakin minun mielestäni pysäyttävä. Miksi tutkimusta ei ole tehty? Eikö aihe todellakaan ole tuntunut kenestäkään historiaa opiskelleesta tai historiantutkijana tai naistutkimuksen parissa työskennelleestä kiinnostavalta? Sehän suorastaa huutaa merkittävyyttään ja mielenkiintoisuuttaan! Mikä sai nuoret naiset tarttumaan aseisiin ja osallistumaan sotaan? Miten he pärjäsivät? Millaisia vaikeuksia he kohtasivat sukupuolensa takia? Mikä heidän kohtalonsa sodan melskeissä oli ja miksi? Miten eloonjääneet pärjäsivät, ja mitä he kertoivat jälkipolville tästä elämänvaiheestaan?

Kun Ahlsten alkaa penkoa aihettaan, hän törmää yhä uusiin kummastusta herättäviin seikkoihin. Minut yllätti jo sekin, miten Ahlsten kertoo naispuolisia historiantutkijoita ajoittain kohdeltavan. Naissotilaiden tutkiminen herättää myös avointa vastustusta.

On ymmärrettävää, että sisällissodan punaisten puolella taistelleista ei ole olemassa kattavaa kirjanpitoa. Ajat olivat sekasortoiset ja sota kiivas mutta lyhyt, joten asiakirjoja ei juurikaan ehtinyt muodostua. Ahlstenin tärkeimpiä lähteitä ovatkin Valkeakosken punakaartin palkanmaksulistat, joita on miltei kolmelta kuukaudelta ja ne ovat vieläpä säilyneet. Asiakirjoja luonnollisesti myös tuhoutui ja niitä hävitettiin tarkoituksella, koska ne olivat myös raskauttavia todisteita.

Ahlsten jäljittää todennäköisesti kaikki Valkeakosken naiskaartin aseistetut sotilaat ja saa tarkennettua heidän määränsä 55 henkilöön. Tähänastiset arviot ovat heitelleet rajusti puoleen ja toiseen. Karu totuus on, että heistä vain 13 oli elossa vuoden 1918 jälkeen. Moni kaatui taisteluissa, osa sairastui tai kuoli nälkään leireillä, mutta suurin osa menehtyneistä teloitettiin eli murhattiin. Silmiinpistävää on, miten suuri osa juuri naissotilaista päätyi teloitettaviksi. Naisten sotimista pidettiin jostain syystä erityisen raskauttavana. Kuvaukset Hauhon, Lahden Hennalan sekä Hämeenlinnan teloituksista ovat pysäyttäviä.

Ahlsten ravistelee rohkeasti useita sotaan liittyviä tapahtumia ja niistä kerrottuja tarinoita. Kyseenalaiseen valoon joutuu esimerkiksi sotilas Siiri Lehtisen kuolema, jonka on kerrottu aiheutuneen vahingonlaukauksesta Valkeakosken työväentalolla. Ahlsten ei usko, että tapahtumasta on kerrottu totuus. Hänen mukaansa punakaartilaiset peittelivät todellista syytä Siiri Lehtisen surmassa. Hänelle järjestettiin näyttävät hautajaiset, mutta kuoleman syytä ei tutkittu.

Monia naiskaartilaisia on merkitty asiakirjoihin taisteluissa kaatuneiksi, vaikka todellisuudessa heidän kuolinpäivinään ei ole ollut mitään taisteluja kyseisillä paikkakunnilla. Ja niin edelleen. Selvitettävää olisi siis vielä kosolti toisillekin tutkijoille. Ja millaisia romaaneja tästä aihepiiristä vielä voisikaan kirjoittaa! Tuorein esimerkki on muuten varmaankin brittiläisen Laura Mauron pienoiskauhuromaani Otavaisen olkapäillä (Haamu, 2024).

Naiskaarti 1918 on hieman erikoinen tietokirja, sillä se on paitsi selvitys Valkeakosken naiskaartin vaiheista myös Marjo Ahlstenin sairauskertomus. Jokainen luku alkaa parin kappaleen mittaisella kuvauksella hänen syöpähoitojensa vaiheesta, hänen tuntemuksistaan ja tunteistaan kulloisessakin tilanteessa. Siirtymä historian tapahtumiin on joka kerta yhtä suoraviivainen.

Kirjan lopussa Ahlsten toteaa, ettei itsekään tiedä, miksi Hiljainen tappaja, joksi hän sairauttaan nimittää, on mukana kirjassa. Häntä nolottaa rinnastaa omaa kamppailuaan syöpää vastaan valkeakoskilaisten naisten kamppailuihin sodassa ja sen jälkimainingeissa.

Myönnän, että sairauskertomuksen mukana kuljettaminen tuntui minustakin vähän erikoiselta ratkaisulta. Mielelläni kuitenkin aina uuden luvun alussa päivitin myös kirjailijan kuulumiset. Kirjan aihe on kovin raskas ja raastava, eikä aggressiivisen syöpäsairauden vaiheiden seuraaminen ainakaan kevennä teloitusrivi- ja joukkohautatunnelmia.

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918
Into 2024. 199 s.

Arvostelukappale saatu #kirjavaikuttaja-yhteistyön kautta. Kiitos!

Marjo Ahlsten on julkaissut aiemmin nimellä Marjo Liukkonen teokset Hennalan naismurhat 1918 (Vastapaino, 2018) ja Teloitusjonossa, Hennalan miesvankien kohtalot 1918–1919 (Atena, 2019).

 

*Kannon Veriruusuja en vielä ole lukenut, mutta olen nähnyt romaanista dramatisoidun vaikuttavan näytelmän.

 

Osallistun tällä postauksella Tuijata-blogin #naistenviikko2024-haasteeseen. Hyvää nimipäivää nimipäiväsankareille! Kiitos kaikille haastetta seuranneille, ja erityiskiitos Tuijalle haasteen vetämisestä!

Moona Laakso: Naisia jotka etsivät suurta tulta #naistenviikko2024

 

”…miksi olen niin kiinnostunut varjoon jääneistä naishahmoista.
Sellaisista varjonaisista, jotka kadottivat omat halunsa, tai sellaisista,
jotka onnistuivat toteuttamaan halujaan
mutta tulivat lopulta nujerretuiksi.”

 

Näin kysyy itseltään toimittaja ja tietokirjailija Moona Laakso Naisia jotka etsivät suurta tulta -teoksensa johdannossa. Yksiselitteistä vastausta ei ole, mutta ainakin Laakso kertoo halunneensa tehdä kirjansa naiset ’näkyviksi, omana itsenään, omine ansioineen. Ja minun on kirjoitettava itse ja vähän myös itsestäni, silläkin uhalla että minut nähdään väärässä valossa.’

Moona Laakson Naisia jotka etsivät suurta tulta kertoo 1900-luvulla eläneistä suomalaisista naisista, jotka (varmaankin) halusivat tulla nähdyiksi mutta jäivät syystä tai toisesta puolisonsa tai jonkun muun läheisensä varjoon. Kirjassa näkyviksi tulevat:

Taidemaalari Greta Hällfors-Sipilä (1899–1974), puoliso taidemaalari Sulho Sipilä.

Arkkitehti ja muotoilija Aino Aalto (1894–1949), puoliso arkkitehti Alvar Aalto.

Arkkitehti Elissa Aalto (1922–1994), puoliso arkkitehti Alvar Aalto.

Näyttelijä Saimi Järnefelt (1867–1944), puoliso taidemaalari Eero Järnefelt.

Monilahjakas taiteilija Majsi Salokivi (1888–1953), puoliso taidemaalari Santeri Salokivi.

Kirjailija Hilja Onerva Lehtinen (1882–1972), puoliso säveltäjä Leevi Madetoja ja sielunkumppani runoilija Eino Leino.

Sellisti ja kuvittaja Kirsti Gallen-Kallela (1896–1980), isä taidemaalari Akseli Gallen-Kallela.

Taidemaalari Helmi Vartiainen (1888–1920), puoliso taidemaalari Tyko Sallinen.

Taidegraafikko Tuulikki Pietilä (1917–2009), elämänkumppani taidemaalari ja kirjailija Tove Jansson.

Laakso muistuttaa lukijaa johdannossa, ettei hän missään nimessä ole tutkija, historioitsija tai minkään alan asiantuntija. Siitä huolimatta hän on perehtynyt laajoihin aineistoihin kohdehenkilöidensä elämistä, urista ja vaiheista. Mukana on tarinallista omakohtaisuutta, eli Laakso ei kaihda kirjoittaa itseään, ajatuksiaan, tunteitaan ja mielipiteitään mukaan näihin pieniin tutkielmiin. Tästäkin kirjassa pidin, sillä se tuo uutta sellaisiinkin kohtaloihin, jotka olivat minulle jo entuudestaan tuttuja.

Miksi kirjaan sitten ovat päätyneet juuri nämä yhdeksän naista? Heitä toki yhdistää tuo varjoon jääminen, mutta valitettavasti se ei ole ollut eikä ole oikein vieläkään mitenkään poikkeuksellista. Valikointi lienee ollut melko subjektiivista. Juuri nämä naiset ovat kiinnostaneet Laaksoa. Ihan validi menetelmä, koska kyseessä ei ole tieteellinen teos. Lopussa on kyllä hyvät lähdeluettelot käytetyistä lähteistä ja aineistoista, joten ehdottomasti kyse on tietokirjasta.

Idea tällaisesta useiden löyhästi yhteen liittyvien naisten kohtaloita esittelevästä teoksesta ei ole ihan uusi. Laakso viittaa ainakin Suvi Ratisen teokseen Omat huoneet - Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten (Tammi, 2021) ja itselle tuli hakematta mieleen myös Hanna-Reetta Schreckin Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia (Like, 2021). Molemmat olen nauttien lukenut.

Itselleni entuudestaan kaikkein tutuin Laakson teoksen naisista on Hilja Vartiainen, jonka elämästä olen viimeaikoina lukenut sekä biofiktiivisen teoksen eli Venla Hiidensalon romaanin Suruttomat (Otava, 2021) että sen innoittamana Inka-Maria Laitisen ja Tarja Strandénin tietokirjan Tukaattityttö – Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen (WSOY, 2002).

Itselleni antoisimmat minitutkielmat olivat Aino ja Elissa Aallon esittelyt. Ne muodostavat hienon toisiaan kommentoivan parin, ja erityisesti kiinnostavaa oli tutustua Elissan eli Elsa Mäkiniemen tarinaan, hänhän on jäänyt paitsi kolossaalisen aviomiehensä maineen myös Alvar Aallon ensimmäisen vaimon Aino Aallon varjoon. Elissan Laakso todellakin kirjoittaa näkyväksi.

Minulla on edelleen lukematta Jari Järvelän biofiktiivinen romaani Aino A. (Tammi, 2021), jonka taas nostin lukulistallani ylemmäs. Aaltojen suunnittelemia rakennuksia olemme kesämatkoilla bongailleet ja joissakin käyneet tutustumassakin, kuten Paimion parantolassa, Villa Skeppetissä (Tammisaari) ja Villa Kokkosessa (Järvenpää). Tänä kesänä kohteena oli Noormarkun Villa Mairea.

Pidin valtavasti myös Akseli Gallen-Kallelan Kirsti-tyttärestä kertovasta osuudesta. Asetelma tuo vaihtelua kirjaan, koska nyt kyse on siis isän varjoon jäävästä lahjakkaasta tyttärestä. En ole vielä ehtinyt tarttua hyllyssäni makaaviin Akseli Gallen-Kallelasta kirjoitettuihin teoksiin eli Janne Gallen-Kallela-Sirénin Minä palaan jäljilleni – Akseli Gallen-Kallelan elämä ja taide (Otava, 2002) ja Viljami Puustisen Veljekset Gallén (Like, 2020) enkä edes todella kiehtovalta tuntuvaan Helena Ruuskan elämäkertaan Mary Gallen-Kallelasta Olisit villiä villimpi (WSOY, 2021). Kuten huomaatte, Gallen-Kallelat kyllä ovat kiinnostaneet, mutta aikaa ei ole sitten kuitenkaan löytynyt. Jonakin päivänä vielä!

Kirsti oli taiteellisesti monipuolisesti lahjakas, mutta koki aina, etteivät omat kyvyt ja taidot olleet tarpeeksi, oikeastaan mitään monumentaalisen isän rinnalla. Riipaisevasti hänen viimeisimpien päiväkirjamerkintöjensä joukosta Laakso on poiminut lauseen: ”En löytänyt itseäni.”

Laakson teos toimii ainakin itselläni jonkinlaisena innostajana. Syttyy halu lukea lisää, tutkia syvemmältä, käydä taidemuseoissa ja muissa kulttuurikohteissa etsimässä näiden varjonaisten jälkiä. Omasta kirjahyllystä huomaan pääseväni kätevästi alkuun!

”Kyllä se sittenkin on kurjaa olla nainen, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä riippumattomaksi. Ei muuta kuin ole toisten armoilla vaan ja sillä hyvä!”
Anni Halonen kirjeessään Kirsti Gallen-Kallelalle.

 

Moona Laakso: Naisia jotka etsivät suurta tulta
Into, 2024. 239 s.

Arvostelukappale.

 

Tämä teos sopii mitä parhaimmin #naistenviikko2024-haasteeseen, jota vetää Tuijata-blogin Tuija.

 

Sakari Siltala: Korkea peli – Teollisuustitaani Walter Ahlströmin elämä

 

”Walter on jälkimaineeltaan Suomen rikkain väliinputoaja.”

 

Olen ollut jo vuosia innokas suomalaisten taitelijoiden elämäkertojen lukija (innostuksen merkittävänä sysäyksenä pidän edelleen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa), mutta muiden elämänalojen merkittävien henkilöiden elämäkertoihin en ole kovinkaan innokkaasti tullut tarttuneeksi.

Viime syksynä (2.9.2023) kuitenkin luin Helsingin Sanomista kiinnostavan arvion juuri ilmestyneestä Walter Ahlströmin elämäkerrasta. Kriitikko Sini Kuvaja toteaa kirjan kirjoittaneen Sakari Siltalan tavoin, että aikanaan Suomen suurimman yrityksen johtaja ja Suomen rikkain mies on nykyään lähes tuntematon nimi suurelle yleisölle. Tunnustan tässä, että kuuluin tuolloin todellakin tuohon suureen yleisöön, sillä en muistanut Walter Ahlströmistä koskaan kuulleenikaan. Ahlström teollisuusyrityksen nimessä ja erilaisten tuotteiden yhteydessä oli tietysti tuttu.

Helsingin Sanomien tietokirja-arvioiden tapaan Kuvaja on kirjoittanut lähinnä laajan referaatin arvioitavana olevan elämäkertateoksen mielenkiintoisimmista kohdista, joten jos aikoo tarttua Sakari Siltalan teokseen Korkea peli – Teollisuustitaani Walter Ahlströmin elämä eikä vielä tiedä sen kohdehenkilön monivaiheisen elämän merkittävimpiä käänteitä, kannattaa jättää arvion lukeminen myöhemmäksi. Elämäkerta on nimittäin jokseenkin koukuttavaa luettavaa.

Onnekas sattuma johti siihen, että sain hankittua kirjan itselleni vielä samana syksynä vain pelkkien postikulujen hinnalla (OAJ:n jäsenlahja <3 ). Massiivinen opus (569 sivua!) siirtyi hyllyyni odottelemaan parempia lukuaikoja.

Ahlströmien nimi oli kuitenkin jäänyt jotenkin alitajuntaani, sillä kun mieheni toivoi muutaman päivän kesäretkeä, minulla oli jo alustava suunnitelma valmiina. Haluaisin mennä Noormarkkuun tutustumaan Ahlströmin ruukkialueeseen, joka nettisivujensa perusteella vaikutti kauniilta ja kiinnostavalta kohteelta. Meillä on molemmilla henkilökohtainen kytkös pienimuotoiseen sahateollisuuteen, joten matkasuunnitelma rakentui lopulta sen ympärille, miten olisi mahdollista osallistua ruukkialueella sijaitsevan Makkarakosken sahamuseon opastetulle kierrokselle.

Makkarakosken saha.

Kun liput opastukselle sekä majoitus ruukkialueen hotellissa oli hankittuina, olikin aika tarttua järkälemäiseen elämäkertaan. Päätin, että kirjan on oltava luettuna ennen lomamatkaa. Päätös oli lopulta erinomainen. Koska aikataulu oli hieman tiukka, otin avuksi äänikirjan. Sen lukee mainiosti näyttelijä Jarkko Pajunen. Kuuntelin kirjaa aina sopivien askareiden parissa ja katsoin kuvat painetusta versiosta. Välillä myös luin joitakin osuuksia. Hyvin toimi.

Ahlströmin yritysryppään perustaja oli Walter Ahlströmin isä Antti Ahlström, joka sai alkupääoman liiketoiminnalleen avioitumalla itseään toistakymmentä vuotta vanhemman varakkaan talollisen lesken kanssa. Walter Ahlströmin äiti Eva Ahlström oli Antti Ahlströmin toinen vaimo. Walter oli vasta 21-vuotias, kun voimakkaasti yhtiötä laajentunut Antti-isä yllättäen menehtyi. Walterin äiti Eva Ahlström johti yritystä kymmenisen vuotta, kunnes oli Walterin vanhimpana poikana aika astua johtoon. Oli hylättävä haaveet insinöörin ja pianistin urista.

Isotalo.

Antti Ahlström osti Noormarkun ruukin vuonna 1870, samana vuonna, jona hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli. Perhe asettui ruukin alueelle. Isotalo eli Antti ja Eva Ahlströmin koti sekä yhtiön pääkonttorina toiminut rakennus valmistui vuonna 1882 (suunnittelija Evert Lagerspetz). Rakennus on edelleen hyväkuntoisen näköisenä ja kauniin puutarhan ympäröimänä ruukkialueen keskellä, lähellä ruukin tuotantolaitoksia eli koskesta voimansa ottaneita pajaa ja sahaa.

Havulinna ja puistoa.

Havulinna-huvilan Walter ja hänen Lilli-vaimonsa rakennuttivat itselleen hieman syrjemmäs mutta kuitenkin niin, että sen ikkunoista ja terasseilta lienee hyvä näkymä ruukkialueelle ja muun muassa Isotaloon. Havulinna on ymmärtääkseni nykyään yksityiskäytössä, mutta sen upeaan puutarhaan tai oikeammin puistoon järjestetään opastettuja kiertokävelyjä. Havulinna valmistui vuonna 1901, ja sen suunnitteli Gustaf Adolf Lindberg. Elämäkerran mukaan Walter oli innokas mikromanageeraaja ja puuttui monenlaiseen yksityiskohtaan myös kotitalonsa suunnittelussa ja toteutuksessa.

Koska Walter Ahlström oli todella merkittävän monialayrityksen itsevaltainen johtaja usean vuosikymmenen ajan, kertoo Korkea peli paitsi Walter Ahlströmin ja hänen läheistensä elämänvaiheista myös paljon A. Ahlström Oy:n vaiheista. Lisäksi mukana kulkevat niin poliittinen kuin kulttuurihistoria lukuisine käänteineen. Kuten Siltalakin muistuttaa, Walter Ahlström johtaessa yhtiötä koettiin Suomessa sortovuosia, suurlakko, ensimmäinen maailmansota, kansalaissota, itsenäistyminen ja maailmanlaajuinen lama pörssiromahduksineen.

Kaiken tämän keskellä ja tuoksinassa Walter Ahlström tiimeineen laajensi, kehitti, osti ja myi kiivaaseen tahtiin. Ei siis ihme, että elämäkerta on sivumäärältään muhkea. Välillä ihmiset, vuosiluvut, osakekurssit, poliittiset käänteet ja paikkakunnat alkavat vilistä tarkkaavaisenkin lukijan silmissä ja korvissa. Jo Ahlströmien perheet olivat monijäsenisiä, ja koska kyseessä oli pitkälti perheyritys, vaikkakin jättimäinen sellainen, nimiä ja sukulaisuussuhteita tosiaan riittää. Painetun kirjan sisäkansien Ahlströmien sukupuut ja yritykseen kuuluvien laitosten sijainnin osoittava kartta olivat oivaksi avuksi.

Tietysti pohjatiedot ovat tällaisten teosten parissa eduksi. Itselläni Suomen historian tärkeimmät käänteet ovat kohtalaisesti hallussa, mutta taloushistoria ei ole koskaan ollut mielestäni kovin kiinnostavaa. Nyt sain sitä melkoisen rautaisannoksen!

Loppuyhteenvetoni menee jotakuinkin niin, että Walter Ahlström todellakin pelasi korkeaa peliä eli otti moneen otteeseen aivan järjettömän kovia ja mielettömän suuria taloudellisia riskejä. Tarvittiin tietysti taitoa ja hyvää luottoa, mutta myös kosolti onnea. Riskit eivät koskaan realisoituneet täydessä mitassa. Niin kuitenkin olisi moneen otteeseen voinut käydä.

Pääkonttori puistoineen.

Jonkinlainen riski oli uuden, hulppean ja verrattoman pompöösin Pääkonttorin (suunnittelija Emil Fabritius) rakennuttaminen yhtiölle Noormarkun ruukkialueen sydämeen. Rakennustyöt alkoivat keväällä 1914. Kustannuksissa ei nuukailtu, vaan monumentaalista ja huippunykyaikaista tavoiteltiin avoimesti. Kellariin tuli jopa kylpylaitos kaakeloituine uima-altaineen. Sitä punaiset käyttivät vuonna 1918 julkeasti käymälänään.

Pääkonttori joen toiselta puolelta kuvattuna.

En tietenkään hyväksy toisten omaisuuden turmelemista saati muita rikoksia, mutta jotenkin myös ymmärrän, miksi Pääkonttorin röyhkeä mahtipontisuus sai aikaan ylilyöviä reaktioita. Pääkonttori on edelleen paikoillaan ja käytössä hienon puiston keskellä. Suuriksi kasvaneet puut armollisesti pehmentävät omituista vaikutelmaa, jonka ympäristöönsä (minun mielestäni) täysin sopimaton mammutti ruukkimaisemassa luo.

Villa Maireaa sisäpihan puolelta. 
Huvilassa ei saa kuvata, mutta ulkona saa, myös sisäpihalla.
Kuvassa olohuoneen avattava maisemaseinä,
joka on osoittautunut hyvin epäkäytännölliseksi.
Oppaan mukaan perhe on avannut seinän alle viisi kertaa.

Tässä on tunnustettava sellainenkin ammottava aukko sivistyksessäni, että en tiennyt Maire Gullichsenin olleen Walter Ahlströmin tytär. Tähän Siltala siis viittaa tuolla alkuun lainaamallani lausahduksella. Aika moni, minäkin, tunnistaa Antti Ahlströmin nimen ja tietää Maire Gullichsenin. Mutta yhteys näiden kahden välillä oli minulle uutta. Olin jo vuosia haaveillut käynnistä maailmankuulussa Alvar ja Aino Aallon suunnittelemassa Villa Maireassa, ja kun minulle nyt sitten viimein valkeni, että kyseinen rakennus on Ahlströmin Noormarkun ruukkialueella, varasin meille samoin tein opastetun kierroksen myös Villa Maireassa. Kyllä kannatti!

Villa Mairean pihasauna ja kaistale uima-allasta
sekä tärkeä mänty, jonka takia
rakennuksen paikkaa kuulemma siirrettiin.

Paikan päällä oli vielä pieni yllätys, miten lähellä Havulinnaa Villa Mairea sijaitsee. Perhe on todella halunnut pysyä tiiviinä yhteisönä. Korkeassa pelissä kerrotaan melko paljonkin Maire-tyttären ja isän kompleksisesta suhteesta. Samoin ruoditaan vaiheet, joiden kautta yhtiöön palkattiin Harry Gullichsen ja miten hänestä tuli ensin (vähän jopa skandaalinkäryisesti) Walter Ahlströmin vävy ja sitten suuryhtiön pääjohtaja. Hänen kauttaan yhtiön johdossa ei kuitenkaan käsitellä eikä käydä yhtiön myöhempiä, yhä monipolvisemmiksi muuttuvia vaiheita läpi.

Niihin tutustuimme tarkemmin käydessämme melko lähellä Noormarkkua sijaitsevassa Kauttuan ruukinpuistossa. Antti Ahlström päätti ostaa Kauttuan ruukin keväällä 1873. Alueella on nyt Euran kaupungin ylläpitämä pieni museo (joka sijaitsee vaatimattomasti alueen etäisessä nurkassa Vierailukeskuksessa). Siellä voi katsella kaupungin tuottaman lyhytelokuvan vuodelta 2006, jossa kerrotaan ruukin vaiheita. Antti Ahlströmin kerrotaan sen mukaan empineen ruukin ostoa, mutta yön yli nukuttuaan hän tuli toisiin ajatuksiin katsellessaan ruukinkartanon kaunista puistoa, josta Evakin varmasti pitäisi.

Kauttuan ruukinkartanon kellotorni.

Elokuva päättyy siis vuoteen 2006, ja siinä todetaan muutosvauhdin vain kiihtyneen sen hetkisiin aikoihin tultaessa. Vähänpä aavistivat, miten paljon muutoksia vielä olisi tulossa! Viimeisten kahden vuodenkin aikana on Kauttuan teollisuuslaitoksia myyty ja ostettu, lakkautettu ja pilkottu. Mutta edelleen siellä alhaalla kosken rannassa jokin teollisuuslaitos oli toiminnassa.

Terassitalon toisiksi ylin kerros toimii
museo- ja näyttelytilana. 
Kannattaa käydä kurkkaamassa!

Mielenkiintoisin kohde Kauttuan ruukilla on Alvar ja Aino Aallon suunnittelema Terassitalo, jonka Gullichsenit tilasivat arkkitehdeilta. Ideana oli luoda uudenlaista huokeaa mutta viihtyisää asumista työntekijöille ja aloittaa sarjatuotanto. Valitettavasti Terassitalo on jäänyt uniikiksi, eli suuret suunnitelmat valuivat hiekkaan. Elokuvassa Maire Gullichsen toteaa kustannuksia kauhistelevalle Alvar Aallolle, että yhtiöllä on kyllä rahaa. (Elokuva on siis osittain näytelty dokumentti.) Terassitalo valmistui vuonna 1938 eli vuotta ennen Villa Maireaa.

Terassitalo alhaalta kuvattuna.
Kontrasti perinteisiin asuntoihin melkoinen.

Sakari Siltala sanoo Korkean pelin alkusanoissa tiedostavansa, että elämäkerturi helposti lumoutuu kohteestaan. Hän on kuitenkin omien sanojensa mukaan pyrkinyt kuvaamaan Walter Ahlströmiä monipuolisesti ja avoimin mielin sekä jättämään varsinaisten johtopäätösten tekemisen lukijalle. Mielestäni hän on onnistunut vähintäänkin hyvin. Walter Ahlströmin julkisuuskuva on ollut piinkova liikemies, jolla oli avoimen radikaalejakin oikeistomielipiteitä. Lisäksi hän oli hyvin mieltynyt luksukseen eikä säästellyt, kun tuli aika rakennuttaa vaikka oma salonkivaunu tai ties monesko huvijahti.

Tämän julkisuuskuvan takaa raottuu kuitenkin muutakin. Walter oli tunteikas, intohimoinen, ailahteleva ja herkkänahkainen mies. Kovat oikeistolaiset kannat voi ymmärtää, kun ottaa huomioon, että hän itse hädin tuskin selvisi murhayrityksestä ja että hänen veljensä ammuttiin mielivaltaisesti kansalaissodan melskeissä.

On latteaa sanoa, ettei raha tee onnelliseksi. Ei se tunnu tehneen Ahlströmejakaan onnellisiksi, vaikka perhe oli ainakin aikanaan Suomen rikkaimpia ellei peräti rikkain. Kaikki kolme yhtiön miespääjohtajaa menehtyivät varhain. Walterin terveys horjui erilaisista hoitojaksoista huolimatta pitkään. Syitä voi elämäkerrasta poimia useita. Perhepiirissä tapahtui avioeroja ja lasten kuolemia sekä välillä ankaria repiviä riitoja omaisuudesta.

Mutta kyllä rahasta varmasti oli paitsi helpotusta monessa tilanteessa myös suoranaista iloa. Ahlströmit osasivat järjestää hulppeita juhlia ja tehdä hienoja matkoja. Elämästä myös nautittiin. Eikä ainakaan Noormarkussa ollut pulaa kauneudesta.

Lähes kaikki Ahlströmit harjoittivat avokätisesti hyväntekeväisyyttä ja mesenointia, niin Walterkin. Hän myös perusti vuonna 1926 Walter Ahlströmin säätiön, jonka tarkoituksena on tukea nuorten diplomi-insinöörien jatkokoulutusta. Korkea peli on tämän säätiön tilaama elämäkerta, ja sen sivuilla on hieno kirjatraileri, joka kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa.

Sakari Siltala: Korkea peli – Teollisuustitaani Walter Ahlströmin elämä
Siltala 2023. 569 s.
Äänikirjan lukija Jarkko Pajunen.

Korkea peli on käännetty ruotsiksi ja englanniksi.

Painettu kirja saatu lahjaksi, kuunteluaikapalvelu maksettu itse. Myös jutussa kuvattu matka täysin omakustanteinen.

Merja Mäki: Itki toisenkin

 

”En kuulu kanta-Suomeen,
mutta jos en kuulu enää Karjalaankaan,
niin minne sitten menen?”

Merja Mäen lähihistoriaan sijoittuva romaani Ennen lintuja teki minuun pari vuotta sitten suuren vaikutuksen. Laatokan saaren kalastajasuvun kohtalot talvisodan melskeissä ja evakkotiellä avasivat taas kerran uuden näkökulman suomalaisten lähimenneisyyteen. Päähenkilö Alli sysätään parantajanoppiin, vaikka hän haluaisi seurata isänsä jalanjäljissä ja ryhtyä kalastajaksi. Sota muuttaa kuitenkin kaiken. Pohjanmaalla ei kalastajia tarvita.

En yllättynyt, kun Mäki palkittiin Ennen lintuja -romaanistaan Tulenkantaja-palkinnolla vuonna 2022. Palkintoperusteissa korostettiin romaanin universaalia ja ajankohtaista pakolaisteemaa.

Mäen seuraavaan romaaniin alkoi ainakin minulla latautua melkoisesti odotuksia. Mistä hän kirjoittaisi tällä kertaa? Vieläkö Allin tarina jatkuisi? Tämän vuoden alkupuolella ilmestynyt romaani Itki toisenkin täytti kirkkaasti kaikki odotukseni ja pääsi positiivisella tavalla vähän yllättämäänkin. Kirja on ollut koko kevätkaudella lukemistani yksi vaikuttavimmista ja parhaista. Se on jättänyt pitkän jäljen ja johdattanut lisälukemisenkin pariin.

Itki toisenkin on itsenäinen jatko-osa Ennen lintuja -romaanille. Se on sitä ihan aidosti, eli ensimmäisen teoksen lukeminen ei ole minkäänlainen edellytys jälkimmäisen ymmärtämiselle. Ensimmäisen voi mainiosti lukea jälkimmäisen jo luettuaankin. Tämä ei aina ole itsestään selvää itsenäisistä jatko-osista puhuttaessa, joten siksi sen tässä nyt erikseen totean ja avaan.

 

Rintamalla miesten sota räjähteli ääniä. Mutta kotona naisten sota oli mykkää.

Kyse ei oikeastaan olekaan varsinaisesta perinteisestä sarjan jatko-osasta vaan jonkinlaisesta rinnakkaisteoksesta, vaikka ajallisesti ollaankin myöhemmissä tapahtumissa kuin ensimmäisessä romaanissa. Lukija tutustuu kokonaan uuteen päähenkilöön, miljööseen ja teemoihin.

Minäkertoja on 25-vuotias aunuksenkarjalainen opettaja Larja Rovio Suurmäen kylästä Viteleenjoen rannalta. Tapahtumat sijoittuvat vanhan rajan takaiseen Karjalaan Laatokan pohjoispuolelle jatkosodan vuosiin 1942–44. Suomalaiset ovat hyökänneet, ajaneet pois Puna-armeijan ja miehittäneet alueen. Paikallisesta väestöstä ovat aloilleen jääneet lähinnä lapset, vanhukset ja naiset, niin osittain hyökkäyksessä tuhoutuneessa Suurmäessäkin.

Miehittäjät toimivat miehittäjän ottein, ja paikallinen väestö luokitellaan kansallisiin ja epäkansallisiin. Jokainen tarvitsee valloittajan myöntämän kulkuluvan voidakseen liikkua kotikylässään. Tilanne on monin tavoin jännitteinen.

Vaikka eihän rajaseudun naisella puolia ollut. Oli vain tuuli, joka puhalsi vuoroin idästä, vuoroin lännestä.

Alkusivuilla Larja palaa kesällä 1942 kotikyläänsä oltuaan pitkään Kajaanissa opettajaleirillä saadakseen Neuvostoliiton aikaisen opettajantutkintonsa täydennettyä sellaiseksi, että se kelpaisi myös Suomen kouluissa. Kotiinpaluu pitkän poissaolon jälkeen pelottaa. Isän ja äidin salainen poliisi haki huostaansa jo neljä vuotta aikaisemmin. Onko kotitalo enää edes pystyssä? Miten pikkusisko Pola ja buabo Matja ovat pärjänneet kahdestaan?

Eivät kovin hyvin. Isänäiti Matja tekee kuolemaa, ja Pola on raskaana suomalaissotilaalle. Larjan suunnitelmat jatko-opintoleiristä valuvat nopeasti hiekkaan. Kyläläisten keskuudessa Larjan opiskeluja kanta-Suomen puolella ei katsota hyvällä, vaan niitä pidetään vaarallisena veljeilynä vihollisen kanssa. Erityisen hankalat välit ovat Misan, Larjan sulhasen, vanhempiin, jotka haluaisivat kontrolloida niin Larjaa kuin Polaakin. Misa on sotimassa rintaman toisella puolella, kuten monen muunkin talon työikäiset miehet.

Tunsin, kuinka sisässäni jokin murtui. Elämänsuoni ei ollutkaan enää lankaa vaan vuolaana virtaava joki, Viteleenjoen kaltainen. Se kohisi, eikä enää koskaan virran esteeksi voisi rakentaa uutta patoa.

Buabo Matja on ollut kylän itkijä, jonka tehtävänä on ollut saatella sielut tuonilmaisiin. Tehtävä on arvostettu, eikä siinä kuka tahansa voi toimia. Kuolemaa tekevä Matja taivuttelee pojantytärtään suostumaan kutsumukselleen. Larja vastustelee, hänhän on opettaja, järjen edustaja. Itkijän pitää antautua tunteen vietäväksi. Voisiko olla molempia?

Koska opinnot jäivät kesken, joutuu Larja nöyrtymään ja ottamaan apulaisen tehtävän koulusta, jossa on aiemmin työskennellyt opettajana. Nyt opettajat ovat tulleet Suomesta, ja erityisesti johtajaopettajan menetelmät tuntuvat Larjasta epäoikeudenmukaisilta ja tylyiltä. Lapset tarvitsevat hänen mielestään aivan toisenlaisia otteita voidakseen oppia.

Oppilaani katsoivat paripulpeteistaan, kun pyyhkäisin hihalla silmiäni. Heihin oli painunut samanlaisia mustaksi hiiltyneitä koloja kuin Arpimetsän ammutuille puille. Mutta osumajäljet olivat heillä siinä, missä lapsen sydämen olisi pitänyt olla.

Romaanin asetelma on todella mielenkiintoinen. Suomalaiset ovat miehittäjän asemassa ja pitävät itseään vapauttajina, joille paikallisten asukkaiden tulee olla kiitollisia. Vahvemman asemassa ja poikkeusoloissa voidaan ottaa ja otetaan erilaisia vapauksia kuin normaalisti. Koulun suomalaisopettajien kirkasotsainen valistusinto ja vahva aatteen palo näyttäytyvät vähemmän mairittelevassa valossa. Kulttuurien kohtaaminen ei suju välttämättä ihan niin jouhevasti kuin valloittajat toivoisivat.

Erityisen mielenkiintoinen on asetelma suomalaismiesten ja karjalaisnaisten välillä. Syntyy aitoja rakkaussuhteita, kuten Larjan ja Tuomaksen välillä, mutta on paljon karumpiakin kohtaloita. Kaikki miehet eivät halua kantaa vastuutaan sukupuolisuhteiden seurauksista. Mäki on ujuttanut näistä tarinaan useita erilaisia variaatioita. Kuinka pyyteetöntä voi olla rakkaus, joka annetaan ja otetaan vastineeksi leipäpalasta? Entä mitä tapahtuu suomalaiselle lapsen synnyttäneelle naiselle, jos suomalaiset sittenkin häviävät sodan? Rintaman taakse viedyt läheiset ovat kuin pantteja, jotka vaativat uskollisuutta. Mutta hengissäkin on jotenkin selvittävä.

Lukija tietää, että kesällä 1944 Suurmäestä tulee vielä nopea lähtö. Larja rakastuu sodan jatkuessa tahtomattaankin suomalaiseen Tuomakseen (joka on Ennen lintuja -romaanin Alli Alavan veli, siitä yhteys teosten välillä). Mies haluaa Larjan vaimokseen ja mukaansa kotiin Pohjanmaalle. Mutta voiko Larja lähteä? Miten kävisi Polan ja tämän pienen pojan? Misan kanssakin pitäisi asiat saada selvitettyä. Kun tilanne nopeasti kuumenee, Larja käy yhä kiivasta sisäistä kamppailuaan lähtemisen ja jäämisen välillä. Onko jo sittenkin liian myöhäistä?

Itki toisenkin on vaikuttava sotaromaani, joka antaa äänen niille, joiden ääntä ei juurikaan ole aikaisemmin kuultu: valloitettujen alueiden asukkaille, Karjalan alueen naisille, lapsille ja vanhuksille. Sodan tykkien jylinä kantautuu Suurmäkeen asti, ja se kumisee koko romaanin taustalla yhä painostavampana.

Itki toisenkin on myös koskettava rakkausromaani, jossa karjalaisen Larjan ja pohjalaisen Tuomaksen elämät risteävät ja yhdistyvät, arkaillen mutta vääjäämättä. Kumpikin on kokenut elämässään paljon raskaita ja kipeitä menetyksiä, kumpikin on omalla tavallaan rikki ja vaillinainen. Voiko rakkaus kestää kaikki paineet, joita siihen kohdistuu eri tahoilta?

Nautin kovasti Mäen kauniista kielestä, jota vahvasti maustavat karjalan kielen sanat ja poljento. Larjan kasvu itkijäksi on kuvattu taitavasti ja on jo itsessään kulttuuriteko. Katoava perinne on kirjattu eläytyen muistiin lukijan koettavaksi. Myös rajantakaisen Karjalan maisemat ja kulttuuri on imeytetty tarinaan niin, että ne aistii lukiessaan vahvasti.

Itki toisenkin on fiktiivinen historiallinen romaani, jonka pohjatyö on tehty huolella. Kaikki romaanin henkilöiden kohtaloiden käänteet voisivat olla totta. Luin romaanin kiehtovan aiheen innoittamana Pauliina Salmisen tietoteoksen Miehittäjän morsiamet, josta saa halutessaan lisätietoa Itä-Karjalan alueen miehittämisestä sekä suomalaissotilaiden ja paikallisten naisten välisistä suhteista. Näiden suhteiden seurauksena esimerkiksi syntyi lähes 500 aviotonta lasta. Naisten ja lasten kohtalot olivat monenkirjavia. Miehittäjän morsiamissa on myös hyvä alueen kartta, jota romaania lukiessani kaipailin.

Merja Mäki: Itki toisenkin
Gummerus, 2024. 415 s.

Arvostelukappale.

Pauliina Salminen: Miehittäjän morsiamet – Rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa
Atena, 2023. 207 s.

Lainattu kirjastosta.

Morten A. Strøksnes: Merikirja

 

Lukupiirissä siis luimme ruotsalaisen Patrik Svenssonin tarinallisen tietokirjan Ankeriaan testamentti ja pidimme kovasti. Yllätyin itsekin, miten mukaansa tempaava, koskettava ja vaikuttava kirja oli. Siitä innostuneena kaivoin esille jo ennen Ankeriaan testamenttia saamani ennakkokappaleen norjalaisen Morten A. Strøksnesin Merikirjasta, joka sekin on tarinallinen tietokirja ja jäänyt samaan tapaan hyllyyni odottelemaan parempia lukuaikoja. Miesten jäähainpyydystysprojekti ei suoraan sanoen kiinnostanut tippaakaan. Mitä lie äijäilyä.

Saamani ennakkokappaleen sisäkannessa esitellän Strøksnes vuonna 1965 syntyneeksi toimittajaksi ja kirjailijaksi. Merikirjalla hän nappasi Norjan Finlandian eli Brage-palkinnon, ja kirjan oikeudet myytiin pian lähes kolmeenkymmeneen maahan. Hyvin samanlainen tapaus siis kuin Svenssonin läpimurto pari vuotta myöhemmin Ruotsissa.

Muutenkin teokset ovat samantyylisiä, ja monia yhtymäkohtia ja rinnakkaisuuksia voi ainakin näin kirjat perättäin lukiessa poimia. Molemmissa kirjoittajan henkilökohtainen historia, arkielämä, lomittuu faktapohjaiseen kerrontaan ja aiheen moniulotteiseen käsittelyyn. Kumpikin kirjailija on tehnyt valtavasti ja laajasti taustatutkimusta ja kerännyt tietoa monipuolisesti. Faktat, myytit ja kertomukset on sitten sulatettu sujuvaksi kerronnaksi, joka imaisee lukijan mukaansa vastustamattomasti kuin Mosktraumen, kauhistuttava vesipyörre Lofoottien niemenkärjen ulkopuolella.

Oslolaistunut Strøksnes päättää Lofooteilla Engeløjan saarella asuvan ystävänsä Hugon kanssa pyydystää perinteisiä menetelmiä käyttäen pelätyn, parhaimmillaan tonnin painoisen jäähain. Käytetään siis koukkuja ja petokalaa syvyyksistä houkuttelevaa mahdollisimman haisevaa syöttiä joko niin, että siima koukkuineen viritetään poijun ja painojen avulla paikoilleen tai niin, että haita ongitaan vavalla suoraan veneestä. Projekti osoittautuu pitkäksi, monin tavoin hankalaksi ja myös hengenvaaralliseksi, sillä meri jos mikä on arvaamaton ja tappava.

Strøksnes matkustaa useita kertoja pohjoiseen uskomattoman upeille Lofooteille ja majoittuu ystäväpariskuntansa luo odottelemaan sopivaa pyyntisäätä. Pohjois-Norjan rannikon sääolosuhteet eivät ole kovin suopeita hankkeen näkökulmasta. Odotellessaan hän tekee kirjoitustöitä ja lukee niihin, jäähaihin, Lofootteihin ja mereen liittyviä kirjoja ja tekstejä. Hugo vaimoineen kunnostaa vanhasta kalatehtaasta matkailuyritystä. Mutta aina sopivan sään osuessa kohdalle lähdetään hainpyyntiin.

Mutta hainpyynti ei lopulta ole Merikirjan tärkein aihe. Se on lopulta meri kaikissa muodoissaan, Lofootit, ihmisen ja luonnon suhde sekä se, millaista tuhoa ihmiskunta on saanut maapallolla aikaan ja mitä meillä on odotettavissamme. Perussävy on toisaalta toiveikas, alkaahan kirjailijan puoliso tarinan mittaan odottaa pariskunnan lasta, mutta toisaalta hyvinkin pessimistinen. Tuho etenee eksponentiaalisesti, eikä ihminen tunnu ottavan mitään varoitusmerkkiä todesta.

Entä miten käy kaverusten jäähainpyydystysprojektin? Kannattaa lukea itse!

Morten A. Strøksnes: Merikirja. Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana (Havboka. Eller Kunsten å fange en kempehaj fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider)
Suom. Katriina Huttunen.
Gummerus 2018. 312 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

 

Lukupiiri on ihan oikeasti mainio keksintö! Olemme pitäneet LYLLin lukupiirin jonkinlaisena ohjenuorana, että ihan päivän uutuuksia ei lueta, koska osa lukupiiriläisistä haluaa lukea kirjat nimenomaan painettuina ja mieluiten kirjastolainoina. Jos teos on parin vuoden takaa, siinä harvemmin on pitkiä varausjonoja. Niinpä tulee luettua aikoinaan syystä tai toisesta sivuun jääneitä kirjoja.

Tällä kertaa luettavaksi äänestettiin muutamasta ehdottamastani kirjasta Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti. Kirjaa on vuolaasti ylistetty kirjasomessa suomennoksen ilmestymisen aikoihin eli vuonna 2020. Suomennos saatiinkin sukkelaan, sillä ruotsinkielinen alkuteos ilmestyi edellisenä vuonna. Se nappasi himoitun August-palkinnon tietokirjallisuuden kategoriassa.

Ankeriaan testamentti on tarinallinen tietokirja, mikä lienee yksi syy sen suosioon. Lukijakunta laajenee mukavasti myös enimmäkseen kaunokirjallisuutta lukevan yleisön suuntaan, mutta myös tietokirjallisuutta lukevat ovat edelleen kohderyhmää..

Olen saanut aikanaan kirjasta kustantajalta ennakkokappaleen, mutta en ole tullut siihen koskaan aikaisemmin tarttuneeksi. Aihe ei vain ole vaikuttanut kovin kiinnostavalta. Miksi haluaisin lukea kirjan inhottavista, limaisista ja käärmemäisistä ankeriaista? On ollut vaikea keksiä yhtään syytä, vaikka kovin moni tuntui ihastuvan kirjaan perin juurin.

Sitten luin viime syksynä Iida Turpeisen romaanin Elolliset, joka kertoo stellerinmerilehmästä ja sen luurangosta. Rakastin Elollisia! Mikä romaani!

Jos siis stellerinmerilehmästä kirjoitettu romaani voi olla niin hyvä, saattaisiko ankeriaista kirjoitettu tarinallinen tietokirjakin kenties toimia? Toimihan se, oikein hyvinkin, itseasiassa. Ja kuinka ollakaan, Ankeriaan testamentti ja Elolliset liittyvät lopulta yhteen. Mutta siitä vähän myöhemmin.

Kirjailija Patrik Svenssonista ei ole paljoakaan tietoa. Hän on ammatiltaan kulttuuritoimittaja. Ankeriaan testamentti on hänen esikoisteoksensa, ja se on ollut melkoinen menestys. August-palkinnon lisäksi sen käännösoikeudet on myyty yli 30 maahan, ja kirjan markkinointikiertue piti tuoda Svensson muun muassa Suomeen Helsinki Lit -tapahtumaan vuonna keväällä 2020.

Kirjassa Patrik Svensson kertoo isästään ja itsestään sekä heitä yhdistäneestä ankeriaan kalastuksesta. Kun Svensson oli pikkupoika ja nuorukainen 1970- ja 80-luvun taitteessa, perhe asui Ruotsin Kvidingessa. Kotitalo sijaitsi joen rannalla, ja isä ja poika kalastivat  yhdessä ahkerasti. Nimenomaan ankeriaitten pyytämisestä tuli heidän yhteinen juttunsa, joka lähensi heitä toisiinsa. Isän kuolemasta oli kirjan ilmestyessä kulunut jo yli kymmenen vuotta, mutta muistot olivat yhä vahvoja. Svensson halusi kirjoittaa kirjaansa myös isästään ja itsestään, ei pelkästään ankeriaista.

Silti kirjassa kerrotaan varmaankin aivan kaikki, mitä merkillisestä eläimestä on kerrottu, luultu ja tiedetty tieteen historian mittaan. Yhä uudelleen käy ilmi, että todella paljon on asioita, joita ankeriaista ei tiedetä. Svensson puhuukin paljon ankeriasarvoituksesta viitatessaan näihin yhä selvittämättömiin faktoihin, jotka ovat vuosisatojen mittaan lumonneet lukemattomat tutkijat, joista osa on uhrannut vuosia elämästään saadakseen edes jonkin arvoituksen osan ratkaistua.

Kun Svensson kirjoitti kirjaansa ja paljasti sen aiheen kyselijöille, monet kummastelivat. Miksi Svensson halusi kirjoittaa niin epämiellyttävästä otuksesta? Syy on siis tuossa omakohtaisessa suhteessa ankeriaaseen ja se, miten isä liittyi siihen. Aihe voi edelleen kuulostaa epäkiinnostavalta ja tylsältä, mutta Svensson onnistuu kirjoittamaan ankeriaasta, siihen liittyvistä arvoituksista ja niiden ratkaisuyrityksistä niin kiehtovasti, ettei edes ajattele lukevansa tietokirjaa. 

Ne osuudet, joissa kerrotaan henkilökohtaisesta historiasta, ovat kauniita ja tunnelmallisia kuvauksia miehistä, joesta ja arvoituksellisesta kalasta. Ankeriaaseen liittyvät faktaosuudet ovat kiehtovia ja paikoin hauskoja. Svenssonilla on lempeän humoristinen tapa katsoa itseään ja tiedemaailman sankareita.

Ankeriaan testamentti on kuitenkin myös hyvin surullinen kirja. Svensson menetti rakkaan isänsä, ja maailma on menettämässä ankeriaat. Ne ovat sukupuuton partaalla. Kirjan loppupuoliskolla Svensson käy läpi syitä tähän, eikä se ole ihmiskunnan kannalta mitään mairittelevaa luettavaa. Esimerkkeinä ihmisen aiemmin ahneutensa (ja suunnattoman tyhmyytensä!) takia sukupuuttoon tappamista eläimistä Svensson kertoo drontin ja stellerinmerilehmän tarinat, jotka saavat surun ja kiukun kyyneleet lukijan silmiin.

Siellä se suora linkki Elollisiin siis piileksi. Vinkkasinkin lukupiiriläisille, että jos Ankeriaan testamentin lisäksi haluaisi lukea jotain samaan aihepiiriin liittyvää, voisi Elolliset olla hyvä valinta. Samoin vinkkasin sen pariksi Aura Koiviston Mies ja merilehmä -tietokirjaa ja Martin Strøksnesin Merikirjaa, joka sekin on tarinallinen tietokirja merestä ja jäähain pyydystämisestä. Se on minulla nyt puolivälissä ja vaikuttaa erinomaiselta. Sen sijaan en ollut tajunnut, että Patrik Svenssonilta on jo ilmestynyt toinen teos nimeltä Meren kutsu v. 2023. Se vaikuttaa myös mielenkiintoiselta.

Mielenkiintoista on myös kuulla, millaisia ajatuksia Ankeriaan testamentti on herättänyt lukupiiriläisissä! Entä sinussa, oletko jo lukenut kirjan?

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti. Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisemmasta kalasta (Ålevangeliet. Berättelsen om världens mest gåtfulla fisk)
Suom. Maija Kauhanen.
Tammi 2020. 272 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi?

 

”Isoisoisästäni tuli siirtolainen jäämällä paikoilleen. Hän oli häiritsevä poikkeama. Hän ei sopinut yhteen sen yhtenäisyyttä rakentavan tarinan kanssa, jota suomalaisille kerrottiin evakkoon lähteneistä. Sitä tarinaa rakennettiin jo heti sodan päätyttyä, mutta se ei ollut alussa niin rikkumaton kuin myöhemmin annettiin ymmärtää.”

Toimittaja Antti Järven tietokirja Minne katosi Antti Järvi? herätti huomiota jo viime syksynä kirjamessujen aikaan. Nimi on jotenkin kutkuttava, ja ensikuulemalta tosiaan tuli mieleen jokin eksistentialistinen esseekokoelma. Mutta sellaisestahan ei ole ollenkaan kysymys, vai onko vähäsen sittenkin?

Muistaakseni Helsingin kirjamessuluetteloon olin itsekin ruksinut Järven haastattelun messuohjelmaani, mutta lopulta kävi niin, että tytär kävi sen kuuntelemassa. Häntäkin oli teoksen aihe alkanut kiinnostaa, joten merkitsimme sen tulevaisuudessa hankittavien kirjojen listalle.

Seuraavaksi Antti Järvi pokkasi tästä teoksesta vuoden 2023 Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon, joten teoksen tarina alkoi tulla tutuksi. Joulukuun alussa vietettävillä Tampereen Kirjafestareilla ovat yleensä Finlandia-voittajat esiintymässä, joten meitä onnisti ja pääsimme kuulemaan hyvän haastattelun teoksen tiimoilta. Innostuin aiheesta niin, että päätin samoin tein käydä ostamassa kirjan ja pyytämässä siihen tekijältä nimmarin. Uskalsin jopa muutaman sanan Antti Järven kanssa vaihtaa siellä messuhallin nurkkauksessa.

Teoksen alaotsikko selventää melko tyhjentävästi, mistä kirjassa on kyse: ’Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä’.

Toukokuussa 2020 Antti Järven setä Olli otti pitkästä aikaa yhteyttä. Hän toivoi, että Antti Järvi selvittäisi, mitä tämän täysnimikaimalle, Olli-sedän isoisälle ja Antti Järven isoisoisälle tapahtui. Vanhempi Antti Järvi nimittäin jäi maaliskuussa 1940 Laatokan rannalla Lahdenpohjan kylässä sijainneeseen kotiinsa, kun lähes kaikki muut alueen asukkaat, Antti Järven perhe mukaan lukien, evakuoitiin uuden rajan taakse Suomeen.

Suvussa oli kerrottu Antti Järvestä, tämän ratkaisusta ja kohtalosta useita erilaisia versioita, mutta lähinnä asiasta oli vaiettu. Nuorempi Antti Järvikin muisteli kuulleensa lapsena vanhemman Antti Järven loikanneen, mutta ei ollut ymmärtänyt, mitä sillä oikein tarkoitettiin. Spekuloitiin sillä vaihtoehdolla, että Antti Järvellä olisi ollut avioliiton ohessa jokin rakkaussuhde, toinen nainen, jonka takia hän olisi jättänyt perheensä ja kotimaansa. Vai oliko Antti Järvi kenties vakooja?

Joka tapauksessa Antti Järven tapaus kuulostaa hyvin poikkeukselliselta. Kun toimittaja Antti Järvi ryhtyy asiaa penkomaan, hän havaitsee, että isoisoisä ei suinkaan ollut ainoa laatuaan, vaan rajan taakse jättäytyi muitakin suomalaisia, kuka mistäkin syystä. Pieni joukko heistä oli entuudestaan vanhemman Antti Järven tuttuja.

Tutkimustyö ei ihan kylmiltään innostanut Järveä, mutta melko nopeasti hän huomasi aiheen vievän hänet mennessään. Lapsuus- ja nuoruusmuistot pulpahtelivat pintaan, asiat alkoivat saada kytköksiä ja merkityksiä. Edessä oli kuitenkin valtava urakka, mutta se oli samalla hyvin kiehtova. Omat hankaluutensa työhön heittivät ensin yhä vain jatkunut pandemia, sitten Venäjän aloittama hyökkäyssota.

Tutkimus nimittäin vie vääjäämättä itärajan taakse, lopulta hyvin kauas itään. Antti Järvi siis jäi Neuvostoliiton valtaamaan Karjalaan. Jälkikäteen on helppoa sanoa, että päätös ei ehkä ollut kovin viisas, vaan oikeasti hengenvaarallinen. Stalinin vainot eivät jättäneet maahan loikanneita vihollismaan entisiä kansalaisia huomiotta, sen sai Antti Järvi kumppaneineen karvaasti kokea. Toimittaja Antti Järvi kuitenkin onnistuu kokoamaan hankalan palapelin ja selvittämään suuren osan isoisoisänsä vaiheista ja myös lopullisen määränpään. Mutta mitkä olivat olleet Antti Järven todelliset motiivit valinnalleen?

Kirjan lopun kiitoksissa Järvi toteaa, ettei teos ole historiallinen tutkimus eikä tutkimus kaikista luovutetulla alueelle jääneistä henkilöistä. Historiaa harrastavana lukijana nautin Minne katosi Antti Järvi? -tietokirjan lukemisesta kovasti. Oli hieno kokemus päästä mukaan etsimään välillä hyvinkin hauraiksi hiipuneita johtolankoja, penkomaan arkistojen kätköjä ja matkustamaan halki postpandemian kynsissä kärvistelevän Venäjän. Antti Järvi kertoo paitsi isoisoisänsä ja tämän kanssa kohtalonsa jakaneiden ihmisten  mielenkiintoisen ja koskettavan tarinan myös antoisan tarinan kirjan tekemisestä. 

Samalla toimittaja Antti Järvi joutuu pohdiskelemaan niitä eksistentiaalisia kysymyksiäkin. Kuka hän on, millainen historia hänellä ja suvulla on ja miten yhden yksilön aikanaan tekemä yksi ratkaisu on muuttanut niin monen ihmisen elämänkulun. Miksi asioista mieluummin vaietaan kuin puhutaan? Miten 'virallinen' totuus eroaa siitä, mitä oikeasti tapahtui?  Millaista tarinaa me suomalaiset kerromme omasta historiastamme ja samalla itsestämme? Miksi ja miten yksilöt jauhautuvat historian rattaisiin?

Aihe on verrattoman kutkuttava edelleen, ja lukisin mielelläni aiheesta lisääkin. Vinkkaan tuonne loppuun muutaman aihepiiriä sivuavan vinkin kaunokirjallisuuden puolelta. Ne osaltaan paljastavat, kuin häilyvä ja molempiin suuntiin vuotava raja on aina ollut. Se on valtioiden keinotekoisesti päättämä ja vetämä, eivätkä ihmiset, historian jalkoihin jäävät yksilöt, aina suostu sopeutumaan arjen kannalta mielivaltaisilta tuntuviin päätöksiin.

Opin jälleen senkin, miten paljon tarinoita on kerrottavana niinkin loppuun kalutulta tuntuvasta aiheesta kuin sotien ajasta. Millaisia ihmiskohtaloita lukujen taakse kätkeytyykään! Niistä jokainen ansaitsisi tulla kerrotuksi. Kiitos, Antti Järvi, että pääsin tälle matkalle menneisyyteen.

Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi? - Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä
Gummerus 2023. 374 s.
Äänikirjan lukija Ilkka Villi.

Ostettu.

LYLLin lukupiirin lukupiirikirja 17.4.2024.

Aiheeseen liittyviä lukuvinkkejä:

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

JP Koskinen: Tulisiipi

Merja Mäki: Itki toisenkin

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto – elämäkerta

 

Lukupiirini edellisessä tapaamisessa ehdotettiin ja sovittiin, että täksi kerraksi (27.3.2024) luettaisiin mitä tahansa, mikä sopisi kategoriaan ’Suomen presidentit ja heidän puolisonsa’. Kirja saisi olla presidentistä tai hänen puolisostaan kertova tietoteos tai romaani, tai se voisi olla presidentin tai hänen puolisonsa kirjoittama teos.

Idea oli ja on minusta edelleenkin loistava, koska se on tänä keväänä hyvin ajankohtainen ja koska se tarjoaa melkoisen kirjon teoksia valittavaksi. Ihan varmasti olisi paljon keskusteltavaa! Harmikseni en tänään pääse paikalle kuulemaan ja näkemään, mitä muut ovat aiheeseen liittyen lukeneet. Lukupiirissämme on sen verran kertynyttä elämänkokemusta, että senkin puolesta luvassa olisi ollut kiinnostava ilta. Menetän hyvän keskustelun, mikä harmittaa todella!

Koska en pääse osallistumaan lukupiiritapaamiseemme, kirjoitan ajatukseni lukemastani kirjasta tänne blogiin kaikkien ja toivottavasti myös muiden lukupiiriläistemme luettavaksi.

En tarvinnut juurikaan harkinta-aikaa päättääkseni, mitä lukisin. Hyllyssäni on jo useamman vuoden odottanut lukuvuoroaan Anne Mattssonin elämäkerta Tellervo Koivistosta eli Tellervo Koivisto – elämäkerta, kuten teoksen nimi virallisesti kuuluu. Olen sen jossain vaiheessa hankkinut omaan hyllyyni, koska Tellervo Koivisto on mielestäni mielenkiintoinen henkilö ja mielikuvani hänestä olivat ja ovat edelleen pääosin positiiviset.

Kirja on julkaistu vuonna 2017, jolloin Tellervo Koivisto oli 88-vuotias. Koivisto kertoo myös tässä kirjassa, miten keskikoulussa uskontoa opettanut pastori Jokinen ja käyttäytyi vähintäänkin kyseenalaisesti koulun tyttöoppilaita kohtaan piiskaamalla näitä takapuolelle kahdenkeskisissä rangaistussessioissa. Myös Tellervo Koivisto joutui tämän pastorin uhriksi. Asiaa ei tuolloin mitenkään käsitelty, ja pastori sai jatkaa toimintaansa pitkään. Lopulta hänet ohjattiin 1950-luvun puolivälissä vähin äänin eläkkeelle.

Vuonna 1998 Lauri Jokisesta päätettiin maalauttaa seurakunnassa muotokuva. Tieto tästä projektista nosti menneisyyden ikävät asiat Koivistossa pintaan, ja seurasi pitkä ja vaikea terapiajakso. Samalla asia tuli myös Koiviston ansiosta julkisuuteen.

Ennen kirjan kirjoittamista ja julkaisua Koivisto oli myös avoimesti puhunut julkisuudessa masennuksesta, johon hän sairastui vuosituhannen vaihteen tuntumassa.

Itselläni oli jonkinlaisia hämäriä muistikuvia näiden asioiden käsittelystä mediassa, mutta omassa elämässäni on niihin aikoihin ollut niin paljon kaikenlaista muuta, että ole niihin paljoakaan kiinnittänyt huomiota. Mattssonin kirjassa ne käsitellään varsin perusteellisesti.

Minulla oli siis painettu kirja hyllyssäni, mutta päätin kuitenkin kuunnella sen äänikirjana. Päätös olikin hyvä, sillä äänikirjan jaksoin kuunnella kokonaan, mutta epäilen, että pelkkä painettu kirja olisi joutunut ainakin paikoitellen kursorisen luennan uhriksi. Pitkät ja yksityiskohtaiset selostukset Tellervo Koiviston moninaisista tehtävistä erilaisissa yhdistyksissä sekä kansanedustajan ja kaupunginvaltuutetun työstä eivät olleet kovin kiinnostavia.

Mutta painetussa kirjassa on runsaasti valokuvia, joista taas äänikirjan kuuntelija jää paitsi. Niinpä kuuntelin kirjaa työmatkoillani ja aina välillä selasin kuuntelemani osuuden kirjasta ja katsoin siihen liittyvät kuvat.

Mattsson kertoo teoksen alkusanoissa Koiviston tokaisseen, ettei koko kirjaa olisi edes suunnitteilla ilman hänen avioliittoaan Mauno Koiviston kanssa. Tämä lienee totta, mutta ei se silti tarkoita sitä, että Tellervo Koivisto olisi merkityksellinen henkilö vain tunnetun poliittisen toimijan puolisona. Siitäkin huolimatta, että kirjan mielenkiintoisimmat jaksot ovat Koivistojen seurustelun ja avioliiton alkuaikojen sekä presidenttikausien ajan kuvaukset.

Erityisesti presidentin puolisona Tellervo Koivisto oli aktiivinen ja itsenäinen, jopa itsepäinen, toimija. Edeltäjä Sylvi Kekkonen oli kuollut jo vuonna 1974, joten tasavalta oli ollut ilman presidentin puolisoa kahdeksisen vuotta. Koivisto sai siis rakentaa oman roolinsa melko vapaasti, mikä oli sekä etu että haitta. Jonkinlainen mentori olisi ainakin alkuvaiheessa ollut mieluinen etu. Media oli kimpussa haukan ja pe**kärpäsen lailla, mikä nyt vähän hämmästyttää mutta vain todistaa, että osattiin sitä ennenkin.

Monet kirjaa varten haastatellut henkilöt ovat todenneet, että Tellervo Koivisto on terävä-älyinen ja sanavalmis keskustelija. Hän on toisaalta vähän jäyhää ja mieluusti kynttilänsä vakan alla pitävää tyyppiä, mutta hänellä on loistava huumorintaju, joka vilahtelee odottamattomissa tilanteissa. Hän osaa nauraa itselleen ja nähdä myöhemmin koomiset puolet monissa tapahtumahetkellä hankalissa tilanteissa. Tämä välittyy mukavasti elämäkertateoksessakin, joka on osin rakennettu Tellervo Koiviston muistelujen ja kertomusten varaan. Koivisto itse muistuttaa, että heidän lähipiirinsä on aina osannut myös juhlia riehakkaasti.

Mietin kirjaa kuunnellessani moneen otteeseen, että ei varmaankaan ole mikään ihan helppo tehtävä kirjoittaa elämäkertateosta elossa olevasta henkilöstä. Mattsson ja Koivisto eivät ymmärtääkseni tunteneet toisiaan ennen kirjaprojektin aloittamista, mutta ilmeisesti yhteistyö sujui luontevasti. Luottamusta on ollut puolin ja toisin, se on selvää.

Kirjoittajan ote on lämpimän kunnioittava. Mitään raflaavia paljastuksia teoksesta ei minun mielestäni löydy, ja nuo alussa mainitsemani asiatkin olivat siis olleet julkisuudessa jo hyvän aikaa ennen kirjan ilmestymistä. Varmasti on jouduttu keskittymään, että katse pysyy tiukasti kohteessa, eli pitämään mielessä, kenestä teosta kirjoitetaan. Mauno Koiviston vaikutus Tellervo Koiviston elämään ja uraan on kuitenkin ollut kiistatta niin merkittävää, että häntä ei ole ollut kovin helppoa pitää taustalla.

Rajaamista on tehty selvästi niinkin, että Koivistojen Assi-tytär kyllä mainitaan monessakin kohdassa ja kerrotaan Koivistojen tiiviistä perheyhteydestä (ja kerrotaan avoimesti sekin, miksi perheeseen ei syntynyt enempää lapsia). Sen sijaan vävyt eli Assi Koiviston aviomiehet mainitaan vain ohimennen. Ainakin omissa muistikuvissani 1980-luvulta myös ensimmäinen vävy Jari Komulainen oli usein median hampaissa, eikä aina ihan syyttä. Omassa piirissäni epiteetti Uppsalan ekonomi sai tuolloin tietyn vähemmän kunnioittavan lisävärityksen. Mutta tähän liittyvästä ei siis tässä kirjassa mainita mitään.

Koivistot ovat omien isovanhempieni ikäluokkaa, joten oli ihan mielenkiintoista seurata kronologisesti etenevää elämäntarinaa, jonka loppupuolelta itsekin jo muisti tapahtumia. Moni asia muistui omaankin mieleen, kun se nousi esiin Koiviston elämän näkökulmasta. Olin jo viittä vaille täysi-ikäinen, kun Kekkosen aika Suomessa päättyi. En kuitenkaan vielä päässyt äänestämään ensimmäisissä Kekkosen jälkeisissä vaaleissa. Mielestä oli myös jo pyyhkiytynyt seuraavien vaalien kummallisuus, eli ne olivat jonkinlainen risteytys suorasta kansanvaalista ja valitsijamiesvaalista. Kovin heikko oli silloin luotto, että kansa ihan oikeasti osaisi valita itselleen presidentin. Muistaakseni Mauno Koivisto oli vähän närkästynyt, ettei mennyt suoraan toiselle kaudelle kansan äänillä.

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto – elämäkerta
Siltala 2017. 424 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn

Painettu kirja ostettu, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tiina Mahlamäki: Neuloosi

”Neuloosi on mielestäni varsin käyttökelpoinen uudissana. Se kuvaa hyvin sitä tunnetta, kun mielen täyttää voimakas sisäinen tarve neuloa niin, että päivittäiset kotityöt jäävät tekemättä, puhelimeen ei tule vastattua ja nukkumaanmenokin viivästyy. Kaikki muu tekeminen tuntuu turhalta ajanhukalta.”

Näin kuvaa Laura Niemi neuloosi-sanan merkitystä vuonna 2013 Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Kotus-blogissa otsikolla Neuloosin pauloissa. Turun yliopiston uskontotieteen yliopistonlehtori ja dosentti, tohtori Tiina Mahlamäki on napannut tämän mainion termin tarinallisen tietoteoksensa nimeksi.

Neuloosi ilmestyi marras-joulukuun taitteessa (v. 2023), mutta kuulin siitä ensimmäisen kerran Tiina Mahlamäeltä vuoden 2021 kesäkuussa, kun tapasimme Sammatissa kirjailija Eeva Joenpellon 101-vuotisjuhlan merkeissä. Tiina Mahlamäki on Eeva Joenpelto -seuran puheenjohtaja, ja itse olen samaisen seuran hallituksen jäsen. Meillä molemmilla oli vastuutehtäviä kyseisessä juhlassa.

Kuten vuosiluvuista varmasti huomaatte, tuolloin elettiin korona-aikaa. Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhla edelliseltä kesältä oli peruuntunut, eivätkä 101-vuotisjuhlankaan enteet olleet kovin hyvät. Kokoontua kuitenkin saatiin, mutta juhla myös striimattiin, koska kaikki eivät halunneet tulla paikan päälle.

Neulebuumi oli koronavuosina voimissaan, ja kaupoista jopa loppuivat välillä ainakin jotkut tietyt langat. Jokainen kynnelle kykenevä tuntui neulovan vimmatusti mitä upeimpia islantilaistyylisiä kaarrokeneuleita tai vähintään monimutkaisin kuvion koristeltuja pitkävartisia villasukkia. Mistä tässä käsityövillityksessä oikein oli ja on kyse? Ilmeisesti näistä tunnelmista ja kysymyksistä lähti idea kirjoittaa aiheesta tietokirja.

Mahlamäki kuvaa Neuloosin alkusivuilla omaa suhdettaan neulomiseen näin: ”Neulominen on minulle tapa keskittyä ja samalla saada aikaan jotain näkyvää ja käsillä kosketeltavaa. Se on minun meditaatiotani, tapani harjoittaa henkisyyttä. Neulominen on kulkenut mukanani suurimman osan elämääni, vähintään puoli vuosisataa.”

Mitä sitten tarkoitetaan tarinallisella tietokirjallisuudella? Kun yritän etsiä sille tarkkaa määritelmää, huomaan, että kyseessä on viime vuosikymmenellä yleistynyt mutta itse asiassa melko vanha tietokirjallisuuden ja tietokirjoittamisen laji. Pirjo Hiidenmaa toteaa artikkelissaan Trendinä tarinallinen tietokirja muun muassa näin: ”Koska tarinallisuus sopii hyvin juuri yksittäisten tapahtumien, kokemusten ja henkilöhistorioiden kuvaamiseen, on siitä tullut väline tuoda näkyviin arkisia kokemuksia ja hyödyntää niiden todistusvoimaa yhteiskunnallisten aiheiden käsittelyssä.”

Tunnista Mahlamäen Neuloosista lukuisia Hiidenmaan esittelemiä tarinallisen tietokirjan piirteitä, eikä ihme, sillä Mahlamäki on toimittanut yhdessä Emilia Karjulan kanssa teoksen Kurinalaisuutta ja kuvittelua, joka käsittelee juuri luovaa tiedekirjoittamista.

Mahlamäen Neuloosi on minämuodossa kirjoitettu ja kerrottu tietokirja neulomisesta, sen harrastamisesta ja merkityksestä kertojalle itselleen mutta myös laajasti ilmiöstä itsestään, sen historiasta, muutoksista ja merkityksistä. Kirjassa ei ole neuleohjeita, mutta siitä saa kyllä virikkeitä, vinkkejä ja vihjeitä neuleharrastuksen aloittamiseen tai kehittämiseen. Varoitukseksi kannattaa kuitenkin katsoa kirjan alussakin mainittu Laura Neuvosen lyhyt animaatioelokuva Kutoja – The Last Knit YouTubesta!

Koska olemme sattumalta kirjailija Mahlamäen kanssa suunnilleen samanikäisiä ja meillä on taustoissamme monia yhteneväisyyksiä, löysin kirjasta runsaasti samastumiskohtia. Moni muisto omasta menneisyydestä ja perheen ja suvun taustoista pulpahti pintaan kirjaa lukiessani. Minäkin olen auttanut äitiä ja isoäitejäni pitelemällä lankavyyhtiä ojennetuissa käsivarsissani. Vielä 1970-luvulla käsityölangat myytiin vyyhteinä, ei kerinä, kuten nykyään. Työ siis piti aloittaa kerimällä lanka, eikä se onnistunut kovin hyvin ilman apukäsiä.

Minunkin kokemukseni on, että käsitöiden tekeminen kuului arkeen. Meidän suvuissamme on ommeltu käsin ja koneella, niin sähkökäyttöisellä kuin poljettavallakin ompelukoneella, kudottu kankaita ja kudonnaisia kangaspuilla, virkattu ja kirjottu, valmistettu koneellisesti neuleita ja neulottu tietysti myös käsin niin villapaitoja kuin sukkia ja lapasiakin. Olen kasvanut käsitöiden tekemisen keskellä, mutta omat taitoni ja innostukseni ovat vaihdelleet vuosien ja vuosikymmenien mittaan runsaasti.

Mahlamäki kuljettaa omien ja läheistensä käsityökokemusten ja yleisemmän neuletietouden rinnalla kahta tarinaa. Kirjan alussa hän päättää ryhtyä neulomaan islantilaista Riddari-nimistä kaarrokevillapaitaa, ostaa siihen tarvittavat langat ja etsii ohjeen. Matkan varrella on neuletyössä erilaisia vaiheita, mutta lopussa komea kaarrokeneule on valmis, sen langat on päätelty ja se on viimeistelty pesussa ja kuivattu.

Tummemman raidan tarinaan tuo Mahlamäen äidin vakava sairastuminen ja lopulta menehtyminen. Äiti oli innokas neuloja, mutta sairaus vei häneltä myös mahdollisuuden tehdä käsitöitä. Mahlamäki kuvaa kauniisti äitinsä raskasta saattohoitoa. Lopussa päättyy paitsi äidin elämä myös yksi käsityöprojekti.

”Olen hauras, uuvuksissa valvomisesta ja mielen järkytyksestä. Palelen. Vedän ylleni uudenkarhean, vihreän neulepaitani ja koen, miten lämpö leviää yläruumiiseeni. Kävelen ulkona kirpeässä ja kirkkaassa syyspäivässä, tunnen miten islantilaisten lampaiden kasvattama villa kerää liikkeessä muodostuvaa lämpöä ja palauttaa sen minulle takaisin. Kuin äidin halaus. Tämä paita ylläni en enää palele.”

Mutta kuten sanottu, tarinallisessa tietokirjassa yksityinen taso on vain yksi osa kokonaisuudesta. Neuloosissa käsitellään myös muun muassa neulomisen historiaa sen syntyajoista alkaen, erilaisia näkökulmia lankojen ekologisuudesta ja niiden käytön eettisyydestä, neulomisen yhteiskunnallista kantaaottavuutta ja tapaa ilmaista itseään neulomalla. Neulominen ei todellakaan ole mikään yksinkertainen ja yksioikoinen ilmiö!

Jos siis neulomisen historia, filosofia ja yhteiskunnallisuus kiinnostavat, suosittelen Neuloosia lämpimästi. Samaten uskon, että jokainen käsitöitä joskus vähänkin tekemään joutunut tai niihin täysin hullaantunut lukija löytää kirjasta ainakin jotain samastuttavaa, tuttua ja uutta sekä tietoa ja huvia. Neuloosi on koukuttava ja koskettava, hauska ja surumielinen teos käsillä tekemisen riemusta ja lohdusta.

Kuten hyvät kirjat usein, myös Neuloosi johdatti minut toisien kirjojen pariin. Mahlamäki viittaa monessa kohdassa ahvenanmaalaisen toimittaja-kirjailija Karin Erlandssonin tarinalliseen tietoteokseen Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta. Erlandssonin nimi oli minulle jo tuttu, sillä olen lukenut häneltä dekkarin Kuolonkielot, mutta Sinisestä langasta en ollut aiemmin kuullut.

Lainasin sen oitis kirjastosta ja ahmaisin nopealukuisen teoksen pikavauhdilla. Sininen lanka muistuttaa monin tavoin Neuloosia. Myös Erlandsson kirjoittaa minämuodossa ja aloittaa kirjan lankaostoksilla. Jotain pitäisi neuloa hienoista sinisävyisistä langoista, mutta jostain syystä tällä kertaa neuletyö takkuaa pahasti. Useaan kertaan kertoja päätyy purkamaan työnsä. Neuletyön edistyessä Erlandsson kertaa neulomisen historiaa ja siihen liittyvää faktaa ja kertoo oman neulojatarinansa. Entä voiko neulomalla muuttaa maailmaa?

”Maailma romahtaa ikkunan takana, mutta aina voin neuloa rakkailleni yksisarvisia. Se ei ole tarpeeksi, mutta se on jotain.”

Mahlamäen tavoin Erlandssonin työ on pääosin kirjoittamista. Hän löytää kirjoittamisesta ja neulomisesta paljon yhtäläisyyksiä. Ne myös täydentävät toisiaan mainiosti. Sekä Neuloosissa että Sinisessä langassa on lopussa hyvä lähdeluettelo, joista voi poimia itseään kiinnostavia kirjoja ja artikkeleita lisätiedon ammentamiseen.

Kun kerran olin päässyt neulekirjallisuuden makuun, päätin samaan menoon kuunnella myös kaksi neuleromaania. Luin jo kymmenisen vuotta sitten Kaisa Ikolan silloin vain netistä ladattavissa olleen romaanin Oikein nurin, ja kirjoitin siitä myös jutun blogiini. Kummastelin, miksi romaanille ei ollut kirjailijan sitkeistä yrityksistä huolimatta löytynyt kustantajaa. Joskus ihmeitä tapahtuu, sillä nyt Oikein nurin ja sen tuoreehko jatko-osa Kaksi oikein yhteen ovat saatavissa niin painettuina kuin e-versioinakin eli siis myös äänikirjoina.

Oikein nurin -romaanin tapahtumat sijoittuvat noin viidentoista vuoden takaiseen aikaan. Päähenkilö Annilla on menossa parisuhdekriisi, ja samaan aikaan hän hurahtaa vastoin kaikkia odotuksiaan täysin neulomiseen. Kirjassa tehdään käsitöitä vimmaiseen tahtiin mutta ennen kaikkea hamstrataan lankoja ja kaikkea muuta neulomiseen liittyvää tavaraa siihen malliin, että hitaampia heikottaa. Kirja edustaa siis jonkinlaista neule- ja lanka-chick-litiä, mutta se tarjoaa samalla hauskan nostalgiatripin aikaan, jolloin netti ei vielä ollut liimautuneena jokaisen kämmeneen, vaikka se käytössä jo olikin.

Ikola kirjoitti jatko-osan Kaksi oikein yhteen viitisentoista vuotta aloitusosan jälkeen ja viisaasti sijoitti myös kirjan tapahtumat nykyaikaan. Sinkkuna elelevä keski-ikäistyvä Anni saa kesävieraaksi parhaan ystävättärensä 14-vuotiaan Liina-tyttären, jolla on erilaisia hankaluuksia elämässään. Käy ilmi, että Liinalla on suosittu vlogi. Kuten arvata saattaa, Liina hurahtaa pian käsitöihin ja vetää Anninkin uudelleen neulomisen pariin. Kuvioihin liittyy myös komea lankakauppias…

Kaksi oikein yhteen on vähän vähemmän ostelupainotteinen kuin Oikein nurin, mikä on ihan tervetullutta. Harrastuksen yhteisöllisyyskin on tuotu virkistävästi nykypäivään. Nautittavaa, helppoa luettavaa ja kuunneltavaa, mutta kyllä näissä vähintäänkin pieni neuloosiriski on, se pitää varoitukseksi kertoa.

Tiina Mahlamäki: Neuloosi
Into 2023. 229 s.
Äänikirjan lukija Emilia Howells.

Lahja.

Karin Erlandsson: Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta (Det blå garnet: Ett bok om att sticka)
Suomentanut Ulla Lempinen.
S & S 2022. 188 s.
Äänikirjan lukija Jenni Sainio.
 
Kirjasto.

Kaisa Ikola: Oikein nurin
Saga Egmont 2022. 340 s.
Äänikirjan lukija Elina Saarela.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Kaisa Ikola: Kaksi oikein yhteen
Saga Egmont 2023. 259 s.
Äänikirjan lukija Johanna Kokko.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.