Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus

 

Jason Reynolds on menestynyt yhdysvaltalainen runoilija ja prosaisti. Hän aloitti uransa runoilijana ja rap-lyyrikkona ja kirjoitti sitten useita pidettyjä ja palkittuja romaaneja. Vuonna 2017 Reynolds tavallaan yhdisti runouden ja proosan julkaisemalla nuorille suunnatun säeromaanin Minuutin mittainen ikuisuus (Long Way Down).

Säeromaanin minäkertoja on 15-vuotias Will, jonka isoveli Shawn ammutaan lähiön kadulle kesken ostosreissun. Pojat ovat olleet läheisiä erityisesti sen jälkeen, kun heidän isänsä tapettiin kadulle kostettuaan veljensä tapon.

On siis selvää, että lähiön kirjoittamaton sääntö on kostaa läheisen kuolema kuolemalla. Willin on pakko murtaa isoveljen jumittunut laatikko ja ottaa sieltä ladattu ase. On mentävä tappamaan Riggs, Shawnin entinen ystävä, jonka Will päättelee tappaneen hänen veljensä.

Matkalla kerrostaloasunnosta seitsemännestä kerroksesta katutasolle ase housunkaulukseen työnnettynä Will kohtaa joka kerroksesta mukaan nousevan kuolleen läheisensä, kuten isän ja tämän Mark-veljen. Käytyjen keskustelujen tarkoitus on saada Will vielä miettimään päätöstään. Onko hän aivan sataprosenttisen varma, että juuri Riggs ampui Shawnin? Miten ampuminen ihan konkreettisesti tulee tapahtumaan? Pystyykö hän painamaan liipaisinta? Onko hän koskaan ampunut? Onko koko kostosäännössä lopulta mitään mieltä?

Reynolds on kertonut, että Will voisi oikeastaan olla hän itse. Ollessaan 19-vuotias Jason Reynoldsin hyvä ystävä ammuttiin kadulle ja kaveriporukka suunnitteli kostavansa tapon tappamalla sen, jonka he olivat yhdessä päätelleet tappajaksi. Onneksi suunnitelma ei koskaan toteutunut. Väkivallan toivottaman kierteen Reynolds onkin tavoittanut Minuutin mittaiseen ikuisuuteen hienosti.

Reynoldsin teksti on vahvan runollista. Hän käyttää runsaasti erilaisia typografisia keinoja ilmaisussaan. Tarina on rankka, jopa synkkä, mutta lopussa on nuortenromaanille sopiva valonpilkahdus. Kierre ehkä sittenkin voidaan katkaista.

Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (Long Way Down)
Suom. Niko Toiskallio.
Otava 2021.

Ennakkokappale.

Lukupiirimme teemana olivat säeromaanit. Luin ja kuuntelin seuraavat säeromaanit:

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa (Myllylahti, 2024)
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (Otava, 2021)
Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais (Otava, 2021)
Satu Tammela: Murtumia (Kaarna, 2024)
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY, 2024)

Olen koonnut eri tahoilta löytämiäni ja saamieni vinkkien perusteella listaa suomeksi ilmestyneistä ja vuonna 2025 tulossa olevista säeromaaneista:

Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019, suom. Leena Ojalatva)
Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021, suom. Leena Ojalatva)
Sarah Crossan: Kuunnousu (S&S, 2020, suom. Kaisa Kattelus)
Sarah Crossan: Yksi (S&S, 2018, suom. Kaisa Kattelus)
Sini Helminen: Kunnes kuolen (Myllylahti, 2024)
Pirjo Kotamäki: Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa (Herättäjä-yhdistys, 2024)
Kirsti Kuronen: Paha puuska (Karisto, 2015)
Kirsti Kuronen: Pönttö (Karisto, 2017)
Kirsti Kuronen: Merikki (Karisto, 2019)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa (Myllylahti, 2024)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa tokalla (Myllylahti, 2024)
Aino Leppänen: Luk(i)osta kesälomalla (Myllylahti, 2025)
Tiia Mattila: Humalan soundtrack (Myllylahti, 2025)
Tittamari Marttinen: Tähdet syntyvät sattumalta  (Rakkausmyrsky-sarja 1) (Kvaliti, 2024)
Tittamari Marttinen: Toinen sadetta, toinen tuulta (Rakkausmyrsky-sarja 2) (Kvaliti, 2024)
Tittamari Marttinen: Myrskyn jälkeen aurinko (Rakkausmyrsky-sarja 3) (Kvaliti, 2024)
J. S. Meresmaa: Dodo (Myllylahti, 2020)
J. S. Meresmaa: Khimaira (Myllylahti, 2021)
J. S. Meresmaa: Kerberos (Myllylahti, 2022)
Anne Muohonen: Kuuden kättelyn sääntö (Hertta, 2025)
Anne Muhonen: Greipinkeltainen tulevaisuus (omakustanne, 2024)
Sara Norja: Kummajaisten kesä (Nysalor, 2023)
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (2021, Otava, suom. Niko Toiskallio)
Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais (Otava, 2021)
Hanna van der Steen: Punapipoinen poika (Kvaliti, 2022)
Satu Tammela: Murtumia (Kaarna, 2024)
Dess Terentjeva: Ihana (WSOY, 2021)
Dess Terentjeva: Freestyle (WSOY, 2023)
Dess Terentjeva: Zeno (WSOY, 2024)
Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi (S&S, 2021, suom. Katja Laaksonen)
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY, 2024)
Sanni Ylimartimo: Pimeässä hohtavat tähdet (Otava, 2022)

Päivitän mielelläni listaa vinkkienne perusteella, joten jättäkää tiedot puuttuvista ja uusista suomenkielisistä säeromaaneista kommentteihin alle. Kiitos!

Aino Leppänen: Luk(i)ossa

 

Kylläpä pidin tästä kirjasta! Aino Leppäsen säeromaani Luk(i)ossa ja sen päähenkilö lukiolaispoika Joose veivät sydämeni kertalukemalla. Jo teoksen nimi sulkeineen on kivan monimerkityksinen. Ollaan lukossa lukiossa, ja siitähän romaanissa on kyse.

Alkusanoissa Leppänen avaa lyhyesti teosta ja lopun kiitoksissa sen syntyä vähän enemmänkin. Romaanin perustana on valitettavan monia ihan oikeita ja tosia koulukiusaamistapauksia. Kirjailijaa oli jäänyt painamaan oma nuoruudenkokemus, jossa hän oli sivusta seurannut luokkatoverinsa kiusaamista. Miksi hän ei tehnyt mitään? Miten olisi voinut puuttua ja auttaa? Kun menneisyydelle ei enää ollut mitään tehtävissä, hän alkoi kerätä materiaalia tietokirjaa varten.

Koulukiusaamista käsittelevää tietokirjaa ei kuitenkaan koskaan syntynyt, mutta tuli sen sijaan säeromaani (ja sille myös ainakin yksi jatko-osa). Alkusanoissa kirjailija muistuttaa, että teos on täysin fiktiivinen, vaikka miljöönä toimiva Vaalan kunta onkin olemassa. Kirjan lopussa on kuitenkin ihan aitoja koulukiusaamisen uhrien tarinoita ja terveisiä. Näitä tarinoita on mukana myös itse kertomuksessa oivaltavasti upotettuna.

Joose asuu kahdestaan isänsä kanssa. He ovat muuttaneet Joosen peruskouluiän aikana lukemattomia kertoja isän työn takia. Ennen lukion aloittamista he muuttavat Vaalan kuntaan ja Joosella on jälleen kerran edessään uusi koulu uusine ihmisineen. Isä ei paljoakaan juttele poikansa kanssa, ei ainakaan tärkeistä asioista kuten äidin poismenosta. Arki on tasaista ja väritöntä, vähän pakkopullantuoksuista puurtamista. Ei ihme, että Joose on monin tavoin lukossa.

Uusi koulu on pieni, vain noin viidenkymmenen oppilaan lukio. Joosen luokalla on joukko poikia, jotka erottuvat joukosta pukeutumisellaan. He tulevat joka päivä kouluun puku päällään. Jokaista porukan poikaa on kiusattu jossain vaiheessa, ja he ovat päättäneet lyöttäytyä yhteen ja alkaa noudattaa HIMYM-tv-sarjan Barney Stinsonin periaatetta ’Suit up’. Pian hiljainen Joose yllätyksekseen huomaa olevansa osa ihan oikeaa kaveriporukkaa. Toisia ei jostain syystä tunnu yhtään haittaavan Joosen vähäpuheisuus.

Vähitellen Joose alkaa tajuta viihtyvänsä ja kotiutuvansa Vaalaan. On pukupoikasakki ja Antun ihana isosisko Tiina, joka kirjoittaa ylioppilaaksi ja suunnittelee yliopistoon menoa, naapurin Veke äiteineen ja sitten on Veken koira Hermu, ehkä paras juttu kaikista. Joose rakastaa koiria, mutta isä ei halua koiraa.

Juuri, kun kaikki alkaa olla niin loistavasti kuin nyt vain Joosen elämässä voi olla, isä ilmoittaa pelätyn uutisen. Työmaa on valmistumassa ja edessä on taas muutto.

Luk(i)ossa on siis säeromaani. Jouhevasti etenevän kerronnan katkaisevat kuitenkin parin sivun mittaiset tavanomaiset proosajaksot, joissa tarina katkaistaan kurkistamalla Joosen kohtaamien ihmisten menneisyyteen. Lähes jokaisella on takanaan jokin rankka kokemus kiusaamisesta jossakin vaiheessa elämäänsä. Tämä muistuttaa jälleen kerran siitä, miten vähän voimme kohtaamiemme ihmisten taustoista ja kokemuksista tietää, jos he eivät niistä meille kerro. Leppäsen ratkaisu toimii erinomaisesti.

Aloin pitää kovasti Joosesta ja hänen kaveriporukastaan. Ja se tärkein terveinen kiusatuilta kiusatuille: kerro jollekulle!

Aino Leppänen: Luk(i)ossa
Myllylahti 2024. 237 s.

Arvostelukappale.

Lukupiirimme teemana olivat säeromaanit. Luin ja kuuntelin seuraavat säeromaanit:

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa (Myllylahti, 2024)
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (Otava, 2021)
Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais (Otava, 2021)
Satu Tammela: Murtumia (Kaarna, 2024)
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY, 2024)

Olen koonnut eri tahoilta löytämiäni ja saamieni vinkkien perusteella listaa suomeksi ilmestyneistä ja vuonna 2025 tulossa olevista säeromaaneista:

Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019, suom. Leena Ojalatva)
Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021, suom. Leena Ojalatva)
Sarah Crossan: Kuunnousu (S&S, 2020, suom. Kaisa Kattelus)
Sarah Crossan: Yksi (S&S, 2018, suom. Kaisa Kattelus)
Sini Helminen: Kunnes kuolen (Myllylahti, 2024)
Pirjo Kotamäki: Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa (Herättäjä-yhdistys, 2024)
Kirsti Kuronen: Paha puuska (Karisto, 2015)
Kirsti Kuronen: Pönttö (Karisto, 2017)
Kirsti Kuronen: Merikki (Karisto, 2019)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa (Myllylahti, 2024)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa tokalla (Myllylahti, 2024)
Aino Leppänen: Luk(i)osta kesälomalla (Myllylahti, 2025)
Tiia Mattila: Humalan soundtrack (Myllylahti, 2025)
Tittamari Marttinen: Tähdet syntyvät sattumalta  (Rakkausmyrsky-sarja 1) (Kvaliti, 2024)
Tittamari Marttinen: Toinen sadetta, toinen tuulta (Rakkausmyrsky-sarja 2) (Kvaliti, 2024)
Tittamari Marttinen: Myrskyn jälkeen aurinko (Rakkausmyrsky-sarja 3) (Kvaliti, 2024)
J. S. Meresmaa: Dodo (Myllylahti, 2020)
J. S. Meresmaa: Khimaira (Myllylahti, 2021)
J. S. Meresmaa: Kerberos (Myllylahti, 2022)
Anne Muohonen: Kuuden kättelyn sääntö (Hertta, 2025)
Anne Muhonen: Greipinkeltainen tulevaisuus (omakustanne, 2024)
Sara Norja: Kummajaisten kesä (Nysalor, 2023)
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (2021, Otava, suom. Niko Toiskallio)
Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais (Otava, 2021)
Hanna van der Steen: Punapipoinen poika (Kvaliti, 2022)
Satu Tammela: Murtumia (Kaarna, 2024)
Dess Terentjeva: Ihana (WSOY, 2021)
Dess Terentjeva: Freestyle (WSOY, 2023)
Dess Terentjeva: Zeno (WSOY, 2024)
Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi (S&S, 2021, suom. Katja Laaksonen)
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY, 2024)
Sanni Ylimartimo: Pimeässä hohtavat tähdet (Otava, 2022)

Päivitän mielelläni listaa vinkkienne perusteella, joten jättäkää tiedot puuttuvista ja uusista suomenkielisistä säeromaaneista kommentteihin alle. Kiitos!

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle

 

12.11.2001 tapahtui Yhdysvaltojen kaikkien aikojen toisiksi vakavin lento-onnettomuus, kun Dominikaaniseen tasavaltaan matkalla ollut American Airlinesin kone putosi pian nousun jälkeen New Yorkin asuinalueelle. Kaikki koneessa olleet 260 henkilöä menehtyivät, ja lisäksi kuoli viisi maassa ollutta ihmistä. Aluksi onnettomuutta epäiltiin terrori-iskuksi, koska se tapahtui vain kaksi kuukautta WTC-iskujen jälkeen. Kyse oli kuitenkin inhimillisestä virheestä johtuneesta onnettomuudesta.

Suurin osa matkustajista oli kotoisin Dominikaanisesta tasavallasta. Tapahtuma järkytti pahasti New Yorkin dominikaanilaistaustaisten yhteisöä ja tietysti myös Dominikaanisen tasavallan asukkaita. Moni perhe kohtasi läheisen ihmisen menetyksen.

Yhdysvaltalainen runoilija ja prosaisti Elizabeth Acevedo kertoo teoksensa Maata jalkojen alle jälkisanoissa olleensa 13-vuotias traagisen lento-onnettomuuden sattuessa. Hän muistaa selvästi järkytyksen ja epätietoisuuden, jonka suuronnettomuus niin pian terrori-iskun jälkeen aiheutti. Hän muistaa myös, miten nopeasti aihe lakkasi kiinnostamasta mediaa, kun kävi ilmi, että se tosiaan oli ’vain’ onnettomuus.

Aihe ei jättänyt Acevedoa rauhaan, ja lopulta siitä oli kirjoitettava romaani. Hän halusi näyttää, miltä uutisotsikoihin nouseva järkyttävä tragedia tuntuu tavallisten ihmisten tasalta ja miten se vaikuttaa uhrien omaisiin. Niin moni koki korvaamattoman menetyksen. Miten palaset kootaan kasaan ja jatketaan elämää? Kirjailija kertoo myös törmänneensä tutkimustyötä tehdessään tarinoihin kaksoiselämää eläneistä ihmisistä, joilla oli perhe kummassakin maassa.

Maata jalkojen alla -säeromaanilla on siis kohtuullisen paljonkin totuuspohjaa, mutta se on silti puhtaasti fiktiivinen teos. Tarinalla on kaksi noin 16-vuotiasta minäkertojaa, Dominikaanisen tasavallan Sosúassa asuva Camino ja New Yorkissa asuva Yahaira. Tytöt ovat saman isän lapsia, mutta he eivät tiedä toisistaan mitään. Yahaira tosin on jo vuoden ajan tiennyt, että Papilla on myös toinen vaimo, joka asuu Dominikaanisessa tasavallassa. Se on oikea syy isän pitkiin poissaoloihin, ja se myös rikkoi isän ja tyttären välit.

Kummankin tytön elämä järkkyy perustuksiltaan, kun New Yorkista Sosúaan matkalla olleen isän kone syöksyy mereen New Yorkin edustalla. Caminosta tulee täysorpo, sillä äiti on kuollut jo vuosia sitten. Jäljelle jää vain parantajana työskentelevä äidin isosisko, joka on pitänyt Caminosta huolta isän talossa. Yahairan äidistä tulee leski.

Puoliväliin asti romaanissa seurataan tyttöjen kamppailua surun ja järkytyksen keskellä. Caminon tilanne on huomattavasti tukalampi, sillä rahat loppuvat nopeasti ja ilman isän suojelua naiset ovat myös akuutissa vaarassa. Paikallinen parittaja on iskenyt silmänsä Caminoon jo vuosia sitten ja katsoo nyt oikeudekseen vaatia tyttöä itselleen. Miten maksaa koulumaksut, miten suojautua väkivaltaa vastaan?

Tieto kaukaisesta siskosta ja isän elämänmittaisesta petoksesta tulee kummallekin tytölle järkytyksenä. Yahairan äiti Zoila ei halua olla Caminon kanssa missään tekemisissä. Mutta kuten lukija on alusta asti arvellutkin, tytöt kyllä lopulta löytävät toistensa luo niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Maata jalkojen alla on teemoiltaan melko rankka nuortenromaani, joka avaa mukavasti tuoreita näkökulmia muun muassa maahan- ja maastamuuttokysymyksiin, naisten ja lasten asemaan, koulutusmahdollisuuksiin ja valinnanvapauden todellisuuteen. Jos perheellä ei ole rahaa, ovat lasten tulevaisuudennäkymät huomattavasti kapeammat kuin hyväosaisilla. Teos ei kuitenkaan ole liian raskas ja synkkä, vaan lopussa on paljonkin toivonpilkahduksia ja valoa tunneleiden päissä. Nuortenromaanille sallittakoon vähintään onnellisehko loppu. Kukapa ei kaipaisi välillä ripausta lohtua.

Kuuntelin Maata jalkojen alle -säeromaanin äänikirjana. Jonkin verran on hyvä tietää teoksen rakenteesta ja tarinastakin päästäkseen alkuun. Luvut on nimetty kulloisenkin kertojan mukaan, joten tarkkana saa olla pysyäkseen kärryillä. Lopussa kertojat vaihtuvat myös lukujen sisällä ilman mitään varoitusta.

Acevedo käyttää tuhlailevasti &-merkkiä, joka äänikirjassa on korvattu yleensä ja-sanalla. Muutkin typografiset keinot katoavat äänikirjaversiossa. Tekstissä on myös runsaasti espanjankielisiä sanoja ja ilmauksia, joita ei kaikkia selitetä sen kummemmin.

Romaani on selkeästi suunnattu nuorille ja nuorille aikuisille, mutta se sopii erinomaisesti myös vanhemmille lukijoille.

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Clap When You Land)
Suomentanut Leena Ojalatva.
Karisto 2021. 424 s.
Äänikirjan lukija Rebekka Kuukka.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kuuntelin kirjan lukupiirin säeromaani-iltaa varten.

Luin ja kuuntelin nämä säeromaanit:

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa (Myllylahti, 2024)
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (Otava, 2021)
Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais (Otava, 2021)
Satu Tammela: Murtumia (Kaarna, 2024)
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY, 2024)

Olen koonnut eri tahoilta löytämiäni ja saamieni vinkkien perusteella listaa suomeksi ilmestyneistä ja vuonna 2025 tulossa olevista säeromaaneista:

Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019, suom. Leena Ojalatva)
Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (Karisto, 2021, suom. Leena Ojalatva)
Sarah Crossan: Kuunnousu (S&S, 2020, suom. Kaisa Kattelus)
Sarah Crossan: Yksi (S&S, 2018, suom. Kaisa Kattelus)
Sini Helminen: Kunnes kuolen (Myllylahti, 2024)
Pirjo Kotamäki: Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa (Herättäjä-yhdistys, 2024)
Kirsti Kuronen: Paha puuska (Karisto, 2015)
Kirsti Kuronen: Pönttö (Karisto, 2017)
Kirsti Kuronen: Merikki (Karisto, 2019)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa (Myllylahti, 2024)
Aino Leppänen: Luk(i)ossa tokalla (Myllylahti, 2024)
Aino Leppänen: Luk(i)osta kesälomalla (Myllylahti, 2025)
Tiia Mattila: Humalan soundtrack (Myllylahti, 2025)
Tittamari Marttinen: Tähdet syntyvät sattumalta  (Rakkausmyrsky-sarja 1) (Kvaliti, 2024)
Tittamari Marttinen: Toinen sadetta, toinen tuulta (Rakkausmyrsky-sarja 2) (Kvaliti, 2024)
Tittamari Marttinen: Myrskyn jälkeen aurinko (Rakkausmyrsky-sarja 3) (Kvaliti, 2024)
J. S. Meresmaa: Dodo (Myllylahti, 2020)
J. S. Meresmaa: Khimaira (Myllylahti, 2021)
J. S. Meresmaa: Kerberos (Myllylahti, 2022)
Anne Muohonen: Kuuden kättelyn sääntö (Hertta, 2025)
Anne Muhonen: Greipinkeltainen tulevaisuus (omakustanne, 2024)
Sara Norja: Kummajaisten kesä (Nysalor, 2023)
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus (2021, Otava, suom. Niko Toiskallio)
Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais (Otava, 2021)
Hanna van der Steen: Punapipoinen poika (Kvaliti, 2022)
Satu Tammela: Murtumia (Kaarna, 2024)
Dess Terentjeva: Ihana (WSOY, 2021)
Dess Terentjeva: Freestyle (WSOY, 2023)
Dess Terentjeva: Zeno (WSOY, 2024)
Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi (S&S, 2021, suom. Katja Laaksonen)
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY, 2024)
Sanni Ylimartimo: Pimeässä hohtavat tähdet (Otava, 2022)

Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet & Nanofaarao

 

Olen seurannut kirjailija Joonas Riekkolaa Twitterissä pitkään. Profiilissaan hän määrittelee itsensä vielä esikoiskirjailijaksi ja edelleen (kirja)tubettajaksi. Youtube-kanavallaan Joonas Riekkola julkaisee Luova Ruho -nimellä kirjamaailmaa yleisesti ja omaa kirjoittamistaan käsitteleviä vloggauksia sekä kirjafilee-nimellä kulkevia arvioita lasten- ja nuortenkirjoista.

Siivoojana työskentelevä Riekkola osallistui scifi-romaanikäsikirjoituksellaan Kariston ja Lastenkirjainstituutin kirjoituskilpailuun, jossa etsittiin erityisesti pojille sopivia kiinnostavia tekstejä. Karisto julkaisi hänen kilpailuun lähettämänsä käsikirjoituksen Silkkomaahan kadonneet vuonna 2021. Riekkolalla oli tarjota kustantamolle myös kirjan jatko-osaa, mutta Karisto ei ollut siitä kiinnostunut, ja hän julkaisi lopulta Nanofaarao-nimisen romaaninsa omakustanteena tänä keväänä.

Riekkola on kertonut kirjoittamisesta ja julkaisemisesta hyvin avoimesti vlogissaan. Hänen kertomansa perusteella suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannustoiminta näyttäytyy jokseenkin karuna toimintaympäristönä.

Silkkomaahan kadonneet sijoittuu kauas (?) tulevaisuuteen, jossa nykyään tuntemamme maailma ja teknologia ovat muinaista historiaa. Kaikki mahdolliset ympäristökatastrofiuhkakuvat ovat toteutuneet tuhoisin seurauksin.

Päähenkilö on Ilves-niminen poika, joka on riitautunut kotikylänsä päällikön ja koko väen kanssa ja päättänyt kadota. Vuoden verran hän on asustanut lähellä sijaitsevan pyhän tammen latvuksessa. Ilman ystävänsä Västäräkin apua hän olisi joutunut luovuttamaan jo aikoja sitten. Tarinan alussa Ilves löytää yhden mummonsa ystävän kuolleena polulta lähellä kylää. Iäkkään naisen selässä on kaksi omituisesti savuavaa reikää. Ilveksen on palattava kylään hakemaan apua.

Yhdessä Västäräkin kanssa Ilves kohtaa metsässä tytön, joka sanoo nimekseen Aino. Tytöllä on yllään erikoinen punainen mekko, ja hänen hiuksensa ovat omituisen hopeanhohtoiset. Häijy rosvojoukko ajaa Ainoa takaa, ja nuoret päättävät lyöttäytyä yhteen ja paeta joen yli pelottavaan Silkkomaahan. Sinne Ilves on aikonut lähteä jo pitkään, sillä hän haluaa selvittää, mitä hänen vanhemmilleen on tapahtunut. Äiti ja isä ovat aikanaan lähteneet retkikunnan mukana tutkimaan Silkkomaata, eikä heistä ole sen koommin kuulunut.

Nopeasti käy ilmi, että tarinat Silkkomaan vaaroista eivät ole olleet tyhjää pelottelua. Nuoret kohtaavat mitä hirvittävimpiä mutaatioiden seurauksena syntyneitä petoja, ja sen lisäksi Ainon perässä olevat rosvot saavuttavat heitä savuavilla moottoriajoneuvoillaan kammottavan nopeasti. Mitä rosvot oikein Ainosta haluavat?

Ilves ja Västäräkkikin huomaavat, että Aino ei tosiaankaan ole ihan tavallinen nuori nainen. Lukija tajuaa nopeasti, että Aino on jonkinlainen androidi, mutta Ilves ja Västäräkki eivät osaa sellaista kuvitellakaan. Ainon taidoista ja kyvyistä on kuitenkin korvaamatonta apua, kun he törmäävät barbaarisiin susilaisiin ja näiden tarkoin vartioimaan salaisuuteen, jota myös rosvojoukko kiivaasti havittelee.

Silkkomaahan kadonneet on juuri sellainen vauhdikas ja toiminnantäyteinen seikkailuromaani, jota poikien lukemattomuudesta huolestuneet tahot jatkuvasti peräänkuuluttavat. Sävy on tumma, jopa synkeä, mutta ei kuitenkaan aivan toivoton. Riekkola ujuttaa opetukset taitavasti kerronnan lomaan, eikä saarnaavuutta tai sormi pystyssä opettamista ole. Lukija saa tehdä johtopäätöksensä itse. Loppu jää samalla tavalla avoimeksi kuin alkukin: elämä jatkuu, kenties tarinakin. Riekkola ei tosiaankaan harrasta selittämistä, mitä pidän erinomaisena ansiona.

Vasta Nanofaaraota aloitellessani tajusin, että Aino on oikeastaan Silkkomaahan kadonneiden päähenkilö. Ainakin juuri hänen tarinansa jatkuu Nanofaaraossa. Jos Silkkomaahan kadonneet oli mielestäni nopeatempoinen, Nanofaaraossa kierrokset vain kohoavat. Ehkä jo aavistuksen liikaakin, sillä henkilö- ja miljöökuvaus ja samalla tärkeät tunnelman luominen ja jännityksen tiivistäminen jäävät paikoin turhan ohuiksi.

Mutta ei Riekkolalta ainakaan mielikuvitusta puutu! Nanofaarao on aivan uskomaton seikkailu tulevaisuuden Suomen alueella ja Uusi Kemi -nimisessä kaupungissa. Uutta Kemiä johtaa karismaattinen johtaja faarao Sinuhe, joka on vakuuttunut ja vakuuttanut kansalaisensakin, että suomalaisilla on takanaan kerrassaan loistava menneisyys. Nyt on aika rakentaa uudelleen menetetty valtakunta ja palauttaa sen mahti.

Tarina käynnistyy, kun Nuukso saapuu Uuteen Kemiin. Hän etsii siskoaan Uulaa, joka on lähtenyt kotoa. Uula on aina ollut hyvä kaikenlaisessa tekniikkaa vaativassa, ja hän on tehnyt lukuisia enemmän ja vähemmän toimivia keksintöjä. Sitä ei kuitenkaan katsota hyvällä, sillä hän on tyttö. Pitkiin aikoihin Uulasta ei kuulunut mitään, mutta sitten hän lähetti kotiin kirjeen ja kultakolikon. Uuden Kemin katujen huhutaan olevan kullalla silattuja, ja ilmeisesti huhu pitääkin paikkaansa.

Nuukso joutuu heti Uuden Kemin porteista astuttuaan pahoihin vaikeuksiin ja päätyy vankityrmään. Sieltä hänet pelastaa erikoinen hopeahiuksinen tyttö, joka kertoo nimekseen Aino. Hän kehottaa Nuuksoa häipymään pikaisesti kaupungista, sillä kansan keskuudessa kytee tyytymättömyys faarao Sinuhea ja hänen epäpätevää hallintoaan kohtaan. Nuukso ei kuitenkaan suostu lähtemään ennen kuin on tavannut Uulan ja saanut kerrottua tälle asiansa.

Ällistyksekseen Nuukso tajuaa, että Sinuhen pääinsinööri Nefernefernefer on oikeasti hänen isosiskonsa Uula, joka ei muuten lainkaan ilahdu Nuukson näkemisestä. Kaupungin ytimessä rakennetaan valtavaa hirsiversiota pyramidista, ja työmaa suorastaan nielee kaikenlaista työvoimaa. Sinne Nuuksokin päätyy Uulan alaiseksi.

Mutta mitä sisko oikein puuhaa rakennustyömaan uumenissa? Myös Ainoa kiinnostavat Uulan puuhailut sekä Sinuhen yhä kummallisemmaksi muuttuva käytös. Ei kai kyseessä vain ole jokin Nuukson kotikylässä ankarasti kielletty muinaisteknologia? Kun salaisuudet alkavat paljastua, kaiken tuho on vain hiuskarvan päässä toteutumistaan.

Nanofaaraossa on paljon riemukkaita oivalluksia, ja Riekkola yhdistelee rehvakkaasti erilaisia aineksia tarinaansa. En voinut olla hykertelemättä faarao Sinuhelle ja hänen kalleimmalle aarteelleen eli muinaiselle painetulle kirjalle, jonka jäännöksistä pystyy hädin tuskin päättelemään otsikon Sinuhe, egyptiläinen. Toinen Sinuhen aarteista on virheettömänä säilynyt punainen muoviämpäri. Kumpaakin aarretta säilytetään tarkasti vitriineissään faaraon palatsin yksityisissä tiloissa.

Nuukso ja Uula joutuvat omituisessa kaupungissa yhä uusiin vaikeuksiin ja vaaroihin, joten Ainon kyvyistä ja taidoista on jälleen korvaamatonta apua. Lopussa Aino paljastaa uuden mielenkiintoisen hitusen menneisyydestään, joten lukija jää odottamaan hänen seuraavaa seikkailuaan.

Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet
Karisto 2021. 202 s.
Kansi Karin Niemi.

Ostettu.

Joonas Riekkola: Nanofaarao
BoD/Omakustanne 2023. 213 s.
Kansi Karin Niemi.

Lainattu kirjastosta.

Mikko With: Saakelin sieppaus

 

Meillä kirjoitetaan ja julkaistaan todella korkeatasoista ja monipuolista lasten- ja nuortenkirjallisuutta, mutta ainahan loistavassakin on pientä toivomisen varaa. Olen vuosia valitellut, että kotimaisesta kentästä tuntuvat puuttuvan yläkouluikäisille suunnatut dekkarit ja jännitysromaanit. Mistä oletetaan dekkarilukijoiden kasvavan, jos tarjolla ovat vain Agatha Christien klassikot (kaikki kunnia toki niille)?

Kuin vastauksena toiveisiini Mikko With julkaisi vuonna 2021 Saakelin satanen -nimisen nuortenromaanin. Kirjan mainiot ansiot huomioi myös vuoden 2022 Topelius-palkintoraati, joka valitsi sen yhdeksi kuudesta palkintoehdokkaista seuraavin perusteluin:

"Vauhdikas ja hulvaton seikkailukertomus kuvaa nuoria uskottavasti: se tunnistaa nuorten maailman niin kirjan henkilöinä kuin lukijoina. Romaanissa on hyvä imu ja rautainen juoni. Saakelin satanen on uskottava kertomus siitä, miten kahdelle kaverukselle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin lähikaupan ryöstäminen. Kerronnan täsmälliset yksityiskohdat ja nuoren pojan väkevä elämä tekevät mahdottomaksi romaanin tapahtumien kyseenalaistamisen. Teoksella on voimakas sisäinen kerronta ja kuvailu elokuvamaisen elävää. Kieli on tarkkaa ja yksinkertaisuudessaan täsmällistä."

Saakelin satasen päähenkilö on 16-vuotias Uuno Turhanen. Uuno käy Pyhäharjun yhtenäiskoulun ysiluokkaa, joka tarinan aikana päättyy. Kesälomalla Uuno on töissä paikallisessa rautakaupassa. (Tykkään niin paljon tästä Within huumorista, joka suunnattu paitsi varsinaiselle kohderyhmälle myös varttuneemmille lukijoille!)

Uunon elämä ei ole mitenkään kovin hohdokasta. Palomiesisä on kuollut työtehtävissä neljä vuotta sitten, ja äiti yrittää sinnitellä kahden pojan yksinhuoltajana rahahuolten syövereissä. Isä ja isän kuolema hiertävät äidin ja Uunon välejä. Pikkuveli Veeti on kuusivuotias. Koulussa Daniel-niminen öykkärikingi kiusaa muun muassa Uunoa aina sille päälle sattuessaan. Uunon suureksi pettymykseksi ihana Melina tuntuu olevan kiinnostunut Danielista.

Uunolla on oikeastaan vain yksi ystävä, Heikkinen. Kaveri on koko tarinan omituisin tyyppi! Lukijalle ei selviä, miten ja mistä Heikkinen on Uunon elämään putkahtanut. Hän on joitakin vuosia Uunoa vanhempi, mutta edes Uuno ei tiedä, kuinka monta. Arvoituksia ovat iän lisäksi muun muassa Heikkisen asuinpaikka ja perhe. Mitä hän tekee elääkseen? Ilmeisesti Heikkinen on kuitenkin ihan luotettava tyyppi, sillä äiti hyväksyy hänet Uunon kaveriksi. Aina kun Uuno on pulassa, hän voi luottaa harvasanaisen mutta ystävällisen Heikkisen apuun.

Saakelin satanen ja sen uunituore kakkososa Saakelin sieppaus kuvaavat siis melko tavallisen suomalaisen nuoren miehen elämää koulu- ja kesätyökuvioineen sekä kaveri- ja seurusteluhuolineen. Syvyyttä tulee mukaan Uunon perhetilanteesta. Siihen With kirjoittaa lohduttavaa valoa, kun Uuno lopulta taipuu suostumaan terapiaan. Se ei ratkaise kaikkia pulmia, mutta auttaa kuitenkin.

Valoa tuo myös jo edellä mainitsemani hulvaton huumori. Uunossa on hitunen koheltajan vikaa, eikä hän ihan aina ajattele loppuun asti sanomisiaan ja tekemisiään. Niinpä hän huomaa tuon tuostakin joutuneensa jonkinlaiseen liemeen, josta kuiville pääsy vaatii taas uusia kikkakolmosia. Huumoria on paljon myös kielen tasolla, ja kuten sanottu, sen kärki on pääosin suunnattu kohderyhmälle mutta myös minä huomasin monia silmäniskuja, jotka on suunnattu meille varttuneemmille lukijoille.

Mutta kaiken tämän lopulta varsin tavanomaisen nuortenkirja-aineksen lisäksi Saakeleissa on kunnon jännitys- ja dekkarijuonet! Kokenutkin dekkarifani huomasi kääntelevänsä sivuja melkoista vauhtia, kun jännitys tiivistyy ja toiminta tihenee.

Saakelin satasessa prologi on tyrmäävä. Uuno ja Heikkinen toteavat, että ainoa ulospääsy heidän tilanteestaan on lähi-Salen ryöstäminen. Miten tilanteeseen on päädytty, selviää sitten kirjan seuraavissa luvuissa. Vastoin lukijan odotuksia Salen ryöstäminen on kuitenkin vasta vaatimaton alku tulossa oleville ongelmille ja juonenkäänteille! Uuno joutuu tahtomattaan ja onnettoman sattuman kautta keskelle amerikkalaisen toimintafilmin kohtausta muistuttavaa tilannetta, jossa ihan oikeasti kuolee ihmisiä. Ja vasta sen jälkeen alkavat Uunon ja Heikkisen ongelmat… Lisäpisteet vielä todella kekseliäästä loppuratkaisusta.

Saakelin sieppaus on itsenäinen jatko-osa Sataselle. Eka lukiovuosi on ohi, ja Uuno saa järjestettyä itselleen kesätyön Oulusta. Asuntoasia ratkeaa, kun Tanja-täti suostuu ottamaan hänet ainakin alkuun luokseen sohvamajoitukseen. Tanja on aina ollut sosiaalisesti tyly, eikä yhdessä asuminen itaran tädin kanssa houkuta, mutta vaihtoehtoja ei juuri ole. Pian Uuno huomaa, että Tanja käyttäytyy entistäkin omituisemmin. Asunnossa tapahtuu kummallisia asioita. Mikä on vialla?

Lukija alkaa uumoilla monenmoista, koska on prologista lukenut Uunon vielä joutuvan melkoiseen pulaan eli kolkatuksi ja vangituksi saunaan. Edessä on siis sieppaus, mutta miten siihen oikein päädytään? Kun lukija lopulta löytää Uunon lukitusta saunasta, voi olla varma, että luvassa on vielä monta todella tiukkaa ja täpärää juonenkäännettä, ennen kuin voidaan rauhassa istahtaa kahvittelemaan ystävien kesken.

Kerrassaan mainiota! Ainakin yhtä Saakelia vielä sarjaan kaipaisin, onhan sellainen luvassa?

Mikko With: Saakelin satanen
Myllylahti 2021. 195 s.

Mikko With: Saakelin sieppaus
Myllylahti 2023. 204 s.

Lainattu kirjastosta.

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu

 

Kalmanperhon kutsu aloittaa Kalmanperho-trilogian, joka on nuorille suunnattu mutta myös varttuneemmille lukijoille hyvin maistuva vahvasti kauhusävytteinen fantasiasarja. Ulpu-Maria Lehtinen on uusi tulokas suomalaisessa spefi-kentässä, mutta Kalmanperhon kutsu on hyvin valmis teos. Lehtinen kertoikin jossakin netin syövereistä löytämässäni haastattelussa työstäneensä kirjaa ja sarjaa jo kymmenisen vuotta, osan aikaa hyvinkin määrätietoisesti. Kolmannella kustantamonhakukierroksella sarja löysi kustantajan.

Päähenkilö Lilja täyttää neljätoista vuotta sinä päivänä, kun hän vuotta vanhemman veljensä kanssa muuttaa maalle isoäidin luo. Isän uusperheessä alkaa teineillä olla vähän tukalaa, joten on päätetty, että Lilja ja Joonatan aloittavat uudessa koulussa ja auttelevat siinä sivussa isoäitiä arjen askareissa.

Liljalla on toive, että uusi alku muuttaisi jotain hänen elämässään, mutta heti ensimmäisestä koulupäivästä alkaen kaikki tuntuu loksahtavan entiseen muottiinsa. Sosiaalinen ja hyvännäköinen Joonatan solahtaa uuteen kouluun ja sen piireihin oitis kuin kala veteen, mutta harmaa ja huomaamaton Lilja saa huomiota vain, koska koulun tytöt haluavat tutustua Joonataniin. Asetelma alkaa pänniä Liljaa niin, että lopulta hän kaataa kaiken katkeruutensa Joonatanin niskaan ja sanoo asioita, joita myöhemmin katkerasti katuu.

Sisarusten välirikon jälkeen Joonatan alkaa käyttäytyä kummallisesti ja vaikuttaa sairaalta. Yhtenä koleana iltana veli harhailee pihalla ja on suuntaamassa metsään T-paitasillaan. Selitykset ovat sekavia. Jotain outoa on meneillään. Sitten Lilja näkee kotimatkallaan valtavankokoisen pääkallokiitäjän lentelevän edessään keskellä kirkasta päivää. Se johdattaa häntä kohti läheistä metsikköä. Pian hän huomaa tupsahtaneensa outoon maailmaan, jossa kammottavat kalmavat uhkaavat syrjäisen Kalmansyrjän kylän asukkaita.

Lilja tajuaa luiskahtaneensa rinnakkaistodellisuuteen, joka vaikuttaa valitettavan todelliselta. Kyläläiset suhtautuvat tulokkaaseen epäluuloisesti, mutta heillä on käsissään paljon pahempia ongelmia, joten Lilja saa toistaiseksi jäädä asumaan Auroran syrjäiseen mökkiin. Vähitellen Kalmansyrjän ja sitä ympäröivän maailman järjestys alkaa hahmottua Liljalle, joka yrittäessään selviytyä uudessa arjessaan etsii myös kiivaasti keinoa palata kotiin. Joonatan tarvitsee pikaisesti apua, mutta voisiko sen ongelman ratkaisu löytyä Kalmansyrjästä?

Lilja joutuu siis todelliseen elämänsä seikkailuun, sillä luvassa on vielä tietysti hengenvaarallinen tehtävä, jonka varassa ainakin koko rinnakkaismaailman olemassaolo riippuu. Miten pelastaa maailma, itsensä ja Joonatan? Riittävätkö taidot, entä rohkeus? Onneksi Lilja ei joudu syöksymään vaaroihin täysin yksin, vaan matkan varrella on syntynyt myös lujia ystävyyssuhteita ja kertynyt käyttökelpoista tietoa. Silti kaikki on lopulta hiuskarvan varassa, kuten genren konventioihin kuuluukin.

Kalmanperhon kutsussa on siis paljon tuttua perusfantasia-ainesta, jota on vahvasti ryyditetty tummanpuhuvilla, jopa synkeillä kauhuelementeillä. Seos toimii hyvin ja raikkaasti. Pidin siitä, että keskiössä ja toimijoina ovat nimenomaan tytöt ja nuoret naiset. Lilja ei ole mikään supermimmi, mutta ei jää sormi suussa odottelemaankaan, että joku muu pelastaisi hänet. Kun Joonatan on poissa pelistä, on Liljan pärjättävä. Ja Lilja pärjää!

Vaikka kyseessä on toiminnallinen seikkailuromaani, mukaan mahtuu myös paljon ajatteluttavaa. Lilja on ihan tavallinen kasiluokkalainen tyttö, joka ei varsinaisesti rakasta koulunkäyntiä. Kalmansyrjässä ei kouluja ole eikä ainakaan kylän johtomiesten mielestä tulekaan. Mihin sitä muka tarvittaisiin? Lilja huomaa päätyvänsä käymään keskusteluja, joissa hän puolustaa kiivaasti kaikkien oikeutta oppia ja opiskella. Lukutaitokin on kalmansyrjäläisten keskuudessa harvinainen taito, ja Lilja huomaa, miten arvokas niin itsestään selvä asia voikaan olla. Myös kaikenlaisen tasa-arvon suhteen Kalmansyrjän kylässä on paljon tehtävää.

Kylmäävästi Lehtinen kuvaa, miten yhteisöt toimivat uhan alla. Kaikki vieras pelottaa, ja pelko purkautuu vihana. Kuka tahansa voi joutua epäilyksenalaiseksi, ja vilauksessa kyläneuvosto on torikansan tukemana tehnyt vangitsemispäätöksen. Kun yhteisön oma turvallisuus on uhattuna, ei myötätuntoa riitä ulkopuolisille.

Koska Kalmanperhon kutsu on trilogian avausosa, paljon jää vielä ratkaisematta. Lopussa Liljaa (ja myönnän, lukijaakin!) odottaa yllätys, joka kirjaimellisesti ja kihelmöivästi avaa oven seikkailun jatkolle.

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu (Kalmanperho 1)
S&S 2022. 509 s.
Äänikirjan lukija Hanna Mönkäre.
Kansi ja taiton ulkoasu Sami Saramäki.

Lainattu kirjastosta.

Kirja oli mukana syksyn kirjasuosituslistallani, jota pääsin esittelemään radioon Kulttuuriykköseen. Kannattaa kuunnella koko ohjelma täältä. Nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoja voi ja kannattaa lukea kaikkien!

Veera Salmi: Oboin kirja

 

Ajattelin sitä ja muita kirjoja. Ne olivat kuin siemen. Kun ne olivat hyllyssä, ne olivat hiljaa, elämät sisällään. Mutta sillä hetkellä, kun joku tarttui kirjaan, avasi kannen, se heräsi eloon, tarina alkoi avautua. Kirjat avasivat maailmansa uupumatta, kerta toisensa jälkeen, aina vain uusien ihmisten edessä. Kertaheitolla ymmärsin sen ihmeen. Tarinan ihmeen.

Tarinan ihmeen saa kokea myös lukija, joka tarttuu Veera Salmen upeaan fantasiaromaaniin Oboin kirja. Lukukokemus on häkellyttävä. Millaisia kirjailijoita meillä onkaan! Kuinka monipuolinen ja taitava kirjailija Veera Salmi onkaan! Upea tarina lukemisesta, kirjoista, tarinoista, ilmastonmuutoksesta (toiveikkaasti), pandemian jälkeisestä ajasta ja – niin, vaikka mistä!

Tarina alkaa keskeltä tapahtumia. 13-vuotias Oboi on juuri tupsahtanut raskaan ja vaarallisen matkan jälkeen kaupungin laidalle. Vähitellen selviää, että Oboi on onnistunut karkaamaan pohjoisen meren keskellä sijaitsevasta Tómos-Raamatin vankilasta. Hän on luvannut siskoilleen Fantalle ja Marmeladille etsiä keltaisen talon, jossa he muistikuviensa mukaan ovat pieninä asuneet. Kolmikko muistaa lapsuudestaan vain aamiaiskohtauksen, jonka lopussa he näkivät viimeisen kerran äitinsä. Miksi heidät on lapsina suljettu vankilaan, ei ole koskaan heille selvinnyt.

Oboi yrittää ottaa selvää, millaiseen kaupunkiin on tupsahtanut. Kaikki vaikuttaa oudolta. Missään ei ole näkyvillä kirjoitettua tekstiä. Ihmiset tuijottavat kämmenessään kiinni olevaa valoa hohtavaa laitetta eivätkä kiinnitä huomiota ympäristöönsä. Mitä heille laitteen kautta välitetään? Kuka vetelee naruista jossain taustalla?

Kaikkialla on kasveja. Niitä kasvaa ruukuissa ja hylätyt talot tuntuvat pursuavan erilaisia puita ja kukkia. Kirpputorilla vanha nainen houkuttelee Oboin ostamaan omituisen kirjan, jossa melkein kaikki sivut ovat tyhjiä. Pian Oboi ällistyksekseen huomaa, että kirjaan ilmestyy tekstiä, joka kertoo hänestä itsestään ja antaa neuvoja ja ohjeita ongelmatilanteissa.

Tarinan juonen avaamiseen on turha käyttää enemmän mustia merkkejä, sillä siitä kannattaa ottaa itse selvää. Salmi on luonut teokseen loistavan rakenteen, joka kääntää kaikki palaset kerta toisensa jälkeen uuteen uskoon. Oboin lisäksi lukija saa kokea yllätyksiä toisensa perään, vaikka alkaakin aavistella, mistä lopulta on kyse.

Nautin valtavasti runsaista kirjallisista viittauksista, joita tarina suorastaa pursuaa. Oboin kirja on paitsi erinomainen ja jännittävä fantasiaseikkailu myös kunnianosoitus lukemiselle ja kirjallisuudelle. Ilahduin valtavasti, kun löysin kirjan lopusta säntillisen luettelon, joka on otsikoitu Sitaatit, viittaukset ja inspiraatio. Siitä voi viittausten ja sitaattien bongailija tarkistaa tietonsa ja poimia lukuvinkkejä. Uskon myös, että Oboin kirjasta nauttii sellainenkin lukija, joka ei vielä viittauksia tai inspiraation lähteitä huomaa ja tunnista.

Jälleen päädyin mietiskelemään, kenelle Oboin kirja on kirjoitettu. Kustantaja on asettanut sen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kategoriaan, minkä mainiosti ymmärrän. Ihan pienimpien iltasaduksi tästä ei ole, mutta kyllä 7-8-vuotiaat ja sitä vanhemmat lapset varmasti pitävät tästä ja saavat paljon irti ainakin aikuisen kanssa yhdessä lukien. Kirja sopii mainiosti myös lukevaan tottuneen yläkoululaisen käteen. Mutta kuten sanottu, 56-vuotiaskin lumoutui tästä!

Veera Salmi: Oboin kirja
Otava 2022. 304 s.
Kansi Nelli Långstedt.

Arvostelukappale.

J. S. Meresmaa: Kenties tapan sinut vielä

 

Aleksi on 17-vuotias ihan tavallinen poika, joka opiskelee ammattikoulun sähkölinjalla ja harrastaa tosimielellä videopelejä tavoitteena ura menestyneenä e-urheilijana. Huonosti menneen pelisession jälkeen Aleksi lähtee tuulettamaan tunteitaan ja poikkeaa jätskibaariin, jossa ei ole juurikaan aiemmin asioinut.

Tuo jäätelöbaarivierailu muuttaa Aleksin elämän silmänräpäyksessä täysin ja peruuttamattomasti. Hän nimittäin tapaa baarissa Noran, upean goottitytön, joka vain muutamaa hetkeä myöhemmin paljastuu pesunkestäväksi ja 132-vuotiaaksi vampyyriksi. Nora on suunnitellut Aleksista seuraavaa ateriaansa, mutta aie jää viime hetkellä toteutumatta, kun asiaan sekaantuu salaperäinen mutta ilmeisen ilkeämielinen Kaspar.

Odottamattomasta kohtaamisesta kehkeytyy lopulta vielä odottamattomampi ja melko pomppuinen ystävyyssuhde. Aleksi tosin huomaa pian, että olisi mielellään Noralle enemmänkin kuin vain pelkkä ystävä. Lisäksi hän oivaltaa, että monet vampyyreille luontaiset ominaisuudet olisivat kovaa valuuttaa pelimaailmassa…

J. S. Meresmaan uunituore nuorten fantasiaromaani Kenties tapaan sinut vielä on melko monen toiveeni täyttymys. Ensinnäkin sen päähenkilö on tuiki tavallinen nuorukainen, joka opiskelee ammattikoulussa. Kouluun ja opiskeluun kirjassa tosin viitataan vain ohimennen pari kertaa. Silti ehditään nostaa esiin sekin ilmiö, että usein ystävysten tiet eroavat, jos peruskoulun jälkeen valitaankin eri reitit. Aleksin ehdottomasti paras ystävä Roope on mennyt lukioon, mutta poikien ystävyys ei ole siitä muuksi muuttunut. Roope pelaa snookeria yhtä omistautuneesti kuin Aleksi harrastaa esportia.

Toiseksi kaikki muu tavallisuus on tarinasta kaukana! Vampyyriromantiikka ja -perimätieto on raikkaasti päivitetty. Lukijalle on iloa perinteen ja tuoreemmankin aiheen ympärille rakentuneen populaarikulttuurin tuntemuksesta, mutta se ei ole missään nimessä välttämätöntä. Kirjasta saa poimittua myös luku- ja katseluvinkkejä, mikäli sellaisia kaipaa.

Tarinan juoni on kekseliäs ja jännittävä sekä etenee rivakasti, mikä onkin tietysti plussaa, sillä kirjassa on vain 135 sivua. Se onkin sen kolmas huomionarvoinen etu! Fantasiaromaanin ei tosiaankaan aina tarvitse olla mahdottoman paksu tiiliskivi toimiakseen. Himolukijoille toki tarvitaan kunnon lukupaketteja, mutta välipalaksi tämä hujahtaa kyllä heillekin. Tottumattomampi lukija saa tästä kirjasta kaivatun kokemuksen kokonaisen kirjan lukemisesta. Lisäksi loppuratkaisu on kirjoitettu niin, että vahva lupaus jatko-osasta jää leijumaan ilmaan. Lukunälkä on oivallisesti herätetty!

Lyhyydestään ja vetävyydestään huolimatta Kenties tapaan sinut vielä ei ole yksinkertainen tai liian suoraviivainen. Rakenteessa on sopivasti pientä koukkua, ja tulkinnoillekin on jätetty tilaa. Kielensä puolesta teos on raikasta luettavaa. Peruskoulu- ja teiniarjesta vieraantuneelle keski-ikäiselle tämä oli riemastuttavaa ja virkistävää lukukokemus!

J. S. Meresmaa: Kenties tapaan sinut vielä
Karisto 2022. 135 s.
Kansi Saana Nyqvist.

Arvostelukappale

Mila Teräs: Amiraali

 

”Kun otan ensimmäiset varovaiset askeleeni, mua huimaa. Jokin, josta olen vain pitkään uneksinut, on äkkiä tullut todeksi.
Keskellä kirpputorin iltapäivän liikkumattomuutta kengät nykivät mua eteenpäin. Ne kiskovat mut juuriltani. Korkokengät hullaannuttavat, ne sekoittavat onnesta jalkani, jotka olen aina tunkenut maihareihin, tennareihin ja muihin mataliin kenkiin.”

Mila Teräksen nuortenromaanissa Amiraali kuvataan herkällä ja lempeällä otteella 17-vuotiaan Niilon kesää, jonka kuluessa hän alkaa hahmottaa omaa identiteettiään ja tuntea voimakasta halua näyttää kaikille, millainen oikeasti on. Helppoa se ei ole, sillä edes oikeiden sanojen löytäminen ei ole pienellä paikkakunnalla isovanhempiensa kasvattamalle nuorukaiselle itsestään selvää. Kaikki on uutta, hämmentävää ja pelottavaakin.

Mumman ja ukin on vaikeaa ymmärtää, miksi pojanpoika haluaa lakata kyntensä ja laittaa luomiväriä. ”Onko pakko meikata?” kysyy mumma ahdistusta ja turhautumista äänessään. Sukupolvien välinen kuilu vaikuttaa välillä syvältä, mutta onneksi kummallakin puolella ollaan lopulta valmiita kurottamaan sen yli.

Niilo on muutenkin hyvin onnekas. Hänellä on todellinen sydänystävä Mara, vaatesuunnittelusta innostunut ja siinä uskomattoman lahjakas Maria, joka väsymättä kannustaa Niiloa kohti omaa juttuaan. On myös masennuskausia poteva Hermanni, jolla on piirtämisen lahja. Skeittiharrastuksen yhdistämät pojat ymmärtävät ja tukevat hienosti toisiaan kipeässä kasvuvaiheessa.

Kesätyöpaikka terveyskeskuksen laitoshuoltajanakin osoittautuu hyvän tuurin jutuksi. Työkaveri Sinikka, joka on jo aikuisten lasten äiti, katsoo poikaa lempeän hyväksyvästi ja suhtautuu häneen mutkattoman luontevasti. Kanttiinissa työskentelevä Virnakin suostuu treffeille, ja vaikka ensimmäinen seurustelusuhde katkeaakin raastavaan sydänsuruun, on se merkittävä vaihe Niilon elämässä.

Niilo nauttii omasta maskuliinisuudestaan ja vartalonsa miehistymisestä. Samalla hän tuntee vetoa oman feminiinisen puolensa esiin nostamiseen. Miksi miesten on suostuttava käyttämään väripaletin tylsintä reunaa? Miksi miehisyyden muotti on niin ahdas? Miksi pitää valita, olla joko tai? Meikkaaminen ja kauniit vaatteet, korkokengät ja silkkihameet kiehtovat Niiloa. Hän on mielettömän upea laittauduttuaan huolella. Hän on halutessaan paikkakunnan kaunein tyttö. Ja poika!

Amiraali on mielenkiintoinen teos aiheesta, josta ei todellakaan ole liikaa kirjoitettu. Niilolla on tapana kirjoittaa ajatuksiaan ja tunteitaan muistiin, ja usein teksti asettuu kirjan sivuillakin keveyttä tuovaan runomuotoon tehden siitä samalla kertaa tiivistä ja ilmavaa. Romaani on maltillisen pituinen, vain 172-sivuinen ja nopealukuinen. Siksi sitä voi suositella vähemmän lukemaan tottuneillekin lukijoille. Amiraali avaa myös aikuisen silmiä ja kirkastaa kummasti haparoivaa ajatusmaailmaa.

Teräs ei kaihda vaikeista asioista kirjoittamista. Amiraalissa on esimerkiksi poikkeuksellisen rohkeasti ja kauniisti kuvattu rakastelukohtaus. Myös Niilon ristiriitaiset ja kuohuvat tunteet on tavoitettu tekstissä herkästi.

Mila Teräs: Amiraali
Otava 2020. 172 s.
Äänikirjan lukija Anssi Niemi, kesto 3 h 37 min.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu BookBeat.

Hannele Lampela: Talventaian tarinoita - Lumikuningattaren lumous

 

Lasten- ja nuortenkirjailija Hannele Lampelan uuden Talventaian tarinoita -sarjan aloitusosan Lumikuningattaren lumous ennakkokappale lojui sekin luvattoman pitkään luettavien kirjojen pinossani. En ole Lampelan tuotannosta mitään aiemmin lukenut, vaikka kirjailijan nimi kyllä kuulosti tutulta. Kustantamon esittelysivulla kerrotaan, että Lampelan tuotantoa on muun muassa Prinsessa Pikkiriikki -sarja. Lampela on saanut Kaarina Helakisa -palkinnon vuonna 2019. Lumikuningattaren lumous oli Arvid Lydecken -palkintoehdokas.

Ennakkokappaleen saatesanoissa kirjailija kertoo uuden sarjansa synnystä, että hän on halunnut kirjoittaa ylistyksen maailman parhaille tarinoille. ”Se on kertomus rikkinäisten vanhempien lapsille ja entisille lapsille.” Nämä teemat siis kietoutuvat yhteen tarinassa, joka on suunnattu noin 9–12-vuotiaille lukijoille, mutta joka sopii myös vähän nuoremmille ääneen luettavaksi.

Tarina alkaa päähenkilö Gretan ja tämän pikkuveljen Kain esittelyllä. Perhe muuttaa tiheään tahtiin etsien paikkaa, jossa elämä voisi olla onnellisempaa. Uusi koti muistuttaa Muumitaloa ruusuja tulvivan pikkukadun varrella, mutta yö sen suojissa on yhtä levoton ja pelottava kuin ennenkin. Gretan ikkunasta näkyy läheinen mäki, jonka nimi on Kukkukallio.

(Tässä vaiheessa minun oli pakko guuglata kirjailija, sillä päivittäinen työmatkani kulkee komean Kukkukallion ohitse. Kyllä vain, kirjailija onkin syntyjään Lohjalta!)

Ensimmäinen yö uudessa kodissa sujuu kuten tavallisesti. Vanhemmat riitelevät kovaäänisesti, ja Kai vilahtaa isosiskon viereen turvaan. Mutta aamulla Gretaa odottaa yllätys. Loppukesä on muuttunut yön aikana talveksi, Kukkukallion laelle on ilmestynyt iso harmaa rakennus, mutta kaikkein oudointa on, että Kai on kadonnut eivätkä vanhemmat tunnu edes muistavan perheessä koskaan pientä poikaa olleenkaan.

Mitä Kaille on tapahtunut? Greta päätyy veljeä etsiessään Kukkukalliolle ja sieltä kummallisen talon vaatekaapin läpi rinnakkaismaailmaan nimeltä Talventaika. Gretalle selviää, että hänet on hyväksytty kokelasjäseneksi Talventaian kiltaan ja Taianjultta-nimiseen kouluun opiskelemaan tarinankertojan taitoja. Saavuttaakseen killan täysjäsenyyden hänen on suoritettava koe, joka on jokaiselle kokelaalle erilainen. Gretan tehtävänä on pelastaa Kai voittamattoman Lumikuningattaren kynsistä.

Lampelan luoma maailma on tosiaan melkoinen kunnianosoitus tarinankerronnan taidolle ja satujen ja kertomusten lumoavalle maailmalle. Gretan seikkailu on oikeaa intertekstuaalisuuden ilotulitusta. Tunnistin siitä ainakin Narniaa, Harry Potteria, Liisaa Ihmemaassa, Peppi Pitkätossua, Annelia ja Onnelia, Pientä tulitikkutyttöä ja monia muita tunnettuja teoksia. Osaan viitataan aivan suoraankin, kuten H. C. Andersenin Lumikuningattareen.

Gretan seikkailu on jännittävä, mutta koska kyseessä on sarjan aloitusosa, ei liene paha juonipaljastus kertoa, että loppu on ainakin osittain onnellinen. Greta oppii itsestään ja perheestään tärkeitä asioita, jotka lohduttanevat niitä lukijoita, joilla on samanlaisia kokemuksia perhe-elämästä ja maailmasta. Opettavaisuus ei kuitenkaan ole häiritsevän alleviivaavaa tai sormea heristelevää.

Jatko-osa Lohikäärmeen kirous ilmestyy syyskuussa 2022.  Kustantamon esittelyn mukaan se kertoo uudelleen Prinsessa Ruususen ikiaikaisen myytin. Päähenkilö on tällä kertaa Gretan Taianjultassa tapaama äksy Are, jonka on Tarinankertojien killan jäseneksi päästäkseen selviydyttävä kaameasta tehtävästä. Valtava lohikäärme pitää vallassaan Ruusujen kaupunkia, ja vain Are voi tuhota verenhimoisen pedon. Mutta mistä tunnistaa hirviön ja kuka onkaan ruusujen todellinen vihollinen?

Hannele Lampela: Talventaian tarinoita – Lumikuningattaren kirous
Otava 2020. 256 s.
Kannet Johanna Junkala.
Äänikirjan lukija Mervi Takatalo, kesto 5 h 50 min.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu BookBeat.

Anniina Mikama: Myrrys

 

Nuorille suunnattujen teosten parissa aika usein päädyn pohtimaan, keille ne on suunnattu. Kuka tai ketkä on ollut kirjailijan mielessä, kun hän on istunut koneensa ääressä naputtelemassa tekstiään?

Tämän kysymyksen pariin päädyin jälleen, kun luin Anniina Mikaman uusinta teosta Myrrys. Se on selvästi hyvin erilainen kuin Mikaman todellinen genrehybriditrilogia, jonka aloitusosa Taikuri ja taskuvaras ilmestyi vuonna 2018 ja palkittiin Topelius-palkinnolla.

Myrrys on (ainakin minun mielestäni) selkeästi itsenäinen teos ja tarina, jolla on alku ja loppu yksien kansien välissä.  Se on myös genreltään selvästi Mikaman aiempia teoksia selkeämpi. Itse luokittelisin sen taidesaduksi, jossa on vahva suomalaisen mytologian ja historian painotus ja höysteenä fantasia-aineksia. Se on suunnattu ainakin jonkin verran nuoremmille lukijoille kuin aiemmat teokset.

Itse haarukoisin lukijat jonnekin 10–13-vuotiaisiin, mutta hankaluudeksi voi muodostua kirjan koko. 370-sivuinen paksu romaani edellyttää kuitenkin lukijalta jo melkoista lukuharjaannusta. Yläkouluikäiset fantasia-ahmijat saattavat pitää Myrrystä sisältönsä puolesta turhan köykäisenä ja aavistuksen naiivina, joten heidän joukostaan pitäisi löytää armollisesti näihin ominaisuuksiin suhtautuvat lukijat.

Itse en siis ole kohderyhmää lainkaan, mutta viihdyin kyllä Myrryksen parissa oikein hyvin, kunhan sain lukuhorisonttini kalibroitua uudelleen eli lakkasin odottamasta jotain samanlaista kuin aiemmat teokset.

Tarinan päähenkilö on noin 14-vuotias orpopoika Niilo, joka on vuosia sitten 1800-luvun alkupuolen nälkätalvena päätynyt Kivihalmeen taloon elätiksi. Niilo ja tämän äiti ovat joutuneet lähtemään kotoaan, koska ruoka on loppunut. Äiti on kovien olosuhteiden rasittamana kuollut Kivihalmeen talon portaille, ja viisivuotias Niilo on päätynyt talon asukkaiden hoiviin. Isästään Niilo ei tiedä mitään, ja äitinsäkin hän muistaa enää etäisesti.

Mikä Niilon sukunimi on tai missä koti sijaitsi, Niilo ei tiedä. Sen hän sen sijaan tietää hyvin, että hän on rutiköyhä ja harmillinen taakka talon isäntäväelle. Erityisesti kiivasluontoinen isäntä Juhani tuntuu vihaavan hentorakenteista ja hyödytöntä Niiloa.

Tarina alkaa vauhdikkaalla kohtauksella, jossa Niilo ja talon poika Akseli kohtaavat metsästysretkellä vihaisen karhun. Niilo onnistuu välttämään karhun hyökkäyksen pyytämällä vaistomaisesti apua metsältä, joka kätkee hänet. Taidon ja tiedon Niilo on oppinut talon ruotimummo Riitulta, joka on kertonut salaa omat tietonsa Niilolle. Akselille ei käy yhtä hyvin, vaan karhu pääsee puremaan häntä pahasti.

Niilo pelastaa Akselin hengen toimittamalla tämän kotiin, mutta palkaksi hän saa tuta isännän raivon. Akselin tilanne on kuitenkin niin huolestuttava, että taloon päätetään kutsua metsässä asuva tietäjä, pelätty ja vieroksuttu myrrys Musta Martin. Parantajanpalkakseen Martin vaatii yllättäen talosta itselleen rengin eli Niilon. Isäntä Juhani ilahtuu päästessään Niilosta joksikin aikaa eroon. Lisäksi myrryksen luo karkottaminen tuntuu hänestä oivalliselta rangaistukselta Niilolle.

Kirjan alkupuoliskon ajan kuvataan lähinnä, miten Niilo asettuu metsässä asuvan Martinin talouteen, miten heidän välilleen rakentuu luottamus ja vahva yhteys ja miten Martin alkaa opettaa Niilolle omia tietojaan. Miehet metsästävät yhdessä ja Niilo oppii monia tärkeitä taitoja kummalliselta opettajaltaan, joka vähitellen paljastaa pojalle yhä varjellumpia salaisuuksia.

Varsinainen juoni alkaa käynnistyä hitaasti, kun hieman epäloogisesti Juhani-isäntä alkaa vaatia, että Niilon on palattava Kivihalmeeseen. Yrittäessään selvittää ongelmaa Niilo ja Martin poikkeavat kirkonkylässä pappilassa. Siellä saadaan ensimmäinen vihje Niilon todellisesta syntyperästä. Tilanne ei kuitenkaan parane, päinvastoin. Juhani joutuu perääntymään, mutta katkeruus vain pahenee. Martin ja Niilo joutuvat vielä taistelemaan hengestään vihollisensa kanssa.

Myrryksessä Mikko Kamulan Metsän kansa -sarja kohtaa Anni Swanin Tottisalmen perillisen. Lukiessani mietin moneen otteeseen, että jos nuori lukija pitää tästä, hänelle kannattaa jossain vaiheessa myöhemmin vinkata Kamulan sarjaa. Niin Metsän kansa -sarjassa kuin Myrryksessäkin on oivallisesti hyödynnetty suomalaista kansanperinnettä ja herätetty se kiinnostavasti eloon. Myös suomalainen luonto ja metsä ovat niissä tärkeitä, ja lukija havahdutetaan huomaamattaan ajattelemaan, missä vaiheessa metsästä on tullut pelkkää kylmää omaisuutta.

Anniina Mikama: Myrrys
WSOY 2021. 370 s.
Äänikirjan lukija Markus Bäckman, kesto 10 h 57 min.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu BookBeat.

Myrrys voitti vuoden 2022 Topelius-palkinnon. 

Anne-Maija Aalto: Korento & Mistä valo pääsee sisään

                                                                                                                                  

Kirjailija Anne-Maija Aalto palkittiin tänä vuonna (2021) romaanistaan Mistä valo pääsee sisään Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandialla. Ihan ansaitusti, vaikka kritisoinkin kyseisen teoksen luokittelua nuortenkirjallisuudeksi. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Mistä valo pääsee sisään on Aallon kolmas teos. Esikoisromaani Syvään veteen (Otava, 2016) kertoo 15-vuotiaasta Taikasta, jonka äiti on kuollut auto-onnettomuudessa ja isä paennut tilannetta ulkomaille. Kirja vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta ainakin tämän Lukufiiliksessä ilmestyneen Mico Pellikan arvion perusteella.

Aallon seuraava teos Korento ilmestyi neljä vuotta myöhemmin eli vuonna 2020. Se on hyvin erilainen kuin kirjailijan esikoisteos. Korento on ilmastokatastrofin jälkeiseen aikaan ja Unionin syrjäalueelle Entis-Japaniin sijoittuva tummanpuhuva dystopia. Ajanlasku on aloitettu uudelleen joskus vedenpinnan nousun jälkeen, ja tarinan nykyhetki on jossain vuoden 200 tietämillä. Tarkkaa tapahtuma-aikaa on vaikea hahmottaa, mutta se ei ole tärkeääkään.

Korennon päähenkilö on 17-vuotias ulkokansalainen Satomi Masaki, joka asuu kahdestaan sokeutuneen isänsä kanssa pienessä internointikylässä. Unionin kokokansalaisia ovat vain venäläiset ja kiinalaiset. Jos venäläinen tai kiinalainen on saanut lapsen ulkokansalaisen eli minkä tahansa muuta kansalaisuutta edustavan henkilön kanssa, on lapsi statukseltaan puolikansalainen. Puolikansalaisilla on hyvin rajoitetut oikeudet, mutta ulkokansalaisilla niitä ei ole lainkaan.

Aalto avaa Korennon maailmaa vähän kerrallaan, joten alussa lukija on miltei tyhjän päällä. Vähitellen tiedonmuruja kuitenkin kertyy, ja maailma alkaa rakentua. Valitettavasti juuri mikään tiedonmuruista ei ole kovin miellyttävää opittavaa. Unionin järjestelmä on ulkokansalaisten näkökulmasta kaikin puolin lohduton.

Unionin yhteiskuntajärjestelmä muistuttaa sulkeutuneisuudessaan pohjoiskorealaista systeemiä. Ulkokansalaisten valvonta on viety huippuunsa. Ääriesimerkki on muistintyhjennys, jota käytetään pelottavana rangaistuskeinona.

Ympäristökatastrofi yhdistettynä tiukkaan kauppasaartoon on ajanut valtion tilanteeseen, jossa ulkokansalaisilla on perustarvikkeistakin huutava pula. Kaikkia hyödykkeitä säännöstellään yhä ankarammin. Ulkokansalaiset elävät äärimmäisessä niukkuudessa, mutta samaan aikaan valtio on varustautunut huipputeknologialla.

Eliitillä on oikeus ylläpitää Nymfejä, ulkokansalaisperheistä valikoiden poimittuja tyttöjä, joiden tehtävänä on täyttää isäntänsä kaikki toiveet ja palvella myös tämän vaimon seuraneitinä. Kun Satomi ja hänen ystävänsä Mai ovat täyttäneet seitsemäntoista, komentaja Rafikov tulee noutamaan Main Nymfikseen. Perhe saa nimellisen korvauksen tyttärestään, eikä varsinaista vaihtoehtoa ei ole, vaikka muodollisesti heidän mielipidettään kysytäänkin.

Mai on Satomin elämän ainoa tärkeä ja läheinen ihminen isän lisäksi. Main menettäminen on Satomille hirveä isku, jonka hän on tiennyt olevan tulossa mutta johon hän ei ole kuitenkaan osannut täysin varautua. Näkisikö hän Maita enää koskaan?

Vaikka tuntuu, että ulkokansalaiset on alistettu ja nujerrettu täydellisesti, pinnan alla kuitenkin kytee pieni vastarinnan kipinä. Isä vie Satomin rannan luolaan, jonka perukoilla on salaisuus, kiviseinään maalattu sudenkorento. Se on vanhan vastarintaliikkeen symboli. Isä myös kertoo lopultakin Satomille, mitä tämän äidille oikeasti tapahtui. Satomi alkaa salaa haaveilla paosta. Voisiko sittenkin jossain muualla elää paremmin?

Korento on tunnelmaltaan siis tummasävyinen ja minusta myös melko ahdistava. Satomin elämä näyttää toivottomalta, ja Main kohtalo on sitäkin karumpi. Romaani on muhkea, miltei nelisatasivuinen, ja ainakin alkupuoli etenee verkkaisesti. Varsinainen juoni ja tapahtumat käynnistyvät vasta loppupuolella.

Mutta tarinan teho ei olekaan toiminnassa ja yllätyksellisissä juonenkäänteissä, vaan pikemminkin tunnelman ja jännitteen vähittäisessä tiivistämisessä. Miljöö on kuvattu upean vähäeleisesti, jotenkin japanilaisen tyylikkäästi, kuulaasti. Myös henkilökuvaus on onnistunut hienosti. Satomi on lukijalle oikea ihminen vahvuuksineen ja heikkouksineen. Häneen ehti hyvin tutustua, joten sydän syrjällään suljin lopulta romaanin kannet. Olin tullut kosketetuksi.

Korento loppuu tavalla, joka ei mielestäni anna aihetta odottaa tarinalle varsinaista jatkoa. Mistä valo pääsee sisään ei sitä oikeastaan olekaan, sillä sen tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Korennon loppua. Se siis ikään kuin täydentää tarinaa sen sisältä.

Ratkaisu on sekä oivallinen että hieman ongelmallinen. Kummassa järjestyksessä kirjat kannattaisi lukea? Mielestäni kummassa tahansa, mutta lukukokemus on mitä ilmeisimmin erilainen sen mukaan, kumpaan järjestykseen päätyy. Romaanit toimivat varmasti hienosti myös ihan itsenäisinä teoksina.

Korennon minäkertoja ja ainoa näkökulma on Satomi. Mistä valo pääsee sisään -romaanissa ääniä on enemmän, kun minäkertojia on kaikkiaan kolme. Aleksei on ihmistutkimuslaitoksen johtaja Melnikovin ainoa poika, joka on palannut Moskovasta ja odottaa opintojen seuraavan vaiheen pian alkavan Shanghaissa. Alekseista pitäisi tulla lääkäri kuten kuuluisasta isästäänkin. Lomansa ajaksi hän saa isän laitoksesta ensimmäisen oman tutkittavansa, naispuolisen ulkokansalaisen eli koeyksilön, jonka muisti on tarkoitus tyhjentää ja ohjelmoida uudelleen. Koeyksilö on kirjan toinen minäkertoja.

Entis-Japanin Uus-Tokio ja sen laidoilla veden alle jäämät vanhan Tokion pilvenpiirtäjien rauniot toimivat romaanin miljöönä. Vanha Tokio on kiellettyä aluetta, joten siellä lymyilevät vastarintaliikkeen kannattajien solut. Yhden jäsen on sinisilmäinen ja kultatukkainen Marija, johon Aleksei tutustuu. Marija johdattaa Aleksein omiensa luo, sillä Moskovassa Aleksei on liittynyt vastarintaliikkeeseen. Toiminta on äärimmäisen vaarallista ja tietysti ehdottomasti kiellettyä. Marija on siis romaanin kolmas minäkertoja.

Mistä valo pääsee sisään on Korentoa napakampi ja toiminnallisempi. Koeyksilön tuntemusten ja kokemusten kautta pureudutaan hienosti muistamisen merkitykseen. Mitä meistä jää, kun muistot katoavat ja muisti pettää? Ihmisen mielen manipulointi on äärimmäistä väkivaltaa. Mutta ihminen on myös sitkeää tekoa.

Aalto selvästi rakastaa tarinoiden aukkoja, eikä Mistä valo pääsee sisään suinkaan selitä ja täytä kaikkea, mikä Korennossa jää auki. Itse pidän aukkoisuudesta, kunhan aukot eivät ole liian ammottavia. Aallon aukot ovat melko rajalla, ainakin jotkut. Mutta tehokkaita ne ovat. Huomaan edelleen pohtivani, miten Satomille ja Maille lopulta kävi. Saan sen ainakin osin itse päättää, mikä sopii mainiosti.

Vaikutuin Aallon rakentaman dystooppisen maailman huolellisesta kuvauksesta. Koko ajan lukijalle avautuu siitä uusia puolia ja mielenkiintoisia, ajatuksia herättäviä yksityiskohtia.

Juttuni alussa sanoin vastustavani Mistä valo pääsee sisään -romaanin luokittelua nuortenromaaniksi tai edes YA-romaaniksi. Sama kapinointi koskee Korentoa. Niiden päähenkilöt ovat kyllä nuoria aikuisia, mutta tarinat eivät missään nimessä ole ainoastaan nuorille suunnattuja. Ne ovat isoja ja tärkeitä ja sopivat kaikille lukijoille (paitsi tietysti aivan lapsille, alaikäraja menisi jossain 12–14-vuotiaissa lukuharrastuneisuudesta riippuen). On suorastaan huutava vääryys, jos nämä hienot dystopiat jäävät ’vain’ nuorten lukijoiden omaisuudeksi. Ne kannattaisi sujauttaa kirjastossa ainakin myös sinne scifi-osastolle aikuisten puolelle.

Anne-Maija Aalto: Korento
Otava 2020. 387 s.
Äänikirjan lukija Emma Louhivuori, kesto 14 h 51 min.

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään
Otava 2021. 320 s.
Äänikirjan lukija Emma Louhivuori, kesto 10 h 46 min.

Arvostelukappaleet, äänikirjat itse maksettu BookBeat.

J. S. Meresmaa: Dodo

 

”Säeromaani on kaunokirjallisuuden laji, jossa kerronta etenee ilmavasti lyhyiden säkeiden muodossa. Se on noussut maailmantietoisuuteen 2010-luvulla nuortenaikuisten kirjallisuuden suosion myötä. Suomenkielisen termin lajille esitteli kirjailija Anneli Kanto. Ensimmäinen Suomessa säeromaaneja kirjoittanut kirjailija on Kirsti Kuronen, jolta on julkaistu säeromaanit Paha puuska, Pönttö ja Merikki.”

Näin säeromaani-termiä avaa Wikipedia. Olen tutustunut säeromaaniin jo muutama vuosi sitten lukemalla sen suomenkielisen uranuurtajan eli Kirsti Kurosen Paha puuska -teoksen, vaikka en sitä silloin vielä tiennyt säeromaaniksi. Tiedän siis oikein hyvin, ettei kyse ole mistään loppusoinnuttelusta tai tiukkamittaisesta runoudesta vaan nimenomaan kertovasta tekstistä, joka taiton ilmavuuden ja tekstin napakkuuden puolesta muistuttaa runoa. Eeppinen runoelma on kuitenkin liian mahtipontinen ja vähän tunkkainenkin termi tässä yhteydessä.

Jostain syystä säeromaaneja on kirjoitettu nuorille ja nuorille aikuisille, kuten tuosta Wikipedian nyt jo hieman vanhentuneesta artikkelintyngästä käy ilmi. Ja mikä ettei, raikkaan ilmaisutapansa puolesta säeromaani sopii kyllä hyvin nuortenromaanien ja YA-kirjallisuuden muodoksi. Nopealukuisuus ja ajatteluttavat teemat yhdistyvät siinä hienosti.

Kurosen uranuurrosta on vierähtänyt nyt siis jo kuusi vuotta, ja suomalaisellekin kirjallisuuskentälle on putkahtanut lisää säeromaanin erinomaisia taitajia. Yksi heistä on J. S. Meresmaa, jonka monipuolinen tuotanto on minulle jo entuudestaan tuttua, mutta jonka jo viime vuonna ilmestyneeseen säeromaaniin Dodo tulin tarttuneeksi vasta nyt.

Onneksi edes nyt tartuin, sillä Dodo on hurjan hieno teos! Ihastuin siihen ikihyviksi.

Minäkertoja Iina on ysiluokkalainen tyttö, jolla ei pyyhi kovin hyvin. Koulu on menossa pahasti penkin alle, vaikka Iinalla on selvät tavoitteet. Hän haluaa aikanaan opiskella yliopistossa luonnontieteitä. Lukioon olisi siis päästävä, mutta nyt tie näyttää olevan pystyssä. Iina on lintsannut ihan liikaa.

Lintsaamisen syy on poikaystävä Tuukka, joka kärsii pahoista masennuskausista. Tai oikeastaan syy on Dodo. Dodo Mauritius -niminen olio, otus, jonka Iina, Tuukka ja Sara ovat löytäneet pienenä vapisevana poikasena hylätystä kaivoksesta ja tuoneet salaa Tuukan, tai oikeastaan Tuukan tädin asuntoon. Otus on kasvanut melkoisesti ja vaatii nyt jatkuvaa hoitoa ja huoltoa.

Äiti kuitenkin rehtorin myötävaikutuksella ratkaisee Iinan pulmat määräämällä, että tämän on selvitettävä koulunsa suorittamalla opintoja kesällä. Paras opettaja olisi oma isä. Iina ei ilahdu, sillä välit isän kanssa ovat olleet vuosia lähes poikki viinan takia. Iina kuitenkin lähtee isän luo Keski-Suomeen, ja sillä aikaa Dodo karkaa.

Kuten sanottu, pidin tästä valtavasti. Kieli on tiivistä ja hiottua, ilmaisu omintakeista ja taitto tukee kokonaisuutta. Mietin, että tämä kirja kyllä menettää osan, jos sen kuuntelee äänikirjana, niin vannoutunut äänikirjojen kannattaja kuin olenkin.

Ilahduin myös valtavasti, kun tajusin, että yksi ratkaiseva miljöön tarinassa on Särkisalon Förby ja sen romahtanut kalkkikaivos. Kaivoskuilujen romahtaminen keskellä kylää oli aikanaan valtava järkytys, ja paikka on tosiaan edelleen aidalla suljettu. Aavemainen paikka.

Dodossa käsitellään aivan hurja määrä tärkeitä ja kipeitä teemoja, mutta silti Meresmaa ei saarnaa säkeenkään verran. Pienessä ja tiiviissä (ja samalla älyttömän ilmavassa) teoksessa on todella paljon annettavaa. Lisäksi se on koskettava, paikoin jännittävä, vähän arvoituksellinen ja maaginen sekä sopivasti yllättävä. Aivan loistava!

Dodolle on ilmestynyt tänä vuonna jatko-osa Khimaira, ja trilogia täydentyy ensi vuonna.

J. S. Meresmaa: Dodo
Myllylahti 2020. 157 s.

Arvostelukappale.