Äänikirjojen kuuntelun uudet tuulet - Storytelin kokeilujakson tuloksia

Syksyllä 2015 Amman lukuhetki -blogin Aino-Maria ja minä olimme Celia-kirjaston järjestämässä seminaarissa kertomassa, miten ja miksi kuuntelemme äänikirjoja. Kun nyt luin läpi nuo silloin laatimamme muistiinpanot, huomaan, että moni asia on muuttunut melkoisesti vähän alle kolmessa vuodessa.

Olen esimerkiksi kertonut, että kuuntelen mielelläni kirjastosta lainaamiani cd- tai mp3-levyille tallennettuja äänikirjoja auton soittimesta, koska eniten käytän äänikirjoihin aikaa juuri työmatkoilla. Valittelin, että mp3-tallenteita oli saatavana heikosti ja että kaiken huipuksi silloisen auton cd-soitin ei edes toistanut tuota tallennemuotoa. Älypuhelimen olin hankkinut jokin aika ennen tuota seminaaria, koska kehuin, että ”Puhelimeen on kätevää ladata kirjoja eri palveluista ja sen kautta voi kuunnella myös vaikkapa Yle Areenasta äänikirjoja”. Todellisuudessa olin ladannut kirjoja pääosin Elisa Kirjasta ja kokeillut joitakin Yle Areenasta.

Kirjastojen Ellibs-palvelun kautta lainattavia e- ja äänikirjoja en ollut kertomani mukaan opetellut käyttämään. Totuus on, että yrittänyt kyllä olin, mutta kokemus ei ollut ollut kovin mairitteleva. Turhauduin hankalaan käytettävyyteen sekä heikkoon valikoimaan ja luovutin suosiolla. Muita nykyään suosiotaan kiivaasti kasvattavia kaupallisia e- ja äänikirjojen käyttöä varten mobiililaitteille tehtyjä sovelluksia en vielä tuntenut, eikä Aino-Mariakaan niitä tuonut esille. En muista sitäkään, puhuttiinko niistä ylipäätään mitään kyseisessä tilaisuudessa. Todennäköisesti ei ainakaan mainintoja enemmän. Ne olivat vielä tulevaisuutta.

Tällä hetkellä suhteeni äänikirjoihin on jos mahdollista vieläkin lämpimämpi kuin vuonna 2015. Kuuntelen kirjoja paljon. Olen tänä vuonna ehtinyt lukea yhteensä 92 kirjaa, ja niistä olen kuunnellut 28 kappaletta, eli siis noin joka kolmannen kirjan nautin äänikirjamuodossa.

Eniten muutoksia on kuitenkin tapahtunut tekniikan puolella. En edes enää muista, milloin olen viimeksi koukannut kirjastossa äänikirjahyllyn kautta. Syyt ovat hyvin ilmeiset. Ensinnäkin hieman runsaat kaksi vuotta vanhassa autossani ei ole lainkaan cd- tai mp3-soitinta, siis sellaista versiota, johon saisi syötettyä levyn sisälle. Toinen syy on, että cd-muodossa julkaistavien äänikirjojen määrä on romahtanut. Kirjaston hyllyiltä olin jo kuunnellut kaiken vähänkin kiinnostavan.

Olen pitkään ollut Elisa Kirjan uskollinen asiakas. Juuri kurkistin, että Elisan kirjahyllyssäni on tällä hetkellä 199 äänikirjaa. E-kirjoihin en ole oikein lämmennyt, ja niitä onkin kertynyt huomattavasti vähemmän, vain parisen kymmentä. Elisa Kirjaa on helppo käyttää. Hankin kirjani edelleen pääsääntöisesti tietokoneella palveluun kirjautuneena, mutta joitakin kirjoja olen ostanutkin puhelimen sovelluksen kautta. Kirjat kuuntelen älypuhelimen sovelluksesta. Auton mediakeskus ja puhelin keskustelevat moitteettomasti keskenään, ja lenkillä pidän muutenkin puhelinta mukanani.

Olen ollut myös hyvin tyytyväinen Elisa Kirjan nopeasti kasvaviin äänikirjavalikoimiin ja mukavasti vaihtuviin reiluihin tarjouksiin. Uuden tai ainakin uudehkon äänikirjan saa parhaimmillaan alle neljällä eurolla itselleen, jos on tarkkana. Tälläkin hetkellä minulla on varastossa monta vielä kuuntelematonta kirjaa kirjahyllyssäni. Kun kirjaudun palveluun, näen heti, olenko jo hankkinut jonkin kirjan vai en. Kerran ostettu kirja pysyy omaisuutenani eikä katoa mihinkään. Ongelmia ei tämän suhteen ole ollut kertaakaan vuosien käytön aikana.

Suomenkielisiä ääni- ja e-kirjoja voi siis nykyään ostaa ja käyttää myös mobiililaitteille suunniteltujen sovellusten kautta. Suomessa toimii tällä tietääkseni kaksi kaupallista sovellusta, jotka eivät myy yksittäisiä teoksia vaan kuunteluaikaa, johon sisältyy rajaton luku- ja kuunteluoikeus. BookBeat ja Storytel ovat molemmat ruotsalaisia yrityksiä. BookBeatin kuukausihinta on tällä hetkellä 16,90 euroa ja Storytelin 16,99 euroa.

Kertoo lähinnä omasta laiskuudestani, etten ollut tullut kokeilleeksi kumpaakaan palvelua ennen kesäkuuta, jolloin sain kuukauden mittaisen ilmaisen kokeilujakson Strorytel-palveluun. Ajoitus oli kaikin puolin sopiva. Kesäloma oli juuri alkanut, joten olisi aikaa tutustua palveluun ja kokeilujakson tehokkaaseen hyödyntämiseen. Palveluun kirjautuminen oli helppoa, samoin kirjojen etsiminen ja kuunteleminen.

BookBeatin ja Storytelin valikoimat vaikuttavat silmäilyn perusteella kovin samankaltaisilta. Molemmat tarjoavat laajasti eri kustantamojen teoksia, vaikka BookBeat kuuluukin Bonnier-yhtiöön, joka taas omistaa suomalaiset WSOY:n ja Tammen. Storytelilla on kuitenkin erikoisuus, joka nähdäkseni BookBeatista puuttuu: niin sanotut Storytel Original -teokset, jotka on tilattu kirjailijoilta vain Storytelin kautta kuunneltaviksi. Pääosaa näistä teoksista ei ole saatavana lainkaan muussa formaatissa.

Kieltämättä tämä on hieman kaihertanut mieltäni. Harmittaahan se, kun tietää, että joku mielikirjailijoista on kirjoittanut uuden tarinan, mutta sitä ei saa mistään käsiinsä tai korviinsakaan. Toisaalta tämä on ollut kiinnostustani lisäävä juttu, mutta myös samalla tunnistan itsessäni jonkinlaisen torjuntareaktion. Olenko muka niin hölmö, että sitoudun ostamaan kuukauden käyttöoikeuden johonkin palveluun vain voidakseni kuunnella teoksen, jota en muualta saa mutta jota en saa edes omakseni? En kovin helposti. 

Nähtävästi kaltaisiani on muitakin, sillä sekä BookBeat että Storytel tarjoavat kahden viikon ilmaisia tutustumisjaksoja. Siinä ajassa jo ehtinee selvittää, sopiiko palvelu itselle vai ei.

Storytel Original -sarjat eroavat muista palvelun tarjoamista äänikirjoista siten, että ne on nimenomaan kirjoitettu äänikirjoiksi, jotka julkaistaan kymmenosaisena pakettina tai tuotantokautena. Yhtenäinen tarina on siis ’pilkottu’ kymmeneen osaan tai jaksoon, jotka voi toki halutessaan kuunnella putkeen normaalin äänikirjan tapaan, kuten minä tein. Kirjoitusvaiheessa tekijöiden on kuitenkin pidettävä tämä jatkokertomustyyli mielessään ja rakennettava tarinaan ainakin yhdeksän vastustamatonta koukkua, jotta kuulija varmasti kuuntelee myös seuraavan osan. Hieman tämä kummastuttaa kaltaistani himolukijaa ja -kuuntelijaa, mutta kenties se on toimiva formaatti lukemaan ja äänikirjoja kuuntelemaan tottumattomalle ja saa hänet vangittua tarinoiden maailmaan. Jos näin on, hyvä juttu.

Kirjautuessani kuukauden mittaiselle tutustumisjaksolleni Storyteliin olin jo päättänyt, että kuuntelen sieltä ainakin JP Koskisen Ruosteisen sankarin molemmat tuotantokaudet ja Marko Kilven Undertaker-sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Molemmat ovat siis juuri tuollaisia Storytel Original -sarjoja, eli niitä ei voi kuunnella minkään muun palvelun kautta. Koskisen teokset ovat ilmestyneet ainoastaan äänikirjoina, mutta Kilven teokset voi myös lukea painettuina.

Koskinen on kirjoittanut uudelleen aiemmin nimellä Eilispäivän sankarit ilmestyneen dekkarin, antanut sille nimen Ruosteinen sankari I ja kirjoittanut sille myös jatko-osan Ruosteinen sankari II. Luin Eilispäivän sankarit vuonna 2015 ja tykästyin sen eräänlaiseen aikamatkustusteemaan kovasti. Tarinassa siis päähenkilö Jupe on vuonna 1978 tekemässä sovittua mökkimurtokeikkaa kavereittensa kanssa, kun kotimatkalla tapahtuu kohtalokas onnettomuus. Sitten Jupe herääkin vuonna 2011. Aika moni asia on maailmassa muuttunut.

En enää muista kovin tarkasti, millaiset juonenkäänteet tuossa alkuperäisessä tarinassa on, mutta aika samoja ratoja se pääpiirteissään tuntuisi tässä uudelleen kirjoitetussa versiossakin menevän. Jupe koettaa saada elämän syrjästä kiinni omituiseksi muuttuneessa kropassaan ja maailmassa. Tyrmistyksekseen hän saa selville, että muinainen murtokeikka sekä kolari ovat päätyneet yksin hänen kontolleen. Kaverit ovat selvinneet kuin koirat veräjästä. Saaliistakaan ei ole merkkiäkään. Jupea alkaa pänniä, ja hän ryhtyy kaivelemaan menneitä. Se vain osoittautuu aika vaaralliseksi puuhaksi.

Tarina toimi siis virkistettynä oikein mukavasti, ja naureskelin monelle asialle, jotka nykypäivän Suomessa ja maailmassa saavat Jupelta melkoista kritiikkiä osakseen. Otin saman tien loppuun päästyäni kuunteluun Ruosteinen sankari II:n. Siinä Jupe joutuu tätinsä yllyttämänä selvittelemään vuosikymmenten takaista katoamistapausta. Luonnonarvoja kaavoittajaa vastaan puolustanut nainen on kadonnut jäljettömiin vuosia sitten, mutta nyt aviomies on päättänyt viimeisen kerran koettaa selvittää, mitä vaimolle oikein aikanaan tapahtui. Yllätyksekseen Jupe oivaltaa, että kadonnut nainen on hänen lukioaikaisen tyttöystävänsä sisko. Etsinnät eivät ole suinkaan vaarattomia, ja johtolangat vievät Jupen ja riuskan eläkeläistädin lopulta Tallinnaan asti.

Seuraavaksi kuuntelin siis Marko Kilven Undertaker-dekkarit Kuolemantuomio ja Kuolemanenkeli. Niistä olen kirjoittanut erikseen tänne.

Nämä neljä kirjaa kuunneltuani kiinnostavimmat teokset olivatkin jo suoritettuina. Koska Elisan puolella kirjoja on edelleen kuuntelematta ja uusiakin hankin tämän kuuntelujakson aikana, ajattelin, että on turha kuunnella kokeilujaksolla mitään sellaista, jonka joka tapauksessa kuuntelisin muualta. Ilokseni löysin vielä lisää kiinnostavia Storytel Original -sarjoja. 

Ensimmäiseksi nappasin kuunteluun JP Koskisen scifidystopiajännityssarjan Valkoinen kevät. Ilmastonmuutosuhkakuvat ovat heittäneet häränpyllyä, kun aurinko on menettänyt voimaansa ja muuttunut haaleaksi muistoksi itsestään. Uusi jääkausi on vyöryttänyt jäätä kohti etelää, ja koko Suomi Helsinkiä myöden on paksun ikijään kuorruttama. Valtioiden yhteisponnistuksella on jäätikön etenemistä torjumaan rakennettu eräänlaisia vartiotornien ja ydinvoimaloiden ketju, lämpövalli. Yhtä tällaista tornia on kahden työtoverinsa kanssa vartioimassa Johannes-niminen tutkija, joka on alkanut epäillä virallisia selitysmalleja maailman tulevaisuudesta. Vihreä Gaia -niminen järjestö lyö kapuloita viranomaisten rattaisiin minkä ehtii, ja jotkut odottavat Valkoisen kuninkaan paluuta.

Jäätikön alueella järjestäytynyt yhteiskunta on heikoilla, ja sen alla sekä päällä vallitsevat aivan uudenlaiset säännöt. Originelleja yhteisöjä tuntuu olevan joka lähtöön. Kaiken lisäksi tiedemiehet ovat herättäneet henkiin neandertalinihmiset, jotka ovat kestäviä ja hyväluontoisia ja sopivat siksi raskaiden töiden tekemiseen. Tarinassa on runsaasti yllättäviä ja jännittäviä käänteitä, kuten formaattiin kuuluu, mutta myös kiehtovia ajatuskulkuja siitä, miltä maailma näyttäisi ja miten se toimisi äärimmäisten katastrofien kourissa. Loppuratkaisu on hykerryttävä!

Vielä oli kuukautta jäljellä, joten päätin ottaa kuunteluun Tiina Raevaaran Storytel Original -sarjan Silloinkin satoi kaatamalla. Jo nimi antoi minusta viitteitä siitä, että luvassa olisi ainakin kauhuun taittuvaa kerrontaa. En pettynyt. Tarinan minäkertoja on vähän päälle viisikymppinen biologianopettaja Kirsikka, joka asuu kahdestaan hieman originellin Vadelma-sisarensa kanssa vanhassa omakotitalossa. Talo ympäröi rehevä puutarha, jossa molemmat naiset mielellään askaroivat.

Eräänä kesäpäivänä Kirsikka löytää puutarhasta kolmen miehen ruumiit. Ne on haudannut puutarhaan Vadelma-sisko, siitä ei ole epäilystäkään. Sisko on vielä varmuudeksi laittanut kunkin ruumiin mukaan itse käsin kirjoittamansa nimilapun. Ei siis ihme, että Kirsikka päättelee siskonsa olevan myyttinen Kätkävaaran sarjamurhaaja. Vuosien mittaan kyliltä on nimittäin kadonnut jäljettömiin kymmenkunta eri ikäistä miestä, ja lehdistö on spekuloinut seudulla riehuvasta sarjamurhaajasta. Poliisi on kuitenkin asiasta vaitonainen.

Luonnollisesti Kirsikka hätääntyy. Miten hän saisi pidettyä siskonsa poissa vankilasta ja mielellään lopettamaan murhaamisen? Miksi kummassa kiltti ja hieman höpsö sisar ylipäätään on ryhtynyt murhaamaan miehiä ja hautaamaan heitä puutarhaan? Ennen kuin Kirsikka ehtii ottaa asian puheeksi sisarensa kanssa, paikalle pölähtää uusi naapuri Marko, jolta on kadonnut vaimo…

Kuten asiaan kuuluu, seuraa joukko arvaamattomia käänteitä ja kiperiä, synkkiä tilanteita. Mukana on aimo annos kauhutunnelmaa, jonka esikuvana on ollut ainakin Stephen Kingin klassikko Uinu, uinu lemmikkini. Moni asia saa vähintään jonkinlaisen selityksensä loppuun mennessä, mutta aukkojakin jää. Osan niistä Kirsikkakin mainitsee viimeisen osan loppuhäivytyksessä (jossa muuten joudutaan selittelemään hieman turhan pitkään moniakin asioita), ja osasta lukija saa tehdä omat päätelmänsä. Raevaara on saanut tarinassa mukavasti yhdistettyä jännitys- ja kauhuelementtejä huumoriin, niin yllättävältä kuin se ehkä kuulostaakin.

Ehdin siis kuukauden koejaksolla kuunnella kuutisenkymmentä tuntia äänikirjoja. Tulos on poikkeuksellinen, koska olin jakson ajan lomalla ja ihan tietoisesti kuuntelin niin paljon kuin pystyin painettujen kirjojen lukemisen kustannuksella. Kunkin tarinan hinnaksi olisi tullut noin 2,84 euroa, mikäli olisin maksanut kuukaudestani Storytelin normaalihinnan. Kuuntelin tammi-toukokuussa Elisa Kirjasta hankittuja teoksia keskimäärin 4 kpl kuukaudessa, joten Storytelin kautta hankittuina niiden kappalehinnaksi olisi tullut 4,25 euroa. Tämä kyllä pistää nyt miettimään, miten jatkossa hankin kuunneltavat kirjat. Storytel Original -sarjat ovat sitten vielä plussana.

Ihan tätä juttuani varten päätin kokeilla uudelleen, miten lainaaminen kirjaston kautta nykyään onnistuisi. Latasin Ellibs-sovelluksen puhelimeeni ja selailin tietokoneen kautta tarjontaa. Lopputulos on, että olen nyt varannut Enni Mustosen Lapsenpiika-romaanin äänikirjaversion. Saan sen toivon mukaan elokuussa kuunneltavakseni. Kirjaston e-kirjavalikoima vaikuttaa laajalta, mutta äänikirjoja on vielä vähänlaisesti kaupalliseen tarjontaan verrattuna. Haluamaansa kirjaa ei myöskään välttämättä saa heti kuunneltavakseen, vaan sen voi joutua varaamaan ja tyytymään odotteluun. Palvelu on kuitenkin maksuton, mikä on melkoinen plussa. Käyttäminen vaikuttaa nyt myös helpolta. On siis aika elvyttää tämä kirjastosuhde ♥.

Tällaiselta siis kuulostavat äänikirjamietteeni tällä hetkellä. Muutoksen tuulet puhaltavat. Saapa nähdä, mikä on tilanteeni vaikkapa kolmen vuoden päästä!

Entäpä sitten Sinä? Miten Sinä mieluiten kuuntelet äänikirjasi ja miksi? Jaa hyvät kuunteluvinkkisi alle, kiitos!

Vinkvink! Nakit ja mutsi -blogissa on parhaillaan (voimassa 30.9.2018 asti uusille asiakkaille) jaossa kuukauden kokeilujaksoja BookBeatiin. Kannattaa käydä nappaamassa koodi ja kokeilla!

Turistina Turun pääkirjastossa

TALVIloma* alkoi eilen mukavissa merkeissä, kun kahden ystävän kanssa teimme päiväretken Turkuun. Ohjelmassa oli lähinnä kuulumisten päivittämistä hyvän ruuan äärellä, mutta mahdutimme mukaan myös kaksi kulttuurikohdetta eli Turun pääkirjaston ja Rettigin palatsissa toimivan museon Aboa vetus, ars nova. Tulipa samalla ensi kertaa testattua uusi Kirjastosilta. Ihmettelimme, miksei sitä ollut jo vuosia sitten rakennettu, niin kätevä se on!

Olen siis ollut vuosikymmeniä sitten Turun pääkirjaston asiakaskin, ja uudistetussa kirjastossa olen tainnut kerran aiemmin pikaisesti piipahtaa. Nyt kuitenkin oli tarkoitus hieman paremmin tutustua tähän turkulaisten ylpeyteen. Syystä ovat ylpeitä. Ihan pikkuinen kateuden pistokin tuntui tuolla rinnassa, myönnän. Kirjastoon pääsisi tutustumaan oikein opastetulla kierroksella, mutta me olimme omatoimireissulla, joten tutustuimme ihan omin nokkinemme.

Liikkeelle lähdimme vanhan päärakennuksen pääovelta. Jo fasadi on arvokas ja hieman pelottavakin. Wikipedia tietää kertoa, että rakennus edustaa hollantilaista myöhäisrenessanssia ja että se on valmistunut vuonna 1903.

Eteisaulasta nousee komea portaikko taideteoksineen toiseen kerrokseen. Seiniin heijastuu myös taidetta. Muistelin, että nykyisen upean musiikkiosaston tilalla olisi ollut lukusali ennen remonttia, mutta varma en ole.

Yläkerran aulaa valvoo arvovaltainen herra:

Vanhan puolen pääsalissa sijaitsee nykyään kaunokirjallisuusosasto. Tila on remontoitu viihtyisäksi ja houkuttelevaksi. Käsittämätöntä, että kaikki toiminta tosiaan vielä muutama vuosi sitten mahtui tähän vanhaan osaan!

Äänikirjahyllyn äärellä kaksi seurueen äänikirjafriikkiä huokaili ääneen. Eikä syyttä.

Vanha osa yhdistyy tässä kohtaa vuonna2007 valmistuneeseen uudisosaan, joka on lähes kaksi kertaa vanhan kokoinen. 

Lukusali on valoisa ja avara. Seinät ovat lasia.Lukupaikat olivat ahkerassa käytössä, samoin lököisämmät tuoliryhmät, mutta löytyi sentään kuvakulmaa ilman ihmisiäkin.

Lastenosasto Saaga on upean kirjaston helmi. Sisustus on uskomaton! Sohvan karmilla kiertävää jättiläiskäärmettä saa kutoa lisää häntäpäästä. Muutaman silmukan verran kudoin. Nuo päällystetyt traktorinrenkaitten sisäkumit ovat aivan mainioita ja tuntuivat viekoittelevan niin aikuisia kuin lapsiakin huomaansa.

Himotut-hyllyssä on haluttuja helmiä, joihin saa tutustua kirjastossa. Mikäs olisi tuossa keltaisella sohvalla lueskellessa? Ilokseni huomasin, että näitä oikeasti näpelöitiin. 

Pienempien lasten puolella on mukavia pikku yllätyksiä joka puolella. Ihastuimme näihin yksityiskohtaisiin pienosimaailmoihin, joita on hyllyjen päädyissä, tiskin etureunassa ja lattiassakin.

Koko hulppea yläkerta on  varattu tiedonhaulle. Huomiota kiinnittää se, että opiskelulle ja työskentelylle on varattu runsaasti erilaisia tiloja. Niitä myös käytettiin ainakin maanantaina ahkerasti. Koko talo suorastaan kuhisi elämää. 

Loppuun vielä kuvat yläkerrasta Saagan suuntaan. Lapset viihtyvät silmin nähden.

Bongasimme kirjastosta myös pari kivaa ideaa, joista ei ole kuvia. Ensinnäkin vanhan puolen pääoven tuntumassa on book crossing -piste ohjeineen. Saagassa taas oli kiva taulu, johon saattoi laittaa post it -lapulla kirjasuosituksensa muiden iloksi. Kokeilimme myös kivoja riippuvia kuplatuoleja, jotka lienee tarkoitettu kännykkäkeskusteluja varten. Hauskoja olivat! Lisäbonuksena kirjaston yhteydessä on vielä viihtyisältä vaikuttava kahvila, joka tällä kertaa jäi testaamatta. Ensi kerralla sitten!

* Syksyinen sää varmaan sekoitti pääni ja kirjoitin ensin syyslomasta. Kiitos korjauksesta :D

Rakkaudentunnustus kirjastolaitokselle osa II

Kiskon vanhan kirjaston pääovi.
Rollaattorilla ei sisälle ollut portaiden takia asiaa.

Minusta tuli kirjaston asiakas syksyllä 1972, kun aloitin peruskoulun ensimmäisen luokan kuntamme keskustaajamassa. Koulukampuksella sijaitsi kaksi koulurakennusta: puinen, vuonna 1923 rakennettu, sekä matalampi tiilirakennus vuodelta 1958. Tämän uudemman rakennuksen kellarissa toimi silloinen Kiskon kunnan pääkirjasto. Koulun johtajaopettaja Olavi Varho hoiti kirjastoa sivutyönään, ja kirjasto oli auki ainakin yhtenä välituntina viikossa oppilaitten kirjastokäyntejä varten.

Lasten ja nuorten kirjat olivat kirjaston etäisimmässä nurkassa ikkunaseinällä. Muistikuvissani kokoelma oli valtava, mutta aikuisen silmin tila ei niin järisyttävältä enää näytä. Kaikki on suhteellista. Kodin kirjahylly kuitenkin vertailussa jäi kevyesti toiseksi. Mutta tuossa valossa on helppo uskoa niitä, jotka muistelevat lukeneensa koulukirjaston tai vaikkapa koko kunnankirjastonkin läpikotaisin. Kyllä se on ollut ennen ihan mahdollista.

Kirjastokortteja ei koululaisille ollut, vaan opettaja/kirjastonhoitaja merkitsi meidän lainamme vihkoonsa. Sieltä sitten ruksattiin tai yliviivattiin, kun kirja palautettiin. Muistaisin myös, että meillä oli jokin rajoitus sen suhteen, montako kirjaa sai ottaa lainaan kerrallaan. Perusteluna taisi olla, ettei kirjojen lukeminen haittaisi sitten liikaa koulunkäyntiä eli läksyjen lukemista.

Kirjastoelämä oli tutun opettajan suojissa turvallista ja vakaata. Lainailimme ainakin Selja-sarjaa, Neiti etsiviä, Viisikoita ja muita Blytonin sarjoja uskollisesti. Minä taisin Tarzaneita ja Robinson Crusoen tapaisia ’poikien kirjojakin’ lueskella tyytyväisenä.

Täydellinen muutos tapahtui, kun siirryimme yläasteelle kaupunkiin. Oli aika luksusta, että kaupungin pääkirjasto sattui sijaitsemaan koulun naapurissa. Vaikka tilat olivat ahtaat ja kirjaston työntekijöiden mielestä varmaan kammottavat, minä viihdyin! Pääovi sijaitsi katutasossa. Siitä noustiin kapeita portaita pieneen eteiseen, ja vasemmalla oli lasten- ja nuorten osasto. Kokonainen huone! Uskomatonta. Sain myös ensimmäisen kirjastokortin. Lastenosaston asiakkailla se oli vaaleanpunainen pahvikortti, jonka virkailija kirjoitti koneella ja jota säilytettiin muovitaskussa. Kortti ’uusittiin’ vuosittain kirjaston leimalla. Vaaleanpunainen kortti vaihtui jossain vaiheessa keltaiseksi, kun aloin yhä useammin kääntyä eteisestä oikealle eli aikuisten osastolle. Hieman harmitti, kun vaaleanpunaisen kortin leimarivi ei vielä ollut tullut täyteen.

Lukioaikana meillä oli tapana poiketa kirjastossa myös välituntisin, mikä tuntui melkoiselta luksukselta sekin. Yläasteaikana välituntisin ei nimittäin saanut poistua koulun alueelta. Parhaat ystäväni opiskelivat lähellä sijaitsevassa toisessa oppilaitoksessa, ja meillä oli tapana treffata ruokatunneilla nimenomaan kirjastossa. Myös hyppytunneilla aikaa tapettiin lukupisteissä ja hyllyjen välissä. Lukiovuosina ahmin melkoisen pinon romanttista naisviihdettä opintojen vastapainoksi.

 

Kiskon kirjaston vanha pääsali ylätasanteelta kuvattuna.

Kouluvuodet kaupungissa tekivät minusta siis kaupungin kirjaston asiakkaan, ja oman kunnan kirjasto jäi sivuun. Sama ilmiö tapahtuu kirjastonhoitajamme mukaan edelleen. Minulla paluu tapahtui lukion jälkeisenä välivuotena, jonka aikana olin töissä kotikunnassa ja asuin kotona. Koska olin jo aikuinen, minutkin siirrettiin pois vihkojärjestelmästä. Sain asiakasnumeron, kuten muutkin aikuiset. Omani oli 1576. Jokaisen kirjaston kirjan takakannen sisällä oli tasku, jossa oli pahvinen kortti. Siihen korttiin kirjastonhoitaja merkitsi lainauspäivän leimalla ja käsin kirjoittamalla lainaajan numeron. Tämä oli varsin kätevää, kun haahuili hyllyillä etsimässä luettavaa: tuosta pahvikortista näki, oliko jo kirjan joskus lainannut! Tätä palvelua kaipaisin edelleen.

Opiskelut veivät sitten Turkuun ja yliopiston laitoskirjastojen notkuvien kirjahyllyjen ääreen. Hankin myös pääkirjastosta itselleni kirjastokortin. 1980-luvulla Turun pääkirjasto oli juhlallinen ja arvokas, enkä kuollaksenikaan muista, mitä olen sieltä joskus uskaltanut lainata. Kotoisemmalta tuntui myöhemmin upouudelta vaikuttanut Varissuon sivukirjasto, josta ainakin dekkareita hain tenttiruuhkia tasapainottamaan.

Saloon rakennettiin 1980-luvun loppupuolella (muistaakseni) upea uusi kirjastotalo vanhan tunnelmallisen ahtimuksen tilalle. Sittemmin uuttakin kirjastoa on vielä laajennettu reilusti. Aikanaan Kiskon kirjastoonkin alettiin palkata ihan oma kirjastonhoitaja, eikä enää ajateltu, että esimerkiksi opettaja voisi sivutöinään homman hoitaa. Tosin taisi virka olla ainakin välillä jonkinlainen kunnan kulttuurisihteerin ja kirjastonhoitajan yhdistelmä. Seudullinen yhteistyökin tiivistyi, ja jossain vaiheessa sai Kiskon kirjastokortilla jo lainata kirjoja vaikka Salon pääkirjastosta ja päinvastoin. Minulla oli kortti molempiin, ja ne olivat jo nykyaikaisia luottokortin kaltaisia muoviläpysköjä viivakoodeineen. Kerran erehdyin asioimaan Salossa infotiskillä ja virkailija hoksasi koneeltaan, että minullahan on kaksi korttia. Jouduin luovuttamaan oitis toisen, ja virkailija leikkasi sen kahtia! Valinta ei ollut vaikea: säilytin Kiskon kirjastokortin, ja se minulla on vieläkin. Yrittäkääpä vaihtaa se joksikin Salomo-kortiksi!

Opiskelujen lomassa olin asettunut asumaan vanhalle kotipaikkakunnalleni, joten minusta tuli taas vanhan lähikirjastoni asiakas. Vanhan rakkauden uudistaminen ei ollut vaikeaa, sillä kirjasto oli edelleen vanhalla tutulla paikallaan. Tilaa oli vain hieman pariin otteeseen laajennettu koulun kellaritiloista lohkaistuilla huoneilla. Kuntaliitos toi lisää yhteistä kaupungin kirjaston kanssa, ja uusi virkailija raivasi rohkeasti tilaa hyllyihin. Jo aikaisemmin alettiin huomata, että vanhat hyvät tilat ovat ehkä sittenkin alkaneet tulla tiensä päähän. Sisällä oli huonetiloja useissa eri tasoissa ja jo itse kirjastotilaan tultaessa piti laskeutua muutama porras. Liikuntarajoitteisia ei ollut otettu mitenkään huomioon sen paremmin ulkona kuin sisälläkään. Tilanahtaus vaivasi. Valaistus oli kehno. Lattia oli puhki.

Jotain piti tehdä. Suunnitelmiakin oli. Yksi ajatus ainakin oli laajentaa tiloja silloisella paikalla eli kaivaa lisätilaa maan alle. Rahaa vain ei ollut. Sitten ehdotettiin kirjaston siirtämistä keskeisemmälle paikalle eli vanhaan kunnantaloon. Haittapuolena olisi ollut etäisyys koulusta ja päiväkodista. Ja rappusten määrä olisi ainakin kolminkertaistunut. 

Kaupungin kiinteistöjen käytön järkiperäistäminen ei ole helppoa, mutta jotenkin kuitenkin lopulta päädyttiin vuoden 2013 alussa tekemään päätös, että kirjastomme siirtyykin vieressä sijaitsevaan nuorisotalon nimellä kulkeneeseen entiseen suojeluskuntataloon eli Kiskolaan. Asia ei ollut ihan helposti nieltävissä, sillä Kiskolaa oli kunta aikanaan vuokrannut huokealla myös juhlatilaksi. Monet syntymäpäivät ja häät olen minäkin talossa vieraan roolissa juhlinut. Koulu piti siellä myös joulujuhlansa ennen urheiluhallin valmistumista. Mutta päätös oli yhtä kaikki tehty, ja remonttikin saanut määrärahat. Koska kunnallisella sektorilla hitaasti hyvä tulee (ja kaikki muukin), muuttamaan kirjasto pääsi joulukuun alussa.

Muuttolaatikot vanhassa kirjastossa odottamassa täyttöä.

 Vuodenvaihteen jälkeen alkoi lopulta olla valmista! Lopputulosta katsellessa on aika vaikea löytää valittamisen aihetta! Upeaa. Viihtyisää. Tilavaa. Valoisaa. Vai mitä? Kiitos, Salon kaupunki ja meidän oma Anna S., joka suunnitteli ja toteutti tämän kaiken!

Uuden kirjastotilan lehtienlukuosasto.

Uudet kalusteet ovat värikkäitä ja houkuttelevia.

Samassa kiinteistössä toimii myös kaupungin nuorisotoimen pyörittämä nuorisotila, ja toiveissa olisi saada nuoria houkuteltua myös kirjaston asiakkaiksi. Ainakin luulisi olevan helppo samasta eteisestä poiketa, ja tilat ovat todella herkullisen houkuttelevat. Uusien hyllyjen alla on pyörät, joten tarvittaessa voidaan kirjastosaliin raivata tilaa tapahtumille. Runoiltoja, kirjallisia konsertteja, lukupiirejä, keskustelu- ja kirjavinkkausiltoja…Mitä vain! Kyll kelppa!

Rakkaudentunnustus kirjastolaitokselle!

Torstaiaamuna istahdin kotikoneeni ääreen ennen töihin lähtöä ja kirjauduin Web-Origoon eli kirjastomme sivuille tunnuksillani. Halusin tehdä varauksen viimeisestä Harry Potter -äänikirjasta. Euron varausmaksua vastaan voi saada omaan lähikirjastoonsa (tai mihin tahansa kaupungin kirjaston toimipisteeseen) haluamansa aineiston, olipa se sitten minkä tahansa toimipisteen kokoelmassa. Koneeltani näin, että lainattavissa oli parikin kappaletta, mutta ei yhtään lähikirjastossani. Tein siis varauksen.

Hieman ennen puoltapäivää sain puhelimeeni tekstiviestin: Harry Potter ja kuoleman varjelukset oli noudettavissa! Todella salamanopeaa toimintaa! Tämä oli kyllä jonkinlainen nopeusennätys ja johtui sattumasta, että kaipaamani äänikirja oli juuri sellaisessa kirjastossa, josta oltiin samana päivänä toimittamassa aineistoa lähikirjastooni. Mutta silti!

Pääsin kuitenkin noutamaan äänikirjan vasta perjantaina töiden jälkeen. Kirjastomme eteisessä ulko-ovea vastapäätä on poistohylly, josta saa ostaa kokoelmasta poistettua materiaalia. Edellisellä kerralla huomasin hyllyssä kolme loistokuntoista John Harveyn dekkaria, ja siellä ne nököttivät vieläkin. En kuitenkaan sortunut niihin, koska olen jo omista kappaleistanikin joutunut luopumaan, mutta huomasin niiden viereen tyrkylle asetetun Antonio Hillin Kuolleiden lelujen kesän. Kyseessä ei ollut kirjastopoisto vaan kirja, jonka joku asiakas oli halunnut lahjoittaa eteenpäin. Kiitos! Kirja on nyt saanut väliaikaisen kodin täältä.

Kirjastonhoitajan kanssa juttelimmekin sitten hänen ajatuksestaan perustaa asiakkaille vaihtohylly, josta voisi ottaa ilmaiseksi kirjan tai pari ja johon voisi vastavuoroisesti jättää kirjan, jota ei enää tarvitse. Hän kuitenkin kertoi, että aiemmassa työpaikassa ongelmana olivat olleet Valittujen Palojen Kirjavaliot, joiden hävittäminen aina jäi kirjastohenkilökunnan työksi. Niitä ei siis vaihtohyllyyn saisi tuoda. Samaten pitäisi ehdottomasti pitää huolta, ettei kukaan kaltaiseni kirjahamsteri kippaisi vaihtopisteeseen kirjoja kassikaupalla. Kirja on valitettavasti jonkinlainen ongelmajäte tietyssä vaiheessa elinkaartaan. Ainakin osa kirjoista on.

Kuntaliitoksen yhteydessä kotikaupunkimme sivukirjastoista tuli myös kaupungin palvelupisteitä. Viimeksi maanantaina kävimme ostamassa pojalle kirjastosta kuntosalikortin ja aktivoimassa liikuntahallin avaimen. Edellisellä kerralla poiketessani tuttu eläkeläispariskunta oli ostamassa uimahallin kausikorttia ja englantia puhuva herra kävi ostamassa muutaman kopion tarvitsemastaan asiakirjasta. Kaikkia näitä palveluja hoitaa sama kirjastonhoitaja, joka tuntee asiakkaansa nimeltä ja tietää, millaista lukemista kukin kaipailee.

Ei auta, rakastan kirjastoa! Harmi, että kaupunkimme päättäjät ovat sitä mieltä, että kirjastojenkin niukoista varoista on edelleen kiristettävä. Kun kirjastonhoitajamme on lomalla, on kirjaston ovi lukossa. Niin käy taas viikon kuluttua. Onneksi sentään meillä kirjasto on auki syyslomaviikolla, toisin kuin monet muut sivukirjastot.

                                                                              

Kirjastosta tosiaan on moneksi!

Esittelyssä Kirjasto-lehti

Nappasin kirjastoreissullani mukaan Kirjasto-lehden numeron 1/2013, jonka teemana on rakkaus. Kannessa komeilee runoilija Jenni Haukio, josta on myös iso juttu sisällä. Monenlaista muutakin mukavaa lehdestä löytyi. Lehti on osittain tuttu minulle entuudestaan, sillä olen lueskellut sitä satunnaisesti kirjaston lehtienlukusalissa istuskellessani, mutta nyt syynäsin sen tarkemmin läpi. Alla on lehden esittely lainattuna suoraan nettisivulta www.kirjastolehti.fi (sivuilla muutakin mielenkiintoista, mm. lehden juttuja voi lukea sieltä):

”Kirjastolehteä kustantaa aatteellinen kansalaisjärjestö Suomen kirjastoseura ja sitä on julkaistu kirjastojen ammattilehtenä vuodesta 1908 vuotta. Lehti uudistettiin vuonna 2011 ja jaettiin kahteen osaan: ammattilehteen (16 sivua) ja yleisölehteen (32–40 sivua).  Ammattilehti nidotaan yleisölehden väliin, ja tämä kokonaisuus ilmestyy neljä kertaa vuodessa.

Ammattilehteen kirjoittavat pääosin kirjastoalan vaikuttajat. Yleisölehteä tekevät freelancertoimittajat, -kuvaajat ja -kuvittajat.

Kirjastolehti on suunnattu alan ammattilaisille, päättäjille ja kirjaston asiakkaille. Neljä kertaa vuodessa ilmestyvän lehden artikkelit käsittelevät muun muassa kirjaston palveluita, kirjallisuutta, kulttuuria ja yhteiskuntaa. Lehti on aatteellisesti sitoutumaton ja kirjastojen tapaan se antaa tilaa erilaisille näkemyksille ja aatteille.

Lehti on vapaasti tilattavissa. Kirjastot hankkivat sitä kokoelmiinsa ja jaettavaksi sidosryhmilleen, päättäjille ja asiakkaille. Suomen kirjastoseuran jäsenet saavat lehden jäsenetuna ja lisäksi vain jäsenille tarkoitetun ammatillisen vuosijulkaisun.”

Hauska juttu Treffit kirjastossa kertoo Helsingin Kallion kirjastossa 100-vuotisjuhlan merkeissä järjestetystä sinkkuillasta. Monenlaista ohjelmaa oli illassa tarjolla, ja mm. sai laittaa lempikirjansa väliin lapun, jossa voi kertoa, mikä kirjasta tekee itselle tärkeän. Lappuun voi laittaa myös yhteystietonsa, jos halusi keskustella kirjasta jonkun toisen kanssa. Mukana on myös ihmisten tarinoita siitä, miten he ovat löytäneet kirjastosta oman rakkaansa. Onpa joku pitänyt häänsäkin kirjastossa!

Jutussa Minne katosi rakkaus tutkija Markku Soikkeli toteaa, että Suomessa ei ole kirjoitettu vuosikymmeniin suurta rakkausromaania, jollaisina hän pitää Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta tai Juhani Ahon Juhaa. Hieman tämä juttu kyllä sieppasi, sillä jälleen kategorisoidaan jyrkästi viihde ”suuren” kirjallisuuden ulkopuolelle. Eikö muka esimerkiksi Kaari Utrion tuotanto ole ollut juuri rakkausromaaneja pullollaan? Erotiikkabuumin Soikkeli ennustaa pian päättyvän. Nähtäväksi jää.

Ira Koivu on haastatellu pohjoiskorealaisella vankileirillä syntynyttä ja sieltä paennutta Shin Dong-hyukia, joka ei osaa rakastaa, koska ei ole ennen vapauteen pääsyään saanut koskaan kokea rakastettuna olemista. Toipuminen vie aikaa. Mies on julkaissut kokemastaan teoksen Leiri 14. Järkyttävä kohtalo jo tuon haastattelun perusteella!

Lehdessä on menossa sarja, jossa kuvataan kirjan syntyprosessia. Osassa kuusi haastatellaan Tammen myynti- ja markkinointijohtaja Anne-Marie Suomalaista kirjan markkinoinnista. Ei liene yllätys, että kannella on iso rooli markkinoinnissa.

Kirjastoturisti-palstalla Päivi Tolonen kertoo kauniista ja juhlavasta Pariisin Muffetardin  kirjastosta. Unohdetut helmet -palstalle on poimittu Porvoon kaupunginkirjastosta neljä rakkausaiheista kirjaa, joita ei ole aikoihin juuri lainattu. Neljästä kaksi on minulle tuttuja. Olen arvioinut lehteen Andrea di Robillantin romaanin Venetsialainen rakkaus (Otava 2006). Porvoolaiset ovat hylkineet kiinnostavaa historiallista tarinaa, sillä sitä on lainattu vain 18 kertaa ja viimeinen laina on marraskuulta 2008. Harmi. Toinen tuttuni on tyttökirjaklassikko Setä Pitkäsääri, jonka uusintapainosta vuodelta 1994 on lainattu Porvoossa vain 19 kertaa. Kannattaisikohan tämä laittaa tarjolle aikuistenosastolle? Nostalgialukemista kaipaavat voisivat tarttua hyvinkin.

Lehti vaikuttaa kokonaisuutena kiinnostavalta ja hyvin tehdyltä. Julkaisutahti ei päätä huimaa, sillä seuraava numero ilmestyy toukokuussa. Sen teema muuten on mies. Lehteä voi tilata kuka vain, ja vuosikerta maksaa 60 euroa. Tosin on edullisempaa liittyä Suomen kirjastoseuran jäseneksi, jolloin saa lehden kaupan päälle. Jäsenmaksu on 45 euroa vuodessa. Onko joku jo jäsen? Pitäisikö liittyä?

Kirjaostoilla tukea kirjailijoiden talouteen

Enpä arvannut, kuinka keskusteluttava aihe tuo kirjojen ostaminen ja omistaminen onkaan. Kirjoitin kirjahamstraukseen syvemmästä olemuksesta ja välttämättömistä kirjoistani viikon lopulla. On kuitenkin pakko kirjoittaa aiheesta vielä yhdestä näkökulmasta, nimittäin kirjailijan, kirjan tuottajan. Samoihin aikoihin kuin tuo jälkimmäinen kirjoitukseni oli työn alla, oli kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen avautunut omassa blogissaan omienkirjojensa myyntiluvuista. Aika poikkeuksellista, sillä eivät minunkaan tietääkseni kovin monet kirjailijat avoimesti kerro, paljonko heidän kirjojaan myydään. Suomen kirjakauppaliitto julkaisee tilastoja kuukausittain Suomen myydyimmistä kirjoista, mutta ne kirjat, jotka eivät yllä kärkisijoille, jäävät myyntilukujensa osalta suurelle yleisölle arvoituksiksi (ja valitettavasti usein muutenkin).

Jääskeläinen kirjoittaa näin:

Viime vuosi ei suoraan sanottuna ollut omien teosteni suhteen mikään huiman menestyksen vuosi, jos saapuneita myyntilukuja katsotaan. Harjukaupungista kirjoiteltiin aika kivasti blogeissa, joten arvelin syyskuussa 2010 lupaavasti alkaneen myynnin jatkuneen vuoden 2011 puolelle. Arvelin väärin. Vuonna 2011 Harjukaupungin salakäytäviä myytiin 193 kpl. Myynti siis lopahti aika nopeasti. Vuoden 2011 loppuun mennessä kirjaa oli siis myyty yhteensä 1829 kpl. Ihan kohtuullinen luku, kuitenkin, kun ne vähäosaisimmat teokset voivat jäädä muutamiin satoihin, elleivät joskus kymmeniinkin. Aikamoinen matka tuosta silti on myyntilistoille.

Sanattomaksi vetää. Kirjat ovat uusina kalliita, aikuisten romaanien hinnat vaihtelevat yleensä 25-40 euron välillä. Kirjailija saa itselleen Jääskeläisen tekstin perusteella n. 3 euroa, tosin eräässä aiemmin referoimassani tutkimuksessa arvioitiin, että keskimäärin kirjailijalle maksetaan 4,5 euroa jokaisesta myydystä teoksesta. Miten vain, ei paljon. Kahdessa vuodessa Harjukaupungin salakäytävät on siis tuottanut kirjailijalle n. 6000 euroa, josta vielä vähennettäneen verot. Kolmen tuhannen euron vuosituloilla ei paljoa juhlita, saati osteta valkoista merenrantahuvilaa, sen tajuaa jokainen. Jotain muuta työtä on myös tehtävä.

Olen kirjoittanut suomalaisesta apurahajärjestelmästä aiemmin, ja apurahojen turvinhan monet kirjailijat kirjoittavat muiden töiden väleissä. Suomessa vaikuttaa olevan hyvin vaikeaa elättää itseään kirjoittamalla, kuten todettiin viime vuoden syksyllä uutisessa, josta minäkin kirjoitin. Tuula-Liina Varis ottaa asiaan kantaa Kiiltomadossa, kannattaa lukea sieltä lisää.

Suomen kirjakauppaliitto on aikoinaan teettänyt tutkimuksen suomalaisista lukijoina ja kirjojen ostajina. Tutkimuksessa luonnehdittiin suurkuluttajaksi sellaista henkilöä, joka vuoden aikana ostaa kymmenen (tai yli) kirjaa. Itse olen tuon mittapuun mukaan vähintäänkin mammuttisuurkuluttaja, sillä ostan useita kymmeniä kirjoja vuodessa, sekä itselle että lahjaksi muille. Viimeksi eilen ostin kolme kirjaa.

Jääskeläinen kirjoittaa blogissaan myös siitä, miten kirjailija Suomessa ylipäätään voi saada kirjojaan myytyä. Tässä laina hänen kaavastaan:

Kaikenlaista voi siis sattua, jos ja kun asiat loksahtelevat kohdilleen, mutta suosittelen kuitenkin maailmanvalloitukseen pikatietä, joka siis toimii karkeasti yksinkertaistettuna jotakuinkin näin: Iso ja voimakas kustantaja –> medianäkyvyys –> iso kirjallisuuspalkinto –> tehokas levitys kaupoissa –> hyvät myyntiluvut –> agentti –> käännökset eri kielille –> lisää medianäkyvyyttä –> lisää myyntilukuja jne.

Kannatta lukea koko Jääskeläisen kirjoitus, mies kirjoittaa purevaa asiaa.

Mutta nyt sitten haastetta aivonystyröille. Jos ajattelisit tänä vuonna ostavasi kymmenen kotimaisen kirjailijan teosta, mitkä ne olisivat? Keiden kirjailijoiden työtä haluaisit tai voisit ajatella rahallisesti tukevasi muutenkin kuin vain 3 snt:n kirjastotuella?

Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviä muuten oli ainakin eilen Salon Suomalaisessa kirjakaupassa hyllyssä kaksi kappaletta, hinta 14,95. Jos emmit, tutustu kirjan esittelyyn vaikkapa täällä.

Itse olen jo aika monta kotimaistakin kirjaa tämän vuoden puolella ostanut. Hankin alkuvuodesta kirjoja pinoittain kirja-alennusmyynneistä, ja sieltä tuon oman Harjukaupunkinikin kotiutin. On Jääskeläinen siis ainakin yhden kirjan saanut tämänkin vuoden puolella myytyä (sarkasmia). Alesta ostin myös täydennystä Väisäs-sarjaan eli Kuperat ja koverat. Lisäksi ostin useita käännösromaaneja, mutta tarvitsevathan kääntäjätkin tuloja. Täysihintaisena ostin Katja Ketun Kätilön, koska en ehtinyt lainaamaani äänikirjaa kuunnella ennen sen laina-ajan päättymistä. PEKKin jäsenkirjana tuli Venla Hiidensalon Mediahuora. Eilen ostin Seppo Jokisen uutuuden Hervantalainen ja omaksi Irja Sinivaaran kirjan Sinisiin ilmoihin. Sen olin jo aiemmin lainannut kirjastosta. Hinta oli tosin enää 5 euroa. Saako kirjailija alennetusta hinnasta enää mitään?

Tulevista hankinnoista tiedän ihan varmaksi, että ostan syksyllä Sofi Oksasen uutuuden, vaikka se todennäköisesti tulee muutenkin olemaan yksi vuoden myydyimmistä. Sitä ennen hankin perinteisesti Reijo Mäen uutuuskirjan Sheriffi, onhan miehen tuotanto lähes kokonaan hyllyssämme ja kaikki osat on luettu moneen kertaan monen lukijan voimin. Kirjan hinta ikään kuin puolittuu joka lukukerralla. Varma hankinta tavalla tai toisella on myös Sirpa Kähkösen Hietakehto, jonka voin jo varmuudella luvata olevan yksi vuoden kirjoistani. Ja jos Westö julkaisee romaanin... Vannon myös, että kun Jääskeläinen julkaisee seuraavan kirjansa, se saa paikan hyllyssäni. Voisi Harjukaupungista vielä hankkia sen Blanc-versionkin, ihan kuriositeetiksi. Salla muuten pohdiskelee kirjojen eri versioiden keräilyä.

En malta olla pikkuisen kirjoittamatta vielä tämän päivän Hesarin (15.4.) kulttuurisivujen pikku-uutisesta, jossa kerrottiin USA:n viime vuoden myydyimpien kirjojen myyntilukuja. Steve Jobbsin elmäkertaa myytiin 2,2 miljoonaa kappaletta. Kaunokirjallisuudessa kuninkuus meni John Grishamin teokselle The Litigators, 1,1 miljoonaa kappaletta. Stephen King oli kakkosena teoksellaan 11/23/63, joka myi 920 000 kappaletta. 

Mutta mitkä siis ovat tai voisivat olla sinun tukihankintasi?

Lainaustalkoiden väliraportti

Kirjoitin viikko sitten kirjailijoiden apurahajärjestelmistä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen jutun Tuetut ja luetut innoittamana. Pari päivää myöhemmin palasin aiheeseen ja kutsuin kokoon talkoolaisia lainaamaan kirjoja, joita Kuukausiliitteen jutun mukaan ei ollut lainattu kertaakaan viimeisten kahden vuoden aikana pääkaupunkiseudun kirjastoista. Kyseessä on uutuuskirjojen lista, eli kaikki teokset on julkaistu vuosien 2009 ja 2010 aikana. Talkoisiin ilmoittautui nopeasti väkeä. Hdcanis on jo ehtinyt blogissaan esitellä ja arvioidakin yhden listan runokirjoista. Hienoa!

Itse en asu pääkaupunkiseudulla, mutta arvelin Salon kaupunginkirjaston valikoimistakin jotakin löytyvän. Vasta tänään pääsin paikan päälle asian tarkistamaan. Tulos oli laiha, mutta jotakin kuitenkin. Löytämistäni kirjoista kaksi on runokokoelmia ja yksi lastenkirja. Kaikki ovat omakustanteita.

Toivo Laakson Säitä-runokokoelman takakannessa mainitaan, että tarjolla ”uutta, erilaista Toivo Laaksoa”. Vertailuihin en pysty, koska muuta en ole Laaksolta lukenut. Kirja on pehmeäkantinen, ja siinä on 87 sivua. Lopussa on bonuksena sarjakuvia Tuohinaamion seikkailuja -otsikon alla.

Juha Kaarsalon Metsien syvänteissä on myös runokokoelma. Se on kirjoista ainoa kovakantinen, ja sen ulkoasuun ja taittoon on kiinnitetty huomiota.

Hellyttävin kolmikosta on Sylvi Hutun Peppinja. Alussa on omistus: Pepille ja Pinjalle rakkaudella Mummi. Tämä avaa jo paljon, esimerkiksi kirjan kivan nimen. Kirjan on kuvittanut Tiina Huttu. Mahtaako olla kirjoittajan tytär? Kuvat ovat kauniita.

Kirjat on nyt siis lainattu, mutta ei vielä luettu. Edessä on lomaviikko, joten toivottavasti saan talkoo-osuuteni kunnialla suoritettua.