tiistai 9. tammikuuta 2018

Tuomas Nyholm: Leijona #dekkaritiistai



Noin vuosi sitten luin hämmentyneenä Tuomas Nyholmin toista romaania Omiensa luo (Teos 2016) Johtolanka-raatilaisen silmin. Pian sen jälkeen tupsahti Otavalta ennakkokappale Nyholmin rikosromaanisarjan aloitusosasta Leijona. Tästä olin kyllä hieman yllättynyt, sillä Nyholmin kaksi aiempaa kirjaa luettuani en olisi uskaltanut veikata, että hän valitsisi nimenomaan dekkarin suuntaan kääntymisen.

Leijona jäikin odottelemaan lukuvuoroaan, enkä ennakkokappaleeseen tullut tarttuneeksi, mutta sitten huomasin teoksen äänikirjaversion olevan saatavilla edulliseen tarjoushintaan. Päätin siis kokeilla, miten Nyholmin hieman hankalalukuiseksi tietämäni kerronnan kuuntelu sujuisi.  TV:n luontodokumenteista tuttu Tuomo Holopainen ei ollut minulle entuudestaan tuttu äänikirjaääni, ja hänen lukutyyliinsä totuttelu vei kieltämättä hetken aikaa.

Aiemmissa Nyholmin teoksissa ei ole sanallakaan viitattu Suomeen tai suomalaisuuteen, joten siinä mielessä Leijona tekee heti alkuun poikkeuksen. Sen päähenkilö nimittäin on lissabonilainen poliisi Daniel da Costa, jonka äiti on ollut suomalainen. Tämä mainitaan kirjassa muutamaan kertaan, mutta muuta virkaa suomalaisuudella ei kirjassa ole. Daniel on saanut siirron Lissaboniin jonkin vakavan Portossa sattuneen rikkeen takia. Hänen vaimonsa Anna on myös poliisi, tarkemmin sanoen huippuluokan analysoija. Pariskunnalla on kuusivuotias Isabella-tytär.

Tarina käynnistyy, kun Lissabonin kuvernööri Óscar Balazar ja Policia Judiciárian komentaja Patricia Salgueiro kiinnittävät Danielin äärimmäiseen salaiseen erikoistehtävään: hänen on napattava Lissabonia jo vuosia piinannut salaperäinen Caetano de Leon, Leijona. Parikseen Daniel saa brasilialaispoliisi Rorion Sinhan.

Leijona on erikoistunut kaappaamaan rikkaiden lapsia. Lunnaita ei vaadita, vaan lapset vain katoavat ikiajoiksi jäljettömiin, ja todennäköisesti heidät myydään pedofiileille. Leijona on saattanut syyllistyä myös ainakin välillisesti kuvernööri Balazarin veljentytön Lauran brutaaliin murhaan. Danielia ja Sinhaa tämä yhteys kummastuttaa, mutta he ottavat työn vastaan. Lauran murhan tutkinta onkin yksi keskeinen juonilinja teoksessa.

Johtolankoja on äärimmäisen niukasti, eikä kukaan halua puhua mitään. Balazarilla ja Salgueirolla on kuitenkin vinkki, kenet Leijona aikoo seuraavaksi kaapata. Tätä jälkeä miehet alkavat yksissä tuumin penkoa. Pian käy ilmi, että Lissabonin kaduilla liikkuu myös tappaja, jolla tuntuu olevan kiikarissaan sama saalis kuin poliiseilla. Vähitellen lukija saa paremmin vihiä salaperäisestä Joaquinista, satumaisen taitavasta ja kylmäverisestä tappokoneesta.

Nyholmin Lissabon on suorastaan dystooppisen synkkä. Pelko, väkivalta, korruptio ja ties mitkä vitsaukset myrkyttävät sen ilman. (Tästä kirjasta ei siis kannata mainita Portugalin matkailuviranomaisille.) Äärimmäinen synkkyys ja läpitunkeva pahuus ovat hieman hankalia dekkarinkin aineksia, koska ne menevät helposti liiallisuuksiin ja kääntyvät itseään vastaan. Minusta Leijonassa ollaan jo sillä hilkulla, ettei meno muutu camp-huumoriksi. Kehenkään ei voi luottaa, ei edes itseensä. Jos operaatiosta tietää vain neljä ihmistä, eikä kukaan heistä ole vuotaja, miten vuotoja silti voi olla?

Lajityypin konventioihin kuuluu myös, että uhka ulottuu konkreettisesti päähenkilöiden eli tässä tapauksessa Danielin lähipiiriin. Hänen pahimmat kauhukuvansa toteutuvat. Yllättäen kaiken latauksen jälkeen loppuratkaisu, tai se mitä loppuratkaisuksi virallisesti tarjoillaan tässä vaiheessa, on kovinkin tutunomainen, vaikka toki kauhea. Loppukoukku tosin antaa ymmärtää, ettei kaikki ollut suinkaan vielä tässä...

Tuntemukseni Leijonan kuunneltuani olivat ristiriitaiset. Kuuntelukokemus ei ollut koukuttava, sellainen, että olisin kiihkeästi odottanut pääseväni jatkamaan tarinan kuuntelua. Toisaalta se kuitenkin hoiti tehtävänsä työmatkaviihdykkeenä ihan hyvin, vaikka ruumiita kertyikin pinoittain. Painettua jatko-osaa tuskin luen, mutta äänikirjan saatan ottaakin kuunteluun. Nyholmin tyylissä on kaikesta huolimatta jokin kiehtova nyanssi, joka pitää otteessaan kummallisesti.

Ullan luetut kirjat -blogin Ulla on loppuyhteenvedossaan jokseenkin samoilla linjoilla kanssani: ”Juoni hajoaa monitahoiseksi ja ei ole oikein selvä, mutta koukuttaa silti lujasti mukaansa. Kirjoittaminen on muuten selkeää ja johdonmukaista, jos jaksaa muistaa kaikki mitä edellä on tapahtunut. Teos on dekkareiden ystävälle oikein hyvää lomapäivän lukemista, vaikka auringossa löhöillessä.”

Hemulin kirjahyllyn Henna on ollut selvästi Ullaa ja minua vaikuttuneempi: ”Tykkäsin Leijonasta paljon, todella paljon, niin paljon että se on mielestäni paras kotimaisen tekijän kirjoittama dekkari pitkään aikaan. Tarina ei sinänsä ole uusi eikä erityisen yllätyksellinenkään, mutta se on kerrottu intentiivisellä tavalla. Se pitää näpeissään ensimmäiseltä sivulta viimeiselle. Samalla se on kerrottu hyvin visuaalisesti; ainakin minä sain vahvoja kuvia mieleeni niin henkilöistä kuin tapahtumapaikoista. Elokuvaa odotellessa.”

Tuomas Nyholm: Leijona
Otava 2017. Äänikirjan kesto 12 h 57 min, lukija Tuomo Holopainen.


Ennakkokappale kustantajalta, äänikirja ostettu.

3 kommenttia:

  1. Onpas se aikamoinen kirja. Jo kansikin antaa odottaa aika hurjaa lukukokemusta. Lissabon toimintaympäristönä kiinnostaa kovasti, koska minusta Lissabon on niin hieno kaupunki. En ole oikein innostunut kirjoista, joissa rikoksen uhreina on lapsia. - Mukavaa viikon jatkoa!

    VastaaPoista
  2. Lukekaapa englantilaisen Robert Wilsonin (joka asuu tai on asunut Lissabonissa) romaani Mitätön murha Lissabonissa. Se on suurenmoinen jännäri. Ainutlaatuinen. Vakoilukirjailijoista ainakin sekä John le Carré että Len Deighton ovat kuvanneet Portugalin mielenmaisemaa.

    Vaikka minulla oli kohtuullisen mitätön kokemus Lissabonista kesäkuusssa 1991 (ei oikein innostanut espanjalaiseen kokemukseen verrrattuna) niin Wilsonin luettuani olen miettinyt, että pitäisikö yrittää Lissabonia toisen kerran. (No, en ole mutta...)

    Kirjat siis saattavat johdattaa uusiin paikkoihin - tai sitten eivät!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vahva suositus minultakin tuolle Wilsonin teokselle. Juttua löytyy myös täältä blogistani vaikka tuolta tekijäluotteloa oikean nimen kohdalta klikkaamalla. Kirja sai minut aikanaan cd-levyostoksille.

      Poista