Matti Rönkä: Levantin kyy

Vaikka tiesin kolmen haastattelun kuunnelleena tai lukeneena odottaa, että Matti Röngän Levantin kyy olisi haikea, yllätyin silti se läpeensä alakuloisen surumielisestä tunnelmasta. Lopussa on vielä äärettömän traaginen huipennus, joka alleviivaa kaiken lohduttomuutta. Slaavilaista melankoliaa! Rönkä kertoi viime keväänä, että kyynel oli noussut silmäkulmaan viimeistä pistettä paikoilleen lyödessä. Hieman sumuinen oli omakin näkökenttäni heittäessäni hyvästejä sympaattiselle Viktor Kärpälle. Levantin kyy nimittäin päättää seitsenosaiseksi venyneen dekkarisarjan.

Muistan alkuun hieman karsastaneeni ajatusta, että tunnettu tv:n uutistoimittaja ryhtyi kirjailijaksi, vieläpä dekkaristiksi. Ylipäätään aina hieman tai jopa paljon epäilen, kun muilla kuin kirjallisilla ansioilla tunnetuksi tullut henkilö julkaisee kirjan. Dekkarien suurkuluttajana kuitenkin tulin kirjan Tappajan näköinen mies varsin tuoreeltaan lukeneeksi. Olen kirjannut muistiin näin: ”Uutistoimittajan esikoisromaani, mikä nostatti hiukan ennakkoluuloja. Mutta turhaan, kirja on ihan hyvää tavaraa: kieli hyvää, kerronta sujuvaa, ei pornoa, uskottavia juonenkäänteitä ja paikkoja. Ja jännityskin säilyy, lisäksi antaa luvan odottaa samojen hahmojen jatkotapahtumia.” Matkan varrella mukaan on tullut myös huumoria ja ennen kaikkea lämpöä. Pidän erityisesti Röngän suhtautumisesta henkilöihinsä. Hän arvostaa ihmisiä, myös fiktiivisiä ihmisiä. Henkilöt romaaneissa ovat uskottavia ja huolella rakennettuja.

Olen ihmetellyt, mistä Rönkä ammentaa kaiken Venäjää ja entistä Neuvostoliittoa koskevan tiedon, joka on luonteva osa dekkarisarjan maailmaa. Ruumiin kulttuurin (4/2013) haastattelussa Rönkä paljastaa harrastaneensa Neuvostoliiton historiaa. Lisäksi onnenkantamoisen kautta tuli kullanarvoisia kontakteja: naapurintytön suvusta löytyy melkoinen tarinaryväs, jota on voinut hyödyntää fiktion rakentelussa. Ja onhan toimittajalla aina omat kanavansa saada tietoa tarvittaessa, voisin kuvitella.

Levantin kyyssä Viktor Kärppä alkaa tuntea vanhuuden lähestyvän, vaikka vuosissa mitattuna hän alkaa olla vasta parhaassa iässä. Viktor on vakiinnuttanut asemansa Suomessa. Liiketoiminta sujuu kohtalaisesti ja pääosin laillisesti. Perhe on kasvanut pienellä tyttärellä ja adoptiopoika Erkillä. Avioliitto Marjan kanssa voisi sujua paremminkin, mutta yhdessä saman katon alla eletään kaikesta huolimatta. Levottomuutta herättää nuori ja kaunis Darja, joka on yllättäen tupsahtanut Pietarista suosituksenaan kirje Sedältä, Pietarin kassan pelätyltä päälliköltä. Vanhat, jo haudatuiksi luullut asiat putkahtavat pintaan ja vievät Viktorin taas kerran rajan taakse. Kotitalossaan Viktor saunoo veljensä kanssa ja joutuu ottamaan vastaan kutsumattomia vieraita. Menneisyys ei tunnu irrottavan otettaan, vaikka maailma muuttuu vauhdilla.

Viktorin luonteelle ei oikein tunnu sopivan onnellisuus. Jatkuvasti hänellä on huoli jostakin. Huolehtiminen alkaa tuntua jo vartalossakin. Kummallisia kipuja tuntuu vasemmassa käsivarressa ja rintaa puristaa usein. Lääkärille meneminen tuntuu kuitenkin ylivoimaiselta, eikä Marjalle ainakaan voi tunnustaa mitään. Huolia kertyykin miehen harteille enemmän kuin on kohtuullista. Maine on tietyissä piireissä kasvanut, ja niinpä häneltä tullaan apua hakemaan, onpa murheena millainen ongelma tahansa. Maahanmuuttajayrittäjää uhkailevat nuoret, jotka tuntuvat liittoutuneen moottoripyöräjengin kanssa. Miten sellaisesta vastuksesta selviää?

Hieman tämän viimeisen osan äärellä tuskailin jälleen huonoa muistiani. Kirjassa viitataan suoraan muutaman kirjan takaiseen tapahtumaan ja henkilöön, joita en millään onnistunut muistamaan. Vaikka kirjan voi huoletta lukea itsenäisenä teoksena, tällainen vihjailu harmittaa, koska ei vain muista vaikka onkin aiemmat kirjat lukenut. Jälleen ajattelin, että pitäisi aloittaa alusta ja lukea vaikka putkeen koko sarja. Tehtävä ei olisi lainkaan hullumpi eikä mahdoton, sillä kirjat ovat lukijaystävällisiä pituudeltaan ja muutenkin nopealukuisia. Ehkäpä vielä joskus. Tässä mielessä ei ole harmi, vaikka tämä viimeinen Kärppä-dekkari onkin. Lukija voi aina palata kirjan ja vaikka koko sarjan pariin uudelleen. Viktor Kärpän tarina ei siis enää saane jatkoa, mutta kirjoittamista Rönkä ei ole jättämässä. Jotain uutta on kuulemma tekeillä, mutta ei dekkaria. Mielenkiintoista!

Matti Rönkä: Levantin kyy

Gummerus 2013. 248 s.

Ostettu.

Viktor Kärppä -sarja:

Tappajan näköinen mies. Gummerus, 2002

Hyvä veli, paha veli. Gummerus, 2003

Ystävät kaukana. Gummerus, 2005

Isä, poika ja paha henki. Gummerus, 2007

Tuliaiset Moskovasta. Gummerus, 2009

Väärän maan vainaja. Gummerus, 2011 

Levantin kyy.  Gummerus, 2013

Matti Rönkä: Väärän maan vainaja

Yhdeksän vuotta sitten ilmestyi Matti Röngän esikoisdekkari Tappajan näköinen mies. Olen silloin kirjoittanut niukat mutta tunnelmiani aika hyvin valaisevat muistiinpanot:

Uutistoimittajan esikoisromaani, mikä nostatti hiukan ennakkoluuloja. Mutta turhaan, kirja on ihan hyvää tavaraa: kieli hyvää, kerronta sujuvaa, ei pornoa, uskottavia juonenkäänteitä ja paikkoja. Ja jännityskin säilyy, lisäksi antaa luvan odottaa samojen hahmojen jatkotapahtumia.

Viktor Kärppä on inkerinsuomalainen paluumuuttaja, jolla on Sortavalassa vanha äiti ja veli Moskovassa. Kärppä hoitelee bisneksiä Suomessa ja saa työkseen etsiä kadonnutta naista. Muitakin hommia tehdään, mutta kovin laittomiin tai vaarallisiin hommiin Kärppä ei haluaisi sotkeutua, onhan hän myös poliisin vasikka.

Sittemmin suhteeni Viktor Kärppään on entisestään lämmennyt, ja olen tainnut lukea kaikki tähän mennessä ilmestyneet Kärppä-dekkarit. Uusin, Väärän maan vainaja, on sarjan kuudes osa. Rönkä on vielä parantanut kirjoittamistaan kuin sika juoksuaan.

Olen vuosien varrella monesti ihmetellyt, mikä vetää Matti Röngän kaltaisia ihmisiä sivutoimisiksi kirjailijoiksi. Rönkähän on ammatiltaan uutistoimittaja. Pidän kyseistä ammattia ja työpaikkaa Ylen uutistoimituksessa arvostettuna ja vaativana. Millä ajalla ja tarmolla vielä luodaan menestynyt kirjailijan urakin, kun lisäksi on perhe ja vaimo, jolla myös on kokopäivätyö ja -ura?  Joiltakin tämä vain onnistuu. Hyvä niin. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, että tunnen epäluuloa niitä kirjailijoita kohtaan, jotka jo ennen kirjan julkaisemista ovat julkisuudessa. Yleisradion uutistoimittajan työ on varsin julkista, sitä ei voine kieltää. Röngän pisteitä omassa pörssissäni on vuosien kuluessa nostanut, että hän on mahdollisimman tiukasti pitänyt erillään roolinsa. Kirjailijana antamissaan haastatteluissa ja esiintymisissään hän on aina hyvin korrekti ja epätoimittajamainen.

Väärän maan vainajassa eletään lumista talvea Helsingissä. Rakennusalan bisnekset ovat laskusuunnassa, eikä Viktorinkaan firmalla pyyhi kovin hyvin. Lähin luottomies, Matti Kiuru, on väliaikaisesti siirtynyt venäläisen rakennusfirman leipiin. Matti on saanut tehtäväkseen hakea nuori venäläistaustainen kaveri selvittelemään velkojaan. Avuksi on käsketty pyytää Viktoria, koska noudettava saattaisi asettua vastahankaan. Kohde on etäisesti Viktorin tuttuja. Pojan äiti on ollut aikanaan hänen äitinsä ystävä. Roman Putro löytyy kuitenkin kylpyammeestaan kuristuslangalla murhattuna. Viktor käy vielä asunnossa pojan isän kanssa tutkimassa paikkoja, mutta kun poliisi lopulta kutsutaan paikalle, ei ruumista enää olekaan.

Nuoren venäläismiehen ruumis kuljeskelee kirjassa kuin Christien Seikkaileva jälkiruoka. Ennen kuin poliisi saa ruumiin haltuunsa, ehtii tapahtua monenlaista. Viktor Kärppä on erikoislaatuinen dekkarin sankari, jonkinlainen puoliroisto. Neuvostoliiton erikoisjoukoissa tappajaksi koulutettu sotilas on vieläkin kiinni Venäjän valtion ja mafian kiemuraisessa koneistossa. Käskyjä satelee niin suurlähetystöstä kuin Pietaristakin. Lisäksi Kärpällä on likeinen työsuhde suuta soittavaan suomalaispoliisiin. Omat liiketoimet kestävät päivänvalon vain niukin naukin, mutta silti Kärpällä tuntuu olevan poikkeuksellisen korkea moraali.

Poliisi Korhosen jatkuva naljailu, kielikikkailu ja kirjallisuusviittailu ovat välillä hieman väkinäisiä, mutta silti kirjassa on omanlaistaan miellyttävän hillittyä mustaa huumoriakin. Vai mitä sanoisitte innokkaista apureista, jotka isännän poissa ollessa päättävät sijoittaa löytyneen ruumiin väliaikaissäilytykseen tämän autokatokseen? Sääkin kun on sopivasti pakkasella. Yhteiskunnallisia asioita Rönkä sivuaa kuin vahingossa, huomaamatta. Kärpän vaimo Marja on perustanut vanhusten palveluasunnon, ja pariskunta on käytännössä adoptoinut puoliorvon venäläispojan. Pojan vaikea sopeutuminen suomalaiseen koulu- ja kaverimaailmaan on kuvattu riipaisevasti. Ei ole helppoa, jos nimi on Sergei. Erkki menettelisi paljon paremmin.

Hieman tarkkana saa olla, että saa kaikista vihjeistä vaarin ja tajuaa murhamysteerin ratkaisun. Murhaaja löytyy lopulta lähempää kuin voisi arvatakaan, sen saa Kärppäkin huomata.

Röngän kirjoja on ahkerasti käännetty saksaksi, ja Saksassa hänen kirjojaan luetaan ja arvostetaan melko lailla. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä saksalainen lukija ajattelee Suomesta ja suomalaisista näiden kirjojen valossa, kun suomalaisenkin lukijan silmien eteen avautuu aika vieraan oloinen mutta samalla pelottavan todentuntuinen Suomi. Antoisia ovat myös osuudet, jotka sijoittuvat itärajan taakse. Tässäkin kirjassa Kärppä käy Sortavalassa ja kotitalossaan siellä. Matka ei suju ihan kommelluksitta, tietenkään.

Viktor Kärppä on jo minulle kuin vanha tuttu, joka on mukava aina kerran vuodessa tavata. Mielikuvani miehestä on vahva ja vankkumaton, enkä sitten niin millään voi kuvitella häntä Samuli Edelmannin näköiseksi ja oloiseksi. Onko Edelmann muka tappajan näköinen? Pah.

Matti Rönkä: Väärän maan vainaja

Gummerus 2011. 243 s.


P.S. Rönkä on muuten aika takuuvarmaa joululahjakamaa vähänkin lukevalle miehelle!