Anders de la Motte: Keräilijä

Vuonna 2010 esikoisteoksensa Peli (Otava, 2013) julkaissut Anders de la Motte kuuluu ehdottomasti Ruotsin kadehdittavan leveään nimekkäitten ja kansainvälistä menestystä niittävien rikoskirjailijoiden kärkeen. Vuonna 1971 syntynyt de la Motte on entinen poliisi. Hän on työskennellyt myös IT-alan turvallisuuspäällikkönä ja kansainvälisenä turvallisuuskonsulttina.

Peli aloittaa samannimisen nettimaailmaa sivuavan vauhdikkaan rikosromaanitrilogian (myöhemmät osat Lume ja Kupla, ilmestyneet Suomessa Otavan kustantamina v. 2014 ja 2015), ja Ruotsin dekkariakatemia myönsi sille vuoden esikoisdekkaripalkinnon. Sarjan päähenkilö on Henke Pettersson eli HP, luuseriksi luonnehdittu pikkurikollinen, joka löytää junasta hienon uuden kännykän. Se päätyy luonnollisesti HP:n taskuun. Sitten hän alkaa saada löytöluuriin itselleen osoitettuja viestejä, joissa hänet kutsutaan mukaan jännittävään verkossa pelattavaan Peliin, jonka tehtävät alkavat pian saada pelottavia ulottuvuuksia.

Seuraavaksi de la Motte julkaisi kaksiosaisen sarjan, jonka osat ovat nimeltään MemoRandom (2014) ja UltiMatum (2015). Jälkimmäisellä osalla de la Motte voitti Ruotsin dekkariakatemian myöntämän palkinnon vuoden parhaasta dekkarista. Näitä teoksia ei ole suomennettu. Sarjan päähenkilö on tukholmalaispoliisi David Sarac, jonka tehtäviin kuuluu poliisin salaisten tietolähteiden kanssa melko vapain säännöin toimiminen. David joutuu onnettomuuteen, jossa hän menettää kohtalokkaasti muistinsa ja samalla otteensa vaarallisesta petosten ja valheiden verkosta, jota on rakentanut. Kirjat vaikuttavat esittelytekstien perusteella synkähköiltä mutta nopeatahtisilta trillereiltä, joissa juuri kukaan ei ole sitä miltä ensin näyttää.

Tämän kaksiosaisen sarjan jälkeen on ilmestynyt niin sanottu Vuodenaika-tetralogia (joissakin lähteissä puhutaan myös Skåne-tetralogiasta), jossa on neljä itsenäistä rikosromaania. Skånen lisäksi teosten rakenne vaikuttaa olevan yhdistävä tekijä, eli vuosien takainen rikos nousee tavalla tai toisella pintaan nykyhetkessä ja johtaa uusiin rikoksiin ja pelottaviin tilanteisiin. Sarjaa ei ole suomennettu, mutta siihen kuuluvat osat Slutet på sommaren (2016), Höstdåd (2017), Vintereld (2018) ja Våroffer (2020).

Uusi aluevaltaus tämän sarjan jälkeen de la Mottelta oli yhteistyössä koomikko, tv-juontaja ja käsikirjoittaja Måns Nilssonin kanssa kirjoitettu toistaiseksi kaksiosainen cozy mystery -tyyppinen sarja Kesäparatiisin murhat (Morden på Österlen). Sen on suomeksi julkaissut Johnny Kniga -kustantamo, ja siihen kuuluvat idylliseen Skåneen sijoittuvat kirjat Kuolema asuntonäytössä (2022) ja Antiikkikauppiaan kuolema (2023). Sarjassa rikoksia ratkovat keskusrikospoliisin vähän törpöksi luonnehdittu komisario Peter Vinston ja paikallinen rikostutkija Tove Esping.

Ilmeisesti yhteiskirjoittaminen on miellyttänyt de la Mottea, sillä Ruotsissa on tämän vuoden toukokuussa ilmestynyt aloitusosa Ett fall på Capri uudesta Mord under Solen -arvoitusdekkarisarjasta, jonka de la Motte on kirjoittanut yhdessä vaimonsa Anette de la Motten kanssa. Sarjasta tulee ainakin kaksiosainen, ja sen päähenkilö on historianopettaja Hugo Lind. ”Sol, hav, mat, vin – och så ett mystiskt dödsfall”, luvataan aloitusosan esittelyssä.

Näiden kevyempien dekkareiden rinnalla de la Motte on julkaissut kaksi osaa neliosaiseksi suunnitellusta Asker-sarjasta, jonka aloitusosan Keräilijä on suomeksi julkaissut Into Kustannus tänä keväänä. Alkuperäisteos Bortbytaren ilmestyi Ruotsissa vuonna 2022 ja on kerännyt koko joukon palkintoehdokkuuksia eri maissa. Seuraava osat ovat nimeltään Glasmannen (v. 2023) ja Rotskogen, joka ilmestyy tämän vuoden marraskuussa.

Innostuin penkomaan edellä esitetyt tiedot de la Motten kirjallisesta urasta luettuani Keräilijän eli Asker-sarjan aloitusosan. En ollut tainnut juurikaan edes kuulla de la Mottesta aiemmin, mutta koska saamani arvostelukappale tosiaan aloitti uuden sarjan, päätin tutustua. Yllätyinkin melkoisen positiivisesti. Keräilijä on kelpo sarjamurhaajajahtitrilleri. Siinä on kosolti tuttuja hyviksi havaittuja lajille tyypillisiä aineksia, mutta myös mukavasti raikkautta.

Nimihenkilö rikostarkastaja Leo (lyhenne Leonorasta) Asker työskentelee Malmön poliisin vakavien rikosten yksikössä. Rivakka urakehitys on naisen määrätietoisena tavoitteena, mutta valitettavasti kaikki ei suju Leon nuottien mukaan, vaan nopeiden käänteiden jälkeen hän päätyy johtamaan poliisitalon pohjakerroksessa sijaitsevaa resurssiyksikköä eli niin sanottua Kadonneiden sielujen yksikköä. Leo ei ole koko yksiköstä koskaan kuullutkaan, ja nopeasti hänelle selviää, miksi. Yksikköön säilötään sellaiset tapaukset, joille ei jostain syystä voida antaa potkujakaan. Ainoa suunta osastolta tuntuu olevan eläköityminen. Leo on siis saanut hyvin näennäisen ylennyksen, eikä katkeruutta vähennä, että himoittu johtajanpaikka on liukumassa Leon vanhan vihamiehen, niljakkaan Jonas Hellmanin syliin.

Omahyväinen Jonas Hellman on kutsuttu Tukholmasta auttamaan Malmön poliisia oletetussa kidnappaustapauksessa. Varakkaan Holstin suvun kaunis ja menestynyt Smilla-tytär ja tämän oletettu poikaystävä Malik Mansur ovat kadonneet. Leo on jo ehtinyt aloittaa tapauksen tutkinnan, kun hänet odottamatta siirretään sivuun resurssiosastolle. Siellä hän yllätyksekseen törmää edeltäjänsä, sydänkohtauksen jäljiltä edelleen koomassa makaavan Bengt Sandgrenin papereiden joukossa oman lapsuudenystävänsä Martin Hillin menestysteokseen urbaanista löytöretkeilystä. Martin on nykyään arkkitehtuurin professori ja hänen hylättyjä rakennuksia koskevat luentonsa ovat suosittuja opiskelijoiden keskuudessa. Malik Mansur on ollut hänen tähtioppilaansa. Sandgrenin oma kummityttö Julia on kadonnut jäljettömiin neljä vuotta aikaisemmin. Liittyvätkö tapaukset jotenkin toisiinsa?

Lukija tietää alusta asti paremmin. Sekä Smilla että Malik ovat joutuneet Keräilijän saaliiksi Hässleholmin lähellä sijaitsevaan armeijan hylkäämään luolastoon. Eivätkä he ole ensimmäiset Keräilijän saaliit. Todellista henkilöyttään paljastamatta Keräilijä kertoo lukijalle oman tarinansa lapsuudestaan asti.

Tarinaa kuljetetaan usean näkökulman kautta. Tärkein henkilö on tietysti Leo Asker, jonka tausta vähitellen avautuu sarjamurhaajan kiihtyvän jahdin lomassa. Leolla on takanaan vaikea nuoruus. Vanhemmat erosivat Leon ollessa teini-iässä, ja hän päätti jäädä asumaan isänsä Perin kanssa Skåneen maatilalle, Farmille, jota todellisuudentajunsa yhä enemmän kadottava Per varusti lopullisen katastrofin varalle. Jotain dramaattista tapahtui Farmilla, kun Leo oli 16-vuotias.

Myös Martin Hill on keskeinen henkilö. Hän kantaa syyllisyyttä Farmin tapahtumista, vaikka ei ole ollut niihin osallinen. Martin ja Leo eivät ole tavanneet toisiaan vuosiin, mutta nyt Smillan kidnappaus tuo heidät odottamatta yhteen. Lopulta päädytään vuoren sisässä kiemurteleviin kivisiin, kosteisiin käytäviin ja luoliin, joissa sarjamurhaaja säilyttää keräilemiään kohteita. Urbaani löytöretkeily, salaperäiset suljetut luolastot ja kiehtova pienoisrautatie tuovat tarinan rungon ympärille kiinnostavaa täytettä. Urbexaamisesta piti vähän guuglaillakin. Kiinnostava ilmiö!

De la Motte kuljettaa juonta koukuttavasti juuri eri näkökulmia mielenkiintoisesti vaihdellen. Vaikka lukija on monta askelta Leoa edellä ja syyllisetkin jo aikoja ennen loppua arvannut, Keräilijä kyllä pitää tiiviisti otteessaan ihan viimeiselle sivulle asti, jonne on säästetty vielä yksi kunnon koukku. On pakko saada lukea Leosta ja Martinista sekä Kadotettujen sielujen osastosta lisää!

Anders de la Motte: Keräilijä (Bortbytare)
Suomentaja Aki Räsänen.
Into 2024. 453 s.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.
Tämä oli taas niitä kirjoja, joita vuoroin luin, vuoroin kuuntelin. Ei vain voinut jättää kesken!

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918 #naistenviikko2024

 

Kirsin kirjanurkan #naistenviikko2024-lukuhaasteen viimeinen juttu käsittelee tutkija ja tietokirjailija Marjo Ahlstenin tietokirjaa Naiskaarti 1918. Kovin valoisissa tunnelmissa ei siis liikuta.

Ahlsten aloittaa kirjansa johdannon kertomalla, että hän sai pari vuotta sitten musertavan uutisen. Diagnoosin mukaan hän oli sairastunut harvinaiseen inflammatoriseen eli tulehdukselliseen rintasyöpään. Ennuste oli erittäin huono. Sairaus johtaisi vääjäämättä kuolemaan. Mutta mitä tehdä jäljellä olevalla ajalla? Miten saada ajatukset edes hetkeksi pois sairaudesta ja kuolemasta?

Päätös ei ollut vaikea. Tutkija halusi vielä tehdä selvityksen Valkeakosken punakaartissa taistelleista naissotilaista ja heidän kohtaloistaan. Aihe oli kiinnostanut häntä jo pitkään, eikä vähiten siksi, että tästä legendaarisesta naiskaartista on tehty hämmästyttävän vähän tutkimusta. Käytännössä aiheesta on ennen Ahlstenin omaa teosta kirjoittanut Anneli Kanto romaanin Veriruusut (Gummerus, 2026)* ja Varpu Anttonen painamattoman pro gradu -tutkielman Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918 (v. 2009).

Jo tämä tieto on ainakin minun mielestäni pysäyttävä. Miksi tutkimusta ei ole tehty? Eikö aihe todellakaan ole tuntunut kenestäkään historiaa opiskelleesta tai historiantutkijana tai naistutkimuksen parissa työskennelleestä kiinnostavalta? Sehän suorastaa huutaa merkittävyyttään ja mielenkiintoisuuttaan! Mikä sai nuoret naiset tarttumaan aseisiin ja osallistumaan sotaan? Miten he pärjäsivät? Millaisia vaikeuksia he kohtasivat sukupuolensa takia? Mikä heidän kohtalonsa sodan melskeissä oli ja miksi? Miten eloonjääneet pärjäsivät, ja mitä he kertoivat jälkipolville tästä elämänvaiheestaan?

Kun Ahlsten alkaa penkoa aihettaan, hän törmää yhä uusiin kummastusta herättäviin seikkoihin. Minut yllätti jo sekin, miten Ahlsten kertoo naispuolisia historiantutkijoita ajoittain kohdeltavan. Naissotilaiden tutkiminen herättää myös avointa vastustusta.

On ymmärrettävää, että sisällissodan punaisten puolella taistelleista ei ole olemassa kattavaa kirjanpitoa. Ajat olivat sekasortoiset ja sota kiivas mutta lyhyt, joten asiakirjoja ei juurikaan ehtinyt muodostua. Ahlstenin tärkeimpiä lähteitä ovatkin Valkeakosken punakaartin palkanmaksulistat, joita on miltei kolmelta kuukaudelta ja ne ovat vieläpä säilyneet. Asiakirjoja luonnollisesti myös tuhoutui ja niitä hävitettiin tarkoituksella, koska ne olivat myös raskauttavia todisteita.

Ahlsten jäljittää todennäköisesti kaikki Valkeakosken naiskaartin aseistetut sotilaat ja saa tarkennettua heidän määränsä 55 henkilöön. Tähänastiset arviot ovat heitelleet rajusti puoleen ja toiseen. Karu totuus on, että heistä vain 13 oli elossa vuoden 1918 jälkeen. Moni kaatui taisteluissa, osa sairastui tai kuoli nälkään leireillä, mutta suurin osa menehtyneistä teloitettiin eli murhattiin. Silmiinpistävää on, miten suuri osa juuri naissotilaista päätyi teloitettaviksi. Naisten sotimista pidettiin jostain syystä erityisen raskauttavana. Kuvaukset Hauhon, Lahden Hennalan sekä Hämeenlinnan teloituksista ovat pysäyttäviä.

Ahlsten ravistelee rohkeasti useita sotaan liittyviä tapahtumia ja niistä kerrottuja tarinoita. Kyseenalaiseen valoon joutuu esimerkiksi sotilas Siiri Lehtisen kuolema, jonka on kerrottu aiheutuneen vahingonlaukauksesta Valkeakosken työväentalolla. Ahlsten ei usko, että tapahtumasta on kerrottu totuus. Hänen mukaansa punakaartilaiset peittelivät todellista syytä Siiri Lehtisen surmassa. Hänelle järjestettiin näyttävät hautajaiset, mutta kuoleman syytä ei tutkittu.

Monia naiskaartilaisia on merkitty asiakirjoihin taisteluissa kaatuneiksi, vaikka todellisuudessa heidän kuolinpäivinään ei ole ollut mitään taisteluja kyseisillä paikkakunnilla. Ja niin edelleen. Selvitettävää olisi siis vielä kosolti toisillekin tutkijoille. Ja millaisia romaaneja tästä aihepiiristä vielä voisikaan kirjoittaa! Tuorein esimerkki on muuten varmaankin brittiläisen Laura Mauron pienoiskauhuromaani Otavaisen olkapäillä (Haamu, 2024).

Naiskaarti 1918 on hieman erikoinen tietokirja, sillä se on paitsi selvitys Valkeakosken naiskaartin vaiheista myös Marjo Ahlstenin sairauskertomus. Jokainen luku alkaa parin kappaleen mittaisella kuvauksella hänen syöpähoitojensa vaiheesta, hänen tuntemuksistaan ja tunteistaan kulloisessakin tilanteessa. Siirtymä historian tapahtumiin on joka kerta yhtä suoraviivainen.

Kirjan lopussa Ahlsten toteaa, ettei itsekään tiedä, miksi Hiljainen tappaja, joksi hän sairauttaan nimittää, on mukana kirjassa. Häntä nolottaa rinnastaa omaa kamppailuaan syöpää vastaan valkeakoskilaisten naisten kamppailuihin sodassa ja sen jälkimainingeissa.

Myönnän, että sairauskertomuksen mukana kuljettaminen tuntui minustakin vähän erikoiselta ratkaisulta. Mielelläni kuitenkin aina uuden luvun alussa päivitin myös kirjailijan kuulumiset. Kirjan aihe on kovin raskas ja raastava, eikä aggressiivisen syöpäsairauden vaiheiden seuraaminen ainakaan kevennä teloitusrivi- ja joukkohautatunnelmia.

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918
Into 2024. 199 s.

Arvostelukappale saatu #kirjavaikuttaja-yhteistyön kautta. Kiitos!

Marjo Ahlsten on julkaissut aiemmin nimellä Marjo Liukkonen teokset Hennalan naismurhat 1918 (Vastapaino, 2018) ja Teloitusjonossa, Hennalan miesvankien kohtalot 1918–1919 (Atena, 2019).

 

*Kannon Veriruusuja en vielä ole lukenut, mutta olen nähnyt romaanista dramatisoidun vaikuttavan näytelmän.

 

Osallistun tällä postauksella Tuijata-blogin #naistenviikko2024-haasteeseen. Hyvää nimipäivää nimipäiväsankareille! Kiitos kaikille haastetta seuranneille, ja erityiskiitos Tuijalle haasteen vetämisestä!

Moona Laakso: Naisia jotka etsivät suurta tulta #naistenviikko2024

 

”…miksi olen niin kiinnostunut varjoon jääneistä naishahmoista.
Sellaisista varjonaisista, jotka kadottivat omat halunsa, tai sellaisista,
jotka onnistuivat toteuttamaan halujaan
mutta tulivat lopulta nujerretuiksi.”

 

Näin kysyy itseltään toimittaja ja tietokirjailija Moona Laakso Naisia jotka etsivät suurta tulta -teoksensa johdannossa. Yksiselitteistä vastausta ei ole, mutta ainakin Laakso kertoo halunneensa tehdä kirjansa naiset ’näkyviksi, omana itsenään, omine ansioineen. Ja minun on kirjoitettava itse ja vähän myös itsestäni, silläkin uhalla että minut nähdään väärässä valossa.’

Moona Laakson Naisia jotka etsivät suurta tulta kertoo 1900-luvulla eläneistä suomalaisista naisista, jotka (varmaankin) halusivat tulla nähdyiksi mutta jäivät syystä tai toisesta puolisonsa tai jonkun muun läheisensä varjoon. Kirjassa näkyviksi tulevat:

Taidemaalari Greta Hällfors-Sipilä (1899–1974), puoliso taidemaalari Sulho Sipilä.

Arkkitehti ja muotoilija Aino Aalto (1894–1949), puoliso arkkitehti Alvar Aalto.

Arkkitehti Elissa Aalto (1922–1994), puoliso arkkitehti Alvar Aalto.

Näyttelijä Saimi Järnefelt (1867–1944), puoliso taidemaalari Eero Järnefelt.

Monilahjakas taiteilija Majsi Salokivi (1888–1953), puoliso taidemaalari Santeri Salokivi.

Kirjailija Hilja Onerva Lehtinen (1882–1972), puoliso säveltäjä Leevi Madetoja ja sielunkumppani runoilija Eino Leino.

Sellisti ja kuvittaja Kirsti Gallen-Kallela (1896–1980), isä taidemaalari Akseli Gallen-Kallela.

Taidemaalari Helmi Vartiainen (1888–1920), puoliso taidemaalari Tyko Sallinen.

Taidegraafikko Tuulikki Pietilä (1917–2009), elämänkumppani taidemaalari ja kirjailija Tove Jansson.

Laakso muistuttaa lukijaa johdannossa, ettei hän missään nimessä ole tutkija, historioitsija tai minkään alan asiantuntija. Siitä huolimatta hän on perehtynyt laajoihin aineistoihin kohdehenkilöidensä elämistä, urista ja vaiheista. Mukana on tarinallista omakohtaisuutta, eli Laakso ei kaihda kirjoittaa itseään, ajatuksiaan, tunteitaan ja mielipiteitään mukaan näihin pieniin tutkielmiin. Tästäkin kirjassa pidin, sillä se tuo uutta sellaisiinkin kohtaloihin, jotka olivat minulle jo entuudestaan tuttuja.

Miksi kirjaan sitten ovat päätyneet juuri nämä yhdeksän naista? Heitä toki yhdistää tuo varjoon jääminen, mutta valitettavasti se ei ole ollut eikä ole oikein vieläkään mitenkään poikkeuksellista. Valikointi lienee ollut melko subjektiivista. Juuri nämä naiset ovat kiinnostaneet Laaksoa. Ihan validi menetelmä, koska kyseessä ei ole tieteellinen teos. Lopussa on kyllä hyvät lähdeluettelot käytetyistä lähteistä ja aineistoista, joten ehdottomasti kyse on tietokirjasta.

Idea tällaisesta useiden löyhästi yhteen liittyvien naisten kohtaloita esittelevästä teoksesta ei ole ihan uusi. Laakso viittaa ainakin Suvi Ratisen teokseen Omat huoneet - Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten (Tammi, 2021) ja itselle tuli hakematta mieleen myös Hanna-Reetta Schreckin Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia (Like, 2021). Molemmat olen nauttien lukenut.

Itselleni entuudestaan kaikkein tutuin Laakson teoksen naisista on Hilja Vartiainen, jonka elämästä olen viimeaikoina lukenut sekä biofiktiivisen teoksen eli Venla Hiidensalon romaanin Suruttomat (Otava, 2021) että sen innoittamana Inka-Maria Laitisen ja Tarja Strandénin tietokirjan Tukaattityttö – Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen (WSOY, 2002).

Itselleni antoisimmat minitutkielmat olivat Aino ja Elissa Aallon esittelyt. Ne muodostavat hienon toisiaan kommentoivan parin, ja erityisesti kiinnostavaa oli tutustua Elissan eli Elsa Mäkiniemen tarinaan, hänhän on jäänyt paitsi kolossaalisen aviomiehensä maineen myös Alvar Aallon ensimmäisen vaimon Aino Aallon varjoon. Elissan Laakso todellakin kirjoittaa näkyväksi.

Minulla on edelleen lukematta Jari Järvelän biofiktiivinen romaani Aino A. (Tammi, 2021), jonka taas nostin lukulistallani ylemmäs. Aaltojen suunnittelemia rakennuksia olemme kesämatkoilla bongailleet ja joissakin käyneet tutustumassakin, kuten Paimion parantolassa, Villa Skeppetissä (Tammisaari) ja Villa Kokkosessa (Järvenpää). Tänä kesänä kohteena oli Noormarkun Villa Mairea.

Pidin valtavasti myös Akseli Gallen-Kallelan Kirsti-tyttärestä kertovasta osuudesta. Asetelma tuo vaihtelua kirjaan, koska nyt kyse on siis isän varjoon jäävästä lahjakkaasta tyttärestä. En ole vielä ehtinyt tarttua hyllyssäni makaaviin Akseli Gallen-Kallelasta kirjoitettuihin teoksiin eli Janne Gallen-Kallela-Sirénin Minä palaan jäljilleni – Akseli Gallen-Kallelan elämä ja taide (Otava, 2002) ja Viljami Puustisen Veljekset Gallén (Like, 2020) enkä edes todella kiehtovalta tuntuvaan Helena Ruuskan elämäkertaan Mary Gallen-Kallelasta Olisit villiä villimpi (WSOY, 2021). Kuten huomaatte, Gallen-Kallelat kyllä ovat kiinnostaneet, mutta aikaa ei ole sitten kuitenkaan löytynyt. Jonakin päivänä vielä!

Kirsti oli taiteellisesti monipuolisesti lahjakas, mutta koki aina, etteivät omat kyvyt ja taidot olleet tarpeeksi, oikeastaan mitään monumentaalisen isän rinnalla. Riipaisevasti hänen viimeisimpien päiväkirjamerkintöjensä joukosta Laakso on poiminut lauseen: ”En löytänyt itseäni.”

Laakson teos toimii ainakin itselläni jonkinlaisena innostajana. Syttyy halu lukea lisää, tutkia syvemmältä, käydä taidemuseoissa ja muissa kulttuurikohteissa etsimässä näiden varjonaisten jälkiä. Omasta kirjahyllystä huomaan pääseväni kätevästi alkuun!

”Kyllä se sittenkin on kurjaa olla nainen, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä riippumattomaksi. Ei muuta kuin ole toisten armoilla vaan ja sillä hyvä!”
Anni Halonen kirjeessään Kirsti Gallen-Kallelalle.

 

Moona Laakso: Naisia jotka etsivät suurta tulta
Into, 2024. 239 s.

Arvostelukappale.

 

Tämä teos sopii mitä parhaimmin #naistenviikko2024-haasteeseen, jota vetää Tuijata-blogin Tuija.

 

Ville-Juhani Sutinen: Paratiisista

 

Paratiisissa pahinta on, että kaikkien toiveiden toteuduttua ei jää enää toivottavaa.
Mikään ei aja ihmistä eteenpäin.

 

Ville-Juhani Sutinen on kirjoittanut, toimittanut ja kääntänyt kymmeniä teoksia, mutta tunnustan itse huomanneeni hänet vasta, kun hänen esseeteoksensa Vaivan arvoista: esseitä poikkeuskirjallisuudesta (Avain, 2022) palkittiin tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla. En ole kyseistä teosta ainakaan vielä lukenut, mutta sen idea vaikuttaa edelleen kiinnostavalta. Voisin sen lukeakin.

Sen sijaan olen nyt lukenut Sutisen historiallisen romaanin Paratiisista, joka on Uusi maailma -trilogian aloitusosa. Kiinnostuin romaanista jo, kun tein listausta kevään 2024 historiallisista romaaneista, koska sen aiheet, 1600-luvun Värmlannin metsäsuomalaiset ja Ruotsin valtion Amerikan Uusi Ruotsi -siirtokunta, ovat todella mielenkiintoisia ja tuoreita. Ilokseni sain pian sen jälkeen teoksesta arvostelukappaleen kustantajalta, ja ryhdyinkin miltei samoin tein lukupuuhiin.

Puuhaa tämä lähes nelisatasivuinen pienellä kirjasimella painettu teos sitten tarjosikin kosolti. Paratiisista on kaukana historiallisen viihderomaanin perustyypistä, ja viihtymään pyrkivää lukijaa etäännytetään monin keinoin.

Ensinnäkään Paratiisista ei ole kovinkaan juonivetoinen romaani, vaikka lukija kyllä kiinnostuu seuraamaan sen kahden päähenkilön tarinoita ja odottaa, milloin, miten ja missä ne vielä risteävät. Samaten vähäisemmissä osissa olevat sivuhenkilöt alkavat putkahdella esiin milloin missäkin käänteessä, minkä lukija myös ilahtuneena panee merkille. Varsinaisen juonirungon, jos sellaisesta siis ylipäätään voi tämän teoksen parissa puhua, muodostavat kahden suomalaistaustaisen henkilön elämäntarinat, joita seurataan kummankin syntymästä kuolemaan. Romaani alkaa ja loppuu samalla lauseella: ”Sofie avasi silmänsä.”

Toiseksi romaanin päähenkilöiden eli Sofien ja Lukki-nimisen miehen elämät ovat pääosin kärsimystä eli he kokevat jatkuvaa nälkää, kylmää, tauteja, epäoikeudenmukaisuutta, kaltoinkohtelua ja väkivaltaa eri muodoissaan. Hengenlähtö on kummallakin useaan otteeseen hiuskarvan varassa, ja muu aika meneekin sitten lähinnä ikävissä tai erittäin ikävissä olosuhteissa pieniä poikkeamia lukuun ottamatta. Lukija ei pääse juuri helpommalla, sillä Sutinen osaa erinomaisesti kuvata kuvottavia oloja ja tapahtumia.

Kolmanneksi Sutinen suosii epäsuoraa kerrontaa, joten keventävä dialogi puuttuu lähes kokonaan. Myös kieli tuntuu tarkoituksellisen koukeroiselta ja ladatulta. Esimerkiksi vaikkapa tällainen satunnaisesti poimittu mutta hyvin tyypillinen virke:

Kiepiten käynnistyvän kevään niistämä maa uitti uumenistaan nahkeutta mädän lihan rahvaanomaisuudella, purot ja joet virtasivat tuntemattomuuksista loputtoman oloisessa välinpitämättömyydessään niin kuin liian pitkä nurkkakusi.

Lukijan on siis keskityttävä ja välillä pinnisteltäväkin pysyäkseen kertojan kyydissä. Herpaantuminen kostautuu, mutta toisaalta keskittyminen palkitaan, sillä tekstissä on oma imunsa ja se tarjoaa ilahduttavia oivalluksen hetkiä.

Neljänneksi Sutisen käyttämä kaikkitietävä kertoja vie lukijaa 1600-luvun uumenissa, mutta täräyttää muutamaan otteeseen välähdyksiä nykyajasta kuin muistuttaakseen, että romaania tässä nyt kuitenkin ollaan lukemassa:

Alukset kaarsivat päävirrasta haarautuvalle Kristiinajoelle, joka siihen aikaan oli pelkkä nimetön uoma, joskin verrattain leveä. Seuraavana vuonna se kastettiin kuningattaren mukaan. Pari virstaa ylempänä myös Kristiinajoki jakautui, ja siinä raivaajat katsoivat olevan sopiva sija, nykyisen teollisuuspuiston, aurinkopaneelipellon ja itsepalveluvaraston välissä, laittaa Uusi Ruotsi.

Paratiisista siis kertoo skogsfinneistä eli 1600-luvulla itämaasta eli nykyisestä Suomesta Ruotsin Värmlannin metsiä asuttamaan houkutelluista tai pakotetuista asukkaista ja heidän jälkeläisistään. Valtio antoi uudistilojen raivaajille maata maksutta ja vielä muutaman vuoden verovapauttakin saadakseen laajat metsäalueet asutettua. 1600-luvun puolivälissä tilanne alkoi jo muuttua, ja kruunun virkamiehet kiersivät tarkastamassa tiloja. Jos asutus ei täyttänyt tiettyjä vaatimuksia, asukkaat häädettiin ja tilat otettiin takaisin valtiolle. Suomalaisten harjoittamaa kaskiviljelyä alettiin karsastaa, koska sen katsottiin tuhoavan metsää ja tuhlaavan arvokasta puuta, jolla oli kova kysyntä alueen rautaruukeissa.

Metsäsuomalainen Sofie syntyy romaanin ensimmäisellä sivulla, mutta pian hänet hylätään maantienvarteen. Ihmeen kaupalla hän kuitenkin pelastuu elämälle. Lukki taas on tuolloin jo syntynyt jossakin Savon sydänmailla. Kummankin lähinnä kammottavia elämänpolkuja seurataan, ja kuten sanottu, jossakin kohdissa ne risteävät.

1600-luvulla Ruotsi oli suurvalta, mikä asema tosin alkoi jo uhkaavasti murentua pitkissä Euroopassa käytävissä sodissa. Samaan aikaan eurooppalaiset merivallat ja erityisesti kauppakomppaniat alkoivat ottaa jalansijaa uusilla vastikään ’löydetyillä’ mantereilla. Ruotsin osuus kolonialismissa ei ollut mitenkään massiivinen, mutta jotain sentään tapahtuikin.

Myös Sofie ja Lukki päätyvät omia reittejään Delaware-joen rantaan nykyisen Philadelphian alueelle perustettuun kituliaaseen Uuden Ruotsin siirtokuntaan. Romaanin jälkipuolisko kertoo Uuden Ruotsin vaiheista, joihin myös Sofien ja Lukin vaatimattomat elämäntarinat kietoutuvat.

Miten tähän kaikkeen ylenpalttiseen kärsimiseen ja kuvottaviin yksityiskohtiin sitten liittyy paratiisi, joka on jo romaanin nimessäkin? Siitä kyllä puhutaan moneen otteeseen, ja sitä ajatellaan eri kulmilta. Kysymys koskee ihmistä ja ihmiskuntaa laajemminkin. Miksi ihminen ponnistelee kerätäkseen itselleen yhä enemmän erilaista hyvää? Mikä on tarpeeksi? Millaisen hinnan siitä voi maksattaa muilla? Millä oikeudella luonto ja alkuperäisasukkaat otetaan haltuun ja alistetaan?

Kenties paratiisi on totta vain ennen viattomuuden menetystä, silloin kun sitä ei tietoisesti tavoitella. Tai kukaties paratiisi on olemassa juuri sen aikaa kun sitä etsitään, ei enää siinä vaiheessa kun se löytyy. Paratiisin löytäminen tarkoittaa paratiisin katoamista, sitä ei ole muualla kuin mielen sisällä.

Ovatko metsäsuomalaiset tavoitelleet paratiisia asuttaessaan Värmlannin mittaamattomilta tuntuneita koskemattomia metsiä? Ainakin uuteen maailmaan vapaaehtoisesti purjehtivilla mielissä väikkyi koskematon paratiisi, jonka antimet olisivat vain otettavissa. Suurin osa esimerkiksi Ruotsista Amerikkaan 1600-luvulla muuttaneista ei tosin ollut liikkeellä vapaaehtoisesti, vaan he olivat rangaistusvankeja, joiden tuli suorittaa työvelvoitteensa uudella mantereella. Näin heistä saatiin irti mahdollisimman vähällä paras mahdollinen tuotto.

Mutta oliko Uusi Ruotsi tai Amerikka ylipäätään kaivattu paratiisi? Ainakin sen oli sekasortoisesta Euroopasta lähteneille mahdollisuus uuteen alkuun, Jumalan lahja vieläpä. Uskon opeilla perusteltiin niin luonnon kuin ihmistenkin alistaminen uusille isännille. Siirtokunnan pappi keskustelee aiheesta tulkkina toimivan lenapeintiaanin kanssa:

Raivattu, rakennettu luonto johdattaa ihmistä oikealle tielle, Holm selitti, kun taas villi luonto kannustaa paheisiin.
Oliko paratiisikin sitten paha?

Romaaninsa henkilöiden kautta Sutinen tuo esille monta nykyihmisen kannalta kiinnostavaa teemaa ja kysymystä. Lukki tavoittelee lopulta vain suurinta mahdollista vapautta. Sen voi saavuttaa vain irrottautumalla mahdollisimman tarkoin järjestäytyneestä yhteiskunnasta. Rajuimmillaan mies sinnittelee Värmlannin metsissä ankarat talvet maakuopissa, koska ei halua sitoa itseään mihinkään. Samalla hän kauhistelee rautakaivoksilla ja ruukeissa näkemäänsä tuhoa, jonka ihminen toiminnallaan saa aikaan:

Saadakseen haluamansa ihmisen oli tehtävä aina vain suurempaa väkivaltaa ympäristölle, jonka varassa eli. Lukin ymmärrykseen mahtui, että linnut rakensivat pesiä risuista ja majavat kokosivat sumppuja puusta, mutta että ihminen hajotti vuoren ja otti sieltä kiveä ja rautaa, sitä hänen oli vaikea käsittää. Tietenkään lintujen, majavien tai edes karhujen voimat eivät riittäneet kallion hajottamiseen, kun taas ihminen oli keksinyt siihen keinon. Mutta tarkoittiko keinon keksiminen, että sitä oli välttämättä käytettävä?

Lukki tietää kokemuksensa kautta, että sellaista paratiisia, joka elättäisi ihmisen ilman tämän omia ponnisteluja, ei ole olemassakaan. Äärimmäisyyksiin menevä vapaudentavoittelu ajaa hänet itsensä lopulta paradoksaalisesti vankeuteen. Sofie toteaa jossain vaiheessa, että hän toivoo elämältä vain saavansa olla rauhassa. Toive ei ole kovin vaativa, mutta onko sekään saavutettavissa.

Paratiisista on siis melkoinen romaani monin tavoin. Ympäristöteema ja kysymykset länsimaisen ihmisen oikeudesta toimia kuten toimii ovat relevantteja niin 1600-luvulla kuin tänä päivänäkin. Näiden asioiden käsittely historiallisen romaanin kehyksessä toi mieleeni Iida Turpeisen Elolliset-romaanin, jossa on pohjimmiltaan sama idea, vaikka toteutustapa ei identtinen olekaan. Myös Maria Turtschaninoffin Suomaan teemat nousivat mieleeni Paratiisista-romaanin parissa.

Eivätkä pelkästään sadot, laivat ja työkalut parantuneet, vaan niiden myötä koheni myös ihmisten elämä. Yhä useampi lapsi selviytyi, yhä useampi aikuinen pysyi hengissä ja saattoi tehdä työtä. Saatiin koko ajan enemmän ja myös tarvittiin koko ajan enemmän, ja niin molemmin puolin valtamerta ihastuttiin siihen, mitä kutsuttiin kehitykseksi.

Ville-Juhani Sutinen: Paratiisista
Into 2024. 385 s.
Äänikirjan lukija Markus Niemi.

Arvostelukappale.

Näkövammaisten Kirjastoyhdistys, Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ja Näkövammaisten liitto ovat vuodesta 2020 alkaen joka toinen vuosi jakaneet palkinnon laadukkaalle äänikirjalle. Vuoden 2024 Laurin kirja -äänikirjapalkinto myönnettiin Ville-Juhani Sutisen Paratiisista-romaanille.

Tiina Mahlamäki: Neuloosi

”Neuloosi on mielestäni varsin käyttökelpoinen uudissana. Se kuvaa hyvin sitä tunnetta, kun mielen täyttää voimakas sisäinen tarve neuloa niin, että päivittäiset kotityöt jäävät tekemättä, puhelimeen ei tule vastattua ja nukkumaanmenokin viivästyy. Kaikki muu tekeminen tuntuu turhalta ajanhukalta.”

Näin kuvaa Laura Niemi neuloosi-sanan merkitystä vuonna 2013 Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Kotus-blogissa otsikolla Neuloosin pauloissa. Turun yliopiston uskontotieteen yliopistonlehtori ja dosentti, tohtori Tiina Mahlamäki on napannut tämän mainion termin tarinallisen tietoteoksensa nimeksi.

Neuloosi ilmestyi marras-joulukuun taitteessa (v. 2023), mutta kuulin siitä ensimmäisen kerran Tiina Mahlamäeltä vuoden 2021 kesäkuussa, kun tapasimme Sammatissa kirjailija Eeva Joenpellon 101-vuotisjuhlan merkeissä. Tiina Mahlamäki on Eeva Joenpelto -seuran puheenjohtaja, ja itse olen samaisen seuran hallituksen jäsen. Meillä molemmilla oli vastuutehtäviä kyseisessä juhlassa.

Kuten vuosiluvuista varmasti huomaatte, tuolloin elettiin korona-aikaa. Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhla edelliseltä kesältä oli peruuntunut, eivätkä 101-vuotisjuhlankaan enteet olleet kovin hyvät. Kokoontua kuitenkin saatiin, mutta juhla myös striimattiin, koska kaikki eivät halunneet tulla paikan päälle.

Neulebuumi oli koronavuosina voimissaan, ja kaupoista jopa loppuivat välillä ainakin jotkut tietyt langat. Jokainen kynnelle kykenevä tuntui neulovan vimmatusti mitä upeimpia islantilaistyylisiä kaarrokeneuleita tai vähintään monimutkaisin kuvion koristeltuja pitkävartisia villasukkia. Mistä tässä käsityövillityksessä oikein oli ja on kyse? Ilmeisesti näistä tunnelmista ja kysymyksistä lähti idea kirjoittaa aiheesta tietokirja.

Mahlamäki kuvaa Neuloosin alkusivuilla omaa suhdettaan neulomiseen näin: ”Neulominen on minulle tapa keskittyä ja samalla saada aikaan jotain näkyvää ja käsillä kosketeltavaa. Se on minun meditaatiotani, tapani harjoittaa henkisyyttä. Neulominen on kulkenut mukanani suurimman osan elämääni, vähintään puoli vuosisataa.”

Mitä sitten tarkoitetaan tarinallisella tietokirjallisuudella? Kun yritän etsiä sille tarkkaa määritelmää, huomaan, että kyseessä on viime vuosikymmenellä yleistynyt mutta itse asiassa melko vanha tietokirjallisuuden ja tietokirjoittamisen laji. Pirjo Hiidenmaa toteaa artikkelissaan Trendinä tarinallinen tietokirja muun muassa näin: ”Koska tarinallisuus sopii hyvin juuri yksittäisten tapahtumien, kokemusten ja henkilöhistorioiden kuvaamiseen, on siitä tullut väline tuoda näkyviin arkisia kokemuksia ja hyödyntää niiden todistusvoimaa yhteiskunnallisten aiheiden käsittelyssä.”

Tunnista Mahlamäen Neuloosista lukuisia Hiidenmaan esittelemiä tarinallisen tietokirjan piirteitä, eikä ihme, sillä Mahlamäki on toimittanut yhdessä Emilia Karjulan kanssa teoksen Kurinalaisuutta ja kuvittelua, joka käsittelee juuri luovaa tiedekirjoittamista.

Mahlamäen Neuloosi on minämuodossa kirjoitettu ja kerrottu tietokirja neulomisesta, sen harrastamisesta ja merkityksestä kertojalle itselleen mutta myös laajasti ilmiöstä itsestään, sen historiasta, muutoksista ja merkityksistä. Kirjassa ei ole neuleohjeita, mutta siitä saa kyllä virikkeitä, vinkkejä ja vihjeitä neuleharrastuksen aloittamiseen tai kehittämiseen. Varoitukseksi kannattaa kuitenkin katsoa kirjan alussakin mainittu Laura Neuvosen lyhyt animaatioelokuva Kutoja – The Last Knit YouTubesta!

Koska olemme sattumalta kirjailija Mahlamäen kanssa suunnilleen samanikäisiä ja meillä on taustoissamme monia yhteneväisyyksiä, löysin kirjasta runsaasti samastumiskohtia. Moni muisto omasta menneisyydestä ja perheen ja suvun taustoista pulpahti pintaan kirjaa lukiessani. Minäkin olen auttanut äitiä ja isoäitejäni pitelemällä lankavyyhtiä ojennetuissa käsivarsissani. Vielä 1970-luvulla käsityölangat myytiin vyyhteinä, ei kerinä, kuten nykyään. Työ siis piti aloittaa kerimällä lanka, eikä se onnistunut kovin hyvin ilman apukäsiä.

Minunkin kokemukseni on, että käsitöiden tekeminen kuului arkeen. Meidän suvuissamme on ommeltu käsin ja koneella, niin sähkökäyttöisellä kuin poljettavallakin ompelukoneella, kudottu kankaita ja kudonnaisia kangaspuilla, virkattu ja kirjottu, valmistettu koneellisesti neuleita ja neulottu tietysti myös käsin niin villapaitoja kuin sukkia ja lapasiakin. Olen kasvanut käsitöiden tekemisen keskellä, mutta omat taitoni ja innostukseni ovat vaihdelleet vuosien ja vuosikymmenien mittaan runsaasti.

Mahlamäki kuljettaa omien ja läheistensä käsityökokemusten ja yleisemmän neuletietouden rinnalla kahta tarinaa. Kirjan alussa hän päättää ryhtyä neulomaan islantilaista Riddari-nimistä kaarrokevillapaitaa, ostaa siihen tarvittavat langat ja etsii ohjeen. Matkan varrella on neuletyössä erilaisia vaiheita, mutta lopussa komea kaarrokeneule on valmis, sen langat on päätelty ja se on viimeistelty pesussa ja kuivattu.

Tummemman raidan tarinaan tuo Mahlamäen äidin vakava sairastuminen ja lopulta menehtyminen. Äiti oli innokas neuloja, mutta sairaus vei häneltä myös mahdollisuuden tehdä käsitöitä. Mahlamäki kuvaa kauniisti äitinsä raskasta saattohoitoa. Lopussa päättyy paitsi äidin elämä myös yksi käsityöprojekti.

”Olen hauras, uuvuksissa valvomisesta ja mielen järkytyksestä. Palelen. Vedän ylleni uudenkarhean, vihreän neulepaitani ja koen, miten lämpö leviää yläruumiiseeni. Kävelen ulkona kirpeässä ja kirkkaassa syyspäivässä, tunnen miten islantilaisten lampaiden kasvattama villa kerää liikkeessä muodostuvaa lämpöä ja palauttaa sen minulle takaisin. Kuin äidin halaus. Tämä paita ylläni en enää palele.”

Mutta kuten sanottu, tarinallisessa tietokirjassa yksityinen taso on vain yksi osa kokonaisuudesta. Neuloosissa käsitellään myös muun muassa neulomisen historiaa sen syntyajoista alkaen, erilaisia näkökulmia lankojen ekologisuudesta ja niiden käytön eettisyydestä, neulomisen yhteiskunnallista kantaaottavuutta ja tapaa ilmaista itseään neulomalla. Neulominen ei todellakaan ole mikään yksinkertainen ja yksioikoinen ilmiö!

Jos siis neulomisen historia, filosofia ja yhteiskunnallisuus kiinnostavat, suosittelen Neuloosia lämpimästi. Samaten uskon, että jokainen käsitöitä joskus vähänkin tekemään joutunut tai niihin täysin hullaantunut lukija löytää kirjasta ainakin jotain samastuttavaa, tuttua ja uutta sekä tietoa ja huvia. Neuloosi on koukuttava ja koskettava, hauska ja surumielinen teos käsillä tekemisen riemusta ja lohdusta.

Kuten hyvät kirjat usein, myös Neuloosi johdatti minut toisien kirjojen pariin. Mahlamäki viittaa monessa kohdassa ahvenanmaalaisen toimittaja-kirjailija Karin Erlandssonin tarinalliseen tietoteokseen Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta. Erlandssonin nimi oli minulle jo tuttu, sillä olen lukenut häneltä dekkarin Kuolonkielot, mutta Sinisestä langasta en ollut aiemmin kuullut.

Lainasin sen oitis kirjastosta ja ahmaisin nopealukuisen teoksen pikavauhdilla. Sininen lanka muistuttaa monin tavoin Neuloosia. Myös Erlandsson kirjoittaa minämuodossa ja aloittaa kirjan lankaostoksilla. Jotain pitäisi neuloa hienoista sinisävyisistä langoista, mutta jostain syystä tällä kertaa neuletyö takkuaa pahasti. Useaan kertaan kertoja päätyy purkamaan työnsä. Neuletyön edistyessä Erlandsson kertaa neulomisen historiaa ja siihen liittyvää faktaa ja kertoo oman neulojatarinansa. Entä voiko neulomalla muuttaa maailmaa?

”Maailma romahtaa ikkunan takana, mutta aina voin neuloa rakkailleni yksisarvisia. Se ei ole tarpeeksi, mutta se on jotain.”

Mahlamäen tavoin Erlandssonin työ on pääosin kirjoittamista. Hän löytää kirjoittamisesta ja neulomisesta paljon yhtäläisyyksiä. Ne myös täydentävät toisiaan mainiosti. Sekä Neuloosissa että Sinisessä langassa on lopussa hyvä lähdeluettelo, joista voi poimia itseään kiinnostavia kirjoja ja artikkeleita lisätiedon ammentamiseen.

Kun kerran olin päässyt neulekirjallisuuden makuun, päätin samaan menoon kuunnella myös kaksi neuleromaania. Luin jo kymmenisen vuotta sitten Kaisa Ikolan silloin vain netistä ladattavissa olleen romaanin Oikein nurin, ja kirjoitin siitä myös jutun blogiini. Kummastelin, miksi romaanille ei ollut kirjailijan sitkeistä yrityksistä huolimatta löytynyt kustantajaa. Joskus ihmeitä tapahtuu, sillä nyt Oikein nurin ja sen tuoreehko jatko-osa Kaksi oikein yhteen ovat saatavissa niin painettuina kuin e-versioinakin eli siis myös äänikirjoina.

Oikein nurin -romaanin tapahtumat sijoittuvat noin viidentoista vuoden takaiseen aikaan. Päähenkilö Annilla on menossa parisuhdekriisi, ja samaan aikaan hän hurahtaa vastoin kaikkia odotuksiaan täysin neulomiseen. Kirjassa tehdään käsitöitä vimmaiseen tahtiin mutta ennen kaikkea hamstrataan lankoja ja kaikkea muuta neulomiseen liittyvää tavaraa siihen malliin, että hitaampia heikottaa. Kirja edustaa siis jonkinlaista neule- ja lanka-chick-litiä, mutta se tarjoaa samalla hauskan nostalgiatripin aikaan, jolloin netti ei vielä ollut liimautuneena jokaisen kämmeneen, vaikka se käytössä jo olikin.

Ikola kirjoitti jatko-osan Kaksi oikein yhteen viitisentoista vuotta aloitusosan jälkeen ja viisaasti sijoitti myös kirjan tapahtumat nykyaikaan. Sinkkuna elelevä keski-ikäistyvä Anni saa kesävieraaksi parhaan ystävättärensä 14-vuotiaan Liina-tyttären, jolla on erilaisia hankaluuksia elämässään. Käy ilmi, että Liinalla on suosittu vlogi. Kuten arvata saattaa, Liina hurahtaa pian käsitöihin ja vetää Anninkin uudelleen neulomisen pariin. Kuvioihin liittyy myös komea lankakauppias…

Kaksi oikein yhteen on vähän vähemmän ostelupainotteinen kuin Oikein nurin, mikä on ihan tervetullutta. Harrastuksen yhteisöllisyyskin on tuotu virkistävästi nykypäivään. Nautittavaa, helppoa luettavaa ja kuunneltavaa, mutta kyllä näissä vähintäänkin pieni neuloosiriski on, se pitää varoitukseksi kertoa.

Tiina Mahlamäki: Neuloosi
Into 2023. 229 s.
Äänikirjan lukija Emilia Howells.

Lahja.

Karin Erlandsson: Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta (Det blå garnet: Ett bok om att sticka)
Suomentanut Ulla Lempinen.
S & S 2022. 188 s.
Äänikirjan lukija Jenni Sainio.
 
Kirjasto.

Kaisa Ikola: Oikein nurin
Saga Egmont 2022. 340 s.
Äänikirjan lukija Elina Saarela.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Kaisa Ikola: Kaksi oikein yhteen
Saga Egmont 2023. 259 s.
Äänikirjan lukija Johanna Kokko.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

5 + 1 suosikkidekkarisarjan jatko-osaa

 

Paljohkosti kotimaisia dekkareita lukevana kirjabloggaajana olen jo aikoja sitten törmännyt sarjojen jatko-osista kirjoittamisen vaikeuteen. Miten keksiä jotain raikasta sanottavaa ja uutta näkökulmaa sarjan 23. osasta, joka on paljolti samantasoinen kuin 22 edellistäkin osaa? Eivät riitä taidot tai jaksaminen, valitettavasti. Silti olisi mukavaa antaa omille suosikkisarjoille ja -tekijöille näkyvyyttä. Kyllä se 23. osakin yleensä sitä kaipaa.

Tarkoitukseni oli tänä vuonna antaa blogissa tilaa erityisesti kotimaisille esikoisdekkareille ja vanhojen tekijöiden uusien sarjojen avauksille. Jonkin verran sellaisia on luettavaksi tarjottukin, vaikka toki tiedän koko joukon jääneen sivuun. En ole erikseen pyytänyt kustantamoilta kyseisiä kirjoja, mutta jos niitä on tarjottu tai pyytämättä lähetetty, olen ottanut iloiten vastaan ja lukulistalle. Jos siis esikoisdekkarisi tai uuden dekkarisarjasi aloitusosaa ei vielä ole Kirsin kirjanurkassa näkynyt eikä sitä löydy myöskään tuolta saamieni kirjojen listalta (ylälaidasta välilehti Kirjat 2023), ota yhteyttä.

Olen pariin otteeseen aiemminkin tehnyt koostejuttuja nimenomaan dekkarisarjojen jatko-osista, vaikka muuten olen erilaisia nippujuttuja yrittänyt vältellä. Koska aion heinäkuun pitää blogitaukoa (#naistenviikko-haastetta lukuun ottamatta), päätin puhdistaa pöytääni kirjoittamalla alkukesän mittaan lukemistani dekkarisarjojen jatko-osista koosteen. Täältä siis pesee!

Koosteeseeni päätyi viisi + yksi kotimaista dekkaria. Kaikkien kirjoittajat ovat sattumalta miehiä. Pisin sarja on Seppo Jokisen Komisario Koskinen -sarja, jonka Sen maksaa minkä tilaa on sarjan 28. osa (!), mutta mukana on myös kaksi kirjaa, jotka ovat sarjojensa kakkososia eli Valtteri Mörttisen Ellei sade lakkaa ja Antti Vihisen Sininen enkeli.

Seppo Jokisen tamperelaisesta komisario Koskisesta ja hänen vähän vänkyrästä mutta tarpeen tullen hyvinkin kyvykkäästä tutkintaryhmästään on tullut jo melkoinen suomalaisen dekkarikentän ikoni. Ei kevättä ilman uutta Koskista. Lisäksi tv:ssä pyörinyt romaaneihin löyhästi mutta sentään tunnistettavasti perustuva sarja on edennyt jo kolmanteen tuotantokauteensa, joten Koskinen elää samalla tiettyä renessanssia.

Sen maksaa minkä tilaa on ällistyttävänkin hyvätasoinen Koskis-dekkari. Alkuun päästään kiitettävällä intensiteetiltä, kun keväiseltä järven jäältä löytyy vain boksereihin pukeutunut ruumis jääkaira vierellään, ja heti perään sattumalta poliisin haaviin jääneen henkilöauton takakontista kuollut nainen. Kirsikaksi kakun päälle Koskisen vanha armeijakaveri ottaa yhteyttä ja pyytää ystävänpalvelusta. Miehen isä on kuolinvuoteellaan paljastanut tehneensä aikanaan murhan. Voisiko Koskinen jotenkin vaivihkaa selvittää, onko kuolevan miehen puheissa ollut perää?

Rikoksia tutkitaan, Koskinen tuskailee paperi- ja esihenkilötehtävien kanssa (ne eivät edelleenkään ole hänen vahvimpia alueitaan) ja läppä lentää lämpimässä hengessä. Paljon huumoria revitään muun muassa siitä sattumuksesta, että Koskinen saapuu yhdelle rikospaikalle etujoukoissa – ratikalla.

Naisasiat ovat eläkeikää lähestyvällä komisariolla entisellä tolalla eli sievästi sotkussa. Tilanne on oikeasti sen verran paha, että mies on käytännössä asunnoton ja majailee väliaikaisesti Polamkin asuntolassa luentovuokralla. Avoliitto Ullan kanssa on päättynyt ja yhteinen talo myyty. Ex-vaimo Raijan kanssa aika kuluu aina vain rattoisammin.

Lopussa rikokset on ratkottu ja elämä Tampereella palailee entisiin uomiinsa. Lukija jää tyytyväisenä odottamaan 29. Koskista.

Seppo Jokinen: Sen maksaa minkä tilaa
CrimeTime 2023. 399 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, mutta poliisien yksityiselämä etenee jonkin verran kirja kirjalta, joten ilmestymisjärjestyskin hyvä vaihtoehto.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Marko Kilven omintakeinen Undertaker-sarja on edennyt kuudenteen osaansa Kuolemankauppiaiden ilmestymisen myötä. Hautausurakoitsijana toimiva suurrikollinen Jarmo Kivi on kuin ihmeen kautta selvinnyt hengissä Senaatintorilla tapahtuneesta ydinräjähdyksestä (joka tapahtuu sarjan neljännen osan Kuoleman kosketus lopussa), vaikka silminnäkijät todistavat hänen menneen sisään tuomikirkon ovesta vain vähän ennen apokalypsia.

Viranomaiset ovat yhä lähempänä Kiven kannoilla, mutta se on oikeastaan hänen ongelmistaan pienimpiä. Hän on saanut kannoilleen omat koirat, tahon, jonka tiliin hän on itse aiemmin tekojaan tehnyt. Liikkeellä ovat suuret voimat, joiden tavoitteena on, ei enempää eikä vähempää, romahduttaa vallitsevat yhteiskunta- ja maailmanjärjestys. Keinot ovat pelottavan tuttuja: pandemiat, talouskriisit, pakolaistulvat, epämääräiset sodat, salaliittoteoriat, populismi ja ääriliikkeet. Kuka kaiken takana oikein on? Voiko edes Kivi enää pelastaa itseään tältä kasvottomalta viholliselta?

Tämän kirjan lukeminen oli pelottava ja ahdistava kokemus, sillä se tuntuu liian tarkasti kuvaavan maailmaa ympärillämme. Ei voi lohduttaa itseään vetoamalla tarinan fiktiivisyyteen, sillä monet Kilven kuvaamat asiat ovat jo totisinta totta, ja valitettavasti aika monen vielä (tietääkseni) toteutumattoman kohdallakin tuntuu, että ne ovat hyvinkin mahdollisia. Paikoin Kilpi innostuu vähän liikaakin julistamaan tässä kuudennessa osassa, mikä vähän syö tehoa jännitteeltä viedessään tilaa tiukkatahtiselta toiminnalta, joka on ollut sarjan tavaramerkki.

Sarjan edellisen osan Kuolemanpelko juuri ilmestyttyä syksyllä 2021 Kilpi osallistui vetämääni dekkaripaneeliin Turun kirjamessuilla. Siellä hän kertoi, että viides osa oli venahtamassa niin massiiviseksi opukseksi, että kustantajan kanssa tehtiin päätös sen julkaisemisesta tavallaan kahdessa osassa. Alun perin muistelen Kilven kertoneen, että sarjasta olisi tulossa vähintään yhdeksänosainen. Nähtäväksi jää, miten niiden suunnitelmien toteutumisen kanssa sitten käy.

Kävi miten kävi, Undertaker-sarja on kasvanut melkoisiin mittoihin jo nyt, eikä se sovi enää oikein mihinkään genreluokitteluihin. Apokalyptinen dystopia yhdistettynä tiivistahtiseen toimintajännitykseen, jossa on vahvasti mukana yhteiskunnallista ja maailmanpoliittistakin kannanottoa?

Pitkään haudottu ajatus televisiosarjasta on kuitenkin viimein tänä keväänä ottanut tuulta alleen. Sitäkin jään kauhunsekaisin tuntein odottelemaan.

Marko Kilpi: Undertaker – Kuolemankauppiaat
CrimeTime 2023. 511 s.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Vinkki: Lue ehdottomasti järjestyksessä! Ensimmäiset kolme teosta muodostavat jonkinlaisen kokonaisuuden, joten nelososasta aloittaminenkin saattaa onnistua. Parhaiten tämän sarjan saa haltuun lukemalla sen alusta loppuun kerralla.

 

Kilven sarjassa ei huumorilla juuri ole sijaa, tai se ainakin niin sysimustaa, että en sille pysty nauramaan, en edes vinosti hymyilemään. Valtteri Mörttisen tyyli taas on vahvan parodisironinen. Esikoisdekkari Mutta suurin niistä on raha esitteli railakkaan anarkistisen dekkarisankarin rikosylikonstaapeli Ailon Rajakarin.

Toisessa Rajakari-dekkarissa Ellei sade lakkaa Rajakari on sysätty Helsingin väkivaltarikosyksikköön rikoskomisario Hautajoen riesaksi. Mitä Rajakari yksikössä tekee, on epäselvää kaikille osapuolille. Kun Suojelupoliisi pyytää Hautajoelta apua vasemmistopoliitikon puolen vuoden takaisen yliannostuskuoleman tutkintaan, sysää Hautajoki Supolle Rajakarin. Supon puolelta tapausta tutkii etsivä Oiva Touhonen, joka ei suostu uskomaan, että kansanedustaja Ville Vilonen olisi kuollut tapaturmaisesti ja osin itseaiheutetusti. Joku toteaa kyynisesti, että Vilosen tapausta tutkivat narkkari rikostutkija ja Supon ainoa kommunisti. Mainio, joskin vastentahtoisesti yhdessä työskentelevä pari siis.

Mörttisen romaani on sekin pelottavan ajankohtainen, sillä käy ilmi, että kansanedustajan kuolemaan liittyy sittenkin jotain epäselvää. Sinnikäs totuuden etsijä on päässyt ilmeisesti jonkin vaarallisen jäljille. Onko Rajakarin ja Touhosenkaan ihan turvallista penkoa asiaa? Ehkä ei, mutta sehän ei tätä kaksikkoa estä, ei edes hidasta. Mukana pyörii myös virkaheitto roskalehden freelance-toimittaja Manne Särki, joka on kirjoittanut vetäväotsikkoisen jutun sittemmin kuolleesta vasemmistokansanedustajasta Hämy-lehden erikoisnumeroon.

Kun jäljet alkavat kummasti johtaa äärioikeistolaisen Suomen Puolueen ydinryhmään, alkaa lukijaakin kylmätä. Mörttinen ei sanansäiläänsä säästele, mutta aiheen ajankohtaisuus tuntuu pelottavalta (kirjoitin tämän jutun valmiiksi perjantaina 30.6. iltapäivällä!). Populismin mekanismit ovat liiankin tuttuja. Tarinan vauhti kiihtyy loppua kohti melkoiseksi rymistelyksi, ja viimeiset rivit suorastaan tyrmistyttävät. Mielenkiintoinen sarja, ja ainakin minuun Mörttisen satiiri puree kuin kesäpaarma pahimmillaan. Vieläkö tähän tulee jatkoa?

Valtteri Mörttinen: Ellei sade lakkaa
CrimeTime 2023. 416 s.
Äänikirjan lukija Petri Hanttu.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, ei mainittavia juonipaljastuksia.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Ari Wahlstenin charmantin yksityisetsivä Kit Karisman tutkimuksista kertova sarja on edennyt seitsemänteen osaansa. Langenneessa kaupungissa Kit saa toimeksiannon hoivakodissa asuvalta paronitar Elsa von Baumgartenilta, jonka pää toimii edelleen kirkkaasti. Paronitar haluaa järjestellä perintöasiat kuntoon, mutta lurjusmainen poika Hugo juonittelee oman poikansa Robertin eduksi. Tytär Alma on vaarassa jäädä perinnöttömäksi, jollei paronitar saa varoitettua häntä ajoissa. Kitin tehtävä on tuoda Alma tapaamaan isoäitiään.

Helpolta vaikuttava keissi, vaan eipä huolta, ongelmia alkaa kasautua pikavauhtia. Pian Kit on sotkeutunut huippuvaaralliseen rikosvyyhtiin, jossa hääriville rikollisille mustan yksityisetsivän henki ei ole minkään arvoinen. Nokkeluutta, tuuria ja hyvää turpavärkkiä kaivataan jälleen kerran useaan otteeseen, ennen kuin asiat on taas saatu oikeille raiteilleen. Kitillä on taipumusta päätyä kiperänkuumiin paikkoihin, mutta tällä kerralla päädytään suorastaan jäätäviin tunnelmiin.

Olen Kit-fani, tunnustan. Tykkään Wahlstenin omintakeisen letkeästä kerronnasta, jossa on mukavasti oikeasti nokkelaa kielellistä huumoria. Ritarillinen ja oikeudentuntoinen Kit on mainio hahmo suomalaisessa dekkarikentässä, kannattaa ehdottomasti tutustua!

Ari Wahlsten: Langennut kaupunki
CrimeTime 2023. 255 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula.

Vinkki: Sarjan kirjat voi huoleti lukea sekalaisessa järjestyksessä, sillä Kitin yksityiselämää kuvataan niukasti tai ei lainkaan.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Pari vuotta sitten ilmestynyt Antti Vihisen esikoisdekkari Punainen prinsessa aloitti (ilmeisesti trilogiaksi suunnitellun?) Vaaran värit -sarjan ja löi pöytään melkoiset odotukset jatko-osien suhteen. Vihinen yhdisteli vallan mainiosti suomalaista tamperelaisdekkaria runsaalla fiktiolla höystettyyn lähihistorian eurooppalaiseen terrorismiin.

Kakkososa Sininen enkeli on oivallinen sekin, mutta ei ihan lunasta sille asettamiani odotuksia. Jos tämä olisi ollut ensimmäinen Vihiseltä lukemani kirja, olisin perin tyytyväinen, mutta nyt jäi pikkuisen ja kieltämättä vähän epäreilustikin sellainen olo, että ihan parhaimpaansa tekijä ei valitettavasti nyt yltänyt.

Tällä kertaa Tampereen krp:n komisariot Berglund ja Ruokosalmi tutkivat rikosvyyhtiä, jonka lukija alusta asti tietää jotenkin kytkeytyvän Yhdysvaltojen surullisenkuuluisiin syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskuihin.

Paikallinen entinen rokkitähti Miki Davidson löytyy kotoaan siniseksi maalattuna ja perin kuolleena, puoli päätä seinälle ammuttuna. Samasta asunnosta löytyy tajuttomana ylikonstaapeli Topparin naisystävä. Onko hän epäilty vai todistaja?

Uhri on siis tamperelaisittain erittäin tunnettu henkilö. Davidsonit ovat menestyvää bisnessukua, ja perheyritys on aikoinaan liittynyt osaksi kansainvälistä suuryritystä. Miki on perheen mustalammas, kuten arvata saattaa. Perheen menneisyyteen liittyy tragedia, jota on tarkoin varjeltu julkisuudelta. Mutta liittyykö itse liiketoimiinkin jotain hämärää?

Kuka kukin lopulta on ja miten mikäkin mihinkin liittyy, selviää aikanaan, mutta kiperä vyyhti on jälleen viranomaisten selvitettävänä. Saksan kontaktejakin joudutaan hyödyntämään, ennen kuin asiat ovat jälleen järjestyksessä.

Kuten sanottu, Sininen enkeli ei ihan vedä vertoja Punaiselle prinsessalle. 1970-luvun verityöt olivat kieltämättä kiehtovampi tausta tamperelaismurhalle kuin New Yorkin kaksoistorneihin tehdyt iskut. Tosin tunnustan mielelläni, että Vihinen on onnistunut kuvaamaan tilanteen pilvenpiirtäjässä iskun aikaan todella kylmäävästi! Lämpötilan nousun ja paniikin aistii tekstin kautta vähän turhankin elävästi.

Antti Vihinen: Sininen enkeli
Into 2023. 350 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, ei mainittavia juonipaljastuksia ykkösosasta.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

 

Lupaamani bonusdekkari on Arttu Tuomisen Delta-sarjan viides osa Häväistyt. En pääsääntöisesti kirjoita blogiin juttuja kirjoista, jotka olen ostanut. Olisin todennäköisesti Häväistyistäkin saanut kustantajalta arvostelukappaleen, jos olisin sitä pyytänyt, mutta kuten sanottu, en juurikaan enää pyytele luettavaa kuin aivan poikkeustapauksissa. Olemme kuitenkin tyttäreni kanssa kovia Tuomis-faneja, joten painettu kirja hankintaan aina luettavaksi.

Itsekin luin Häväistyt ihan painetussa muodossa lomamatkalla, mihin tarkoitukseen se sopikin mainiosti: helteisellä kelillä hyytävä luettava on poikaa. Sarjan edellinen osa Vaiettu oli kaikin tavoin superhyvä ja löi lukijasta ilmat pihalle, joten sen perään paluu ehkä sarjan normaalitasolle, mikä sekin on erinomainen, oli vähän armoton Häväistyille.

Pori on Tuomisen tuotannon myötä muuttunut melkoiseksi Suomen Ystadiksi, jossa ihmistä kuolee kuin meren mutaa. Sama meno jatkuu Häväistyissä, tietenkin. Joku sieppaa ja tappaa nuoria, 13-14-vuotiaita tyttöjä. Mitä enemmän asiaa tutkitaan, sitä karmeampia asioita alkaa hahmottua. Kuinka laajasta rikosvyyhdestä oikein on kyse? Miten murhaaja valikoi uhrinsa, miten houkuttelee heidät ansaan? Kuka ihan tavallisilta vaikuttavista miehistä on syyllinen?

Tuominen hallitsee oivallisesti kansainvälisen sarjamurhaajatrillerin rakenteen ja konventiot, ja ne yhdistettynä hänen oivallisiin kertojanlahjoihinsa tuottavat kelpo jännärin. Peruskuviossa vain ei ollut ihan riittävästi yllätyksellisyyttä, jotta se olisi sitä aivan timanttisinta kärkeä.

Sen sijaan nautin todella teoksen siitä puolesta, jossa pureudutaan Porin poliisin yksittäisen työntekijän siviilipuolen ongelmiin. Tällä kertaa fokuksessa on vanhempikonstaapeli Linda Toivonen, jolla on kovin hyvin netin syövereissä viihtyvä 13-vuotias Linnea-tytär… Linda on alkoholisti. Häväistyissä pureudutaan niihin tapahtumiin, jotka ovat juomisen aikanaan laukaisseet. Tutkinta nostaa pahoja asioita sielun syövereistä pintaan, ja juominen jatkuu yhä paheten. Lukuisien muiden alkoholistien tavoin Linda osaa taitavasti peitellä ongelmansa töissä, mutta yksityiselämän puolella homma alkaa lipsua pahasti. Tämän kaiken Tuominen kertoo taitavasti ja realistisesti.

Delta-sarjan seuraava osa Vapahtaja ilmestyy elokuussa.

Arttu Tuominen: Häväistyt
WSOY 2022. 396 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen.

Vinkki: Sarjan voi lukea haluamassaan järjestyksessä, joskin suosittelen ilmestymisjärjestystä. Muista myös Tuomisen aiempi Muistilabyrintti-sarja!

Ostettu.

Thomas Engström ja Margit Richert: Nattavaara

 

Kun lähtee lukemaan ruotsalaisten Thomas Engströmin ja Margit Richertin dystopiaromaania Nattavaara, on hyvä tietää, että se on Nordmark-trilogian aloitusosa. Ei ole siis tarkoituskaan, että juonilangat vielä tämän teoksen kuluessa solmiutuvat yhteen ja muodostavat valmiin kuvion. Nyt vasta pohjustetaan.

Lukijaa ei sitten sen kummemmin pohjustetakaan, vaan paiskataan kylmiltään tarinan outoa maailmaan ja keskelle hyytäviä tapahtumia. Pala palalta saa kuitenkin pian koottua jonkinlaisen käsityksen maailmasta, jossa ollaan, eli lähitulevaisuudessa, kahden tuhoisan pandemian ja ilmastokatastrofin jälkeisessä pohjoisessa, jonne on syntynyt kummallinen itsenäinen tai ainakin autonominen Nordmarkin valtio.

Pienessä Jokkfallin kylässä 16-vuotias Erik tekee kammottavan löydön. Vanhemmat ovat tehneet itsemurhan heidän pienen maatilansa rantasaunassa. He ovat jättäneet Erikin selviytymään yksin ja huolehtimaan myös 9-vuotiaasta pikkusiskostaan Sofiasta. Käy kuten Erik jo osaa pelätäkin, eli kyläneuvosto häätää hänet ja Sofian kotoaan. Oikeutta voisi saada, mutta sitä varten pitää lähteä kauas Kiirunaan tuomioistuimen eteen. Matka ei tule olemaan vaaraton.

Samaan aikaan Strittjomvaren kylässä Marjan ja Mårtenin käy huonosti. Pariskunta on aikanaan muuttanut etelästä pysyvästi mökilleen, kun ajat ovat käyneet yhä huonommiksi. Kahdestaan omillaan sinnitellyt pariskunta on pärjäillyt juuri ja juuri. Mårten on kadonnut markkinamatkallaan ja Marja päätyy ryöstelevän polkupyöräjengin matkaan jouduttuaan ensin itse ryöstelijöiden uhriksi. Marja päättää selviytyä ja pelastaa Mårteninkin, joka on ilmeisesti päätynyt orjaksi.

Nordmarkia johtaa itsevaltaisesti epävakaasti käyttäytyvä jaarli Sebastian Hall apunaan juonitteleva varajaarli Daniel Hartmann. Vallassa pysyminen sekavina aikoina ei ole helppoa. Riesoja on monenlaisia, muun muassa uskonlahko hesekieliläiset, joiden aikeista pitäisi saada selkoa, ja kapinoivat saamelaiset, jotka on jollakin aikavälillä kukistettava lopullisesti. Vaalitkin lähestyvät, mutta niitä voitaneen sopivasti lykätä, mikäli valtakuntaa uhkaa sota. Kehenkään ei voi luottaa.

Juristin koulutuksen saanut ja vapaana kirjoittajana toimiva Thomas Engström on ennen Nordmark-trilogiaa julkaissut kuusi jännitysromaania, joista neljä muodostaa poliittisten trillereitten sarjan. Sarjasta on tehty tv-versio. Engströmin vaimo Margit Richert on kulttuuritoimittaja ja kriitikko.

Aftonbladetin arviossaan kriitikko Lotta Olsson kuvailee, että Nattavaara muistuttaa paikoin Game of Thronesin ja Mad Max II:n yhdistelmää. Nattavaaran kylän liepeillä sijaitseva leiri, jonne Marja teoksen loppuvaiheissa päätyy, taas muistuttaa kammottavasti ihmiskunnan historian pahimmista ja synkimmistä vaiheista.

Tuttuja sysimustia dystopiatunnelmia Nattavaarassa tosiaan viritellään. Itselleni nousivat mieleen ainakin Harri V. Hietikon apokalyptiset dystopiat, joissa häikäilemättömimmän ja vahvimman laki voittaa anarkistisessa maailmassa. Kovinkaan monta toivonsädettä ei Nattavaarassa pilkahda.

Nordmark-trilogian seuraava osa on nimeltään Armasjärvi. Jälleen kyseessä on suomalaiselta kalskahtava paikannimi (kirjan nimi on siis myös ruotsiksi Armasjärvi, kuten Nattavaarakin on Nattavaara). Sillä viitataan paikkakuntaan, jossa Erik käy uskonnollista eliittikoulua soluttauduttuaan hesekieliläisiin.

Thomas Engström ja Margit Richert: Nattavaara (Nattavaara)
Suom. Kari Koski.
Into 2022. 359 s.
Äänikirjan lukija Toni Kamula, kesto 11 h 26 min.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu BookBeat.

Antti Vihinen: Punainen prinsessa

 

Heinäkuun alussa vuonna 2018 Tampereen Pyhäjärveltä löytyy ruumis. Alaston noin 70-vuotiaan naisen ruumis ajelehtii ulapalla. Miten nainen on päätynyt järveen? Tutkimuksissa paljastuu, että nainen on sairastanut vakavaa syöpää ja hänen selästään löytyy injektioneulan jälki. Nainen ei ole voinut pistää tappavaa pistosta itse. Kuka nainen on?

Keskusrikospoliisin Tampereen yksikön tutkijapari Markus Berglund ja Jari Ruokosalmi tajuavat ällistyksekseen, että ruumishuoneen paareilla makaa heidän lukioaikainen saksanopettajansa Helga Conrad, punatukkainen kaunotar, jonka perään kaikki pojat tuntuivat huokailevan. Kun kaksikko alkaa selvittää opettajansa vaiheita, he törmäävät tämän alkeellisella saarimökillä todelliseen yllätykseen, joka vie heidät tuota pikaa Berliiniin ja Hampuriin selvittämään 1970-luvun pahamaineisten RAF-terroristien eli Baader-Meinhof-ryhmän tekosia.

Miten Saksassa 1970-luvulla terrori-iskuja toteuttanut ja vankilassakin istunut ja siten mitä ilmeisimmin RAFin sisäpiiriin kuulunut Punainen prinsessa Alina Herzog on päätynyt 1980-luvun alussa Tampereelle Kalevan lukion saksanopettajaksi? Se on aivan yhtä suuri arvoitus kuin sekin, miten sama nainen on miltei neljäkymmentä vuotta myöhemmin murhattu ja jätetty kellumaan Pyhäjärveen. Arvoitusten selvittelyä vaikeuttavat vielä uudet terrori-iskut. Onko RAF herännyt henkiin kahdenkymmenen vuoden jälkeen?

Valtiotieteen maisteri ja musiikkitieteen tohtori Antti Vihisen ensimmäinen kaunokirjallinen teos Punainen prinsessa on trendikkäästi genrehybridi, jossa sekoittuvat kotimainen poliisidekkari ja kansainvälinen vakoilutrilleri sekä fakta ja fiktio varsin mallikkaasti.

KRP:n tutkijakaksikko komisariot Markus Berglund ja Jari Ruokosalmi ovat paljasjalkaisia tamperelaisia ja jo kouluaikaisia kavereita. Ruokottomaksi kutsutun vääräleukaisen Ruokosalmen tie poliisiksi vain on edennyt hieman hitaammin, koska ennen poliisinuraa hän toimi menestyksekkäästi Ilveksen pakkina. Miesten keskinäinen yhteistyö sujuu mukavasti, vaikka jäyhempi Berglund muutamaan kertaan joutuu suulaampaa työpariaan ojentamaankin. Saksalaisten kollegojen loukkaaminen natsivitseillä kun ei yhteistyötä oikein edistä.

Suomessa tehty kuohuttava ruumislöytö tuo pikavauhdilla Tampereelle Saksan Bundesnachrichtendienstin BND:n eli valtiollisen ulkomaantiedusteluorganisaation kenttäjohtaja Sandra Klingerin henkivartijoineen. Klingeriin tekee vaikutuksen, että sekä Berglund että Ruokosalmi ovat olleet legendaarisen Punaisen prinsessan oppilaita ja siten tunteneet tämän samaan aikaan, kun naista on kiihkeästi mutta tuloksetta etsitty Saksassa ja muuallakin Euroopassa.

Henkilökohtainen yhteys terroristiin tekee suomalaiskomisarioista ainutlaatuisia asiantuntijoita, jotka Klinger haluaa mukaansa Berliiniin selvittämään, miten Alina Herzog on päätynyt aikanaan Suomeen. Saksalaiset luonnollisesti haluaisivat kiihkeästi myös selvittää, ketkä ovat uusien RAFin nimiin laitettujen iskujen takana. Entä kenellä voi olla hallussaan myyttinen kirjoituskone, jolla on kirjoitettu Baader-Meinhof-ryhmän viestit jo 1970-luvulla ja joka nyt näyttää putkahtaneen sekin uudelleen maanpinnalle.

Itse en muista 1970-luvun terrori-iskuja kovinkaan kirkkaasti, mutta Ulrike Meinhofin nimi on toki tuttu entuudestaan. Berliinin muurin murtumisen sen sijaan jo muistan oikein hyvin, mutta toki romaani virkisti muistia melkoisesti monilta osin senkin tapahtumasarjan suhteen. Punainen prinsessa aiheutti akuutin guuglaustarpeen, mitä pidän hyvän viihteellisen teoksen positiivisena ominaisuutena. Vihinen on punonut tarinaan kosolti faktoja, vaikka Alina Herzog ja moni muukin henkilöistä onkin fiktiota. Taustatyötä on tehty mitä ilmeisimmin runsaasti, jopa niin, että joissakin kohdin alkoi tuntua enemmän tietokirjalta kuin trilleriltä.

Kirjan kansiliepeessä kerrotaan, että Vihinen on opiskeluaikanaan Hampurissa ollut samalla luennolla Ulrike Meinhofin tyttären kanssa. Kohtaaminen on tarinan mukaan toiminut käsillä olevan teoksen idean sytykkeenä. Takakannessa luvataan myös, että Punainen prinsessa aloittaa Vaaran värit -nimisen dekkarisarjan. Toivottavasti lupaus pitää, ja toivottavasti myös tamperelaiset Berglund ja Ruokosalmi ovat mukana edelleen. Tykästyin nimittäin kaksikkoon ja Vihisen kerrontaan.

Antti Vihinen: Punainen prinsessa
Into 2021. 357 s.

Lainattu kirjastosta.

Arne Dahl: Vapaus

Ruotsalainen Arne Dahl on pitkän linjan dekkaristi, joka muutama vuosi sitten päätti uudistaa kirjoitustyylinsä ja aloittaa suositun A-ryhmänsä tilalle uuden, tiukkatahtisemman Berger & Blom -sarjan. Sarjan neljäs osa Vapaus on hiljattain ilmestynyt suomeksi. Se pääsi vähän yllättämään minut ilmestymisellään, sillä olin jotenkin kuvitellut, että sarja päättyisi kolmanteen osaansa. Kolme ensimmäistä romaania Rajamaat, Sydänmaa ja Äkkisyvä nimittäin muodostavat hyvin tiiviin kokonaisuuden, joissa juoni jatkuu suoraan kirjasta toiseen jopa niin, että suosittelisin niiden lukemista yhteen menoon.

Äkkisyvässä tuo juonilinjan tuntui tulevan päätökseensä ja asiat vaikuttivat asettuvan seesteisesti uomiinsa, joten erehdyin luulemaan sarjankin päättyvän. Mutta mitä vielä! Dahlilla oli takataskussaan jo uusi, mitä ilmeisimmin myös useamman teoksen mittainen pirullinen juonikuvio, joka tällä kertaa vaikuttaisi ainakin aloitusosan perusteella liittyvän enemmän Molly Blomin menneisyyteen kuin Bergerin, mutta saatan olla siinäkin vielä väärässä.

Vapaus alkaa runsaan puolen vuoden kuluttua Äkkisyvän päättymisestä. Seesteinen perheonni ei ole Bergeriltä onnistunut. Ex-vaimo suhtautuu mieheen edelleen kylmäkiskoisesti, eikä tutustuminen kaksospoikiinkaan ole sujunut toivotulla tavalla. Pahinta on kuitenkin, että työparin yhteistä lasta odottava Blom on päättänyt kadota miehen elämästä totaalisesti. Berger ei tiedä Mollyn ja mahdollisesti syntymässä olevan lapsen olinpaikkaa eikä ole kuullut heistä pihaustakaan kuukausiin.

Bergerin ja Blomin poliisiystävä Desire Rosenkvist kuitenkin etsii Bergerin käsiinsä ja toimittaa ilmiselvän itsetuhoisesti käyttäytyvän miehen psykoterapeutille. Terapeutilla käyminen ja asioistaan puhuminen tuntuukin auttavan yllättävän paljon. Nainen on erikoistunut hoitamaan raakaa väkivaltaa kohdanneita poliiseja ja seksuaalista hyväksikäyttöä ja väkivaltaa kokeneita naisia.

Muutaman hoitokerran jälkeen terapeutti tarjoaa Bergerille työtä. Hänen asiakkaansa Nadja, joka on mitä ilmeisimmin itäeurooppalainen entinen prostituoitu, on kaapattu ja terapeutilta kiristetään rahaa. Jos kaappaaja ei saa rahojaan, terapeutti saa asiakkaansa irti leikatun pään. Johtolankoja on äärimmäisen niukasti ja aikaa vielä vähemmän, mutta terapeutin tarjoama palkkio on hulppea.

Samaan aikaan Desire Rosenkvist saa tutkittavakseen oudon rikossarjan, jonka uhrit löytyvät osa kerrallaan mereen upotettuina. Ruumiista on silvottu kokonaisia raajoja yhdellä iskulla. Kaikki löydetyt uhrit tuntuvat liittyvän venäläisiin järjestäytyneisiin rikollisiin. Kuka siivoaa rikollisorganisaatiota kovin ottein? Entä miksi juttu annetaan suoraan Desirelle ohi esimiehen?

Kuten sanottu, tämänkertainen pääjuonikuvio vaikuttaa liittyvän enemmän Molly Blomin menneisyyteen, johon kätkeytyykin melkoinen salaisuus. Luonnollisesti myös Desire Rosenkvistin tutkimukset kietoutuvat yhteen samaan juonikuvioon, ja kaikkien kolmen, niin Sam Bergerin, Molly Blomin kuin Desire Rosenkvistinkin henki on hiuskarvan varassa ennen kuin tapaus ratkeaa. Mutta Dahl ei olisi Dahl, jollei viimeisessä kappaleessa olisi tyrmäyskoukku, joka kääntää kaiken ylösalaisin ja jättää lukijan silmät selällään odottamaan jatkoa – jota tulee ensi vuonna!!

Dahlin uusi tyyli on todella tiukkatahtista trilleriä yhdistettynä pirullisen monimutkaisiin juonikuvioihin, joiden pyörteissä niin päähenkilöt kuin lukijaparkakin tuntuvat olevan lähinnä lastuja laineilla. Kirjoissa on myös runsaasti silmitöntä ja paikoin sadistista väkivaltaa, jonka kuvailu ei onneksi ole kaikkein brutaaleinta mutta joka varmasti ylittää monen lukijan sietokynnyksen reippaasti. Pitkästymään Bergerin ja Blomin kyydissä ei pääse, mutta kärryiltä putoaa kyllä herkästi.

Arne Dahl: Vapaus (Friheten)
Suom. Kari Koski.
Into 2020.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 13 h 22 min.

Nextoryn kokeilujakso.