Morten A. Strøksnes: Merikirja

 

Lukupiirissä siis luimme ruotsalaisen Patrik Svenssonin tarinallisen tietokirjan Ankeriaan testamentti ja pidimme kovasti. Yllätyin itsekin, miten mukaansa tempaava, koskettava ja vaikuttava kirja oli. Siitä innostuneena kaivoin esille jo ennen Ankeriaan testamenttia saamani ennakkokappaleen norjalaisen Morten A. Strøksnesin Merikirjasta, joka sekin on tarinallinen tietokirja ja jäänyt samaan tapaan hyllyyni odottelemaan parempia lukuaikoja. Miesten jäähainpyydystysprojekti ei suoraan sanoen kiinnostanut tippaakaan. Mitä lie äijäilyä.

Saamani ennakkokappaleen sisäkannessa esitellän Strøksnes vuonna 1965 syntyneeksi toimittajaksi ja kirjailijaksi. Merikirjalla hän nappasi Norjan Finlandian eli Brage-palkinnon, ja kirjan oikeudet myytiin pian lähes kolmeenkymmeneen maahan. Hyvin samanlainen tapaus siis kuin Svenssonin läpimurto pari vuotta myöhemmin Ruotsissa.

Muutenkin teokset ovat samantyylisiä, ja monia yhtymäkohtia ja rinnakkaisuuksia voi ainakin näin kirjat perättäin lukiessa poimia. Molemmissa kirjoittajan henkilökohtainen historia, arkielämä, lomittuu faktapohjaiseen kerrontaan ja aiheen moniulotteiseen käsittelyyn. Kumpikin kirjailija on tehnyt valtavasti ja laajasti taustatutkimusta ja kerännyt tietoa monipuolisesti. Faktat, myytit ja kertomukset on sitten sulatettu sujuvaksi kerronnaksi, joka imaisee lukijan mukaansa vastustamattomasti kuin Mosktraumen, kauhistuttava vesipyörre Lofoottien niemenkärjen ulkopuolella.

Oslolaistunut Strøksnes päättää Lofooteilla Engeløjan saarella asuvan ystävänsä Hugon kanssa pyydystää perinteisiä menetelmiä käyttäen pelätyn, parhaimmillaan tonnin painoisen jäähain. Käytetään siis koukkuja ja petokalaa syvyyksistä houkuttelevaa mahdollisimman haisevaa syöttiä joko niin, että siima koukkuineen viritetään poijun ja painojen avulla paikoilleen tai niin, että haita ongitaan vavalla suoraan veneestä. Projekti osoittautuu pitkäksi, monin tavoin hankalaksi ja myös hengenvaaralliseksi, sillä meri jos mikä on arvaamaton ja tappava.

Strøksnes matkustaa useita kertoja pohjoiseen uskomattoman upeille Lofooteille ja majoittuu ystäväpariskuntansa luo odottelemaan sopivaa pyyntisäätä. Pohjois-Norjan rannikon sääolosuhteet eivät ole kovin suopeita hankkeen näkökulmasta. Odotellessaan hän tekee kirjoitustöitä ja lukee niihin, jäähaihin, Lofootteihin ja mereen liittyviä kirjoja ja tekstejä. Hugo vaimoineen kunnostaa vanhasta kalatehtaasta matkailuyritystä. Mutta aina sopivan sään osuessa kohdalle lähdetään hainpyyntiin.

Mutta hainpyynti ei lopulta ole Merikirjan tärkein aihe. Se on lopulta meri kaikissa muodoissaan, Lofootit, ihmisen ja luonnon suhde sekä se, millaista tuhoa ihmiskunta on saanut maapallolla aikaan ja mitä meillä on odotettavissamme. Perussävy on toisaalta toiveikas, alkaahan kirjailijan puoliso tarinan mittaan odottaa pariskunnan lasta, mutta toisaalta hyvinkin pessimistinen. Tuho etenee eksponentiaalisesti, eikä ihminen tunnu ottavan mitään varoitusmerkkiä todesta.

Entä miten käy kaverusten jäähainpyydystysprojektin? Kannattaa lukea itse!

Morten A. Strøksnes: Merikirja. Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana (Havboka. Eller Kunsten å fange en kempehaj fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider)
Suom. Katriina Huttunen.
Gummerus 2018. 312 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Ane Riel: Pihka #dekkaritiistai

Dekkarimääritelmän mukaan teoksessa tehdään rikos, jota selvitellään. Järjestyksellä ei niin ole väliä, mutta pääpiirteissään nämä elementit pitäisi löytyä. Trillerissä taas koetetaan yleensä estää jokin rikos, ja estämisyrityksiin liittyy yleensä näyttävästi vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Ane Rielin teoksessa Pihka tehdään useitakin rikokseksi luokiteltavia tekoja, muun muassa tukehdutetaan isoäiti hengiltä, ja loppupuolella yritetään estää katastrofia tapahtumasta, mutta varsinaisesti rikoksia ei yritetä ratkaista. Peitellä kylläkin, mutta ei varsinaisesti rangaistuksen pelosta vaan menettämisen.

Dekkarin määritelmää Pihka ei siis aivan minusta täytä, trillerinkin heikohkosti. Se on ennemminkin jonkinlainen psykologisen trillerin ja kauhuromaanin sekoitus ilman yliluonnollisia kauhuelementtejä. Piinaavan jännittävä tarina välillä on, mutta samalla se on surullinen ja todentuntuisuudessaan pelottava. Ei siis ihme, että Riel on saanut kirjasta Lasiavain-palkinnon, joka myönnetään vuosittain parhaalle pohjoismaiselle dekkarille.

Pihka on tarina siitä, kuinka ihan tavallinen perhe voi vahingossa lähteä luisumaan sivuraiteelle. Kun kukaan ei huomaa eikä käännä vaihdetta taikaisin paikoilleen, alkaa vauhti kiihtyä ja vahingot kasvavat nopeutuvalla vauhdilla. Sekaan vielä aimo annos jääräpäisyyttä ja muutama sopivaan kohtaan osuva sattuma, niin totaalinen katastrofi on valmis.

Tapahtumien keskipisteessä on Liv, joka kirjan alussa on alle kouluikäinen. Siinä vaiheessa perheen tilanne on jo karannut kaikkien asianosaisten käsistä:

”Valkoisessa huoneessa oli pimeää kun isäni tappoi isoäidin. Minä olin siellä. Myös Carl oli siellä, mutta häntä he eivät koskaan huomanneet. Oli jouluaattoaamu ja satoi pikkuisen lunta, mutta kunnon valkeaa joulua ei tuona vuonna tullut.”

Vähitellen Liv kerii auki aikaisempia ja myöhempiä tapahtumia, ja lukijalle alkaa hahmottua, miksi tähän tilanteeseen on jouduttu. Miksi isän oli tapettava isoäiti, miksi Liv oli mukana, kun se tapahtui, miksi isä ei huomannut Carlia, mikä oli valkoinen huone? Kaikki tämä selviää, samoin koko joukko muita asioita, joita lukija ei välttämättä haluaisi tietääkään.

Tärkeää on kuitenkin, että koko ajan Liv tietää, että isä on kiltti ihminen ja että isä ja äiti rakastavat häntä. Liv tietää olevansa kotona turvassa. Uhka tulee ulkopuolelta. Livin kertomuksen lomassa selviää myös, mitä Livin äiti on ajatellut ja tuntenut tapahtumien edetessä, sillä tekstiä rytmittävät äidin kirjeet tyttärelleen.

Perhe elää pienen saaren ulokkeessa, jota kutsutaan Pääksi, koska se näyttää ylhäältä katsoen olevan kapean kaulamaisen kannaksen kautta kiinni saaressa kuin vartaloon kuuluva pää. Saarella on pieni kaupunki tai kylä, jossa ovat kaikki tärkeimmät palvelut. Mantereelle kuljetaan lautalla. Kaikki tuntevat saarella toisensa, ja omituista käyttäytymistä siedetään ja ihmisten halua eristäytyä kunnioitetaan ehkä enemmän kuin muualla.

Livin isä Jens on puuseppä, joka on perinyt pienen yrityksen salamaniskuun kuolleelta isältään. Isän äkillinen menettäminen on sysännyt Jensin pois raiteiltaan, mutta sitä ei ensi alkuun huomaa kukaan. Kun joku lopulta huomaa, onkin jo liian myöhäistä. Ensimmäisiä ja yhä pahenevia merkkejä Jensin omituisuudesta on hänen suhtautumisensa tavaroihin. Mitään ei saa hävittää, ja uutta tavaraa alkaa kertyä Päähän kiihtyvällä, tuhoisalla vauhdilla. Juuri tämä tavararöykkiöiden hypnoottinen karttuminen vangitsi minut tarinan syövereihin. Kukapa ei ainakin tuntisi ihmisiä, joilla on tämä sama piirre, joskin toivottavasti hieman lievempänä? Missä menee normaaliuden ja hulluuden välinen hiuksenhieno raja?

Kaiken säilyttämisen ja kiinni pitämisen pakkomielteisyys ovat keskeisiä avaimia, kun haluaa ratkaista Jensin ja Pihkan arvoituksen. Tarina on kiehtova ja vangitseva monella tapaa. Sen verran uskallan paljastaa lopusta, että tunnelmat ovat apokalyptiset. Riel ei säästele!

Lasiavain on tullut Pihkasta täysin ansaitusti. Huomaan jälleen, että juuri tällaiset erilaisia genrerajoja rohkeasti ylittävät teokset vetoavat eniten lukumakuuni.

Ane Riel: Pihka (Harpiks)
Suom. Katriina Huttunen.
Aula & Co 2017. 248 s.

Arvostelukappale.

Huomaan, että olen viime aikoina lukenut useammankin Aula& Co -kustantamon teoksen. Karita Sainion Me emme elä samassa maailmassa kuin te -dekkarin äärellä olen myös pohdiskellut genrerajoja ja luokittelua sekä todennut, että rohkeus on tuottanut oikein mielenkiintoisen ja vaikuttavan lopputuloksen. Lone Theilsin dekkarit Kohtalokas merimatka ja Runoilijan vaimo ovat olleet molemmat mieleeni, ja erityisen ihastuksissani olin Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjasta, josta en ole kirjoittanut blogiin mutta jonka novelleista kirjoitin Twitteriin #novellitwiitti’n. Pieni mutta sitäkin laadukkaampi kustantamo siis, jonka tuotantoa kannattaa seurailla ja ennen kaikkea lukea.

#dekkaritiistai-sarja:
Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 

Jussi Adler-Olsen: Metsästäjät

Aika tarkalleen vuosi sitten kirjoitin pitkän tekstin tanskalaisesta kirjailijasta Jussi Adler-Olsenista ja hänen dekkarisarjansa Osasto Q:n suomennetusta aloitusosasta Vanki. Jos kirjailija ja sarja kiinnostavat, pääsee tuolta jutustani ainakin eteenpäin linkkien kautta.

Gummerus on julkaissut nyt sarjan toisen osan suomeksi nimellä Metsästäjät (tanskankielinen nimi Fasandræberne kääntynee 'Fasaaninmetsästäjät'). Sarja etenee tyypilliseen dekkarisarjatyyliin, eli rikosjuoni on kirjoissa itsenäinen, mutta henkilöiden elämä kulkee läpi sarjan punaisena lankana. Ensimmäistä osaa ennen päähenkilö rikoskomisario Carl Mørck oli joutunut ryhmineen väijytykseen. Yksi ryhmästä kuoli, toinen haavoittui ja halvaantui, mutta Mørck pääsi vähimmällä pystymättä kuitenkaan auttamaan alaisiaan. Tätä tapausta sivutaan tässä toisessakin osassa sen verran, että on syytä olettaa tapauksen vielä selviävän aikanaan.

Mørck jatkaa miniosastonsa johdossa poliisilaitoksen kellarissa. Osastoa täydennetään sihteeri Rosella, joka osoittautuu nopeasti varsin värikkääksi persoonaksi ja käy ilmi, että hän on ns. siirtohenkilö, siis tapaus, jota ei haluta mihinkään yksikköön hankaluutensa vuoksi. Oikein sopiva täydennys äksyn Mørckin ja omintakeisen wannabe-etsivä Assadin joukkoon.

Mørck kuvittelee voivansa jäädä lepäämään laakereilleen onnistuneen ensimmäisen tapauksensa johdosta. Niin ei kuitenkaan käy, vaan juttu herättää jopa kansainvälistä huomiota ja Mørckin odotetaan jopa esiintyvän norjalaisille turskanp… eikun kollegoilleen. Pelastukseksi koituu kuitenkin uusi selvittämätön rikostapaus menneisyydestä. Niitähän osasto Q on perustettu ratkomaan. Omituista vain on, että kukaan ei tiedä, mistä kansio Mørckin pöydälle tuli. Lisäksi kaksoismurhasta on jo tuomittu mies, joka on vapaaehtoisesti tunnustanut teon.

Kyseessä on siis kaksikymmentä vuotta aiemmin tapahtunut raaka murha kesämökillä. Teini-ikäiset sisarukset on tapettu Trivial Pursuit -pelin äärelle. Veli on tapettu yhdellä iskulla, mutta sisar on potkittu ja hakattu tohjoksi. Johtolankoja ei juuri ole, mutta epäily on kääntynyt kohti sisäoppilaitoksessa opiskellutta jengiä, viittä poikaa ja yhtä tyttöä. Jengiläiset ovat kaikki Tanskan rikkaitten perheitten jälkeläisiä. Köyhin joukosta on myöhemmin tunnustanut teon ja yllättäen rikastunut vankilassa ollessaan osakekaupoilla. Mørckin epäilyt heräävät. Olivatko samat nuoret myös muiden samoihin aikoihin tapahtuneiden pahoinpitelyjen ja katoamisten takana? Mistä todisteet nykyään korkeissa asemissa olevia miehiä vastaan? Joukon ainoa nainen on kadonnut ja asunee nykyään kadulla.

Kuten Vangissa myös Metsästäjissä lukija tietää poliisia enemmän, koska näkökulma siirtyy välillä epäiltyjen puolelle. Jengi on todellakin syyllinen, mutta ketkä ovat enemmän syyllisiä kuin toiset. Miksi yritysjohtajat haluavat kiihkeästi asunnottoman entisen ystävänsä pois päiviltä? Kuka oikeasti on joukon vaarallisin jäsen ja miksi?

Ihan Vangin veroinen jännityspaketti Metsästäjät ei ole, mutta toki viihdyttävä ja laadukas dekkari. Juoni etenee kaikkien menneisyyden kamaluuksien paljastumisesta huolimatta melko verkkaan. Yhteiskuntakritiikki lipsahtaa hivenen liioittelun puolelle. Sisäoppilaitoksen rikkaiden lapsista ei kenestäkään ole tullut hyvää ihmistä, vaikka menestystä on kertynytkin. Adler-Olsenin maailmassa rikkaat eivät osaa rakastaa tai antaa ihmisarvoa muille kuin vertaisilleen. Se ahdistaa. Toisaalta taiten rakennettu kuva snobeista verenhimoisista sadisteista on myös vaikuttava.

Loppuhuipennus kirjassa on jälleen piinaavan jännittävä.

                                               

Osasto Q on saanut joulukuussa viidennen tanskankielisen osan, ja toivon, että sarjan suomentamista jatketaan. Joskus kustantajat tuntuvat luopuvan hyvistä sarjoista kesken kaiken, kuten vaikkapa on tainnut käydä C. J. Sansomin mainiolle Shardlake-sarjalle. Sääli.

Jussi Adler-Olsen: Metsästäjät (Fasandræberne)

Suom. Katriina Huttunen. Gummerus 2013. 451 s.

P.S: Mikä muuten on tylsin ammatti? Sitaatti Metsästäjistä:

Mies oli komea mutta tylsän näköinen samettitakissaan ja täysparrassaan. Hänestä näkyi kauas, että hän oli lukionopettaja.

Tove Alsterdal: Kadonneet

Ruotsista tuntuu tulevan yhä uusia taitavia dekkarikirjailijoita. Uusin, joka vakuutti minut heti esikoisellaan, on vuonna 1960 syntynyt toimittaja, dramaturgi, käsikirjoittaja, oopperalibretisti ja kustannustoimittaja Tove Alsterdal. Koko tämä ammattinimikerimpsu on painettu kirjan kansiliepeeseen, ja se pyyhkiikin osittain mielestä kysymyksen, miten esikoiskirja voi olla niin valmis. Kirjoittaja on kirjoittamisen ja kirjallisuuden pitkänlinjan ammattilainen, joten yllättävää on oikeastaan vain, että aikaa omalle romaanille on löytynyt vasta keski-iässä. Kadonneet eli Kvinnorna på stranden on ilmestynyt vuonna 2009 ja suomennos tänä vuonna. Alsterdalin ansioluettelosta esiin nostetaan sekä kirjan liepeessä että Wikipediassa Liza Marklundin teosten toimittaminen. (Tämä muuten asettaa kanteen nostetun mainoslauseen hieman kyseenalaiseen valoon: ”Huippuluokan kansainvälinen trilleri” – Liza Marklund. Kaveri kehuu kaveriaan!)

Yllätyin Kadonneita lukiessani tarinan kansainvälisyydestä (kannen mainoslauseesta huolimatta). Odotin jotain enemmän ruotsalaista, mutta sainkin tarinan, joka pääosin sijoittuu Pariisiin ja Espanjaan. Laajemmaltikin liikutaan, sillä päähenkilö Ally Cornwall on kotoisin New Yorkista. Tosin tarinan edetessä käy ilmi, että useimpien amerikkalaisten tapaan hänenkin juurensa ovat muualla.

Olen lukenut massoittain rikosromaaneja, mutta en muista aikaisemmin kohdanneeni päähenkilöä, joka on ammatiltaan teatterilavastaja. Ally ei siis ole poliisi, toimittaja tai edes lakimies sen paremmin kuin yksityisetsiväkään. Hän ei myöskään ryhdy selvittelemään rikosta, vaan hänet ajaa liikkeelle toimittaja-aviomiehen katoaminen. Kunnianhimoinen Patrick on lähtenyt freelance-keikalle Eurooppaan tähtäimessään orjakauppaa käsittelevä reportaasi. Ally alkaa huolestua, kun Patrickin puhelimeen ei enää saa yhteyttä eikä lehdessäkään ole hänestä kuultu. Sitten Ally saa Patrickilta ajatuksia herättävän postipaketin.

Kirja alkaa kohtauksella, jossa nimetön henkilö nousee salaa maihin Tarifan satamassa Espanjassa. Samaan aikaan rannalla heräilee ruotsalaistyttö. Koettaessaan selvittää päätään meren tyrskyissä hän kauhukseen törmää rantakallioihin juuttuneeseen mustan miehen ruumiiseen. Poliisi päättelee, että jokin Afrikasta laittomia siirtolaisia kuljettanut alus on jälleen haaksirikkoutunut. Pian rannalta löytyy lisää onnettomien tuntemattomien ruumiita, jotka aikanaan päätyvät nimettöminä hautausmaan syrjäiseen kolkkaan.

Näistä täysin irrallisilta vaikuttavista juonisäikeistä muodostuu Alsterdalin käsissä koukuttavan jännittävä tarina. Ally ei ole mikään varsinainen supermimmi, mutta sisukkaasti hän on päättänyt löytää Patrickin keinolla millä hyvänsä. Mitkään uhkailut ja pelottelut eivät häntä lannista. Henkilökuvauksessa Alsterdal on taitava, sillä vähitellen huomaa jopa kiintyneensä tähän selviytyjään, josta lopussa kuoriutuu vielä melkoinen kostonenkeli. Myös poissa oleva Patrick alkaa tuntua tutulta ja kiinnostavalta, oikealta ihmiseltä. Osasyynsä on varmaankin sillä, miten Alsterdal taustoittaa henkilöitään vähitellen, kuin huomaamatta. Palasia kootessaan lukija pääsee henkilöitten iholle.

Teemana on siis kansainvälinen ihmiskauppa, joka rehottaa sivistyksen ytimessä, länsimaisen hyvinvoinnin keskellä. Laittomassa maahanmuutossa, vai miksi ilmiötä oikein voisi nimittää, liikkuvat todella suuret rahat. Siellä missä suuret voitot irtoavat vähäisellä riskillä liikkuvat myös rikolliset, eivätkä mitkään kevyen sarjan pyssynheiluttajat, vaan todella vaaralliset kansainväliset rikollisliigat, joille ihmishenki ei ole minkään arvoinen, paitsi kauppatavarana. Todella suuriin rahoihin käsiksi päässeille ei tunnu riittävän mikään.

Alsterdal kirjoittaa näistä ilmiöistä taitavasti, niin että lukija saa itsekin tehdä omia päätelmiään oikeasta ja väärästä sekä nykymaailman arvovääristymistä. Kirjailija ei siis saarnaa, vaan yhteiskunnallisuus on mukana tarinassa sen elimellisenä osana. Euroopassa hän tuntuu liikkuvan kuin kotonaan. Hieman enemmän Alsterdal kyllä voisi luottaa lukijansa yleissivistykseen, sillä muutamat kirjallisuusviittaukset on selitetty varsin alleviivaavasti, kuten nyt vaikka Tšehovin Kolmen sisaren sisältö.

Rakenteen sommittelusta paistaa läpi Alsterdalin kokemus käsikirjoittajana ja dramatisoijana. On helppo mielessään kuvitella kirjan pohjalta tehty piinaavan jännittävä elokuva. Kuulemma oikeudet onkin jo myyty Yhdysvaltoihin.

Tove Alsterdal
Kuva Annika Marklund

Tove Alsterdal vakuutti minut siis tällä esikoisellaan varsin nopeasti. Lisää laatua näyttäisi olevan luvassa, sillä kirjailijan toinen dekkari I tystnaden begravt (Haudattu hiljaisuudessa voisi kai olla nimi suomeksi) on ehdolla Svenska Deckarakademin parhaaksi ruotsalaiseksi dekkariksi tänä vuonna. Begravet i stilheten vaikuttaa esittelytekstin perusteella vielä Kadonneitakin kiinnostavammalta. Siinäkin ensin irrallisilta vaikuttavat tapahtumat kietoutuvat yhteen. Keskeinen tapahtumapaikka on Tornionjokilaaksossa sijaitseva Rauhalan kylä. Kirjailijan äiti muuten on kotoisin näiltä meänkielisiltä seuduilta. Toivottavasti tämä saadaan pian myös suomeksi.

Tove Alsterdal: Kadonneet (Kvinnorna på stranden)

Suom. Katriina Huttunen. Gummerus 2012. 354 s.

Loppuun avartava blogi- ja lehtiarviokierros. 

Annika K. Rakkaudesta kirjoihin -blogista antaa tulla melkoista tylytystä: "Teoksesta puuttui varsinainen imu, syvyys, henki. Ally oli henkilönä epämiellyttävän tunteeton, vaikka kyseessä oli hyvänen aika hänen oma miehensä." Annika K. siis oli aivan vastakkaista mieltä esimerkiksi Allysta! Hauskaa ja mielenkiintoista, miten eri tavoin kirjan voi kokea. 

Tuuliakaan ei täysin syttynyt: "Luonnehtisin kirjaa ”perusdekkariksi”, joka tarjoaa hyvää ajanvietettä ja jännitystä, mutta jää vähän vaillinaiseksi etäisten henkilöiden ja paikoittain ontuvan juonen vuoksi. " 

Henna Hemulin kirjahyllyssä kaipaili monen muun tavoin kirjan muiden naisten ääntä enemmän: ”Teresen ja etenkin Maryn elämästä olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän. Nyt he jäävät vähän etäisiksi Allyn vallatessa koko tilan. Ally on kylläkin aika huikea tyyppi, hänellä on päättäväisyyttä ja rohkeutta enemmän kuin monilla muilla sankarittarilla yhteensä.”  Minä tykästyin Allyyn niin, etten kauheasti kaipaillut ainakaan pikkuisen bimbon Teresen näkökulmaa enempää. Jos taas keskiössä olisi ollutkin Mary, koko kirja todennäköisesti olisi ollut jotain muuta genreä kuin dekkari tai trilleri (näiden välinen raja on minusta hyvin häilyvä).

Ruumiin kulttuurin (3/2012) Kirjakäräjillä Kadonneet arvioi Tiina Torppa. "Alsterdalin loihtimat ihmisten kohtaamiset esimerkiksi byrokraattisella poliisiasemalla ja jopa puhelinkeskusteluissa ovat absurdeja kuin elämä itse." Hieman kryptistä, mutta kai tämä on kehu eikä moite?

P.S. Useat em. bloggaajat kiinnittävät ihan syystä huomiota harhaanjohtavaan takakansitekstiin. Olen koettanut vältellä takakansia, joissa usein paljastetaan ihan liikaa juonesta. Tässä tapauksessa takakansi johtaa harhaan, kun väitetään kirjan kertovan kolmen naisen tarinan: "Kadonneet kertoo tarinan kolmesta naisesta, joiden elämä järkkyy raa'asti." Terese ja Mary ovat sivuhenkilöitä, joiden tarinoita vain raapaistaan. Ally on päähenkilö. 

Jussi Adler-Olsen: Vanki

Pohjoismaisten dekkaristien kärkinimiin on vastedes laskettava myös tanskalainen Jussi Adler-Olsen. Miehellä on takanaan monipolvinen ja sekalainen ura eri aloilta. Wikipedian mukaan Adler-Olsen on opiskellut lääketiedettä, sosiologiaa ja elokuvan tekoa. Takana on mm. kustannusalan töitä ja sarjakuvabibliografiaa sekä kaksi tietoteosta Groucho Marxista 1980-luvulla. Taitoja on myös musiikin puolelta, ja Adler-Olsen on toiminut kitaristina ja tehnyt sävellyksiäkin.

Kaunokirjallinen ura alkoi 1997 teoksella Alfabethusen eli suomeksi Aakkostalo, joka sijoittuu toisen maailmansodanaikaiseen Saksaan. Kaksi erikoistehtävää suorittamassa ollutta brittilentäjää ammutaan alas Saksan yllä ja suljetaan mielisairaalaan. Kriitikko Keijo Kettunen luonnehtii sitä lyhyesti karkeaksi ja epätasaiseksi Helsingin Sanomien arvostelussa, joka varsinaisesti käsittelee Adler-Olsenin toista teosta …ja hän kiitti jumalia.

… ja hän kiitti jumalia (tanskaksi … og hon takkede guderna, myöhemmin nimi on jostain syystä muutettu ja alkuaan se on ollut Firmaknuseren) ilmestyi Suomessa vuonna 2004. Tätä teosta Kettunen kuvailee ylipitkäksi, verkkaisesti eteneväksi vyöryvän lukuromaanin henkeä tavoittelevaksi kirjaksi, jossa on turhan tunteikkaita ihmissuhdedraamoja ja pseudofilosofointia. Ei siis kovin mairittelevaa.

Ainakin tanskaksi on ilmestynyt vielä trilleri Washington dekretet, ennen kuin Adler-Olsen aloitti nk. Osasto Q -sarjan. Nyt lukemani Vanki on sarjan aloitusosa, joka on ilmestynyt Tanskassa vuonna 2007 nimellä Kvinden i buret. Nimi siis kääntyisi suoraan suomeksi Nainen häkissä.

Vanki on peruskuvioltaan perinteinen poliisiromaani. Päähenkilö on Kööpenhaminan pääpoliisilaitoksen rikospoliisin apulaiskomisario Carl Mørck. Mies on tutunoloinen hahmo poliisiromaanien ystäville; työssään taitava mutta muuten monella tapaa estynyt ja rajoittunut. Romaanin alussa Mørck siivotaan kierosti pois tieltä, koska hänen ärtynyt olemuksensa saa koko osaston tutkijoiden työhyvinvoinnin laskemaan alla arvostelun. Mørck ei tavallisestikaan taida olla mikään herkullinen työtoveri, mutta nyt tilanne on kestämätön. Syynä on pari kuukautta aikaisemmin tapahtunut katastrofi, jossa Mørckin tutkintaryhmää on ammuttu rikospaikalla. Yksi hänen alaisistaan on kuollut tapauksessa ja toinen halvaantunut kaulasta alaspäin loppuelämäkseen. Mørckiä osui ohimoon, mutta hän pysyi tajuissaan koko välikohtauksen ajan. Nyt hän kärvistelee syyllisyyden kourissa. Miksi hän ei vetänyt asettaan esiin vaan makasi toverinsa alla ja teeskenteli kuollutta?

Kun Mørck on ehtinyt työskennellä viikon sairauslomansa jälkeen, hänet ”ylennetään” uuden erikoisosaston, Osasto Q:n päälliköksi. Toimitilat ovat laitoksen kellarissa, ja mies on itse osaston ainoa työntekijä. Toimenkuvana on penkoa koko Tanskan alueen selvittämättä jääneitä rikoksia. Mørck vaatii itselleen assistenttia, ja toive täytetään palkkaamalla tehtävään Assad, syyrialainen poliittinen pakolainen, joka tuo omaan toimistokopperoonsa paitsi rukousmaton myös joukon valokuvia koko suvustaan. Mørck aloittaa rennosti ratkomalla päivät sudokua, jos ei satu nukuttamaan. Assad sen sijaan vaikuttaa sietämättömän tehokkaalta. Kun yläkerroksista alkaa lopulta valua paperinivaskoja Mørckin pöydälle, saa Assad hänen mielenkiintonsa kohdistettua kauniin ja menestyneen poliitikko Merete Lynggaardin katoamistapaukseen.

Merete Lynggaard on kadonnut jäljettömiin laivalta, jolla hän on ollut matkalla Berliiniin aivovammaisen veljensä kanssa. Tapahtumasta on jo ehtinyt kulua viisi vuotta. Vahvin teoria on, että Merete on vahingossa pudonnut yli laidan ja kadonnut iäksi hyiseen Itämereen. Tai sitten vammainen, puhekyvytön Uffe on tyrkännyt hänet. Itsemurhamahdollisuuttakin on tutkittu, mutta sitä on pidetty epätodennäköisimpänä vaihtoehtona.

Lukija tietää koko ajan enemmän kuin Carl ja Assad. Jo prologina on kohtaus, jossa nimetön henkilö havahtuu pimeästä ja tyhjästä tilasta. Ulospääsyä ei ole. Sen jälkeen aletaan seurata vuoron perään nykyhetkessä ei vuoden 2007 keväällä haparoivia poliiseja ja vankia, joka on ollut suljettuna häkkiinsä vuodesta 2002. Vanki on siis Merete. Mutta kuka hänet on vanginnut ja miksi? Saavatko Carl ja Assad arvoituksen ratkaistua ajoissa? Aika nimittäin käy vähiin, ja loppuratkaisu on suorastaan piinaavan jännittävä.

Tavalliseen tapaan Mørck huomaa assistenttinsa kanssa varsin pian, että alkuperäinen tutkinta on tehty karmaisevan hutiloiden. Jäljet ovat kuitenkin jo varsin kylmät, mutta ahkera työ ja terävä ajattelu tuottavat vähitellen tulosta. Tosin epäonneakin on matkassa. Poliiseja viivyttää esimerkiksi virus, jonka valtionhallinnossa työskentelevä kuntauudistukseen suivaantunut ohjelmoija on tartuttanut kaikkiin keskeisiin rekistereihin, kuten väestörekisteriin. Muutenkin Tanskan yhteiskunnan ongelmat vaikuttavat tässä kirjassa pelottavan tutuilta. Poliisia myllerretään toistuvilla organisaatiouudistuksilla samaan aikaan, kun määrärahoista on jatkuva pula. Yksiköitä siirrellään paikasta toiseen ilman näkyvää mieltä. Hallitus pysyy vallassa, kunhan tupakka ja alkoholi pysyvät kohtuuhintaisina.

Löysin nettiä pikkuisen selailemalla mielenkiintoisen haastattelun, joka Adler-Olsenista on tehty juuri tämän teoksen ilmestyttyä. Siinä kirjailija kertoo monista tärkeistä ajatuksistaan kirjan kirjoittamisesta. Adler-Olsenin isä työskenteli mielisairaaloissa ja hoitokodeissa, kun Jussi oli pieni. Niinpä hän vietti osan onnellisesta lapsuudestaan varsin erikoisissa oloissa.

Well, before the psychoactive drugs came to Denmark, I lived in a mental-hospital where two of the doctors scared me more than the troubled patients. In my father’s opinion, they treated the patients unnecessarily harsh. Those two men in white were absolute powers in my world. They were the ones with the injection-needles, the rubber things in their pockets and the strong eye-glasses. One of them always started a meal by drinking two raw eggs from a glass - THAT scared me, not the patients, and since then I have been looking upon authorities with an absolute power to rule over the lives of others with certain disgust. So yes: there is some reflection to the hospitals of my childhood in Egely.

Egely on vammaisten hoitokoti, jossa Uffe Lynggaardia hoidetaan Mereten katoamisen jälkeen. Carl Mørck vierailee hoitokodissa kahdesti, ja saa aikaan melkoista kaaosta jälkimmäisellä käynnillään. Paikkaa ei mielestäni kuvailla kovinkaan tarkasti. Väkivallan kuvailusta kirjoissaan Adler-Olsen sanoo seuraavaa:

It is true that there are not many descriptions of violence in my novels, and yet it IS there, only not in a detailed form. I have a couple of dogmas in writing, and one of them is that the reader must have the opportunity to create their own images from my not so detailed descriptions. I call it the ‘missing voice’ in the story. If I continually try to challenge the imagination of the readers, especially their individual psychological experiences, I’m quite positive that we end up with not only a good read but also a better understanding of the life and individuals around us. And THAT’S powerful.  

Olen samaa mieltä. Vangissa on yllättävänkin vähän suoran väkivallan kuvausta, vaikka hyvin raakaa väkivaltaa käytetäänkin. Pahinta on väkivalta, jota tehdään häkkiin suljetulle Meretelle. Se ei ole niinkään fyysistä, vaikka sitäkin on, vaan henkistä. Adler-Olsen on onnistunut siepatun mielenliikkeiden ja ahdistuksen kuvauksessa loistavasti.

Merete takertuu hyviin muistoihinsa pysyäkseen järjissään. Hän muistelee näkemiään elokuvia ja lukemiaan kirjoja:

Hän oli maannut lattialla ja muistellut lukemiaan kirjoja. Hän ajatteli niitä usein välttyäkseen pohtimasta elämää, joka hänellä olisi voinut olla, jos hän vain olisi valinnut toisin. Kun hän ajatteli kirjoja, hän pääsi hetkeksi toiseen maailmaan. Pelkkä paperin kuivuuden ja karheuden tunne ja höyrystyneen selluloosan ja painomusteen tuoksu saattoivat sytyttää hänessä kaipuun palon. Hän oli ajatellut kuvitteellista kirjastoaan tuhansia kertoja ja valinnut kaikista maailman kirjoista sen ainoan, jonka voisi varmasti palauttaa mieleensä sepittämättä sille jatkoa. Ei sitä, jonka hän toivoi muistavansa, eikä sitä, joka oli tehnyt häneen suurimman vaikutuksen. Hän valitsi sen ainoan sykähdyttävän kirjan, joka oli säilynyt koskemattomana hänen kidutetussa muistissaan. Hänen äitinsä oli lukenut sitä hänelle, ja hän itse oli lukenut sitä Uffelle. Nyt hän istui pimeässä ja ponnisteli lukeakseen sitä itselleen. Pieni filosofinen karhu nimeltä Puh oli hänen ainoa toivonsa, hänen turvansa mielipuolisuutta vastaan, nalle ja kaikki Puolen hehtaarin metsän eläimet.

Vanki on siis Osasto Q:n aloitusosa. Tanskaksi sarjasta on ilmestynyt jo neljä osaa, Fasandebrærne (2008), Flaskepost fra P. (2009) ja Journal 64 (2010). Näiden suomennoksia siis jään odottelemaan. Odotellessa voi vierailla Jussi Adler-Olsenin kotisivuilla.

Jussi Adler-Olsen: Vanki (Kvinden i buret)

Suom. Katriina Huttunen. Gummerus 2012. 424 s.

Pia Juul: Hallandin murha

”Television rikossarjat olivat havainnollisia ja paljon todellisempia kuin oma elämäni, siinä kaikki vaikutti koko ajan epätodelliselta ja sekavalta.”

Näin pohdiskelee tanskalaisen Pia Juulin kirjan Hallandin murha päähenkilö Bess joitakin päiviä sen jälkeen, kun hänen avomiehensä Halland on murhattu. Ajatus kuvaa mielestäni hyvin kirjan ideaa, jota kirjailija itse kuvailee tämän päivän Helsingin Sanomien haastattelussa (joka samalla esittelee ja arvioi myös kirjaa, toimittajana Noora Mattila). Hän kertoo usein dekkareita lukiessaan jääneensä ihmettelemään, mitä tapahtuu uhrin omaisille. Nyt hän kertoo sen meille, tai oikeastaan Bess kertoo. Bess on minäkertoja, joka jossakin välissä kommentoi omaa kertojanrooliaan:

”On eräs asia jota en ole kertonut.

Totta kai on paljonkin mitä en ole kertonut, miten olisin ehtinytkään. On kuitenkin asia jota en ole kertonut, ja olen varmaankin jättänyt sen kertomatta tahallani, siinä on eroa. Tai ehkä ei sittenkään. Sen mitä en tiedä jättäneeni kertomatta jätän ehkä kertomatta tahallani. Mietin myös että eikö ole liian helppoa vain väittää että päässäni oli kaksi rataa. Eikö kaikilla ole? Eivätkö kaikki muistele ihmetellen tekemisiään ja tekemättä jättämisiään?”

Romaani siis alkaa jotakuinkin siitä, kun Bess herää johonkin. Myöhemmin selviää, että herättäjä on ollut laukauksen ääni. Halland on aamulla lähtenyt asunnosta paitasillaan torille, joka on asunnon edessä. Sinne hänet on ammuttu. Kukaan ei ole nähnyt ampujaa.

Ruumiin ympärille alkaa kerääntyä ihmisiä, ja Besskin rientää paikalle. Hän ei voi uskoa tapahtunutta todeksi. Juul kuvaa mielestäni hyvin onnistuneesti shokkitilassa olevaa ihmistä, joka jollakin tavalla joutuu itsensä ulkopuolelle ja käyttäytyy omastakin mielestään omituisesti. Järkytystä lisää se, että heti palattuaan taloonsa Bess saa puhelimitse tiedon isoisänsä tekevän kuolemaa Englannissa.

Poliisit käyvät kyselemässä Hallandista ja hänen asioistaan. Lukija saa tietoa hyvin vähän kerrallaan. Bess kaipaa alituiseen tytärtään Abbya. Käy ilmi, että Bess on kymmenen vuotta aiemmin jättänyt miehensä ja 14-vuotiaan tyttärensä ja mennyt yhteen Hallandin kanssa. Ero on ollut riitaisa ja katkera, eikä Abby ole saanut eikä halunnut tavata äitiään. Bess on katunut ja potenut syyllisyyttä koko ajan. Hän odottaa jatkuvasti, että Abby palaisi hänen luokseen.

Päivät kuluvat, eikä poliisi saa selville oikeastaan mitään. Bess alkaa kuitenkin huomata, että hän ei ole tiennyt Hallandista ja tämän elämästä kovinkaan paljon, vaikka on toisin luullut. Bess on ammatiltaan kirjailija, joka kirjoittaa novelleja, kokoelman vuodessa. Häntä pidetään jollakin tapaa originellina, ja Hallandin kuolema saa hänet käyttäytymään erittäin omalaatuisesti. Hallandin sukulaistytön hän melkein heittää ulos asunnostaan. Hän ei halua järjestää hautajaisia. Sen sijaan hän lähtee hautajaispäivän iltana tanssipaikalle ja juo itsensä humalaan.

Lehtihaastattelussa sanotaan, että Juul häpeillen kertoo lukevansa dekkareita, vaikka monet niistä on kirjoitettu huonolla kielellä. Hieman harmittaa tämä lausahdus, sillä eikö sama päde kaikkeen kirjallisuuteen. Dekkarigenren Juul selvästikin tuntee, sillä on helppo kuvitella esimerkiksi poliisin työskentely Bessin tarinan taustalla. Bessiä ei kuitenkaan kauheasti askarruta, kuka murhasi Hallandin ja miksi. Hän ei myöskään osaa pelätä omasta puolestaan kuin ajoittain. Murhaa seuraavana aamuna hän istuu vuonon rannalla laiturinnokassa lukemassa ja tuntee olevansa maalitaulu. Johtolankoja ja mysteerejä kuitenkin tarinassa on. Kuka on lääkärin luona asuva outo mies? Mihin ovat kadonneet Hallandin tietokone ja puhelin? Mihin Halland on tarvinnut taskustaan löytynyttä avainnippua? Mihin naapurissa asuva lääkäri katosi? Lopussa on ratkaisukin, jonka lukija tosin joutuu osin itse rakentamaan annetuista palasista.

Kaikesta huolimatta Hallandin murha ei ole dekkari vaan ennen kaikkea hieno romaani. Ei ihme, että se on saanut Tanskan tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon. Pidän erityisesti Juulin niukasta ilmaisusta. Hän ei turhia maalaile, mutta silti tapahtumat piirtyvät kirkkaina esiin. Kieli on jollakin tavalla paljasta. ”Kun he olivat lähteneet, menin olohuoneen lattialle makaamaan. Missään muualla en voinut olla, kaikki huonekalut olivat vääriä. Makasin lattialla, odotin, olin tyhjä, en uskaltanut ajatella mutta ajatukset laukkasivat, sitten tuli taas hiljaista, tyhjää, minua kuvotti ja väsytti, mutta tuijotin vain eteeni.”

Pidin myös kirjan ilmavasta taitosta ja rakenteesta. Useimmat luvut ovat lyhyitä kohtauksia, elokuvamaisia, kuten Mattilakin Hesarissa toteaa. Taskisen Täydellisen paistin täyteen ahdettu muoto oli raskas, mutta tätä oli aiheesta huolimatta kevyt ja helppo lukea. Kirja myös vangitsi, oli pakko jatkaa aina seuraavaan lukuun. Jokainen luku alkaa sopivalla kirjallisuussitaatilla. Olen aina ihmetellyt, miten kummassa tämä temppu oikein tehdään. Miten voi löytää sopivia lauseita ties mistä kirjoista omiin teksteihinsä? Muutaman kyllä, mutta koko kirjan kaikkiin lukuihin?

Loppuun vielä Bessin pohdintoja suhteestaan lukemiseen ja kirjoittamiseen:

”Ja minä kun rakastin lukemista. Olin aina hakenut lohtua lukemisesta, olipa kyseessä vain pullon etiketti, minun oli pakko lukea, häiritä ajatusta, ei istua toimettomana junassa tai syödessäni tai silloin kun pidin taukoa jostakin. Nukkumaan mennessä luin viimeiseen sekuntiin saakka. --- Minähän olin kirjailija, ja Halland oli aina sanonut että kirjailijat olivat niin etuoikeutettuja. Mitä typerämmin ja poikkeavammin he käyttäytyivät, sitä iloisemmaksi heidän ympäristönsä tuli. Ihmisten ennakkoluulot kirjailijoita kohtaan vain vahvistuisivat entisestään, ja sitäkös he paheksuivat. Halland oli opettanut minulle että ulkona istuskelu herätti pahennusta, ei niin että hän olisi itse ajatellut niin, hän vain tiesi mitä muut ajattelivat.”

Pia Juul: Hallandin murha

Suom. Katriina Huttunen. Atena 2011. 205 s.

Kurkkaa myös, mitä Leena Lumi kirjoittaa Hallandin murhasta.

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

”Per Pettersonin Kirottu ajan katoava virta on viipyilevä, ärsyttävä, mieleen jäävä, mysteerinen, kaunis ja runollinen kirja.”

Näin upeasti Ilse kuvailee tätä vuonna 2009 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittajaa Juuri tällaista -blogissaan. Sattuvasti sanottu, eikä siihen ole oikein paljon lisättävää. Pari sanaa kuitenkin kirjoittelen kirjasta minäkin.

Jokin aika sitten Pienen mökin emäntä kirjoitti Sinisen linnan kirjastossa Tammen keltaisesta ja Otavan sinisestä käännöskirjallisuussarjasta. Suosittua norjalaista Pettersonia julkaisee sarjassaan Otava, ja tämä on toinen suomennos. Edellinen on viime vuonna julkaistu hieno Hevosvarkaat, josta monet bloggaajatkin ovat pitäneet. Siinä nykyhetkessä elävä norjalaismies palaa lapsuutensa maisemiin maaseudulle ja tapaa naapurinsa, erakoituneen miehen, joka osoittautuu erään tärkeän lapsuudenkesän aikaiseksi ystäväksi. Petterson on julkaissut novelleja ja romaaneja 1980-luvun lopulta alkaen.

Hevosvarkaita hehkutettiin sen verran, että hankin kirjan viime vuonna tuoreeltaan itselleni, eikä harmittanut. Jos aikaa riittäisi, se olisi uudelleenluettava kirja jos mikä. Kirottu ajan katoava virta -teos tuli napattua kirjaston uutuushyllystä, ja jouduin sen lukemaan hieman turhan nopsaan, koska sitä jo jonotetaan. Mainittakoon taas tässä, mikä etu on maalla asumisesta: ei tarvitse juurikaan jonottaa kirjaston kirjoja, uusimpiakaan.

Hätäinen lukeminen hieman pilasi tunnelmaa, sillä kirjan tarina on kovin hidas ja viipyilevä, kuten Ilsekin määritteli. Päähenkilö pohdiskelee paljon ajan kulumista, virtaamista ja katoamista. Mitä ihminen muistaa ja mitä unohtaa? Onko ihminen vielä sama vuosikymmenten mentyä? Muutos ja pysyvyys käyvät monenlaista dialogia.

                      Häipyvä uni, silti läheinen vielä –

                      kirottu ajan katoava virta!

                      Kotiseutuni kolmenkymmenen kahden vuoden takaa!

Kirja on saanut nimensä tästä Maon runosta, jota kertoja siteeraa kirjan alkupuolella. Mao liittyy myös tarinaan. Kertoja on Arvid-niminen mies, joka romaanissa muistelee mennyttä. Aikatasoja on useita. Ensinnäkin on nykyhetki, jossa kertoja kirjoittaa tätä tarinaa ja katsoo taaksepäin itseään. Tärkein aikataso on vuoden 1989 loppu. Maailmanhistoriassa tapahtuu mullistuksia, kun Berliinin muuri murtuu ja Gorbatšov johtaa Neuvostoliiton uudistumispolitiikkaa. Nämä asiat ovat kuitenkin taustalla. Arvidin elämässä tapahtuu suurempia muutoksia. Seitsemäntoista vuoden mittainen avioliitto on päättymässä, kun Arvid kuulee äitinsä sairastuneen vatsasyöpään. Äiti on tiedon saatuaan matkustanut kotiseudulleen Tanskaan kesämökille, ja Arvid päättää seurata häntä sinne.

Toinen tärkeä vuosi on 1983, jolloin yksi Arvidin veljistä kuolee. Arvid on aina ollut erilainen kuin kolme veljeään, niin ulkonäkönsä suhteen kuin muutenkin. Hän muistuttaa eniten perheen isää ja on ehkä siksi pojista se, jota äidin tuntuu olevan vaikeinta rakastaa. Kolmas aikataso sijoittuu 1970-luvulle, jolloin Arvid on liittynyt kovan linjan kommunisteihin, keskeyttänyt opintonsa ja liittynyt konkreettisesti työväenluokkaan. Tämä ratkaisu katkaisi hetkeksi äidin ja pojan välit kokonaan, eivätkä ne ole korjautuneet vuoteen 1989 mennessäkään täysin. Äidin kuoleman lähestyessä Arvid haluaisi korjata kaiken, mutta keinojen löytyminen tuntuu hankalalta. Työläisuransa alussa Arvid myös tutustuu tyttöön, josta myöhemmin tuli hänen vaimonsa.

Pinnan alla on siis paljonkin tapahtumia, mutta silti romaanissa on hyvin pysähtynyt tunnelma. Osin se johtuu Pettersonin tavasta kuvata asioita yksityiskohtaisesti ja toistellenkin.  Arvoituksellisuus syntyy Pettersonin ratkaisusta jättää tarinaan melkoisia aukkoja, jotka jäävät kutkuttelemaan mieleen. Lisäksi Arvid on äidin perään lähtiessään melko sekavassa mielentilassa. Lähenevä ero on masentanut hänet jo valmiiksi, ja äidin sairastuminen suistaa hänet melkein kokonaan raiteiltaan. Marraskuinen maisema luo oman synkän sävynsä tunnelmaan.

Tuuli tunkeutui luihin ja ytimiin kun istuin terassin reunalla, ja käsiäni alkoi paleltaa. Puut olivat nyt paljaita ympärillämme, hasselpähkinä ja tammi ja koivu olivat paljaita, ja paju ja leppä, ja tuntemattoman ikäiset luumupuut, ja monet muutkin lajit, kaikista oli lähtenyt lehdet. Tuuli kävi Skagenista ja jäisestä Norjan maasta, harmaakiven ja kuusenhavujen maasta jossa isäni oli menossa metsään tuttuja polkuja pitkin, kun ei tiennyt mitä muutakaan olisi tehnyt.

Kirjassa luetaan paljon. Arvidin äiti lukee Günter Grassin romaaneja saksaksi, ja hän suosittelee pojalleen Erich Maria Remarquen teoksia. Arvid lukee Hemingwayta ja Faulkneria, ja löytyypä mökkinaapurin kirjahyllystäkin tuttuja teoksia. Tyttöystävälleen hän kertoo Viktor Hugon Kurjien tarinaa, kun he lojuvat peiton alla. Arvidin äitiä kehutaan syntymäpäiväpuheessa siitä, kuinka tämän lukeneisuus on pelastanut monia keskusteluja arkipäiväisyydeltä. Arvidin vanhemmat ovat kuitenkin tehdastyöläisiä.

Ehdottomasti tämä kirja kannattaa lukea, mutta ilman kiirettä, nautiskellen.

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta (Jeg forbanner tidens elv)

Suomentanut Katriina Huttunen. Otava 2011, alkukielellä 2008. 223 s.

Sisko ja sen narkkariveli

Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna (Håpas du trifs bra i fengelset)

Suom. Katriina Huttunen. Schildts. 349 s.

Kirjan kansiliepeessä kustantaja esittelee kirjailijaa lyhyesti. Alakoski on syntynyt vuonna 1962 Vaasassa ja muuttanut viisivuotiaana Ruotsiin. Koulutukseltaan hän on sosionomi ja naistutkija. Tämä kaikki on vahvasti läsnä myös hänen toisessa romaanissaan Hyvää vangkilaa toivoo Jenna.  Esikoisromaani Sikalat herätti keskustelua myös Suomessa ilmestyttyään pari vuotta sitten. Se on vielä lukematta, mutta tämä ensikosketus Alakoskeen oli niin vahva, että eiköhän sekin vielä pidä lukea. Ruotsissa kirja on ollut hyvin suosittu, mutta Suomessa on taidettu tätä kakkosta lukea vähemmän. Blogeissa kirjaa on kuitenkin käsitelty, mutta varoin lukemasta niitä ennen omaa tekstiäni.

Alakoski sörkkii arkoja asioita. Kirjan kertoja on nelikymppinen Anni Nieminen, suomalaissiirtolaistaustainen ruotsalainen. Kirja alkaa malmölaisesta hoitolaitoksesta, johon Anni on tullut viikoksi narkomaanien lähiomaisten hoitojaksolle. Sami-veljen hoito on jatkunut pitkään, mutta nyt lopultakin alkaa jonkinlaisia tuloksia näkyä ja kuiville pääsy saattaa olla totta. Ohjelmaan kuuluu kuitenkin lähiomaisten tuskan purkua ja varsinaisen hoidettavan ja omaisen välien selvittelyä. Jakso on Annille hyvin rankka, ja se kirvoittaa hänestä esiin pitkän rivin muistoja, joita romaanissa sitten aletaan purkaa. Rakenne on siis melko tavanomainen: aloitetaan lopusta, palataan alkuun ja lopussa katsotaan vielä hetki eteenpäin. Alakoski ei kuitenkaan kerro Annin ja Samin tarinaa kokonaan. Aukkoja jää melkoisesti, ja kronologiakin on viitteellinen. Näkökulma on vain Annin. Sami katoaa välillä pitkiksi jaksoiksi Annin elämästä, eikä Samin vaiheista kerrota lukijallekaan enempää kuin mitä Anni tietää tai tiedonmuruistaan päättelee.

Annin ja Samin vanhemmat ovat olleet ruotsinsuomalaisia alkoholisteja. Kumpikin on kirjan nykyhetkessä jo kuollut. Äiti on tehnyt itsemurhan, ja isä on kuollut yksin kotonaan pitkällisen juopottelun seurauksena. Elimistö ei vain enää kestänyt. Itsemurha on ruotsalaisessakin yhteiskunnassa tabu, eikä Anni voi puhua äitinsä kuolemasta oikein kenellekään. Hän kuitenkin muistelee äidin yrittäneen itsemurhaa useasti, jo silloin, kun Sami ja Anni olivat lapsia. Anni on pelastanut äitinsä useammankin kerran, niin että sairaalassa he alkavat olla jo tuttuja. Isä on viinapäissään ollut myös väkivaltainen ja hakannut ainakin äitiä pahasti.

Sami on jo pienestä joutunut koulussa tarkkailuluokalle, koska hänellä on kaikki tarvittavat oireet eli käytösongelmat: aggressio, puutteellinen keskittymiskyky, hidas työskentelytahti, huolimattomuus, luku- ja kirjoitusvaikeudet, motivaatiovaikeudet. Kuitenkin opettajatkin sanoivat, että Sami oikeastaan oli hyvin älykäs. Anni olisi halunnut samalle luokalle isoveljensä kanssa, mutta ei päässyt, koska oli kiltti. Ainakin vielä alakoulussa. Sisarukset kulkevat muutenkin aivan eri teitä. Sami joutuu jo hyvin nuorena kaikenlaisiin hankaluuksiin ja ajautuu nopeasti huumepiireihin. Annillakaan ei ole yläasteiässä helppoa, ja koulu menee yhä huonommin. Kuitenkin hän pitää itsensä kaidalla tiellä ja oikeastaan ajautuu opiskelemaan ja työhön sosiaalipuolelle. Molemmat kuitenkin kärsivät lapsuuden traumoista, kumpikin tavallaan. Sami on riippuvainen huumeista, Anni on läheisriippuvainen.

Aikuisena Anni alkaa nähdä, mistä ongelmat ovat johtuneet. Vanhemmat ovat sodanjälkeistä sukupolvea, jonka omat vanhemmat ovat kokeneet sodan kauhut ja puutteen. Suomalaisia muutti Ruotsiin työn ja paremman elämän toivossa satojatuhansia 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Ruotsi kohteli heitä toisen luokan kansalaisina. Osa selviytyi sitkeydellä ja sisulla, mutta moni myös syrjäytyi ja traumatisoitui. Viina oli ainoa lohtu, kuten Annin vanhemmillakin. Sotien pitkä varjo ulottuu Samiin ja Anniin asti. Alakoski sanoo Annin suulla jossakin kohtaa myös, että Suomi menetti siirtolaisuutena Ruotsille parhaan työvoimansa 70-luvun taitteessa. Itsestäänselvyys, kun joku sen sanoo ääneen, mutta en ole tullut koskaan ajatelleeksi asiaa tuolta kannalta. Mitä jos muuttajat olisivatkin jääneet? Millaiseksi Suomi olisi kehittynyt 1980-lvulle tultaessa? Mielenkiintoinen skenaario.

Nämä pohdinnat ovat kuitenkin romaanissa sivuosassa. Anni kokee oman suomalaisuutensa välillä rikkautena mutta usein myös taakkana. Isän hautajaisissa Suomi on vahvasti läsnä. Suomessa elää vielä rakas joskin etääntyvä isoäiti. Avustajan tehtävissään Anni tapaa monia maahanmuuttajia, myös suomalaisia. Kaduilla asuvista pummeista hätkähdyttävän moni puhuu suomea. Samaan aikaan Anni työssään seuraa ruotsalaisen yhteiskunnan arvojen kovenemista. Kannattaako maahanmuuttajan hammas korjata vai poistaa? Huumeongelmakin on lähinnä käyttäjien oma vika. Apua saa, mutta kuinka monta kertaa sama henkilö voi päästä hoitoon?

Annin mielestä Samin ja hänen omatkin vaikeutensa jo kouluaikoina johtuvat perinnöllisestä köyhyydestä. Kaikki perheen rahat menivät viinaan, ja lapsetkin joutuivat jäämään paitsi monenlaista muille tavanomaista. Anni häpesi köyhyyttä ja vanhempiaan. Katkeria muistoja on jäänyt esimerkiksi ripille pääsystä, vaikka jonkinlaiset juhlatkin kaikesta huolimatta räävittiin kasaan. Aikuisen Annin pelastusrenkaita ovat aivan ihana aviomies Dan ja tytär Jenna. Ilman Danin tukea Anni tuskin olisi selvinnyt Samin aiheuttamasta tuskasta ja huolesta. Kuiville pääsy on hankalan tien takana. Samin on käytävä todella pohjalla, eikä se ole Annillekaan helppoa. Vielä aikuisenakin Anni häpeää narkkariveljeään, eikä esimerkiksi halua puhua hänestä miehensä hienolle ja kunnolliselle suvulle tai Jennan opettajille tai koulutovereiden vanhemmille.

Alakosken kieli on erikoista. Annin tuskatilojen aikana sanat saattavat liimautua toisiinsa. Paikoin lauseet ovat hyvin lyhyitä ja vaillinaisia. Välillä Anni on itselleenkin hän. Myös luettelot ovat Alakoskelle tyypillisiä, samoin kokonaisten virkkeiden ja kappaleitten toisto. Suomentaja Katriina Huttunen ansaitsee kiitosta notkeasta käännöksestä. Teknisesti romaani on jopa helppolukuinen, ainakin paikoin. Toinen juttu onkin sitten melkoisen rankka sisältö, joka jää vielä päähän pyörimään, vaikka on päässyt ajat sitten loppuun.