Taivaslaulu Tampereen Työväen Teatterissa

Aleksi ja Vilja eli Tommi Raitolehto ja Eriikka Väliahde.
Kuva TTT.

Yli kaksi vuotta sitten lukemani Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu väikkyy vieläkin mielessäni yhtenä pakahduttavimmista, täydellisimmistä lukukokemuksistani. Kun alkoi liikkua huhuja ja uutisia, että Taivaslaulusta ollaan työstämässä näytelmää, alkoi kurkkuani kuristaa. Se olisi päästävä katsomaan! Mutta miten tässä nyt muka pääsisi Ouluun? Ei kestä kukkaro eikä anna kalenterikaan armoa. Sitten sähköpostiini tupsahti kutsu Tampereen Työväen Teatterin Taivaslaulun kantaesityksen ennakkonäytökseen! Ja kalenterini vilkutti tietysti punaista… Onneksi ystävällinen kutsu oli voimassa pidempäänkin, ja sain sovitettua Tampere-viikonlopun tähän hetkeen ennen lokakuun kirjamessurientojen alkua.

Seija Holma on dramatisoinut Rauhalan romaanin näyttämölle, eli sama teksti esitetään sekä Tampereella että Oulussa. Tamperelaiset olivat ehtineet asialle hitusen oululaisia ennen, joten siksi kantaesitys oli Tampereella. Oulu taas on itsestään selvä paikka esittää Taivaslaulua. Jos olisin rikas ja joutilas, menisin katsomaan myös oululaisen version tästä. Holman ajatuksia näytelmänprojektista voi lukea teatterin blogista.

Hieman ristiriitaisin tuntein astelin lauantai-iltana Eino Salmelaisen näyttämön ovesta sisään. Kuinka rankka illan lähes kolmituntinen esitys tulisi olemaan? Lämpiössä hetkeä ennen näytelmän alkua kuulin kahden vanhemman herran toivottelevan toisilleen hauskaa teatteri-iltaa. Rohkenin vahvasti epäillä näytelmän hauskuutta. Mutta kyllä esityksessä on huumoriakin, ja ainakin kanssakatsojani nauroivat paikoin jopa ääneen. Itseäni ei hirveästi naurattanut, mutta se ei ole moite. Itketti kylläkin, ja myös itkin. En ollut ainoa. Itken todella helposti, mikä nolottaa minua usein. Niinpä tunsin salaista tyydytystä, kun huomasin monen muun itkevän huomattavasti minua vuolaammin. Päättelin, että näytelmä kosketti heitä henkilökohtaisemmin kuin minua.

Kuva TTT.

Pohdin etukäteen myös, miten lestadiolaisten Viljan ja Aleksin tarina on onnistuttu visualisoimaan näyttämölle. Hienosti ja niukoin menetelmin. Lavastus on yksinkertaista ja ilmavaa, mutta samalla hyvin puhuttelevaa. Liikuteltavilla harvalautaisilla seinillä saadaan välillä etualalle risti, jonka vertauskuvallisuus avautuu helposti. Toisella sivulla on suurikokoisia liitupiirroksia, kuin lasten seinille piirtämä perhe. Lisämausteena on niukka äänitehostemaailma: sateen ropinaa, vienoa lintujen viserrystä. Paikoin saarnamiesten puhetta kaiutetaan, ja muutamissa virsissä taisi olla taustanauhalta soitettua urkumusiikkia. Rekvisiittaakin on niukanlaisesti, ja puvustus on tarkoin harkittua.

Tärkeintä näytelmässä ovat kuitenkin ihmiset, näyttelijät. Roolitus on onnistunut hienosti. Eriikka Väliahde on kaunis ja luonnollinen Vilja niin hyvinä hetkinä kuin mielen murtuessakin. Tommi Raitolehto täyttää myös mielessäni rakentamani Aleksin vaatimukset. Raitolehto saa esiin Aleksin herkkyyden ja samalla vahvuuden ja tarkkavaistoisuuden. Holma on muutenkin nostanut Aleksin vähintäänkin tasavertaiseksi päähenkilöksi Viljan kanssa, mikä minusta on hieno ratkaisu. Näyttelijöiden kemiat tuntuivat toimivan saumattomasti, ja katsomoon välittyi aito rakkaus ja lämpö Viljan ja Aleksin kesken.

Isä ja Kaisla eli Tommi Raitolehto ja Suvi-Sini Peltola.
Kuva TTT.

Tärkeä rooli on myös Viljan ja Aleksin ahdistuneella pienellä tyttärellä Kaislalla, jota esittää pääasiassa aikuinen näyttelijä Suvi-Sini Peltola. Ihan täysin tyytyväinen en ollut Peltolan tapaan näytellä viisivuotiasta, mutta yhtä kaikki Kaisla on koskettava hahmo. Kaislan avulla näytetään, miten uskonnollinen puhe vaikuttaa konkreettisesti ajattelevaan lapseen. Kun Kaisla näytelmän lopussa kertoo isälleen pelkäävänsä äidin kuolevan, katsojan (ainakin minun) sydän on pakahtua. Miten voidaan lapselle sanoa, että äidin kuolema on hyvä asia, ettei sitä saa surra? Miten voidaan pelotella alle kouluikäistä lasta synnin tekemisen seurauksista ikuisessa tulijärvessä? Tunsin jälleen saman tunnekirjon kuin aikoinaan romaania lukiessani.

Vilja, Aleksi ja taustalla Kaisla.
Kuva TTT.

Holman teksti on uskollinen Rauhalan romaanille, ja tärkeimmät kohtaukset ovat mukana näytelmässä. Tämä tarkoittaa, että näytelmä on pitkä, kaksi ja puoli tuntia (lisäksi siis väliaika). Toisen näytöksen puolivälissä mietin, olisiko sittenkin voinut hieman tiivistää. Ehkä, mutta asiaan saattaa vaikuttaa, että tunsin tekstin niin hyvin entuudestaan. Tiesin, miten asiat lopulta päättyvät, joten minulle ihan kaikkea ei olisi enää tarvinnut taustoittaa.

Raskas Taivaslaulu ei ole näyttämölläkään. Vaikka tarina on paikoin synkkä ja ihmiset mustan kuilun partaalla, ovat tarinassa koko ajan läsnä kantavina voimina niin usko, toivo kuin ja ennen kaikkea rakkaus. Rakkaus on monitahoista. Se tarkoittaa Rauhalalle rakkautta Jumalaan, mutta myös puolisoon ja lapsiin, kaikkiin läheisiin. Holma on onnistunut säilyttämään Rauhalan teoksen taianomaisen kauneuden ja keveyden. Kieli on osa tätä, mutta on siinä jokin muukin, jota en osaa edes pukea sanoiksi. Menkää itse katsomaan ja kertokaa sitten minullekin!

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Dramatisointi Seija Holma. Ohjaus Heidi Räsänen. Tampereen Työväen Teatteri 26.9.2015.

Kiitokset teatterille lipuista!

P.S. Taivaslaulusta kirjoittamani kirjaesittelypostaus kirvoitti aikanaan runsaasti kommentteja ja jopa kiivaahkoa väittelyä vanhoillislestadiolaisuudesta ja sen opeista. Sittemmin olen muuttanut blogin kommentointia niin, ettei täysin anonyymisti voi enää viestiä laittaa. Toivon sydämestäni, ettei kirjoitukseni loukkaa ketään. Se ei ole ainakaan tarkoitukseni. Siksi toivon myös, että mahdolliset kommentit pysyvät asiallisina. 

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Onpa totisesti menossa melkoinen suomalainen kirjavuosi! Keväällä Riikka Pelo löi ilmat pihalle suurella eurooppalaisella romaanillaan Jokapäiväinen elämämme. Nyt Pauliina Rauhala teki saman mykistävällä esikoisromaanillaan Taivaslaulu. On vasta heinäkuu. Mitä vielä onkaan tulossa?

Pelon ja Rauhalan teokset ovat keskenään hyvin erilaiset, mutta yhdistäviä tekijöitäkin on. Kumpikin kirjailija käyttää kieltä suorastaan taianomaisesti. Pelon pitkät, täyteen ladatut lauseet hengästyttivät minut, ja Rauhalan kuulaat virkkeet virvoittivat mielen. Rauhalan romaani käsittelee vanhoillislestadiolaisuutta, ja samaa aihetta Pelo koskettelee esikoisromaanissaan Taivaankantaja (nyt vasta huomasin näiden teosten nimienkin lähisukulaisuuden). Rauhalan näkökulma on aikuisen, mutta hänkin tekee teräviä huomioita siitä, miten voimakkaasti lapset kokevat uskonnollisen puheen. Pelon teoksessa näkökulmakin on lapsen, tosin varsin kapinallisen.

Tämän enempää en aio Peloa ja Rauhalaa tai heidän teoksiaan vertailla. Siihen ei ole mitään tarvetta.

Taivaslaulu on raju selviytymistarina ja samalla äärettömän kaunis ja hienovireinen rakkauskertomus. Vilja ja Aleksi ovat kumpikin vanhoillislestadiolaisia, jotka nuorina opiskelijoina rakastuvat. Rakkaus on kauneinta ja ihaninta, mitä kumpikaan on koskaan kokenut. Molempien lapsuus on ollut vähemmän rakkaudentäyteistä, ja he uskovat, että he voivat antaa tuleville lapsilleen enemmän kuin ovat itse aikoinaan saaneet. Täydellinen perhe kangastelee kummankin haaveissa.

Kirjan nykyhetkeä seurataan minäkertojana toimivan Viljan kautta. Perheessä on neljä lasta, ja Viljalla on ollut yksi vaikea keskenmeno: vauva on kuollut kohtuun ja Vilja on joutunut synnyttämään hänet. Vilja tuntee kadottavansa vähitellen itsensä. Odotusajat ovat olleet ennen kaikkea henkisesti vaikeita, ja Vilja on ollut usein masentunut. Elämänhallinta tuntuu katoavan nopeassa tahdissa seuraavien raskauksien myötä. On vaikeaa ellei mahdotonta täyttää yhteisön hänelle naisena asettamia vaatimuksia kodin ja lasten hoidosta. Miksi sitten on synnytettävä yhä uusia lapsia, vaikka omat voimavarat eivät enää riitä jo syntyneistäkään huolehtimiseen ja rakastamiseen?

”Minun lapseni tulevat taivaan Jumalalta. Jo aikojen alussa Jumala on tiennyt pienet sielut, jotka juuri minun kohtuuni lähetetään kypsymään. Sitä ennen he nukkuvat taivaan kehdoissa tuulten keinuteltavina. --- Isä Jumala istuu joka päivä jykevän työpöytänsä ääressä ja kirjoittaa kultaisella kynällä paksuun mustaan kirjaan aikatauluja. Hän valmistelee kehtolaisten lentomatkoja äidinmahoihin. --- Minä näen, kuinka isä Jumala suuttuu, jos paksun mustan kirjan aikataulut menevät sekaisin. --- Yhdellä valtikanheilautuksella tapahtuu rangaistus: siunaus on otettu pois. Sen jälkeen koteihin ei ehkä saadakaan lapsia. Sen jälkeen koteihin voi syntyä vääriä lapsia. Lapsia, jotka alkavat kasvaa väärällä hetkellä, kun jonkun toisen olisi jo pitänyt olla kasvamassa. Lapsia, jotka eivät ole Luojan luomisihmeitä vaan ainoastaan ihmistekoisia. Lapsia, joita Jumala ei tunne. Sillä hetkellä kun paksun mustan kirjan eräpäivä menee ohi, äidistä tulee murhaaja.”

Aleksin muistelemana päästään kurkistamaan myös aiempia tapahtumia. Aleksin isän ankaruus ja ankeat koulukokemukset ovat varjostaneet herkän pojan lapsuutta ja nuoruutta. Häntä ei kuitenkaan ole nujerrettu, vaan lempeän kuoren alla on oikeanlaista lujuutta ja periksiantamattomuutta. Henkilökuvauksessa Rauhala on todella taitava. Hieman rakastuin Aleksiin kirjaa lukiessani, ja Viljasta pidin kovasti myös. Hänenlaiseensa ihmiseen tutustuu mielellään.

Myös pariskunnan lasten ajatusmaailmaan päästään kurkistamaan tyttöjen nukkeleikkien kautta. Näistä lyhyistä välähdyksistä löytyy monia viiltävän tarkkoja huomioita erilaisista käyttäytymiskoodeista.

Hieman yllätyin, kun sivulla kahdeksankymmentä ”lainataan” yllättäen kokonainen blogiteksti kommentteineen. Blogissa anonyymi kirjoittaja pohdiskelee (vanhoillis)lestadiolaisia opinkappaleita ja niistä johdettuja jyrkkiä käytännön elämää sääteleviä ohjeita, ja saa luonnollisesti tyrmäävää palautetta, joskin myös kiitosta. Pidin näitä tekstinosia jotenkin romaanin rakenteelle haitallisina ja vieraannuttavina selittelyjaksoina, mutta lopussa nekin nivoutuvat tarinaan.

Taivaslaulu herätti minussa oikean tunteiden kirjon. Ensinnäkin huomasin hieman häpeilevänikin sitä, kuinka mieluusti luin kirjaa. Pääsinhän aitiopaikalta näkemään, millaista elämä parhaimmillaan ja pahimmillaan on ns. tavallisilta ihmisiltä suljetussa yhteisössä. Kirja siis lääkitsi tirkistelynhaluani! Toiseksi tunsin moneen kertaan suorastaan raivostuvani tarinan edetessä. Millaista ”uskontoa” voidaankaan harjoittaa silkan vallanhalun varjolla! Sekulaari feministi minussa tunsi silkkaa murhanhimoa. Jouduin moneen kertaan muistuttamaan itselleni, että luen romaania, siis fiktiota. Rauhala ei ole Vilja. Hän on todennäköisesti käyttänyt teoksessa omia kokemuksiaan, mutta myös muiden ihmisten kokemuksia, asioita, joita hän on nähnyt tai joista hän on kuullut tai lukenut. Romaanin tarina on todennäköisesti myös kärjistys, vaikka surullista on, että yhtä todennäköisesti paljon hurjempia ja karmeampia tarinoita on tapahtunut ja tapahtuu edelleen ihan oikeasti.

Kirjan ääressä myös moneen kertaan liikutuin aivan aidosti. Rauhalan tarina on kuitenkin perimmältään positiivinen, jopa onnellinen. Kuinka realistinen se sitten niiltä osin on, onkin jo toinen kysymys. Mutta ennen kaikkea tunnen suurta kunnioitusta kirjailijan paitsi mitä ilmeisimpiä kirjoittajanlahjoja kohtaan myös hänen verratonta kansalaisrohkeuttaan kohtaan. On aivan varmaa, että kirjailija tulee saamaan teoksestaan häijyäkin palautetta. Tulinen järvi lienee luvatuista rangaistuksista niitä lievimpiä, jos ironia tässä yhteydessä sallitaan. Taivaslaiva on rohkeasti kirjoitettu, tarpeellinen kirja. Kiitos siitä!

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Gummerus 2013. 281 s.

Pyytämätön ennakkokappale kustantajalta. Kiitos!

Taivaslaulusta on kirjoittanut jo muutama muukin bloggaaja.

Lumiomena-blogin Katja: ”Olen harvasta esikoisesta näin vaikuttunut, harva kirja on koskettanut samalla tavalla.”

Sinisen linnan kirjaston Maria: ”Rauhalan romaani tarjoaa samastumiskohteen monille sellaisillekin pienten lasten äideille ja isille, joilla ei ole mitään suhdetta lestadiolaisyhteisöön. Niin kauniisti ja elävästi Rauhala kuvaa niin turhautumista kurahoususulkeisten ja jatkuvien pyyntöjen ja vaatimusten äärellä kuin rakkautta ja ylpeyttäkin sekä iloa yhteisistä pienistä ja suurista hetkistä, kaakaoretkestä lumiseen metsään ja vastasyntyneen tuhinasta vatsan päällä.”

Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika: ”Uskaltaisinko kirjoittaa... Uskallan! Taivaslaulu on tämän vuoden paras kirja, teos, jonka pariin tulen palaamaan vielä useasti. Rauhala, sinä rohkea nainen. Kiitos!”

Kotimaa-lehden verkkosivuilla lyhyt Rauhalan haastattelu.

P.S. Kiitän kaikkia alle kommentin jättäneitä, anonyymeja keskustelijoita myös. En aio ryhtyä minkäänlaiseen väittelyyn, joka koskee vanhoillislestadiolaista elämäntapaa tai muutakaan. Jos asia kiinnostaa, kannattaa tutustua Omat polut -blogin Taivaslaulua käsittelevään laajaan ja perinpohjaiseen kirjoitukseen.

P.S. 2: Aiheesta myös Anna-Maija Ylimaulan Papintyttö -kirjoituksessani.

P. S. 3: Juttuni Taivaslaulun teatteriversiosta täällä.