Josephine Tey: Tarkastaja Alan Grant -sarja

Alkukeväästä asti olen puurtanut omatekoisen lukuhaasteeni kimpussa, ja nyt syksyn jo tuoksuessa iltaisin ilmassa sain sen lopultakin valmiiksi! Törmäsin nimittäin jonkin jo unohtamani nettilinkin takaa tietoon, että brittidekkaristi Josephine Teyn kirja Ajan tytär on äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi dekkariksi. Tiedossa tyrmistytti eniten, etten ollut koskaan mistään Ajan tyttärestä saati Josephine Teystä kuullutkaan… Kyse oli brittiläisen Crime Writer’s Associationin vuonna 1990 järjestämä äänestys, jossa valittiin sata kaikkien aikojen parasta rikoskirjaa, ja Teyn Ajan tytär siis tuli ensimmäiselle sijalle. Listaa voi kurkata vaikka Wikipediasta.

Päätin ottaa ihan itse selvää, mistä oikein oli kyse. Pääkirjastostamme löytyi Ajan tytär suoraan hyllystä, joten ei muuta kuin toimeen.* Voi kauhistus, että olin pettynyt! Kirjahan on pitkäveteinen kuin mikä! Kun paljastin tämän mielipiteeni Facebookin Dekkariryhmässä, sain leikillisiä (?) moitteita. En ollut tainnut ollenkaan ymmärtää, millaisesta helmestä on kyse. Ehkä niin. Sisuunnuin hieman ja päätin lukea koko kuusiosaisen Alan Grant -sarjan, ennen kuin muodostaisin pysyvämpää mielipidettä tästä dekkarikirjallisuuden kruunatusta kuningattaresta ja hänen herrasmiespoliisistaan.

Josephine Tey (1896–1952) itsekin oli kiinnostava henkilö. Ensinnäkin kyseessä on kirjailijanimi, joka on muodostettu äidin etunimestä ja isoäidin sukunimestä. Oikealta nimeltään Tey oli Elizabeth Macintosh. Hän kirjoitti salapoliisiromaaneja nimellä Tey ja historiallisia näytelmiä nimellä Gordon Daviot. Kirjoittamaan Tey ryhtyi palatessaan opettajantyöstään kotiin hoitamaan invalidisoitunutta isäänsä.

Tarkastaja Alan Grant -dekkarit:

The Man in the Queue (or Killer in the Crowd) (1929) Murha lippuluukulla,suom. Kristiina Drews 1984. WSOY, Sapo-sarjan osa 286. 271 s.

A Shilling for Candles (1936), ei ilmestynyt suomeksi. Arrow Books. 245 s.

To Love and Be Wise (1950) Kuolleet eivät kerro, suom. Marja Hilden 1986. Viihdeviikarit. 187 s. 

The Daughter of Time (1951) Ajan tytär, suom. Antero Manninen 1956. WSOY, Sapo-sarjan osa 18. 246 s.

The Singing Sands (1952, julkaistu postuumisti) Laulavat hiekat, suom. Reijo Kalvas 1985. Viihdeviikarit. 160 s.

The Franchise Affair (1948) Franchisen juttu, suom. Kersti Bergroth 1962. Karisto, Punaiset dekkarit -sarjan osa 1. 259 s.

Luin kirjat ilmestymisjärjestyksessä lukuun ottamatta siis Ajan tytärtä, josta aloitin**. Franchisen jutun luin viimeisenä, koska se on irrallinen osa sarjaa. Tilasin tuon suomentamatta jääneen sarjan kakkososan nettikaupasta, josta sen sai nopeasti. Yleensä välttelen englanniksi lukemista, mutta tämän lukeminen sujui oikein mukavasti. Pitäisi harrastaa kielikylpyjä useamminkin.

Kirjat ovat ilmestyneet pitkän ajan kuluessa. Ensimmäisen ja toisen teoksen välillä on seitsemän vuotta, ja sitten maailmansodan vuodet erottavat loput neljä teosta kahdesta ensimmäisestä. Franchisen juttu liittyy sarjaan hyvin löyhästi, sillä Alan Grant on siinä vain sivuosassa, virallisia tutkimuksia johtavana poliisina taustalla. Sarjan viides osa Laulavat hiekat julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Suomennokset ovat ilmestyneet hyvin kirjavasti. WSOY on ottanut tunnettuun Sapo-sarjaansa kaksi teosta, Ajan tyttären ja Murhan lippuluukulla. Karisto taas on ottanut oman dekkarisarjansa aloitusteokseksi irrallisen Franchisen jutun. Loput kaksi suomennettua on julkaissut jo aikoja sitten edesmennyt kustantamo Viihdeviikarit. Sarjan toinen osa A Shilling for Candles ei suinkaan ole huonoutensa takia jäänyt kääntämättä, sillä se on huomattavasti parempi kuin edeltäjänsä Murha lippuluukulla ja muutenkin sarjan mielenkiintoisimpia teoksia.

Sarjan päähenkilö on Scotland Yardin tarkastaja Alan Grant. Grant on kauttaaltaan herrasmies. Hän on perinyt mukavan rahasumman, jonka turvin hän voi viettää tavallista poliisia ylellisempää elämää. Hänellä on esimerkiksi uskollinen taloudenhoitaja sekä vakiopöytä hienossa ravintolassa. Komea ja sivistynyt Grant on naisten mieleen, ja erityisesti kauniit näyttelijättäret tuntuvat olevan mieleen Grantille. Vakituista suhdetta saati avioliittoa ei kuitenkaan ole näköpiirissä, vaikka Ylämaalla asuvat sukulaiset naittamisjuonissa parhaansa koettavatkin.

Grant vanhenee kirjojen mittaan, ja viimeisessä Laulavissa hiekoissa hän jo päättää kokonaan siirtyä eläkkeelle. Mutta mitä eläkkeellä voisi tehdä? Kenties harrastaa useammin mieluisaa perhokalastusta? Kovin läheiseksi en Grantin kanssa kirjojen mittaan kuitenkaan päässyt. Sodan jälkeen ilmestyneissä kirjoissa annetaan ymmärtää, että myös Grant osallistui toisen maailmansodan taisteluihin. Ammatissaan hänelle on hyötyä erityistaidostaan tunnistaa kasvoja. Hän muistaa tarkasti vain kerrankin näkemänsä kasvot. Grant myös uskoo, että ihmisen kasvoista voi lukea hänen luonteestaan, esimerkiksi siitä, onko ihminen taipuvainen rikoksiin vai ei.

Teyn dekkarit ovat iältään vanhoja, ja väistämättä aika on niitä jonkin verran kuluttanut. Toisaalta ne ovat jo niin vanhoja, että ne ovat muuttuneet kiinnostaviksi ajankuviksi. Esimerkiksi brittien suhtautuminen kaikkiin vähänkin ulkomaalaiselta haiskahtavaan on korostetun epäluuloista ja ylimielistä. Ulkomaalaisiin suhtaudutaan peittelemättömän rasistisesti, kuten romaanissa Murha lippuluukulla, jossa eteläeurooppalaiselta vaikuttavaa epäiltyä kutsutaan virallisissakin yhteyksissä halventavaksi tarkoitetulla nimityksellä luigi. En päässyt perille siitä, oliko Tey tässä suhteessa ironinen vai noudattiko hän vain ajan henkeä. Onhan Agatha Christien dekkareista luettavissa samansuuntaista suhtautumista muihin kuin britteihin.

Rikoksia tutkitaan Teyn dekkareissa hyvin perusteelliseen ja verkkaiseen tyyliin. Tyypillistä on, että poliisilla on alkuvaiheessa hyvin vähän johtolankoja. Välistä ei ole lainkaan varmaa, että mitään rikosta ylipäätään on tapahtunutkaan. Kirjoissa A Shilling for Candles ja Laulavat hiekat kummassakin alussa löytynyt ruumis on taiten lavastettu näyttämään itsemurhan uhrilta, ja teoksessa Kuolleet eivät kerro ei ole edes ruumista. Franchisen jutussa taas tutkitaan väitettyä vapaudenriistoa, ei murhaa.

Johtolangat ovat heikkoja ja poliisin tekniset tutkintamenetelmät vanhanaikaisia ja tehottomia. Tärkeimmät työkalut ovat ihmisten puhuttaminen ja päätelmien tekeminen. Grant myös luottaa lujasti omaan vaistoonsa eikä yleensä ole tyytyväinen kaikkein ilmeisimpiin selityksiin. Kerronnan hitaus tuskastuttaa toisinaan nykylukijaa mutta on toisaalta toki osa kirjojen viehätystä. Mihinkäs sitä niin kiire olisi? Kirjoissa on myös paikoin vauhdikkaita toimintajaksoja, kuten Murhassa lippuluukulla, jossa epäiltyä jahdataan ensin nummilla, sitten merellä. Väkivaltaa Tey ei kuvaile, ei kovin tarkasti edes uhreja, joten kirjat sopivat herkillekin lukijoille.

Tuomitsin Ajan tyttären pitkäveteiseksi ja mielenkiinnottomaksi dekkariksi, ja olen sitä mieltä vieläkin. Silti ymmärrän kyllä, miksi kirja viehättää monia. Ajan tyttäressä Grant on joutunut sairaalaan vuoteenomaksi loukkaannuttuaan vakavasti työtehtävissä. Alkuun hän joutuu lojumaan paikoillaan sängyssä selällään viihdykkeenään vain katto. Ystävät ovat kantaneet hänelle luettavaa, muun muassa Kuolleet eivät kerro -dekkarin taiteilijayhteisön kirjailijoiden uusimmat teokset (joihin Grant ei suostu koskemaan). Näyttelijätär Marta Hallard on huolissaan Grantin henkisestä hyvinvoinnista ja tuo hänelle viihdykkeeksi pinon tunnettujen murhaajien kasvokuvia. Grant oli kuten sanottu hyvin kiinnostunut kasvoista ja siitä, mitä ne ihmisistä kertovat.

Grant kiinnittää huomiota kuuluisan murhaajan eli kuningas Richard III:n muotokuvaan. Mies ei vaikuta hänestä lainkaan murhaajalta. Grantia alkaa askarruttaa, murhasiko Richard tosiaan nuoret sukulaispoikansa Towerissa, kuten historian oppikirjoissa kerrotaan. Hän koettaa vuoteestaan käsin hankkia käsiinsä tietokirjoja ja jäljittää totuutta vuosisatojen takaisista tapahtumista. Marta hankkii hänelle apuriksi nuoren amerikkalaisen tutkijan, joka lumoutuu Grantin tavoin arvoituksesta. Kirjassa siis koetetaan kirjallisten lähteiden avulla ratkaista menneisyydessä tapahtunut murha.

Minua ei kiinnostanut tipan vertaa, mitä miehet saisivat asiasta selville. Kuin sattuman oikusta törmäsin aika pian tämän kirjan luettuani Richardiin aivan toisessa yhteydessä, ja kieltämättä arvoitus kutkutteli Valkoista kuningatarta lukiessani mieltäni. Mutta että Ajan tytär olisi kaikkien aikojen paras dekkari. Pah.

Juonen kehittelystä Tey ansaitsisi sapiskaa useammankin Grant-dekkarin osalta. Ensimmäisessä eli Murhassa lippuluukulla murhaaja paljastuu menetelmällä, jota (nyky)lukijan on aika vaikea niellä. Hieman samankaltaisella menetelmällä lopulta ratkeaa myös Franchisen tapauksen arvoitus. Tässä kirjassa on päähenkilönä pikkukaupungin asianajaja Robert Blair, tylsään ja tavalliseen työhönsä kyllästynyt mies, jonka elämä muuttuu, kun hänen puhelimensa eräänä iltapäivänä soi. Franchisen talon omaperäiset naisasukkaat ovat joutuneet kummallisten syytösten kohteeksi. Kateissa ollut nuori tyttö väittää olleensa talossa vankina kolme viikkoa. Kaikki todisteet tuntuvat puhuvan tytön puolesta naisia vastaan, mutta Blairista tuntuu, että kaikki ei ole kohdallaan. Grant vilahtaa tarinassa vain muutamia kertoja asiaa tutkivan poliisiviranomaisen roolissa.

Puolivuotisen ’urakkani’ jälkeen olen iloinen, että olen tutustunut tähän naiskirjailijaan ja hänen poliisisankariinsa. Kokemus oli mukavan nostalginen sukellus menneen maailman Englantiin ja välistä myös Ylämaalle ja jopa Hebrideille. Kirjat ovat verkkaisen viihdyttäviä ja harmittomia (ja niiden juonen unohtaa helposti, siksi jouduin tekemään muistiinpanoja luku-urakan venahtaessa). Mutta parasta dekkaria en Josephine Teyn nimiin kyllä suostuisi laittamaan!

* ja ** Muisti näemmä tekee tepposet ja muuttaa tapahtumia tarinamaiseen suuntaan. Oikea lukemisjärjestykseni on blogin välilehden perusteella seuraava:

1. Murha lippuluukulla
2. Kuolleet eivät kerro
3. Ajan tytär
4. A Shilling for Candles
5. Laulavat hiekat
6. Franchisen juttu

Löytämiäni suomenkielisiä esittelyjä:
The Singing Sands Hyönteisdokumentti-blogissa.
Ajan tytär Booking it some more -blogissa.

Vedettömän tulvan vuosi

Margaret Atwood: Herran tarhurit (The Year of The Flood)
Suom. Kristiina Drews. Otava. 527 s.

Kanadalainen Margaret Atwood on jo parikymmentä vuotta ollut omalla ”Pitäisi ehtiä lukea” -listallani, mutta vasta nyt aie toteutui. Sain Atwoodin uusimman teoksen Herran tarhurit tuoreeltaan lainaan kaupungin paikallisesta sivukirjastosta, ja lomalla oli lopultakin myös aikaa lukea. Kirja on ilmestynyt Otavan kirjasto -sarjassa, jonka laadukkuuden olen vasta parin viime vuoden aikana huomannut. Sarja on vähintäänkin Tammen Keltaisen kirjaston veroinen, vaikkakaan ei aivan niin iäkäs vielä. Siinä on ilmestynyt tähän mennessä 218 kirjaa, joista olen pikaisen laskennan jälkeen lukenut 35. Niistä taas lähes puolet on aivan loppupään julkaisuja. Viime talven kirja-alennusmyynneissä jo oli sarjan laadukkuuden havainnut ja kahmin alle kymmenen euron kappalehintaan ainakin kuusi kirjaa, joista en vielä ole ehtinyt lukea yhtäkään. Herran tarhuritkin taitaa vielä ilmestyä omaan hyllyyni.

Takakansitekstissä kustantaja ylistää: ”Nerokkaan näkijän häikäisevän mielikuvituksellinen, ekokriittinen puheenvuoro maailmasta, jota kohti olemme menossa.”

Lisäksi on vielä lainaus Elle Magazinesta: ”Esittelee Nobel-palkinnon veroisen Margaret Atwoodin, jonka väkevät luomislahjat ovat huipussaan.” Kerrankin täytyy tunnustaa, että myyntihenkiset ylisanat ovat itse asiassa melko laimeita. Olen vaikuttunut ja ällistynyt kirjan luettuani. Mikä mielikuvitus! Mitkä kertojankyvyt! Mikä tyyli!

Kirjan tapahtumat sijoittuvat jonnekin tulevaisuuteen ja Pohjois-Amerikan alueelle, vaikka mitään valtioita ei enää ole, on vain jättiläismäisten Korporaatioiden hallitsemia alueita. Tapahtumat alkavat vuodesta 25, Tulvan vuodesta. Atwood käyttää kahta kertojanääntä. Toinen on kaikkitietävä kertoja ja näkökulma on Tobyn (jota muuten luulin ensin jonkin aikaa mieheksi). Toisena on minäkertoja Ren. Toby on Tulvan vuonna lähellä keski-ikää, Ren parikymppinen nuori nainen. Maapallon yli on hiljattain pyyhkäissyt kohtalokas pandemia, joka on tappanut suurimman osan ihmiskunnasta erittäin nopeasti. Vain jotkut satunnaiset yksilöt ovat selviytyneet, heidän joukossaan siis Toby ja Ren. Atwood ei selittele turhia, vaan vie lukijaa kuin varkain syvemmälle outoon maailmaansa. Toby on linnoittautunut katastrofin jälkeen entisen työpaikkaansa, luksuskylpylään. Sen katolta hän tarkkailee peloissaan ympäröivää maailmaa ja laskeskelee huolissaan hupenevia ruokavarojaan. Puutarhassa Toby yrittää viljellä puutarhassa itselleen lisää ravintoa, mutta ovelat sikalaumat käyvät verottamassa kasvimaata. Sikoja tosin verottavat lempaat, lampaan ja leijonan merkilliset risteytykset…Niityllä vaeltelee myös kesyhköjä BioLettejä, jotka ovat päässeet karkuun kasvattamoistaan. Niiden moniväriset karvapeitteet alkavat takkuuntua hoidin puutteesta. Myöhemmin lukijalle selviää, että BioLetit ovat jonkinlaisia muunneltuja lampaita, joiden nahkaa siirrettiin ihmisten päänahan korvikkeeksi komea hiuskuontalon aikaansaamiseksi.

Samaan aikaan Ren tarkkailee tuhoutunutta kaupunkia monitorien takaa. Katastrofin sattuessa Ren on ollut eristyksissä ilotalossa, jossa hän on työskennellyt. Asiakas on onnistunut puraisemaan reiän hänen vartalosukkaansa ja tautien pelossa häntä on pidetty eristyksissä. Vahinko vain, että eristystila on lukittu ulkoa päin numerokoodilukolla ja ainoa ihminen, joka tiesi koodin, on murhattu Renin oven ulkopuolelle juuri ennen taudin leviämistä kaunopunkiin.

Vähitellen tarina alkaa purkautua. Atwood kuljettaa tapahtumia ensin vuoroin ajassa taaksepäin nykyhetken kanssa. Käy ilmi, että sekä Toby että Ren ovat aikanaan kuuluneet kumpikin erikoiseen lahkoon nimeltä Herran tarhurit, jota johti karismaattinen ja lempeä Aatami Ensimmäinen. Kaikki kirjan luvut alkavat Aatami Ensimmäisen puheella seuraajilleen ja siihen kuuluvalla virrellä. Toby ja Ren ovat liittyneet lahkoon vuoden 12 paikkeilla. Ajanlasku alkanee lahkon perustamisesta. Lahkoon oppi on merkillinen sekoitus tiedettä, ekologiaa ja uskontoa. Keskeinen oppi kaiken elävän kunnioittaminen, mikä näkyy mm. ehdottomana kieltäytymisenä lihansyönnistä. Kaikilla eläimillä on sielu, joten edes etanaa ei saa tappaa. Lahkon elämää hallitsee myös ennustus Vedettömästä tulvasta, joka on tulossa tekemään lopun ihmiskunnasta ja sen säälimättömästä luonnon tuhoamisesta. Tähän tulvaan lahkon jäsenet lakkaamatta valmistautuvat.

Toby ja Ren tulevat mukaan lahkoon omia reittejään. Toby on ajautunut tilanteeseen, jossa hän on joutunut luopumaan henkilöydestään. Ainoa säällinen tapa ansaita elantonsa siinä tilanteessa on mennä myyjäksi SalaBurger-ketjuun, jonka purilaiset on valmistettu enemmän kuin epäilyttävistä aineksista. Tarhurit pelastavat hänet viime hetkellä väkivaltaisen ja kostonhimoisen pomon kynsistä. Mies palaa aina uudelleen vainoamaan Tobya. Ren taas tulee kattoparvekkeelle äitinsä mukana. Renin isä on töissä TerveysTehtaassa, joten perhe on viettänyt ylellistä elämää suljetulla hienostoalueella. Renin äiti on kuitenkin rakastunut kylpylässä oleskellessaan puutarhuriin, joka oikeasti on Herran tarhureiden yksi Aatameista eli johtajista.

Mieleeni tuli kaksi hyvin erilaista teosta Herran tarhureita lukiessani. Ensinnäkin suora assosiaatio Stephen Kingin Tukikohtaan. 1990-luvulla minulla oli jonkinlainen King-kausi ja luin useamman kauhutiiliskiven lähes putkeen. Kingin laatuhan on lievästi sanoen vaihtelevaa, ja saman kirjankin kohdalla saattaa olla melkoista vaihtelua. Tukikohta teki kuitenkin aikanaan melkoisen vaikutuksen aiheellaan. Siinä ihan aluksi pääsee armeijan tukikohdasta irti tappava flunssavirus, joka hyvin nopeasti tappaa kaikki ihmiset. Vain promille ihmisistä säästyy, sattumanvaraisesti. Miljardista promille on kuitenkin  sen verran, että ihmisiä alkaa kerääntyä jälleen yhteen. Joukossa on kaikenlaisia yksilöitä. Jokin tässä katastrofissa kammottavalla tavalla kiehtoo. Kingillä ei ole mukana scifi-aineksia, mutta loppupuolella käänteet saavat yliluonnollisia piirteitä, kuten hänellä usein. Toinen mieleen tuleva teksti on Johanna Sinisalon puistattavan todentuntuinen novelli Baby Doll.

Herran tarhureitten luonnehtiminen scifiromaaniksi saattaa turhaan pelottaa joitakin lukijoita. Kategorisointi on oikeastaan turhaa, sillä kyseessä on ennen kaikkea loistava romaani, joka pistää kyllä pääkoppaan liikettä! Atwood ei saarnaa sanallakaan, mutta koko kirja maailmoineen ja henkiöineen on tiukka kannanotto ympäristön ja luonnon puolesta, samaten ihmisen puolesta. Tulevaisuus näyttää karulta, jos vain raha saa ratkaista kaiken.

Kiitoksissaan Atwood kertoo, että monet kirjan henkilöt ovat mukana jo aiemmassa romaanissa Oryx ja Crake. Tietää sitä, että ei ainakaan luettava lopu...

Pitää vielä erikseen kiittää kääntäjää Kristiina Drewsia, joka on tehnyt hienoa työtä. Atwood käyttää itse kekseliästä sanastoa, eikä Drews ole jäänyt toiseksi. Esimerkkinä vaikkapa Verikuula (vrt. värikuula), joka toimii eräänlaisena vankilana. Siellä rikolliset tai muut ei-toivotut henkilöt saavat kolme päivää aikaa tappaakseen vastajoukkueeseen valittuja vankeja. Alkukielellä paikka on Painball, vrt. tietysti paintball.
Kirjan tunnelma on niin vahva, että siitä on vaikea irtautua kirjan loputtuakaan. Uuden kirjan aloittaminen heti perään on aika vaikeata, mikä jo sekin kertoo jotakin.