Delia Owens: Suon villi laulu

Yhdysvaltalainen eläintieteilijä Delia Owens julkaisi esikoisromaaninsa Suon villi laulu miltei 70-vuotiaana. Romaani on ollut huima myyntimenestys, ja tätä kirjoittaessani (heinäkuussa 2020) se on ollut New York Timesin bestsellerlistalla yli 95 viikkoa ja pitää edelleen ykköspaikkaa kovakantisen kaunokirjallisuuden osiossa. Saamani ennakkokappaleen kannessa kerrotaan, että teosta on myyty jo yli kuusi miljoonaa kappaletta.

Ennen romaanin kirjoittamista Owens loi arvostetun ja palkitun uran Afrikan villieläinten, kuten leijonien, hyeenoiden ja norsujen, tutkijana. Aviomiehensä tutkija Mark Owensin kanssa hän asui yli kaksikymmentä vuotta Afrikassa tutkimustyön takia. Pariskunta on julkaissut yhteisestä työstään ja elämästään Afrikassa kolme tietokirjaa.

En kovin aktiivisesti seuraa kirjamaailman käänteitä Suomen ulkopuolella, mutta huomasin jossain vaiheessa viime talvena merkinneeni muistiin Owensin ja hänen romaaninsa kirjamuistivihkooni. Kun sitten sain Suon villin laulun ennakkokappaleen, ei se soittanut mielessäni mitään sen kummempia kelloja ennen kuin törmäsin tuttuni Facebook-päivitykseen. Kaverini suosituksesta päätin tarttua romaaniin hetimiten, ja hyvä niin, sillä tämä teos on mitä parhainta lomalukemista: juoni vetää, miljöö kiehtoo ja päähenkilön tarina koskettaa.

Kya Clark on seitsemänvuotias vuonna 1952, kun hän näkee äitinsä katoavan viimeisen kerran polunmutkan taakse. Kya on viisilapsisen perheen pahnanpohjimmainen, ja muut sisarukset ovat jo lähes aikuisia, vain Jodie-veli on enää murrosikäinen. Sodan vaurioittama isä ryyppää ja on juovuspäissään paha suustaan ja väkivaltainen, joten vanhemmat sisarukset häipyvät Pohjois-Carolinan rannikon marskilla sijaitsevasta hökkelistä yksi toisensa jälkeen, kunnes jäljellä ovat vain Kya ja arvaamaton isä. On vain ajan kysymys, milloin isä ei enää palaa välillä viikoiksi venyviltä ryyppyreissuiltaan.

Vuonna 1969 Barkley Coven pikkukaupungin vähän arveluttavan maineen erityisesti naisasioissaan kerännyt kultapoika Chase Andrews löytyy kuolleena rämeen reunalta. Chase on mitä ilmeisimmin pudonnut hylätystä palotornista. Ruumiin ympäriltä tai palotornista ei löydy jalan- tai sormenjälkiä, mutta kuolleen vaatteissa on vieraita kuituja. Mitä on tapahtunut? Onnettomuus, itsemurha vai murha? Pian kaupungissa alkavat kiertää huhut, että Chase on nähty useaan otteeseen yhdessä epäilyttävän Rämelikan kanssa. Onko omituinen suolla yksin asuva nainen tappanut Chasen?

Näitä kahta tarinaa ja aikatasoa Owens kuljettaa rinnan, kunnes ne odotetusti aikanaan yhdistyvät. Suolla itsekseen varttunut Kya pidätetään aihetodisteiden perusteella Chasen murhasta. Onko erikoisella nuorella naisella riittävästi ystäviä ja tukijoita pelastamaan hänet varmalta tuomiolta?

Juonivetoisen romaanin tarinasta ei oikeastaan kannata sen enempää tässä paljastaakaan, vaan jokainen lukija nauttikoon itse Owensin punomista käänteistä ja niiden tarjoamista oivalluksista. Kovin realistinen tarina ei ole, vaan paikoin jopa naiivi, mutta sen ei kannata antaa häiritä vaan pikemminkin päinvastoin, kannattaa heittäytyä satumaisen lumoavan tarinan vietäväksi.

Owens on upeasti hyödyntänyt tietämystään luonnosta, sen ihmeistä ja upeasta monimuotoisuudesta. Kya rakastaa kotikontujaan, Pohjois-Carolinan hyljeksittyä ja arvottomana pidettyä marskia ja rämeitä. Hänelle ne edustavat paratiisia ja turvapaikkaa, kotia. Eläinten ja kasvien maailmaan tutustuessaan hän on parhaimmillaan, ja hän tuntee olevansa osa luontoa. Kyan silmien kautta myös lukija saa sukeltaa kiehtovaan, elämää kuhisevaan mutta kovin herkästi haavoittuvaan ekosysteemiin. Tämä on ehkä lopulta romaanin paras ja pisimpään mieleen painuva anti.

Koskettavasti Owens myös kuvaa tytön ja nuoren naisen kaipuuta kuulua laumaan, saada osakseen rakkautta, hyväksyntää ja toisen ihmisen kosketusta. Erilaisuutta on kuitenkin vaikea hyväksyä ja heikommassa asemassa olevaa helppo haavoittaa, sen Kya saa kokea moneen kertaan karvaasti.

Ei ole yllätys, että tästä romaanista on tekeillä myös elokuva. Tarina ja maisema, johon se sijoittuu, ovat kuin tehtyjä valkokankaalle.

Delia Owens: Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing)
Suom. Maria Lyytinen.
WSOY 2020. 416 s.

Ennakkokappale.

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Kuusi vuotta sitten olen heittäytynyt Gillian Flynnin bestsellerin ja läpimurtoteoksen Kiltti tyttö pyörteisiin ja nauttinut menosta siihen malliin, että olen lausunut odottavani hänen kahden aiemmankin teoksensa suomennoksia. Esikoisteos Teräviä esineitä onkin ilmestynyt suomeksi jo vuonna 2015, mutta se on jäänyt lukematta. Vaan olinpa näemmä sen äänikirjaversion itselleni hankkinut varastoon, ja nyt varastoa tyhjennellessäni se tuli kuunteluvuoroon.

Chicagolaisen lehden päätoimittaja Curry lähettää alaisensa Camille Preakerin juttukeikalle Wind Capin pikkukaupunkiin, jossa on paljastunut lyhyen ajan sisällä pikkutytön murha ja nyt toisen tytön katoaminen. Camille saa keikan, koska hän on sattumalta kotoisin parin tuhannen asukkaan Wind Capista. Sen lisäksi, että hänellä on etunaan paikallistuntemusta, hän voi säästää lehden budjettia asumalla lapsuudenkodissaan. Ajatus ei ole Camillen mielestä ollenkaan hyvä, mutta hän haluaa näyttää esimiehelleen pystyvänsä jutuntekoon, joten valinnanvaraa ei lopulta ole.

Camille lähtee siis entiseen kotikaupunkiinsa penkomaan ikäviä asioita. Käy ilmi, ettei hän ole käynyt kotonaan vuosikausiin. Paluu on kaikin puolin kiusallinen ja palauttaa monia ikäviä asioita Camillen mieleen. Camillen äiti Adora on paikallisen jättimäisen sianlihakasvattamon perijä ja paikallisen mittapuun mukaan upporikas miljoonatuloineen.

Jälkikäteen arvioituna lyhyet kuvaukset tuosta kammottavasta kasvattamosta, sen oloista ja toimintatavoista ovat lopulta kirjan kauheinta antia. Alkuteos on julkaistu vuonna 2006, mutta lihantuotantoa, missourilaisen pikkukaupungin asukkaiden suhtautumista lihansyöntiin ja sen seurauksia esimerkiksi lasten ruumiillisen kehittymisen aikaistumiseen käsitellään kirjassa hyvin ajankohtaisella tavalla. Ne ovat vain sivujuonne ja taustaa, mutta nykyhetkessä luettuina ne suorastaan lävähtävät silmille.

Kadonnut pikkutyttö löytyy pian murhattuna. Camille saa tietää, että kummaltakin tytöltä on kuoleman jälkeen vedetty hampaat. Raapiakseen kokoon juttunsa Camille jututtaa sekä aiemman että uuden uhrin lähipiiriä ja poliisia. Poliisin tutkintalinjana tuntuu olevan, että syyllinen on joku ulkopuolinen mies, joka valikoi uhrinsa sattumalta. Camille kuitenkin saa vinkin pojasta, joka on nähnyt toisen uhrin sieppaajan. Se on pojan kertoman mukaan ollut nainen.

Murhatutkimukset etenevät mitenkuten, eikä Camille varsinaisesti tutkikaan rikoksia vaan kirjoittaa niistä ja tutkimuksista juttuja lehteen. Samalla hän kamppailee omien ongelmiensa kanssa, joiden vakavuus vähitellen avautuu lukijallekin. Camillen perhekuviot ovat vähintäänkin outoja. Välit äitiin ovat kylmät, jopa vihamieliset. Isäpuoli Alan vaikuttaa kummallisen flegmaattiselta. Sisarpuoli, 13-vuotias Amma, on kotona omituinen nukkelapsi mutta kodin ulkopuolella ystäväpiiriään häikäilemättömästi manipuloiva bitch. Lisäksi mukana on vuosia sitten kuolleen Marian-siskon haamu. Ei konkreettisesti, mutta tytön varhainen kuolema tuntuu olevan läsnä kaikissa perheen keskusteluissa ja toimissa.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä kummallisemmaksi pikkukaupungin ja Camillen perheen meno muuttuu. Osan loppuratkaisusta arvasin kohtalaisen varhaisessa vaiheessa, mutta kyllä Flynn osasi myös yllättää vielä viime riveillä. Painopiste tässä esikoistrillerissä on enemmän tunnelmassa ja psykologisissa vaikuttimissa kuin varsinaisten rikosten analysoinnissa ja tutkinnassa.

Teräviä esineitä on ajankohtainen myös siksi, että sen pohjalta tehty HBO:n mini-tv-sarja. Sitä en ole toistaiseksi katsonut.

Gillian Flynn: Teräviä esineitä (Sharp Objects)
Suom. Maria Lyytinen.
WSOY 2015. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 10 h 43 min.

Ostettu.