Tove Alsterdal: Juurakko

 

Arttu Tuomisen Verivelka ei hävinnyt huonolle, kun Tove Alsterdal viime vuonna nappasi arvostetun pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon. Vähän se lohduttaa, vaikka edelleen olen sitä mieltä, että suomalaiset teokset ovat ihan liian harvoin kisassa pärjänneet, onhan kolmestakymmenestä palkinnosta vain yksi tullut Suomeen eli vuonna 2007 Matti Röngän Ystävät kaukana -romaanista nappaama. Tosin suomalaiset on hyväksytty kisaan mukaankin vasta vuonna 1997, mutta silti.

Lasiavaimen napannut Alsterdalin dekkari Juurakko on hänen kuudes romaaninsa. Aiemmasta tuotannosta on suomennettu esikoisteos Kadonneet vuonna 2012 (Gummerus) ja Haudattu hiljaisuudessa vuonna 2013 (Gummerus). Suomentamatta on edelleen kolme näiden jälkeen ilmestynyttä kirjaa, mutta Ruotsissa viime vuonna ilmestynyt Juurakon jatko-osa Slukhål on juuri ilmestynyt suomeksi nimellä Vajoama.

Jotain kertonee runsaasta tarjonnasta ja kapeasta kysynnästä, että näinkin loistavan kirjailijan kerrassaan hienon tuotannon suomeksi julkaiseminen loppuu alkuunsa. Onneksi nyt on kuitenkin päädytty uuden kustantajan Aula & Con ansiosta aloittamaan suomentaminen uudelleen. Juurakko onkin hyvä kohta aloittaa, sillä se on uuden ja erittäin kiinnostavan sarjan aloitusosa.

Sanotaan nyt vielä, että Juurakko on aivan tyrmistyttävän hyvä romaani ja loistava dekkari. Suosittelen siihen tarttumista niillekin, jotka vieroksuvat dekkarigenreä. Parhaat dekkarit ovat minusta juuri tällaisia, kuten Arttu Tuomisen ja Matti Röngänkin teokset. Ne eivät ole ’vain’ dekkareita, vaan hienoja romaaneja, joissa on mukana rikos. Rikosromaanikaan ei ole terminä täysin tyydyttävä kuvaamaan tätä kirjallisuuden aluetta, mutta sillä kai on mentävä.

Tiedätte varmasti sellaiset kaatuneiden puiden pystyssä törröttävät juurakot, joiden Aleksis Kivi kuvaili Seitsemässä veljeksessä muistuttavan pimeässä metsässä seisomaan nousseita karhuja. Sellaisella konkreettisella juurakolla on oma karmaiseva osuutensa Juurakon juonessa, mutta nimi on mukavan monimerkityksinen. Juurakkoa muistuttaa monin tavoin menneisyyden salaisuuksien vyyhti, joka kirjassa kaivetaan kärsivällisesti esiin kuihtuvassa pikkukaupungissa. Menneisyys on siellä pinnan alla olemassa, vaikka se ei näy.

Juurakko ja sarja sijoittuvat Ådaleniin eli Ångerman-joen jokilaaksoon Kramforsin kunnan alueelle, joka sijaitsee Pohjanlahden rannikolla melko tarkkaan Vaasan korkeudella. Kuihtuvalla paikkakunnalla on teollinen menneisyytensä, johon liittyy Ådalenin laukauksina tunnettu tragedia 1930-luvulta. Myös Sandön sillan rakentamisen yhteydessä tapahtui vakava onnettomuus vuonna 1939. Kumpaankin tapahtumaan viitataan Juurakossa, joten tulin niitä guuglanneeksi. Aiemmin en ollut niistä tai Kramforsista kuullutkaan.

Kramforsin poliisissa tätä nykyä työskentelevä konstaapeli Eira Sjödin on aikoinaan muiden nuorten tavoin karistanut Ådalenin pölyt hartioiltaan ja lähtenyt Tukholmaan. Takaisin kotiseudulle on kuitenkin houkutellut tai hätistellyt yksinään asuva äiti, jonka muistisairaus pahenee vauhdilla. 32-vuotias Eira on siis palannut paitsi kotipitäjään myös lapsuudenkotiinsa. Ei kovin mieltä ylentävää sinkkuelämää.

Eira oli yhdeksänvuotias pikkutyttö, kun paikkakunnalla tapahtui kuohuttava rikos. Vain neljätoistavuotias Olof Hagström tunnusti murhanneensa metsässä itseään muutaman vuoden vanhemman Lina Stavredin. Tytön ruumista ei koskaan löydetty, mutta tutkinta päättyi Olofin tunnustukseen. Alaikäisenä rikoksentekijänä häntä ei koskaan varsinaisesti tuomittu, mutta tapaus tuhosi hänen ja hänen perheensä elämän. Eira muistaa hyvin kauniin Linan ja tragedian, joka hänen katoamisestaan ja murhastaan paikkakunnalla seurasi.

Olof ei ole ollut tekemisissä perheensä kanssa 23 vuoteen. Nyt hän on tullut tapaamaan isäänsä, joka asuu yksin perheen entisessä kodissa. Olof epäröi, mutta päättää lopulta kuitenkin mennä sisään taloon, jossa kaikki ei tunnu olevan kunnossa. Ulkoseinää pitkin valuu vettä ja sisällä haukkuu epätoivoiselta kuulostava koira. Kauhukseen Olof löytää isänsä yläkerran suihkusta kuolleena.

Kun paljastuu, että iäkäs Sven Hagström on murhattu omassa asunnossaan ja että hänen ruumiinsa löysi murhaajapoikana tunnettu Olof, on Kramforsissa pieni helvetti irti ainakin poliisin näkökulmasta. Eiran omat muistot parinkymmenen vuoden takaisista tapahtumista nousevat pintaan, eikä hän suinkaan ole Kramforsissa ainoa, jolla on omakohtaisia muistoja vanhoista tapahtumista. Monet ovat valmiita tuomitsemaan Olofin myös isänsä murhasta.

Juurakon juoni on rakennettu miltei nerokkaasti. Sven Hagströmin murha on vasta alkusoittoa tapahtumille. Kun poliisi ryhtyy selvittämään tuoretta murhaa, alkaa pian paljastua monikerroksinen kudelma salaisuuksia. Mitkä asiat liittyvät mihinkin ja mitkä tapahtumat linkittyvät toisiinsa?

Alsterdal on hyödyntänyt romaaninsa aineksina ainakin paria todellista ruotsalaista tapahtumaa ja yhteiskunnallista ilmiötä. Hän avaa niitä ja niiden osuutta kirjasta lyhyesti jälkisanoissa, jotka kannattaa ehdottomasti lukaista.

Juurakko on siis juuri sellaista kirjallisuutta, josta pidän kovasti. Siinä on, kuten jo olen tainnut kolmesti sanoakin, todella taitavasti rakennettu rikosjuoni. Sen lisäksi Alsterdal on melkoinen velho kuvaamaan ihmistä ja ihmisyyttä. Millaisia motiiveja meillä on teoillemme? Miten muut vaikuttavat päätöksiimme oikeasta ja väärästä? Ja kuten sanottu, Alsterdal saa myös miljöönsä elämään ja hengittämään todella vaikuttavasti. Olen myyty.

Tove Alsterdal: Juurakko (Rotvälta)
Suom. Kari Koski.
Aula & Co. 2022. 414 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Camilla Grebe: Varjokuvat

Camilla Grebe sai himoitun Pohjoismaiden parhaalle dekkarille myönnettävän Lasiavain-palkinnon vuonna 2017 ilmestyneestä dekkaristaan Lemmikki. Kylmän rauhallisesti Grebe kirjoitti sarjansa neljännestä osasta Varjokuvat vielä Lemmikkiäkin paremman rikosromaanin, ja palkintona oli jälleen Lasiavain tänä vuonna. Melkoinen suoritus, sanoisin!

Olen lukenut kaikki kolme Greben aiempaa dekkaria (Kun jää pettää alta, Lemmikki, Horros), ja luonnollisesti myös Varjokuvat oli lukulistallani. Kesän mittaan silmiini osui useita hyvin kiittäviä arvioita kirjasta, ja lopulta sain aikaiseksi pyytää arvostelukappaleen. Sain sen luettua juuri ennen tämänvuotisen Lasiavain-palkinnon jakoa, enkä voi muuta kuin todeta, että Varjokuvat on totisesti palkinnon ansainnut. Se on mielettömän kovatasoinen romaani, jossa on vahva persoonallinen ote, hyytävä juoni oveline koukkuineen ja kaiken huippuna yhteiskunnallinen taso, joka nivoutuu tarinaan saumattomasti.

Vuonna 1944 Tukholmassa tapahtuu raaka murha. Prostituutiolla itsensä ja lapsikatraansa elättänyt Märta Karlsson pahoinpidellään kuoliaaksi asunnossaan. Murhaaja naulaa Märtan kädet lattiaan ja tunkee kauhan hänen kurkkuunsa. Poliisin tullessa paikalle tapahtuu toinen väkivallanteko, ja poliisisisar Elsie Svenss saa surmansa. Sekä Märtan murhasta että Elsien taposta tuomitaan aikanaan Märtan väkivaltainen juoppo aviomies, mutta lukija tietää, että tuomion meni väärälle miehelle.

Märtan murha ja Elsien surullinen kohtalo ovat tarinan esinäytös. Ennen varsinaisen tarinan alkua kertoja ottaa puheenvuoron ja selostaa Elsien elämäntarinan. Sulhasensa kuoltua Elsie on synnyttänyt tyttären ja antanut tämän adoptoitavaksi. Tytär Britt-Marie saa kuulla biologisesta äidistään vasta täytettyään 18 vuotta. Äidin surullinen tarina saa Britt-Marien tekemään päätöksensä: hänestä tulee poliisi.

1970-luvun alkuvuosina ei ole helppoa olla nainen ja poliisi. Kaiken lisäksi Britt-Marie on vielä pienen Erik-pojan äiti. Joka tapauksessa Britt-Marie päätyy konstaapeliksi rikospoliisiin. Valitettavasti tutkintaryhmää vetävä komisario on vakaasti sitä mieltä, että on kammottava virhe päästää naisia poliiseiksi. He sopivat korkeintaan arkistoimaan ja kirjoittamaan muistioita puhtaaksi. Niitä töitä kiukun ja harmin kyyneleitä salaa nieleskelevä Britt-Marie joutuu totisesti tekemäänkin, vaikka Östertunan asuinalueella alkaa riehua Hornan murhaajaksi nimetty sarjamurhaaja.

Hornan murhaaja valikoi uhreikseen nuoria yksinhuoltajaäitejä, jotka asuvat saman Berlinparkenin lähistöllä kuin Britt-Mariekin miehensä ja poikansa kanssa. Kammottavinta on, että murhaaja tuntuu toistavan teoissaan Märta Karlssonin murhan yksityiskohtia. Naiset on raiskattu ja pahoinpidelty raa’asti, mutta sen lisäksi heidät on naulattu kämmenistään lattiaan ja heidän suuhunsa on tungettu esineitä. Voiko tekijä olla Märta Karlssonin ja Britt-Marien äidin tappaja?

Tarina jatkuu 1980-luvulle, ja keskiöön nousee nuori Hanne Lagerlind-Schön, joka aloittaa profiloijan uransa Tukholman poliisissa. Hänet kutsutaan apuun, kun yli kymmenen vuoden tauon jälkeen näyttää siltä, että Hornan murhaaja on aloittanut jälleen kammottavat murhansa. Voiko kyseessä olla sama tekijä kuin vuonna 1944 ja 1970-luvun alussa? Vai onko kyseessä matkija? Nuori ja kaunis Hanne saa katkeran osansa työelämän nurjasta puolesta sen lisäksi, että murhaaja niittää eloa.

Lopulta tarina loikkaa vuoteen 2019, kun Östertunasta löytyvät naisen jäännökset puretun rakennuksen perustusten alta. Tapaus päätyy Manfred Olssonin ja Malin Brundinin ryhmän tutkittavaksi, ja taas kysymys Hornan murhaajan henkilöydestä nousee esille. Malin on juuri palannut äitiysvapaalta töihin ja törmää yllätyksekseen samankaltaisiin ongelmiin kuin Britt-Marie lähes neljäkymmentä vuotta aikaisemminkin. Pomo ei tunnu hyväksyvän Britt-Marieta eikä siedä mitään viittauksia siihen, että pienen lapsen olemassaolo voisi vaikuttaa alaisen työhön. Malinin esimies on nainen.

Varjokuvat on rakenteeltaan omintakeinen ja taidokkaan koukuttava. Jo rakenne on kiinnostavasti toteutettu. Tarina etenee kronologisesti neljällä eli vuosikymmenellä, ja kertoja paikkaa väliin jäävät vuodet lyhyillä yhteenvedoilla. Lopussa paljastuu, kuka tarinaa kertoo. 

Rikosjuoni tasoineen on niin hyytävä, että teoksen nimeksi sopisi erinomaisesti ’Miehet jotka vihaavat naisia’. Nuori Hanne toteaakin murhia analysoidessaan, että murhaaja tai murhaajat ilmaisevat teoillaan äärimmäistä vihaa. Mutta murhien takana oleva henkilö tai henkilöt eivät ole ainoita, jotka vihaavat naisia. Heitä tuntuu olevan niin kodeissa kuin työpaikoillakin, kaikkialla. Tätä Grebe kuvaa erinomaisesti herätellen lukijaa huomaamaan yhteiskunnan muutoksen – tai muuttumattomuuden.

Kuka murhaaja sitten on? Ainakin minä tulin yllätetyksi.

Camilla Grebe: Varjokuvat (Skuggjägaren)
Suom. Sari Kumpulainen
Gummerus 2020. 461 s.

Arvostelukappale.

Camilla Grebe: Lemmikki

Katrineholmin lähitienoilla sijaitseva Ormberg on masentava paikkakunta. Ennen kukoistava teollisuuskylä on kuihtunut haamuksi entisestään, kun tehdas toisensa jälkeen on sulkenut ovensa tuotannon siirryttyä halvempiin maihin tai kokonaan loputtua. Työpaikkoja ei ole. Paikkakunnalle ovat jääneet enää toivottomat tapaukset, työttömät ja pakolaiset. Yhteen tyhjilleen jääneistä teollisuuskiinteistöistä on rakennettu pakolaisten vastaanottokeskus jo 1980-luvulla, ja vuonna 2017 siellä on jälleen asukkaita.

Yksi Ormbergin toivottomista tapauksista on murrosikäisen Jaken isä. Työttömyys on ollut miehelle jo ankara isku, mutta vaimon äkillinen menehtyminen ärhäkkään sairauteen on ollut lopullinen niitti. Kahden teinin isä istuu päivät nojatuolissaan kittaamassa kaljaa ja pelaamassa videopelejä. Ennen remontoinnista ja nikkaroinnista nauttinut mies on muuttunut apaattiseksi haamuksi.

Jaken elämä ei siis ole ulkoisestikaan helppoa, mutta pahinta on, että hän tietää olevansa mieleltään sairas. Hän tuntee vastustamatonta halua pukeutua isosiskonsa tai äitinsä vaatteisiin ja meikata itsensä kauniiksi. Eihän sellainen voi olla normaalia! Kauhea salaisuus on pidettävä piilossa hinnalla millä hyvänsä.

Eräänä sateisena marraskuun iltana Jake jää yksin kotiin ja pukeutuu äidin ihanaan kullanväriseen paljettimekkoon. Jostain syystä hän päättää lähteä mekossaan ja korkokengissään kävelemään isomman tien suuntaan. Yllättäen pimeästä metsästä putkahtaa vanhempi nainen verisenä ja vaatteet ryvettyneinä. Tilanne on absurdi. Vieras nainen pyytää Jakelta apua, mutta poika osaa vain piiloutua metsään, kun maantiellä kulkevan auton kuljettaja huomaa naisen ja poimii tämän kyytiinsä. Jake pakenee kotiinsa napattuaan ensin maasta mukaansa ruskeakantisen muistikirjan, jota verinen nainen oli puristanut kädessään.

Hyvin nopeasti käy ilmi, että pimeässä metsässä harhaillut nainen on Hanne Lagerlind-Schön, Tukholman poliisia tutkimuksissa profiloijana avustava käyttäytymistieteilijä, joka sairastaa varhaista dementiaa. Hanne on tullut Ormbergiin rikospoliisi Peter Lindgrenin kanssa tutkimaan uudelleen avattua vanhaa tapausta. Miten Hanne on päätynyt harhailemaan metsään, missä Peter on ja kuka oli paljettimekkoinen nainen metsänlaidassa?

Ormbergin metsästä isosta kiviröykkiöstä löytyi kahdeksan vuotta aikaisemmin viisivuotiaan tytön jäänteet. Tunnistamattomaksi jäänyt tyttö oli saanut surmansa väkivaltaisesti ja ruumis oli kätketty metsään jo vuosia aikaisemmin. Luulöydön teki aikanaan viisitoistavuotias Malin, joka nyt on mukana tutkinnassa 23-vuotiaana nuorena poliisina tukholmalaisen Manfred Olssonin väliaikaisena työparina. Malin on päättänyt lähteä mahdollisimman pian ja kauas Ormbergista, mutta huomaa siis yllätyksekseen joutuneensa palaamaan kotikonnuilleen, jopa väliaikaisesti asumaan äitinsä luo. Poliisi haluaa hyödyntää Malinin paikallistuntemusta tutkinnassa.

Kierrokset lähtevät nousemaan nopeasti. Hanne ei dementiansa takia muista mitään siitä, mitä metsässä tapahtui ja miksi hän ylipäätään oli sinne mennyt. Hanne ja Peter ovat paitsi työtovereita myös rakastavaisia, mutta nyt Peter on kadonnut jäljettömiin. Hanne on kirjoittanut kaiken muistikirjaansa, mutta se on kadonnut. Kadoksissa on myös Peterin auto. Sen sijaan metsästä kiviröykkiön luota löytyy etsintöjen yhteydessä kuoliaaksi ammuttu tuntematon nainen.

Ruotsalaisen Camilla Greben dekkarin Lemmikki alkuasetelma on siis kaikin puolin kutkuttava! Arvoitukset eivät ratkea kovin helposti, ja tunnelma vain tiivistyy loppua kohden. Ei ihme, että Lemmikki valittiin vuonna 2017 Ruotsin parhaaksi dekkariksi eli sille myönnettiin kultainen sorkkarauta ja että se voitti vuonna 2018 Lasiavaimen, joka myönnetään parhaalle pohjoismaiselle dekkarille.

Lemmikin takakannessa luvataan, että teos on itsenäinen jatko-osa aiemmin ilmestyneelle Kun jää pettää alta -dekkarille. Lupaus pitääkin hyvin kutinsa. Aiemmasta romaanista mukana ovat vain profiloija Hanne ja rikospoliisi Peter, ja heistäkin Peter on siis pääosan ajasta kateissa.

Hannen ääni kuullaan lähinnä hänen muistikirjansa kautta, sillä Jake päättää pitää löytämänsä muistikirjan itsellään tai ainakin lukea sen läpi ennen kuin vie sen poliisille. Muistikirja kiehtoo poikaa merkillisesti. Hän haluaa tutustua Hanneen paremmin ja saada selville, mitä tapahtui. Samalla hänestä tuntuu, että kirjan sivuilla on asioita, joista hän olisi mieluummin tietämättä mitään.

Jaken ja Hannen lisäksi äänessä on myös poliisi Malin. Näiden kolmen henkilön kautta tapahtumia valaistaan mielenkiintoisesti eri suunnista. Poliisit joutuvat jakamaan voimavarojaan moneen suuntaan. Peterin etsintä on tietysti keskeinen tehtävä, mutta samaan aikaan on selvitettävänä tuore murhatapaus. Mutta onko nykyhetken tapahtumilla kytkös myös vanhaan pikkutytön surmaan? Siihenkin pitäisi saada valaistusta.

Lukuisilla paikkakuntalaisilla tuntuu olevan yhtä jos toista salattavaa, ja sekä poliisi että lukija epäilevät milloin ketäkin esiin nousevaa henkilöä jollei nyt murhista niin ainakin niihin sotkeutumisesta. Grebe hyödyntää oivallisesti sulkeutunutta ja toivottomuuteen vajonnutta pikkupaikkakuntaa dekkarimiljöönä. Malin toteaa, että kun kaikki tuntevat toisensa ja tietävät toistensa asiat, ollaan hyvin paljaina toinen toistensa edessä. Se ei aina ole pelkästään hyväksi. Ja kuten pian käy ilmi, karmaisevia salaisuuksia piilottelee pelottavan moni asukas.

Kaikki kolme näkökulmahenkilöä ovat mielenkiintoisia. Malin painiskelee henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa. On vaikeaa palata Ormbergiin ja tehdä siellä työtä tuttujen ihmisten keskuudessa. Malinista myös paljastuu piirre, joka yllätti ainakin minut. Hän suhtautuu lievän kriittisesti maahanmuuttajiin. Hänestä on väärin, että ormbergilaiset saavat vähemmän apua ongelmiinsa kuin muukalaiset. Ainakin niiden ihmisten pitäisi lähteä Ruotsista, joiden kotimaiden tilanne on muuttunut paremmaksi. Heidän sairauseläkkeitään Malin ei haluaisi olla maksamassa.

Hannen varhainen ja nopeasti etenevä dementia tekee hänestä poikkeuksellisen dekkarihenkilön. Toistaiseksi Hanne on sinnitellyt työssä ja arjessa, mutta kuinka kauan se on enää mahdollista? Hän on salannut sairautensa myös Peteriltä. Jaken tilanteen tekee poikkeuksellisen kimurantiksi hänen transvetisminsa, jota hän ei osaa lainkaan käsitellä. Ainoa, mitä hän osaa tehdä asian suhteen, on yrittää pitää se mahdollisimman salassa. Paljastuvatko Hannen ja Jaken salaisuudet?

Camilla Grebe: Lemmikki (Husdjuret)
Suom. Sari Kumpulainen.
Gummerus 2018. 505 sivua.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi, kesto 13 h 5 min.

Arvostelukappale.

Lemmikki on siis itsenäinen jatko-osa teokselle Kun jää pettää alta, ja ne voi minusta hyvin lukea kummassa järjestyksessä tahansa ilman, että tulee liikaa juonipaljastuksia. Sen sijaan kolmannessa osassa Horroksessa paljastetaan Lemmikin ratkaisu ja muutama muukin tärkeä juonenkäänne, joten niiden lukemisjärjestyksellä on väliä!

Ane Riel: Pihka #dekkaritiistai

Dekkarimääritelmän mukaan teoksessa tehdään rikos, jota selvitellään. Järjestyksellä ei niin ole väliä, mutta pääpiirteissään nämä elementit pitäisi löytyä. Trillerissä taas koetetaan yleensä estää jokin rikos, ja estämisyrityksiin liittyy yleensä näyttävästi vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Ane Rielin teoksessa Pihka tehdään useitakin rikokseksi luokiteltavia tekoja, muun muassa tukehdutetaan isoäiti hengiltä, ja loppupuolella yritetään estää katastrofia tapahtumasta, mutta varsinaisesti rikoksia ei yritetä ratkaista. Peitellä kylläkin, mutta ei varsinaisesti rangaistuksen pelosta vaan menettämisen.

Dekkarin määritelmää Pihka ei siis aivan minusta täytä, trillerinkin heikohkosti. Se on ennemminkin jonkinlainen psykologisen trillerin ja kauhuromaanin sekoitus ilman yliluonnollisia kauhuelementtejä. Piinaavan jännittävä tarina välillä on, mutta samalla se on surullinen ja todentuntuisuudessaan pelottava. Ei siis ihme, että Riel on saanut kirjasta Lasiavain-palkinnon, joka myönnetään vuosittain parhaalle pohjoismaiselle dekkarille.

Pihka on tarina siitä, kuinka ihan tavallinen perhe voi vahingossa lähteä luisumaan sivuraiteelle. Kun kukaan ei huomaa eikä käännä vaihdetta taikaisin paikoilleen, alkaa vauhti kiihtyä ja vahingot kasvavat nopeutuvalla vauhdilla. Sekaan vielä aimo annos jääräpäisyyttä ja muutama sopivaan kohtaan osuva sattuma, niin totaalinen katastrofi on valmis.

Tapahtumien keskipisteessä on Liv, joka kirjan alussa on alle kouluikäinen. Siinä vaiheessa perheen tilanne on jo karannut kaikkien asianosaisten käsistä:

”Valkoisessa huoneessa oli pimeää kun isäni tappoi isoäidin. Minä olin siellä. Myös Carl oli siellä, mutta häntä he eivät koskaan huomanneet. Oli jouluaattoaamu ja satoi pikkuisen lunta, mutta kunnon valkeaa joulua ei tuona vuonna tullut.”

Vähitellen Liv kerii auki aikaisempia ja myöhempiä tapahtumia, ja lukijalle alkaa hahmottua, miksi tähän tilanteeseen on jouduttu. Miksi isän oli tapettava isoäiti, miksi Liv oli mukana, kun se tapahtui, miksi isä ei huomannut Carlia, mikä oli valkoinen huone? Kaikki tämä selviää, samoin koko joukko muita asioita, joita lukija ei välttämättä haluaisi tietääkään.

Tärkeää on kuitenkin, että koko ajan Liv tietää, että isä on kiltti ihminen ja että isä ja äiti rakastavat häntä. Liv tietää olevansa kotona turvassa. Uhka tulee ulkopuolelta. Livin kertomuksen lomassa selviää myös, mitä Livin äiti on ajatellut ja tuntenut tapahtumien edetessä, sillä tekstiä rytmittävät äidin kirjeet tyttärelleen.

Perhe elää pienen saaren ulokkeessa, jota kutsutaan Pääksi, koska se näyttää ylhäältä katsoen olevan kapean kaulamaisen kannaksen kautta kiinni saaressa kuin vartaloon kuuluva pää. Saarella on pieni kaupunki tai kylä, jossa ovat kaikki tärkeimmät palvelut. Mantereelle kuljetaan lautalla. Kaikki tuntevat saarella toisensa, ja omituista käyttäytymistä siedetään ja ihmisten halua eristäytyä kunnioitetaan ehkä enemmän kuin muualla.

Livin isä Jens on puuseppä, joka on perinyt pienen yrityksen salamaniskuun kuolleelta isältään. Isän äkillinen menettäminen on sysännyt Jensin pois raiteiltaan, mutta sitä ei ensi alkuun huomaa kukaan. Kun joku lopulta huomaa, onkin jo liian myöhäistä. Ensimmäisiä ja yhä pahenevia merkkejä Jensin omituisuudesta on hänen suhtautumisensa tavaroihin. Mitään ei saa hävittää, ja uutta tavaraa alkaa kertyä Päähän kiihtyvällä, tuhoisalla vauhdilla. Juuri tämä tavararöykkiöiden hypnoottinen karttuminen vangitsi minut tarinan syövereihin. Kukapa ei ainakin tuntisi ihmisiä, joilla on tämä sama piirre, joskin toivottavasti hieman lievempänä? Missä menee normaaliuden ja hulluuden välinen hiuksenhieno raja?

Kaiken säilyttämisen ja kiinni pitämisen pakkomielteisyys ovat keskeisiä avaimia, kun haluaa ratkaista Jensin ja Pihkan arvoituksen. Tarina on kiehtova ja vangitseva monella tapaa. Sen verran uskallan paljastaa lopusta, että tunnelmat ovat apokalyptiset. Riel ei säästele!

Lasiavain on tullut Pihkasta täysin ansaitusti. Huomaan jälleen, että juuri tällaiset erilaisia genrerajoja rohkeasti ylittävät teokset vetoavat eniten lukumakuuni.

Ane Riel: Pihka (Harpiks)
Suom. Katriina Huttunen.
Aula & Co 2017. 248 s.

Arvostelukappale.

Huomaan, että olen viime aikoina lukenut useammankin Aula& Co -kustantamon teoksen. Karita Sainion Me emme elä samassa maailmassa kuin te -dekkarin äärellä olen myös pohdiskellut genrerajoja ja luokittelua sekä todennut, että rohkeus on tuottanut oikein mielenkiintoisen ja vaikuttavan lopputuloksen. Lone Theilsin dekkarit Kohtalokas merimatka ja Runoilijan vaimo ovat olleet molemmat mieleeni, ja erityisen ihastuksissani olin Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjasta, josta en ole kirjoittanut blogiin mutta jonka novelleista kirjoitin Twitteriin #novellitwiitti’n. Pieni mutta sitäkin laadukkaampi kustantamo siis, jonka tuotantoa kannattaa seurailla ja ennen kaikkea lukea.

#dekkaritiistai-sarja:
Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 

Jørn Lier Horst: Suljettu talveksi

Norjalainen dekkari- ja näytelmäkirjailija Jørn Lier Horst on ollut tuottelias ja menestynyt vuodesta 2004, jolloin hän julkaisi esikoisdekkarinsa Nøkkelvitnet. Kyseinen teos oli samalla ensimmäinen osa niin sanottua William Wisting -sarjaa, jonka kymmenes osa tiettävästi ilmestyy tänä kesänä. Tämän poliisiromaanisarjan ohella Lier Horst on kirjoittanut kahta lasten- ja nuortenkirjasarjaa, jotka nekin asettuvat jännityskirjallisuusgenreen. Lisäksi hän on kirjoittanut näytelmäkäsikirjoituksia ja tietokirjoja.

William Wisting -sarjan kahdeksas osa Jakthundene (2012) sai Riverton-palkinnon, Lasiavain-palkinnon ja Ruotsin Dekkariakatemian palkinnon vuoden parhaasta käännösdekkarista. Seitsemäs osa Vinterstegt eli Suljettu talveksi (2011, suom. 2015), palkittiin Norjan kirjakauppaliiton palkinnolla.

Suomalainen Sitruuna kustannus siis aloittaa sarjan suomentamisen keskeltä. Ratkaisun perusteluja olisi mukava kuulla, sillä ainakin itse luen sarjat mieluiten aikajärjestyksessä. Mikään poikkeuksellinen ratkaisu ei toki ole, ja mieleen tuleen vaikkapa suositun islantilaisdekkaristi Arnaldrur Indriðasonin Erlendur-sarja, jonka kaksi ensimmäistä osaa eivät vieläkään ole ilmestyneet suomeksi. Sarjan suomentaminen aloitettiin kolmannesta osasta.

Ensimmäisen suomennetun teoksen perusteella William Wisting -sarja on laadukas mutta melko yllätyksetön peruspoliisidekkarisarja. Päähenkilö rikoskomisario Wisting on jo hieman vanhempi, kokenut poliisi, jonka johtamistavoissa ja työmoraalissa ei ole moitteen sijaa. Yksityiselämässä on ollut omat kiemuransa, mutta nyt elämä vaikuttaa pääosin seesteiseltä. Naisystävä on asettunut Wistingin asuntoon putkiremonttia pakoon, ja kumpikin osapuoli huomaa, että ratkaisu ei ole ollenkaan huono. 

Huolta aiheuttaa sen sijaan aikuinen rikostoimittajatytär, jonka ravintoloitsijana toimiva avopuoliso on entinen rikollinen. Wistingiä harmittaa, ettei hän ole puuttunut asiaan, vaan on antanut sen olla. Nyt tilanne näyttää purkautuvan itsestään, kun tytär ilmoittaa eroavansa avomiehestään ja muuttavansa joksikin aikaa Wistingin vuonon rannalla sijaitsevaan mökkiin.

Mökin liepeiltä on vasta edellisenä päivänä löydetty ruumis. Tutkinnan yhteydessä huomataan, että seudun lähes kaikkiin mökkeihin on murtauduttu, ja kuollut mies näyttäisi asustaan päätellen kuuluneen murtokoplaan. Miehen kuolintapa on kuitenkin erikoinen, eikä hänen henkilöytensä selvittäminen ole aivan yksinkertaista. Poliisilla on käsissään melkoinen arvoitus, jonka johtolangat tuntuvat vetävän aivan ristikkäisiin suuntiin. Lisäksi kummastusta herättävät linnut, joita putoilee kuolleena taivaalta.

Kuten arvata saattaa, Wistingin tytär joutuu mukaan tapahtumiin ja niiden selvittelyyn. Tutkinta rönsyää myös Baltiaan, ja tässä vaiheessa tarina alkaa hieman muistuttaa Henning Mankellin dekkaria Riian verikoirat. Lopullisesti rikokset kuitenkin selvitetään Norjassa. Myös lintukuolemat saavat selityksensä.

Lier Horst on punonut tarinaan kaikkea sitä, mistä laadukkaat pohjoismaiset dekkarit ovat tunnettuja: tarkka ja huolellinen poliisityön kuvaus, miellyttävät ja uskottavat henkilöt, sopiva ripaus yhteiskunnallista kantaaottavuutta sekä toimiva, monipolvinen juoni. Romaani alkaa räväkästi odottamattomilla juonenkäänteillä, eikä keskivaiheillakaan aivan pysähtyneitä jaksoja ole, vaikka paikoin lukija toivoikin poliiseilta pikaisempia johtopäätöksiä. Monimutkaisehko juoni ei antanut lukijalle mahdollisuutta arvata ratkaisua paljoakaan ennen Wistingiä, mutta väitän, ettei se ihan puskista päässyt yllättämään. Henkilösuhteista saattoi päätellä, että yhteistä historiaa on monillakin kirjan henkilöillä takanaan, mutta menneisyyttä ei juurikaan kommentoida. Ei siis haitanne lukea sarjaa epäjärjestyksessäkään.

Jos ja kun William Wisting -sarjaa suomennetaan lisää, luen sitä mieluusti. Viihdyttävän laatudekkarin parissa vierähti mukavasti pari iltaa.

Jørn Lier Horst: Suljettu talveksi (Vinterstengt)

Sitruuna kustannus 2015. Suom. Tiina Sjelvgren. 354 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Lisätietoa kirjailijasta tarjoaa norjankielinen Wikipedia-sivu, kirjailijan nettisivut sekä kirjailijan Facebook-sivu.

Stieg Larssonin Millennium-sarja

Ruotsalaisen toimittajan ja kirjailijan Stieg Larssonin tiivistetty tarina on varmasti useimmille tuttu. Larsson kuoli viisikymppisenä äkilliseen sydänkohtaukseen vuonna 2004. Siinä vaiheessa hän oli ehtinyt kirjoittaa valmiiksi kolme dekkaria ns. Millennium-sarjasta. Neljättäkin osaa oli kirjoitettuna pari sataa liuskaa. Minulle yllätys oli, että Larsson oli suunnitellut sarjan kymmenosaiseksi (Wikipedia). Mutta loppu onkin sitten historiaa. Millennium-trilogia julkaistiin postuumisti, ja kaupallisesti ajatellen fiksusti, osa per vuosi. Suomennokset ilmestyivät samassa tahdissa, mutta noin vuoden viiveellä. Itse tyydyin odottelemaan pokkaripainoksia, koska halusin kirjat itselleni mutta ajattelin kuitenkin, että kertalukeminen riittää. Niinpä olen lukenut aloitusosan syyslomalla 2007, kakkososan lomareissulla kesäkuussa 2008 ja kolmannen kesäloman lopulla 2009. Muistan tyrmistykseni kreikkalaisessa lomakohteessa, kun pääsin kakkososan loppuun! Tähänkö tämä nyt jäi, ja loput ensi vuonna??!

Kirjasarjasta on sittemmin tehty elokuvaversio Ruotsissa ja sama on tekeillä Hollywoodissakin. Elokuvista on pilkottu tv-sarja, joka on esitetty Suomen televisiossa, samoin kuin elokuvat. Olen tietoisesti välttänyt kaikkia näitä, sillä jotenkin vain tuntuu, etten halua nähdä näitä tapahtumia kuvina. Viime syksynä WSOY julkaisi koko trilogian äänikirjana, ja silloin päätin kuunnella kirjat yhteen rytkyyn. Sanoista tekoihin. Aloitin kuuntelun syksyllä ennen joulua, ja viimeisen osan viimeinen levy päättyi tänään iltapäivällä.

Kuunteleminen oli oikein viihdyttävä ja valaiseva kokemus. Autossa työmatkoilla kuunneltuna tämä olisi saattanut olla liiankin jännittävä, jos tarina ei olisi ollut tuttu ennakolta. Silti, vaikka tiesikin tärkeimmät juonenkäänteet, työmatka tuntui joinakin päivinä liian lyhyeltä.

Vuoden välein osa kerrallaan lukeminen oli liian harva tahti, sillä kirjat ovat runsaita kaikin tavoin ja harmillisesti osa yksityiskohdista pääsi vuoden aikana muistista rapisemaan. Toisaalta taas tarmoa ei ollut siihen, että olisi lukenut aiempia osia uudelleenkaan. Nyt tämä huoli jäi siis pois ja pysyin hyvin mukana tarinassa. Haittana sitten olikin, että nyt huomasin turhan toiston ja ylimääräiset rönsyt välillä kiusallisen helposti.

Vuonna 2007 olen kirjoittanut omiin muistiinpanoihini seuraavaa:

”Järkälemäinen dekkari, joka on trilogian ensimmäisen osa. Ainoa puute kirjassa oikeastaan onkin turhan lavea kerronta, ainakin lopussa, kun kaikki arvoitukset ovat jo ratkenneet.

Päähenkilönä on nelikymppinen toimittaja Mikael, joka joutuu vetäytymään syrjään työstään kirjoitettuaan jutun liikemiehestä ja hävittyään sitten siihen perustuneen oikeusjutun. Juuri silloin Mikaelille tarjotaan omituista työtä. Vanhan sukuyrityksen eläkkeellä oleva päämies pyytää Mikaelia tutkimaan kolmekymmentä vuotta vanhaa arvoitusta. Suljetulta saarelta on kadonnut nuori tyttö, miehen veljentytär. Poliisilla ei ole johtolankoja, mutta mies ei haluaisi kuolla ennen kuin asia on ratkaistu. Lisäksi hän saa edelleen joka vuosi syntymäpäivänään arvoituksellisen kukkataulun muistutukseksi tapauksesta.

Vastahakoinen Mikael ryhtyy lopulta työhön. Suvun asioista alkaa paljastua melkoisen kummallisia  asioita. Apua tutkimuksiinsa Mikael saa oudolta nuorelta naiselta Lisbethiltä, joka on oikea tietokonevelho mutta muuten syrjäänvetäytyvä ja jollain tasolla jälkeenjäänytkin.

Mikael ja Lisbeth selvittävät arvoituksen, mutta löytävät paljon sellaista, mitä kukaan ei olisi osannut odottaa.”

Jo tässä aloitusosassa, Miehet jotka vihaavat naisia -kirjassa (MJVN), näkyvät kirjojen heikkoudet siinä missä vahvuudetkin. Larsson pohjustaa tarinaa paikoin tuskastuttavan perusteellisesti. MJVN:n henkilöistä joidenkin menneisyyttä kelataan 1930-luvulta alkaen! Ihan kaikkien sivuhenkilöiden kohdalla tuskin tarvitsisi olla näin perusteellinen. Maneeri alkaa olla aika puuduttava kolmannessa Pilvilinna joka romahti -osassa (PJR). Siinä kaikkien tutkintaan osallistuvien poliisienkin elämäkerrat käydään perusteellisesti läpi, ja roistojen useampaan kertaan, kun mukaan tulee uusia tutkimuksiin liittyviä tekijöitä, joille pitää taas taustat valaista.

MJVN:n alussa Larsson viittaa monesti suoraan Astrid Lindgreniin. Mikael Blomkvist on nuorena toimittajana lähes sattumalta mutta nokkelasti napannut muutaman konnan, ja häntä on alettu toimittajapiireissä kutsua pilkkanimellä Kalle Blomkvist. Kallehan on Lindgrenin mestarietsivä. Sattumalta kuuntelin alkusyksystä yhden Kalle Blomkvist

-kirjankin, ja kyllä perikunnollisissa Kallessa ja Mikaelissa on tiettyjä yhteneväisyyksiä. Mikaelin tunnollinen ja taitava asianajajasisko muuten on nimeltään Annika. Lisbeth Salanderia verrataan kirjoissakin Peppiin. Nimitys saa naisen raivostumaan.

MJVN:ssä Larsson kuljettaa alkuun Mikaelin ja Lisbethin tarinoita irrallisina, mutta lopulta henkilöiden polut risteävät. Ilman Lisbethin apua Mikael ei ehkä olisi selvittänyt, mitä aikoinaan kadonneelle tytölle tapahtui. Lisäksi hän olisi saattanut päästä hengestään. Kirjan lopussa on vielä pitkä selostus siitä, miten Lisbeth onnistuu huiputtamaan itselleen rikolliselta kahden ja puolen miljardin kruunun omaisuuden. Oikeastaan juonia on siis kolme. Mikael yrittää paljastaa talousrikollisen, Wennersrtömin, mutta joutuukin itse vankilaan kirjan alussa. Sitten Mikaelilta tilataan tämän vanhan rikoksen selvittelyä. Samaan aikaan Lisbeth on vaikeuksissa uuden holhoojansa kanssa. Mies kun osoittautuu sikamaiseksi sadistiksi ja raiskaajaksi. Aineksia ei siis puutu tästäkään, mutta vauhti kiihtyy jatkossa.

Muistiinpanoni vuodelta 2008, kirjasta Tyttö joka leikki tulella (TJLT):

”Suoraa jatkoa edelliseen osaan, trilogian keskimmäinen. Samat henkilöt jatkavat. Lisbeth on katkaissut välinsä Mikaeliin, joka on syystä hämmentynyt. Upporikas Lisbeth matkustelee ja ostaa sitten luksusasunnon Tukholmasta salanimellä.

Mikael alkaa toimittaa kirjaa, jonka tekstit ovat peräisin tutkivalta journalistilta ja tämän väitöskirjaa tekevältä vaimolta. Pariskunta aikoo paljastaa ihmiskaupan kuvioita Ruotsissa. Kesken kaiken pariskunta murhataan ja kaikki todisteet viittaavat yllättäen Lisbethiin, jota on vainottu jo aiemmin. Mikael yrittää todistaa Lisbehtin syyttömyyden, mutta se osoittautuu todella vaikeaksi.

Juonenkäänteet alkavat mennä jo hieman liiankin lennokkaiksi. Mielenkiintoista on nähdä, miten viimeisessä osassa päästään tästä kaikesta kuiville.”

Aika lempeä tuo viimeinen kappale J. Kirja käynnistyy todella hitaasti. Toisella luku- tai oikeammin kuuntelukerralla sen vasta oikein huomasikin. Lisbeth tosiaan matkustelee rahojensa turvin, ja alussa kerrotaan pitkä tarina siitä, miten hän hoitelee erään vaimoaan hakkaavan amerikkalaisen hurrikaanin riehuessa Karibialla. Koko tarina ei liity asiaan lainkaan. Myös Mikaelin työkuvioita ja Dag Svenssonin tutkimuksia ihmiskaupasta selvitellään todella pitkään, ennen kuin lopulta alkaa tapahtua. Dag on tutkimuksissaan törmännyt salaperäiseen rikolliseen nimeltä Zala. Kun hän alkaa penkoa tätä tarkemmin, hänet ja hänen avovaimonsa murhataan. Lisbeth löytää nimen Zala Mikaelin tietokoneelta ja yllätyksekseen tunnistaa sen. Juttuun liittyy myös Lisbetin holhooja, joka yrittää kostaa Lisbetille aiemmassa kirjassa tapahtuneet rankaisutoimet. Jossakin vaiheessa käy ilmi, että Zala eli Alexander Zalatšenko on Lisbetin isä, Neuvostoliitosta 1960-luvulla loikannut agentti. Lisäksi kuvioihin liittyy vielä jättiläiskokoinen Ronald Niedermann, mies, joka ei tunne kipua…Kaiken keskellä Lisbeth miettii ratkaisua Fermatin matemaattiseen yhtälöön! Kirja päättyy tilanteeseen, jossa Lisbeth kiidätetään sairaalaan luoti aivoissaan.

Kolmas osa PJR jatkuu saumattomasti siitä, mihin toinen osa päättyi. Ensimmäinen osa on siis enemmän itsenäinen teos kuin kaksi viimeistä. Mikael yrittää auttaa Lisbetiä, jonka Säpon salainen alajaos Sektio aikoo eliminoida sulkemalla psykiatriseen sairaalaan. Zalatšenkoa suojelee todellinen salaliitto, jonka Mikael kaivaa esiin pelastaakseen Lisbethin, vaikka tämä ei kovin innokas ole apua vastaan ottamaan. Mutta näissä kuvioissa ei vielä ole tarpeeksi, vaan Larsson on ottanut mukaan ison sivujuonen, joka koskee Mikaelin lehden päätoimittajaa Erika Bergeriä. Erika saa yllättävän työtarjouksen konservatiiviselta päivälehdeltä. Hän ei saa kerrottua työpaikanvaihdoksesta kenellekään ennen kuin aivan viime hetkellä. Tätä asiaa jahnataan siis ensin. Sitten Erika saa heti uudessa työpaikassaan vihamiehiä ja peräänsä pelottavan stalkkerin. Koko tarina on sinänsä kiinnostava ja jännittäväkin, mutta ei mitenkään liity kirjan pääjuoneen. Muutenkin lehdentekoa kuvataan kirjoissa aika perusteellisesti. Heikko lenkki on myös yksi pääpahis Niedermann, joka on toisessa osassa keskeisessä roolissa. Hän palaa kuvioihin vasta epilogissa, kun Lisbeth käy tarkistamassa isältään jäänyttä vanhaa tehdaskiinteistöä.

Rönsyjä tarinassa siis on, ja paljon. On tietysti kiehtovaa, miten äkkirikastunut epäsosiaalinen nuori nainen hankkii itselleen luksusasunnon Tukholman keskustasta ja kalustaa sen Ikean kalusteilla ja liinavaatteilla. Mutta onko se dekkarissa olennaista? Tai se, mitä Mikael ja Erika tai kuka tahansa laittavat aamiaiseksi, miten saippuoivat itsensä suihkussa tai mitä pakkaavat mukaan lennolle? Tekstiä voisi siis jäntevöittää rutkasti, mutta toisaalta se saattaisi silloin myös menettää jotakin viihdyttävyydestään. Larsson osaa tehdä henkilöistä kiinnostavia. Roistot ovat niin inhottavia, että tuntee suunnatonta tyydytystä, kun hyvikset sankaritoimittajan ja mestarihakkerin johdolla antavat heille kunnolla köniin.

Äänikirjat lukee Kari Ketonen, jonka luennasta pidin kovasti. Hienoa myös, että sama lukija on tehnyt koko jättiurakan, sillä sarjoissa lukijan vaihtuminen kesken kaiken on todella ärsyttävää.

Miehet jotka vihaavat naisia, (Män som hatar kvinnor, Norstedts, 2005), suom. Marja Kyrö, WSOY, 2006. Äänikirja 2011, 16 cd:tä.

Tyttö joka leikki tulella, (Flickan som lekte med elden, 2006), suom. Marja Kyrö, WSOY, 2007. Äänikirja 2011, 18 cd:tä.

Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes, 2007), suom. Marja Kyrö, WSOY, 2008. Äänikirja 2011, 21 cd:tä.