Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

 

”Matti Yrjänä Joensuun kymmenes jännitysromaani rikkoo, ylittää ja ohittaa kirjallisuudenlajien välille vakiintuneita rajoja. Harjunpää ja rakkauden nälkä on koskettava kertomus Suomesta, suomalaisista: poliiseista, jotka päivittäin kohtaavat työssään ’tavallisen’ elämän nurjan puolen, rikollisista, jotka eivät aina edes tajua olevansa rikollisia. Joensuun kuvaamassa arkipäivän Suomessa harmaan sävyjä on paljon. Romaanin sädehtivä suomen kieli kantaa tarinan ahdistuksen ja yksilön murtumisen yli.”

Näin perusteli Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkintoraati eli Risto Hannula, Tiina Rilanne ja Kyösti Salovaara vuoden 1994 Johtolanka-voittajan valintaa. Olen valmis allekirjoittamaan joka sanan. Harjunpää ja rakkauden nälkä ei ole menettänyt kolmessakymmenessä vuodessa hitustakaan tehostaan, oikeastaan päinvastoin. Kyseessä on aito klassikko.

Matti Yrjänä Joensuu on melkoinen tekijä suomalaisella dekkarikentällä. Häntä on melkoisen vaikea lyödä laudalta. Sen todistaa Vuoden johtolanka -voittajien listakin, jolla Joensuun nimi on peräti kolmesti noin kymmenen vuoden välein. Kaikkien aikojen ensimmäinen Johtolanka myönnettiin dekkarille Harjunpää ja heimolaiset vuonna 1985, ja vuonna 2004 Harjunpää ja pahan pappi vei palkinnon. Vastaavaan suoritukseen ei ole pystynyt kukaan muu.

Tosin ajat ja dekkarikenttä ovat 2000-luvun alkuvuosista mullistuneet niin, että palkintoraadit saavat luettavakseen huomattavasti laajemman ja laadukkaamman valikoiman dekkareita kuin vielä kaksikymmentä vuotta sitten. Samalle kirjailijalle voiton napsahtaminen toistamiseen alkaa olla taakse jäänyttä aikaa, vaikka ei toki mahdotonta.

Oma suhteeni Matti Yrjänä Joensuun tuotantoon on ollut aavistuksen torjuva. Kun aikoinani innostuin lukemaan kotimaisia aikuisten dekkareita, Joensuu tuntui edustavan jotain vanhanaikaista ja kirjat itseäni vanhemmille miehille suunnatuilta. Aloitin takaperoisesti kuuntelemalla äänikirjoina (kirjastosta cd-levyinä lainasin!) hänen viimeisiksi jääneet 2000-luvun puolella ilmestyneet kirjansa Harjunpää ja pahan pappi ja Harjunpää ja rautahuone. Ne ovat tunnelmaltaan vielä monta astetta synkempiä kuin niitä edeltänyt nyt kuuntelemani Harjunpää ja rakkauden nälkä. Kaikkien henkilöiden elämässä tuntuu tapahtuvan yhä kauheampia asioita ja he joutuvat yhä epätoivoisempiin tilanteisiin, jotka purkautuvat väkivaltana.

Laskujeni mukaan Harjunpää-sarjassa on kaikkiaan yksitoista osaa. En edelleenkään ole lukenut niistä kaikkia, mutta kaikista lukemistani olen vähintään pitänyt, suurimmasta osasta vaikuttunut. Esimerkiksi vuonna 1985 ilmestynyt Harjunpää ja rakkauden lait, joka kertoo romanssihuijarista, on täysin ajankohtainen ja hieno tarina edelleen. Klassikko sekin siis.

Harjunpää-sarjan nimihenkilö on Helsingin rikospoliisissa työskentelevä konstaapeli Timo Harjunpää. Rakkauden nälkä -romaanissa eletään 1990-luvun alkua ja poliisissa tehdään suuria organisatorisia myllerryksiä, joiden laineet keikuttavat ihan rivitutkijoidenkin arkea. Kaikesta resurssista on huutava pula, ja jokainen työntekijä joutuu elämään epävarmuudessa. Onko edessä siirto muihin tehtäviin? Onko ylipäätään enää työpaikkaa? Mitä ylemmäs hierarkiassa mennään, sitä kovemmin panoksin peliä pelataan. Yksittäisen rivityöntekijän uhraaminen omaa etua tavoitellessa tuntuu vähäpätöiseltä haitalta.

Harjunpää ja hänen tutkijaparinsa Onerva kuvataan kirjoissa hyvin inhimillisesti. Virkamiehinä he yrittävät toimia sääntöjen mukaan ja ihmisinä oikeudenmukaisesti. Monesti nämä arvot ovat hämmentävästi ristiriidassa. Joensuu kuvaa poliisityötä realistisesti. Resurssipaineet näkyvät myös rikostutkinnassa, ja tiimillä on jatkuvasti useita rikoksia tutkittavanaan, ei vain se yksi, joka kannattelee kirjan juonta.

Timo Harjunpää asuu perheineen Kirkkonummella. Yövuoron jälkeen mies nukkuu saunan lauteiden alle sijoitetulla patjalla korvatulpat korvissaan. Perheen ja erityisesti Timon elämä on mullistunut, kun kollegat ovat eräänä iltana tuoneet pihaan vanhan miehen, joka sanoo olevansa Timo Harjunpään isä. Miesten yhteys on katkennut parikymmentä vuotta sitten, ja nyt isä on huonossa kunnossa. Voiko katkenneet välit vielä korjata? Miksi isä ei ole halunnut tavata poikaansa vuosikymmeniin?

On raastavaa lukea, miten Harjunpää yrittää tavoittaa sosiaalityöntekijöitä hoitaakseen ilmeisesti ainakin muistisairaan isänsä asioita. Hyvinvointivaltion suojaverkoissa on jo kolmekymmentä vuotta sitten ollut ammottavia aukkoja.

Rakkauden nälän toinen tärkeä henkilö Tipi, erikoinen nuori kaveri, jonka perheessä rikollisuus on itsestään selvä elämäntapa ainakin jo toisessa polvessa. Edesmennyt isä on elättänyt perheen erilaisilla ryöstöillä, ja nyt veljekset yrittävät jatkaa samalla polulla. Työn alla on Viinaseksi nimetty suuri pankkiryöstö, jonka pitäisi turvata perheen toimeentulo vuosiksi. Tipi on sisarussarjan nuorin, ja nykylukijan silmin nähtynä hänellä on monenlaisia neurologisia oireita ja ominaisuuksia, jotka selittävät hänen käytöstään. Joensuu lisää pakkaan vielä nipun lapsuudessa koettuja traumoja.

Tipi rakastaa naisia. Omituisen ulkonäkönsä ja olemattomien sosiaalisten taitojensa takia hänellä ei ole koskaan ollut minkäänlaista kosketusta vastakkaiseen sukupuoleen muuten kuin kieltämättä vilkkaassa mielikuvituksessaan. Hän on kuitenkin todella taitava lukkojen kanssa. Mikään normaali lukko ei ole hänelle esteenä ja varmuusketju on vain hidaste. Helsingin poliisi on saanut jo useita ilmoituksia miehestä, joka on tunkeutunut yöllä asuntoihin ja kosketellut omissa sängyissään nukkuvia naisia. Kun asukas on havahtunut, on tunkeutuja häipynyt liukkaasti paikalta.

Lukija tietää, että Tipi kulkee esteittä monien sellaistenkin naisten asunnoissa, jotka joko eivät tiedä asiasta mitään tai jotka epäilevät omaa mielenterveyttään. Poliisi on alkuun epäileväinen, sitten voimaton. Miten napata mies, josta ei ole edes kunnon tuntomerkkejä?

Kenen tahansa pahimpia painajaisia lienee joutua ahdistelun kohteeksi omassa kodissaan, kun kuvittelee olevansa täysin turvassa. Ei paljoa lohduta, että ainakin pääsääntöisesti tunkeilijalla on vain hyvä tarkoitus. Tipi ainakin omasta mielestään vilpittömästi rakastaa naisia, joita käy öisin hyväilemässä.

Kuten arvata saattaa, kuviot lähtevät eskaloitumaan eri suunnilla kohti katastrofia. Sitä ennen on kuitenkin päädytty Tipin matkassa lukuisiin asuntoihin. Loppuratkaisut ovat hyvin tyypillisiä Joensuulle, joten dekkarigenrelle ominaista hyvä voittaa ja paha saa palkkansa -tyyppistä loppua siis kannata odottaa. Tässäkin suhteessa Joensuun teokset ovat ennemminkin romaaneja, joissa tapahtuu rikoksia ja on mukana poliisityön kuvausta.

Harjunpää ja rakkauden nälkä on oikea runsaudensarvi analysoitavaksi. Tunnelmaltaan se on mustahko, sillä juuri kenelläkään henkilöistä ei näytä olevan edessään mitään hyvää. Jonkinlainen yleinen ankeus ja apeus värittää tarinaa. Huumoria tai leppoisia hetkiä on turha etsiä, niitä ei ole. Mukana on runsaasti yhteiskunnallista ja sosiaalista pohdintaa ja kommentointia, mutta se on kaikki kirjoitettu sisään tarinaan. Mitään saarnaa tai opettavuutta ei kerronnassa ole. Lukija joutuu tekemään tulkintansa itse, mutta kirjailijan tekemä viitoitus on kyllä selkeä.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä
Otava 1993.
Äänikirjan lukija Jarmo Mäkinen.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2025: Max Manner: Harha

2024: Kale Puonti: Fadi

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit 

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

 

Harjunpää ja heimolaiset on kuudes osa Matti Yrjänä Joensuun kirjoittamasta ansiokkaasta ja suositusta Harjunpää-dekkarisarjasta. Se ilmestyi vuonna 1984, ja sille myönnettiin seuraavana vuonna ensimmäinen Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinto.

Kolmihenkinen palkintoraati, johon kuuluivat Kristiina Alapuro, Timo Kukkola ja Kyösti Salovaara, perusteli valintaansa seuraavasti:

’Harjunpää ja heimolaiset’ on säälimätön ja vavahduttava romaani. Kirjailija kuvaa siinä hyvinvoivan pääkaupunkiseudun reuna-alueita. Tässä dokumentaarisessa romaanissa kuvatut ihmiset elävät sekä konkreettisesti että vertauskuvallisesti yhteiskuntansa marginaalissa.

Joensuun proosa on aistivoimaista, atmosfääristä realismia. Kirjailijan kerronta tavoittaa paikan ja tunnelman. Tuskin kukaan toinen suomalainen nykykirjailija on käsitellyt pääkaupunkiseudun urbaania elämänpiiriä yhtä pätevästi ja osuvasti kuin Joensuu teossarjallaan, joka alkoi esikoisromaanista ’Väkivallan virkamies’ (1976). Joensuun romaanit ovat merkittävää kirjallisuutta missä tahansa kirjallisessa kategoriassa.

’Harjunpää ja heimolaiset’ muistuttaa lukijalleen, että yhteisöihmisellä on omatunto; ilman sitä elämä suistuu raiteiltaan. Joensuu kertoo suomalaisesta rasismista; siitä, jonka olemassaoloa monet suomalaiset eivät halua tunnustaa. Rasismin muotokuva ei käy mukavasta viihteestä, mutta niin ei ole tarkoituskaan. Peiliin katsovan ei pidä kääntää katsettaan, ei sittenkään, vaikka kuva olisi ruma tai vastenmielinen. Tässäkin katsannossa Joensuun romaani on tärkeää kirjallisuutta; se ei hyssyttele eikä kerro idyllistä satua menneestä maailmasta. Konkreettisen proosan avulla Joensuu loihtii esille melkeinpä runollisen pahanmakuisen kuvan nykytodellisuudesta.

Palkintoraadin mielipiteeseen on helppo yhtyä vieläkin, vaikka vuosikymmeniä on jo ehtinyt vierähtää. Ainoa korvaan särähtävä asia perustelutekstissä on termi ’dokumentaarinen romaani’. Sellaiseksi ei realistista poliisiromaania enää nykypäivänä kutsuta. Alagenre on nykyään suhteellisen runsas ja elinvoimainen, mutta siitä huolimatta Joensuun kertoma tarina kyllä koskettaa nykylukijaa vahvasti. Surullista on, että teoksen välittämä ’runollisen pahanmakuinen kuva nykytodellisuudesta’ ei ole menettänyt juurikaan ajankohtaisuuttaan eikä rumuuttaan.

Romaniserkukset Väinö ja Onni Blumerus ovat päättäneet kostaa Väinön isän Kyöstin parikymmentä vuotta aikaisemmin tapahtuneen tapon. Tappaja Manne Hedman on aikanaan jäänyt kiinni, mutta verikosto on vielä hoitamatta. Vankilasta juuri vapautunut ja syvästi turhautunut Onni haluaa palauttaa sekä perheen että varsinkin oman kunniansa, joten serkukset ovat päättäneet ampua tekijän aikuisen pojan Feijan tanssilavan pihalla. Uhkarohkea ja huonosti valmisteltu surmatyö menee kuitenkin pieleen, sillä Feija jää henkiin, mutta sivullinen saa surmansa. Onnettoman sattuman seurauksena Feijan 16-vuotias pikkuveli Saska päätyy pian murhasta epäiltynä poliisivankilaan.

Ylikonstaapeli Timo Harjunpää on palannut isyysloman perään pitämältään kesälomalta töihin, eikä oikein tunne kuuluvansa tutkintaryhmään. Omituinen ulkopuolisuuden tunne ei ota hellittääkseen. Käsiin rysähtävä iso tutkintakin tuntuu menevän alusta asti jotenkin kummallisesti vinoon. Poliisin huomio kiinnittyy valkoihoiseen uhriin, joka kaiken lisäksi osoittautuu entiseksi poliisiksi. Kun vielä kiinni otettunakin on sopivalta vaikuttava tekijä, juttu tuntuu olevan ainakin päälliköiden mielestä selvitetty, kunhan vain todisteet saadaan vielä runnottua sopimaan kuvioon. Ei ihme, että Timo Harjunpää ja Onerva Nykänen alkavat ajatella, että he tutkivat väärää rikosta.

Joensuu kuljettaa tarinaa kolmesta näkökulmasta. Poliisin toiminta on yksi kolmannes tarinasta, ja loput kaksi osaa tapahtumista seurataan sekä Blumerusten että Hedmanien perheiden näkökulmista. Ote on hyvin yhteiskunnallinen, mutta silti kirjailija on onnistunut kirjoittamaan koukuttavan rikostarinan ja vetoamaan samalla lukijan oikeustajuun. Poliisin toiminta on pääosin avoimen ennakkoluuloista ja rasistista. Romanien puolelta katsottuna petskot eli poliisit ovat epäluotettavia, jopa vaarallisia vihollisia.

Romanikulttuurista ja sen edustamista yksilöistä ei kirjassa maalata yksipuolista kuvaa. Monet ongelmat juontuvat pitkälti historiasta. Romanien omat säännöt ja käyttäytymisnormit eivät ole saaneet valtakulttuurilta hyväksyntää tai ymmärrystä, mikä aiheuttaa yhä uudelleen yhteentörmäyksiä, väärinymmärryksiä ja ennakkoluuloja.

Poliisiromaanin tapahtumat etenevät vääjäämättä kohti loppukohtausta, jossa tilanne riistäytyy totaalisesti kaikkien osapuolien hallinnasta. Loppuhäivytyksiin tai selityksiin Joensuu ei ryhdy, vaan näyttämöltä poistutaan liekkien ja hälytysvalojen yhä leiskuessa öisessä maisemassa. Kovin toiveikkaana tarinaa ei voi pitää. On tosiaan sääli todeta, että Joensuulla ei lähes neljäkymmentä vuotta sitten ollut perusteitakaan sen kummempaan toiveikkuuteen.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset
Otava 1984. 317 s.                      

Lainattu kirjastosta.

Tämä juttu aloittaa blogiprojektin, jonka tarkoituksena on lukea kaikki Vuoden johtolanka -palkinnon saaneet dekkarit. Palkinnon sääntöjen mukaan se on voitu myöntää muullekin teokselle kuin dekkarille ja myös dekkariteolle, joten dekkarilista ei ole ihan 36 teoksen mittainen. Osan voittajista olen lukenut ennen blogiaikaa ja osan jo blogia pitäessäni. En lue uudelleen jo blogattuja, mutta luen uudelleen ne dekkarit, joista juttu puuttuu. Mitään aikarajaa en ole tälle projektille asettanut.

 

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2025: Max Manner: Harha

2024: Kale Puonti: Fadi

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit 

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

Synkkyyksien synkkyys…

Matti Yrjänä Joensuun tämän vuoden uutuus Harjunpää ja rautahuone (miksiköhän nimessä täytyy olla tuo Harjunpää?) on todellinen synkkyyden ja pahuuden tiivistymä.

Joensuun edellinen dekkari Harjunpää ja pahan pappi ilmestyi vuonna 2003, mutta sattumalta tulin kuunnelleeksi molemmat äänikirjoina ihan peräkkäin. Pahan pappi julkaistiin äänikirjana tänä syksynä, joten aikaisempi kuuntelu ei olisi ollut mahdollistakaan. Joensuun tuotannosta on myös otettu pokkaripainos. Elokuvan valmistumisella lienee osuutensa tässä?

Rautahuone on siis jos mahdollista vielä Pahan pappiakin synkempi tarina. Joensuulla tuntuu olevan tietty rakenne, jota hän toistaa kirjoissaan. Alussa Harjunpää työtovereineen on keikalla jossakin helsinkiläisessä asunnossa selvittämässä kuolemantapausta. Tällä kertaa on kyseessä kätkytkuolema. Alun tapahtumat eivät sitten liitykään mitenkään varsinaiseen juoneen, niillä vain päästään mahdollisimman karuun tunnelmaan.

Joensuulla on myös tapana kuvata tapahtumia paitsi poliisien myös rikollisen ja uhrienkin näkökulmasta, jolloin lukija tietää koko ajan enemmän kuin poliisi, joka yrittää päästä tekijän jäljille. Samalla lukija tutustuu rikolliseen, joka Joensuulla harvoin on varsinainen pahantekijä perinteisessä dekkarimielessä. Rikollinen alkaa tuntua kirjan edetessä tutulta, ja vaikka kuvatut rikokset ovat kammottavia, toivoo silti, että asiat jotenkin selviäisivät parhain päin.

Toive on kuitenkin turha, sillä Joensuun henkilöt ovat kaikki perin juurin onnettomia ihmisiä. Rautahuoneessa seurataan Orvo Sainiota, helsinkiläistä hierojaa, joka sattumalta tulee sekaantuneeksi seksibisnekseen. Hyvännäköisenä miehenä hän on alkanut tienata sivutuloja maksullisella seksillä. Hänellä on puolisenkymmentä vakiasiakasta, laatutietoisia naisia kaikki. Kotielämä Orvolla on aivan kammottavaa. Läheisriippuvainen äiti pitää kolmikymppistä miestä tiukasti talutusnuorassa itsemurhalla uhkaamalla. Sekä Orvoa että äitiä pitää vielä kovemmassa otteessa isoisä, joka nöyryyttää Orvoa mitä kekseliäimmillä tavoilla.

Orvolla on asiakkaana vanhempien naisten lisäksi Nea, ratsastusonnettomuudessa halvaantunut nuori nainen. Asiakkuus muuttuu rakkaussuhteeksi, ja Orvo tuntee ensimmäistä kertaa elämässään olevansa jossakin onnellinen.

Samaan aikaan poliisi selvittelee vuoteestaan kuolleena löydetyn varakkaan yksinäisen naisen tapausta. Toisen samankaltaisen tapauksen yhteydessä asunnosta löytyy johtolanka, joka johtaa poliisin Orvon jäljille. Tapahtumat lähtevät vyörymään odottamattomalla tavalla, eikä poliisi pysty estämään murhenäytelmiä, joille ei tunnu loppua näkyvän.

Rautahuoneen loppuratkaisussa kammottavat kohtalot alkavat nousta jo sellaisiin potensseihin, että ollaan vaarallisen lähellä rajaa, jolloin tarina muuttuukin koomiseksi. Hiuksen hienosti raja vielä alittuu, mutta Joensuun kannattaisi varoa, ettei enää lisää kierroksia.

Hyytävän kylmää pahuutta Suomessa ja Islannissa

Olen ennenkin huomannut, että samoihin aikoihin luetuissa kirjoissa esiintyy samoja aiheita. Näin kävi tällä kertaa kahden dekkarin kanssa. Kuuntelin äänirjana Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja pahan pappi ja samaan aikaan luin Arnaldur Indridasonin dekkarin Hyytävä kylmyys. Äänikirjaa on koukuttava hyödyke, joka saa työmatkat tuntumaan liian lyhyiltä.

Kirjoilla ei ole oikeastaan muuta yhteistä kuin se, että ne ovat lajityypiltään dekkareita, poliísiromaaneja. Silti kummassakin, sattumalta, kuvataan kuoleman hetkeä, sitä rajatilaa, jossa sielu vielä on lähellä ruumista mutta jo näkee rajan taakse. Harjunpäässä tämä kohtaus on aivan lopussa eikä liity varsinaisesti juoneen, mutta se kuvataan hämmästyttävän samanlaiseksi kuin Arnaldurin romaanissa.
Huumoria ei ole häivääkään kummassakaan teoksessa.

Rikospoliisi Erlendur alkaa selvitellä kesämökillä tapahtuneen itsemurhan taustoja. Poliisi ei havaitse mitään rikokseen viittaavaa, mutta tapaus ei jätä sulkeutunutta Erlenduria rauhaan. Mitä enemmän hän saa selville itsemurhan tehneestä Mariasta, sitä oudommalta tapaus alkaa näyttää, vaikka konkreettisia todisteita ei olekaan. Maria on menettänyt jo lapsena isänsä, ja kun äiti on pari vuotta aiemmin kuollut syöpään, on Maria alkanut kiinnostua kuoleman jälkeisestä elämästä tosissaan. Hän on kiihkeästi odottanut sovittua merkkiä kuolleelta äidiltään. Äärimmäisen hitaasti Erlendur kokoaa tarinan puuttuvia palasia yhteen.

Samaan aikaan Marian jutun kanssa Erlendur penkoo kolmekymmentä vuotta vanhoja katoamistapauksia. Vanha mies on sairaalassa hiekossa kunnossa ja haluaísi vielä saada tietää kadonneen poikansa kohtalon. Katoamistapaukset riivaavat muutenkin Erlenduria, joka lopultakin saa kerrottua veljensä katoamisesta tyttärelleen. Arnaldurin teokset lumoavat paitsi synkkien, arvoituksellisten rikosten takia, myös islantilaisuudella, joka tuntuu kolahtavan suomalaiseen mielenlaatuun.
.

Harjunpää ja pahan pappi on varmasti tuttu tarina monille, mutta minulta se jöi aikanaan lukematta, vaikka sen hyllyyn miestäkin ajatellen hankin. Kirjahan ilmestyi jo vuonna 2003, mutta on nyt ajankohtainen elokuvaversion ansiosta. Siksi kai Otava julkaisi kirjan nyt äänikirjanakin. Sattumalta kuuntelin jo aiemmin syksyllä Joensuun aiemmasta tuotannosta Harjunpää ja rakkauden nälkä -dekkarin, joka sekin oli jäänyt lukematta. Joensuu ei oikein ole aiemmin sytyttänyt, mutta Rakkauden nälkä oli loistava. Niinpä varasin oikein Pahan papin kirjastosta, kun huomasin sen olevan hankintakistalla.

Harjunpää ja pahan pappi kovin synkkäsävyinen tarina. Paha olo ja ilkeys, suoranainen pahuus tihkuu kaikista henkilöistä Harjunpään kotiväkeä ja lähintä työtoveria Onervaa lukuun ottamatta. Kirjan alussa Harjunpää joutuu selvittämään seonneen miehen tilannetta. Miehen äiti on maannut asunnossa kuolleena kuukausia, ja mies on ilmeisesti yrittänyt hoitaa ja syöttääkin kuollutta. Ison koiran mies on sulkenut vaatehuoneeseen. Kun naapurit lopulta hälyttävät apua, mies yrittää itsemurhaa parvekkeelta hyppäämällä ja on vähällä viedä Harjunpäänkin mennessään.

Pahan pappi on outo hahmo, joka asuu hylätyssä metrotunneliverkoston huoltokäytävässä. Mies on kehittänyt oman Maammoa palvovan uskonnon, jossa metrojunilla on apostolien rooli. Harhanäyt ohjaavat miestä, joka välillä tuntee saaneensa Maammolta uhrauskäskyn. Käytännössä se tarkoittaa jonkun viattoman sivullisen työntämistä metron alle. Joensuu vaihtelee näkökulmaa tiheään, joten lukija pysyy mainiosti sekä poliisien että papin jäljillä. Lisäksi mukana on vielä Mikko, kiusattu kirjailija, joka yrittää selvitä vuosia kestäneestä kirjoittamattomasta kaudesta. Avioero psykopaattivaimosta on käynyt henkisesti ja taloudellisesti ylivoimaisen kalliiksi, eikä Mikko pysty kokoamaan itseään. Vaimo myös piinaa parin yhteisiä lapsia, erityisesti herkkää Mattia, jota kiusataan myös koulussa. Matin, Mikon ja papin tiet risteävät kohtalokkaasti.

Joensuu kietoo lukijan tiiviisti tarinan verkkoon, ja äänikirjan kuunteleminen ajaessa alkoi loppupuolella tuntua jo vaaralliseltakin, niin jännittävä loppuhuipennus on. Tyylilleen uskollisena Joensuu jättää tarinan osittain auki, eikä loppu ole kovinkaan "onnellinen", mikä lisää uskottavuutta.

Arnaldur Indridason

Suom. Seija Holopainen

Blue Moon 

2009, s. 279
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi
Otava 2003.
Äänikirjan lukija Riku J. Korhonen, kesto 9 h 36 min.