Stephen King: Bill Hodges -trilogia

Stephen King on tekijä, joka ei tosiaankaan esittelyjä kaipaa. Vuosikymmenten mittaan olen minäkin osan Kingin yltäkylläisen runsaasta tuotannosta lukenut, aikoinaan jopa sellaisen rautaisannoksen putkeen, että seurasi melkoinen tauko. Vähitellen olen palaillut mestarin tuoreemman tuotannon äärelle. Viimeisimmät lukemani tai oikeammin kuuntelemani kolme romaania muodostavat Bill Hodges -trilogian, joka sopii mitä parhaimmin dekkariviikon ohjelmaan.

Bill Hodges -trilogian osat ovat Mersumies (Tammi, 2016), Etsivä löytää (Tammi, 2017) ja Viimeinen vartio (Tammi, 2018). Trilogiaa kutsutaan myös Mersumies-trilogiaksi, mutta se on mielestäni hieman epätarkkaa, koska keskimmäisessä osassa varsinaisella Mersumiehellä on vain hyvin etäinen osuutensa tapahtumien taustalla. Ensimmäinen ja kolmas romaani muodostavat sen sijaan tiiviin parin.

Mersumiehessä ja Etsivä löytää -romaanissa ei ole yliluonnollisia kauhuelementtejä tai muita kummallisuuksia, mutta Viimeisessä vartiossa King on jälleen päästänyt mielikuvituksensa tutun villiin laukkaan. Dekkari- ja trillerikuviot eivät ole sittenkään tarjonneet kyllin kiinnostavia puitteita tarinalle, kenties. Minusta se on hieman sääli, sillä King saa mainiosti toimimaan nämäkin genret, jos vain haluaa.

Mersumiehen alkutilanne on hyytävä todentuntuisuudessaan. Talouslama on kunnolla kurittanut amerikkalaista pikkukaupunkia, ja ankara työttömyys riivaa. Kaupunki lupaa tuhat varmaa työpaikkaa jonkinlaisilla rekrytointimarkkinoilla suuren kauppakeskuksen tiloissa, ja ihmiset jonottavat paikalla yön yli saadakseen mahdollisimman edullisen aseman heti aamusta. Tähän ihmisjoukkoon päättää sadistinen tappaja ajaa varastamallaan suurella Mercedeksellä. Seuraukset ovat tuhoisat. Kahdeksan ihmistä kuolee ja lukuisat vammautuvat vakavasti, osa loppuiäkseen.

Suuri tumma Mercedes löydetään pian, mutta siitä ei irtoa johtolangan pätkääkään. Auto on varastettu, eikä selitystä sille, miten tappaja on onnistunut saamaan vara-avaimen käyttöönsä, tunnu löytyvän. Poliisi tekee kaikkensa, mutta turhaan. Tappaja on kadonnut taivaan tuuliin.

Tilanne korventaa erityisesti rikosetsivä Bill Hodgesia, joka joutuu jäämään eläkkeelle saamatta murhaajaa kiinni. Hodges ottaa tappion hyvin henkilökohtaisesti. Hän on vuosikymmenet omistautunut työlle ja ryypiskelylle, ja nyt jäljellä on enää ryypiskely. Kun tilanne alkaa olla jo epätoivoinen, Hodges saa Mersumieheltä eli murhaajalta kirjeen. Sen on tarkoitus kannustaa häntä painamaan liipaisinta viimeisen kerran, mutta vaikutus on aivan päinvastainen. Hodges sisuuntuu ja käy uudelleen mutta entistä leppymättömämmin murhaajajahtiin.

Entinen poliisi ja murhamies alkavat käydä kummallista chattikeskustelua. Tietokonepulmissa Hodges tulee kääntyneeksi ruohonleikkaajansa Jeromen puoleen. Poika on valkoisten asuinalueella asuvan mustan perheen fiksu poika, joka pian ystävystyy änkyröivän eläkeläisetsivän kanssa ja tutustuttaa tämän muuhunkin perheeseensä.

Lukija pääsee mukaan myös Mersumiehen eli Brady Hartsfieldin maailmaan, joka ei näytä lainkaan kauniilta. Bradylla ei ole kaikki kunnossa, eikä siihen vähiten syyllinen ole hänen vastenmielinen äitinsä. Aikamiespoika on turhautunut keksijänero, jonka keksinnöt on aina joku keksinyt ennen häntä. Niin rikastuminen jää haaveeksi. Mutta on Brady keksinyt muutaman ihan kelpo laitteenkin, ja vaikkei niillä ehkä tienaa, ne auttavat muiden fantasioiden toteuttamisessa. Pian lukijalle paljastuu, että työnhakijoiden päälle ajaminen oli vasta kammottavaa esileikkiä. Bradylla on suunnitteilla todellinen isku vailla vertaa. Mutta lisätäkseen nautintoa hän haastaa Hodgesin kanssaan kilpajuoksuun.

Kuten arvata saattaa, Hodegesin joukkue perii lopulta voiton, mutta hyvin niukalla erolla, eikä tappioiltakaan vältytä. Hodges nimittäin tutustuu tapausta tutkiessaan ja Mersumiestä jahdatessaan henkilöihin, joista tulee nopeasti hänelle hyvin tärkeitä, eikä loppu ole kaikilta osin onnellinen.

Kakkososassa Etsivä löytää on kyse kokonaan toisenlaisesta rikostarinasta ja eri rikollisista. Alussa kerrotaan pitkään 1970-luvun tapahtumista. Kulttimaineeseen kivunnut kirjailija John Rothstein on kirjoittanut kolme Jimmy Goldista kertovaa menestysromaania ja vetäytynyt sitten omiin oloihinsa. Huhut kertovat, että Rothsteinilla olisi kassakaapissaan paitsi rutkasti käteistä myös uusien Jimmy Gold -romaanien käsikirjoituksia, joita tämä ei kuitenkaan aikoisi julkaista.

Tilanne on nuoren luuserin Morris Bellamyn mielestä sietämätön. Ensinnäkin Jimmy Gold -trilogia päättyy hänen mielestään täysin väärin! Toiseksi, jos jatkoa on olemassa, hänen pitää saada lukea se! Käsikirjoituksilla voisi jotenkin tehdä rahaakin, mutta tärkeintä olisi saada tietää, miten Jimmy Goldin tarina jatkuisi. Saadakseen käsikirjoitukset itselleen Bellamy on valmis mihin tahansa, ja ruumiitahan siitä tulee.

Nuorukainen on kovin piittaamaton tappamisen suhteen, mutta omasta antikvariaatista haaveileva kaveri, jonka kanssa Bellamy on rikostaan suunnitellut, tyrmistyy. Hän oli kuvitellut käytyjä keskusteluja vain ajankuluksi ja fantasioiksi. Ystävänsä neuvosta Bellamy päättää kätkeä löytämänsä rahat sekä vihot varmaan paikkaan ennen kuin ehtii lukea niistä kuin muutaman sivun. Ne paljastavat, että Rothstein oli kuin olikin kirjoittanut vielä kaksi romaania! Mutta sitten Bellamy tekee virheen ja jää kiinni. Vankilassa kuluukin sitten runsaat kolmekymmentä vuotta.

Rinnan Bellamyn tarinan kanssa kuvataan lähes kolmekymmentä vuotta myöhempiä tapahtumia samassa pikkukaupungissa ja vieläpä samassa asunnossa, jossa Bellamykin aikanaan asui. Nyt siinä asuu murrosikäinen Pete, jonka isä on vammautunut pahasti jäätyään ison Mersun alle ostoskeskuksen pihalla. Perheellä ei siis mene hyvin. Isä on huonossa kunnossa ja työtön, eikä äitikään ole saanut pitää opettajan työtään. Rahat ja hermot ovat tiukalla. Pete päättelee, että vanhemmat eroavat pian, jollei ihmettä tapahdu. Ja se tapahtuu. Pete löytää puronvarteen haudatun arkun, jossa on paitsi muhkea pino täyteen kirjoitettuja vihkoja myös kunnon potti dollareita. Pete saa hienon idean: hän alkaa postittaa rahoja vanhemmilleen vähän kerrallaan.

Salaperäisen mesenaatin rahalähetysten turvin Peten perhe sinnittelee pahimpien koettelemusten vuosien läpi. Mutta sitten rahat loppuvat. Peten sisko ei pääsekään kavereidensa kanssa samaan kalliiseen yläkouluun. Peten omatkin haaveet tasokkaasta yliopistosta näyttävät valuvan hukkaan. Pete on kuitenkin vuosien varrella lukenut puronvarren arkusta löytyneen vihkopinon ja oivaltanut, mistä niissä oikein on kyse. John Rothsteinin tuotannosta ja Jimmy Goldin tarinasta tulee hänen salainen pakkomielteensä. Miten sen voisi julkaista niin, ettei paljastuisi, kenellä tulenarat vihot ovat? Nuorukainen on melkoisten moraalisten mutta myös käytännöllisten kysymysten äärellä. Pahaksi onnekseen hän tekee tietämättään kohtalokkaan virheen tarjotessaan muutamaa vihkoa paikalliselle puolihämärälle antikvaristille. Sattuma korjaakin sitten satoaan oikein kunnolla.

Bill Hodges kumppaneineen eli  Billin perustama Etsivä löytää -firma tulee mukaan tähän tarinaan melko myöhäisessä vaiheessa (ja Peten kannalta miltei liian myöhään) muutaman mutkan kautta, mutta onneksi tulee, sillä tapahtumat vyöryvät lopulta hiuksia nostattavalla vauhdilla ja tuho on melkoinen.

Viimeisen vartion ensisävelet soitetaan jo Etsivä löytää -kirjan loppusivuilla, joilla kerrotaan, että Hodgesilla on tapana käydä katsomassa Brady Hartsfieldia sairaalan pitkäaikaista hoitoa vaativien aivovammapotilaiden osastolla. Hartsfield on toipunut jonkin verran vakavasta päävammastaan, mutta on käytännössä liikuntakyvytön ja lähes vihanneksen tasolla. Niin ainakin lääkärit väittävät. Hodgesilla on asiantilasta omat epäilynsä.

Hodges on päättänyt lopettaa vierailunsa Hartsfieldin luona, koska tapaamisilla ei tunnu olevan potilaaseen mitään vaikutusta mutta Hodgesiin ne vaikuttavat aina ikävällä tavalla. Hodgesilla on murheita omankin terveytensä kanssa, mutta sitä ei ehdi jäädä murehtimaan, kun kaupunki joutuu omituisen itsemurha-aallon kynsiin. Outoja kuolemantapauksia ei aluksi tietenkään osata yhdistää toisiinsa, mutta vähitellen paljastuu, että eri tavoin itsensä tappaneiden ihmisten lähellä on kummallisia Z-merkkejä ja vanhentunutta tekniikkaa edustava pelikonsoli tuntuu myös yhdistävän uhreja.

Jälleen lukija tietää kosolti enemmän kuin Hodges kumppaneineen. Brady Hartsfield ei ole lainkaan niin huonossa kunnossa kuin hän antaa ymmärtää. Aivovamma on myös oudosti vahvistanut hänen kykyjään. Ensinnäkin hänellä on poikkeuksellisen vahva kyky liikuttaa esineitä tahdonvoimallaan eli hän on telekinestikko. Paljon tehokkaampaa kuitenkin on, että Brady kykenee tunkeutumaan toisten ihmisten mieleen ja lopulta jopa kaappaamaan näiden kehon. Niin, kuten sanottua, Viimeinen vartio ei enää ole kovinkaan konventionaalinen dekkari, mutta hyytävä tarina se on.

Bradyn haaveena on saada aikaan ennen kokematon koko maata ravisteleva nuorten itsemurhavyöry, joka ruokkisi itse itseään somen avulla. Suunnitelma on pirullinen, ja kuten pian paljastuu, ällistyttävän toimiva. Jälleen asetelmana on henkeä salpaava kilpajuoksu. Ehtiikö ja pystyykö Hodges kumppaneineen estämään tuhon? Loppurymistely on verrattoman näyttävä. Hodgesin tiimi selviytyy jälleen nipin napin voittajana, kuten toki kuuluukin, mutta hinta on kova. Viimeinen vartio on nimensä veroinen monessakin mielessä.

En kyllä väsy hämmästelemästä Kingin kertojanlahjoja. Kaikki kolme romaania imaisivat minut syövereihinsä vastustamattomalla voimalla, taas kerran. Jälkikäteen teoksia analysoidessa huomaa kuitenkin, että erilaisista mielenkiintoisista ja tärkeistäkin teemoista huolimatta aika vähän niistä jää käteen. Mutta eipä haittaa, kun on tullut oikein kunnolla viihdytetyksi. Mielestäni Kingin vahvuuksia ovat henkilö- ja miljöökuvaukset. Esimerkiksi Mersumiehen ensimmäinen isku on pohjustettu huolella. Lukijalle esitellään joukko jonossa seisovia ihmisiä ja tutustutetaan perusteellisesti heidän vaiheisiinsa. Siksi heidän pian tapahtuva brutaalin väkivaltainen kuolemansa koskettaa lukijaa eikä jää vain todetuksi faktaksi tai uhriluvuksi.

Samaa perusteellisuutta King toistaa myös kuvatessaan tarinoiden roistoja. Hekään eivät jätä lukijaa kylmäksi. Juonet on myös punottu taitavasti ja yllätyskäänteitä riittää. Monia kohtauksia valotetaan ristiin, jolloin lukija joutuu hiukset pystyssä odottamaan, miten tilanne oikein kehittyy tai onnistuvatko sankarit ajoissa nappaamaan roistot. Kun roistot sitten napataan, tai mitä heille ikinä tapahtuukin, tuntee lukija suurta nautintoa.

Stephen King: Mersumies (Mr. Mercedes)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Tammi, 2016.
Äänikirjan lukija Antti Jaakola, kesto 17 h 36 min.

Stephen King: Etsivä löytää (Finders Keepers)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Tammi, 2017.
Äänikirjan lukija Antti Jaakola, kesto 14 h 27 min.

Stephen King: Viimeinen vartio (End of Watch)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Tammi, 2018.
Äänikirjan lukija Tomi Kamula, kesto 14 h 31 min.

Äänikirjat ostettu.

Juttu on osa Dekkariviikko kirjablogeissa -tempausta.

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin

Melko tarkalleen vuosi sitten luin pitkästä aikaa Stephen Kingiä. Olen jutussani todennut, että suhteen lämmittely tuntui niin hyvältä, että lisääkin voisi taas kauhun kuninkaan teoksia lukea. Lukematta on kuitenkin jäänyt, mutta Elisa Kirjan äänikirjatarjous keskikesällä sysäsi aietta kohti toteutusta. Latasin siis puhelimeeni uutuusteoksen Tervetuloa Joylandiin äänikirjaversion, kun sen kerran edullisesti sai ja jotain viihdykettä piti mustikka- ja sieniretkille saada. Bonuksena tuli vielä lukija eli Eero Saarinen, suursuosikkejani.

Tervetuloa Joylandiin ei ole missään nimessä kauhuromaani, eikä edes dekkari, vaikka siinä rikos ratkaistaankin ja mausteena on pikkulusikallinen yliluonnollisia elementtejä. Kyseessä on ennen kaikkea hyvin sympaattinen ja nostalginen kasvutarina. Kirjan päähenkilö ja minäkertoja Devin Jones muistelee ja kirjaa ylös nuoruutensa kesää ja syksyä neljänkymmenen vuoden takaa eli vuodelta 1973, jolloin hän kasvoi pojasta mieheksi.

Aikuistumisteema ei ole Kingille mitenkään uusi, vaan esimerkiksi pienoisromaanissa tai pikemminkin kai novellissa Ruumis on täsmälleen sama ydin. Kyseisestä tekstistä on filmattu elokuva Stand by Me. Itse asiassa kirjoissa on jopa samanlainen kohtaus, jossa aamu-usvan keskeltä ilmestyvä ja paikalleen jähmettyvä peura tuo kertojan mieleen kaivatun, poismenneen perheenjäsenen. Tulkitsin tämän eräänlaiseksi silmäiskuksi lukijalle, joka tunnistaa kohtausten samankaltaisuuden. Tällaista silmäpeliä King on käsittääkseni harrastanut enemmänkin tuotannossaan.

Köyhä collegeopiskelija Devin saa kesätyöpaikan pienestä Pohjois-Carolinan Heavens’s Beachin rantakaupungin Joyland-tivolista. Devin on juuri menettänyt ensirakkautensa, ja kesätyön on paitsi annettava tarvittavat tienestit opintoja varten myös autettava Deviniä pääsemään yli sydänsuruistaan. Jälkimmäinen osoittautuu hyvin työlääksi, vaikka työpaikka ja olosuhteet muutenkin ovat ihanteelliset. Devin asettuu asumaan pieneen yksityiseen majataloon, jonne muuttavat myös Erin ja Tom, hänen uudet työtoverinsa ja ystävänsä. Asunnolta on kävelymatka tivolille valtameren rantaa pitkin.

Työpaikka on kiinnostava, ja pitkälti yli puolenvälin kirjassa kuvaillaan Devinin kesätyökokemuksia eksoottisessa ympäristössä. Tivoliväki on täynnä mielenkiintoisia persoonallisuuksia, ja työtehtävät lievästi sanoen vaihtelevia. Jo tutustumispäivänään Devin kohtaa tivolin ennustajanaisen, joka luonnollisesti ennustaa jotakin tulevasta. Devin tulee kohtaamaan kaksi lasta, pienen punalakkisen tytön ja pojan, jolla on koira. Toisella lapsista on näkemisen lahja, mutta sitä ennustaja ei näe, kummalla se on.

Mielenkiintoisimpia laitteista tivolissa on kummitusjuna, jossa kerrotaan ihan oikeasti kummittelevan. Nelisen vuotta aiemmin Linda Grey -niminen nuori nainen murhattiin kummitusjunassa keskellä kirkasta päivää. Naisen kurkku viillettiin auki ja ruumis viskattiin radan sivuun. Monet ihmiset kertovat nähneensä Linda Greyn haamun murhapaikalla. Murhaajakin on ikuistettu tivolin valokuviin: lippalakkiin ja aurinkolaseihin sonnustautunut mies, jonka paras tuntomerkki on kämmenselän linnunpäätatuointi. Murhaaja on kuitenkin päässyt livahtamaan kuin koira veräjästä.

Murha kiehtoo Deviniä, ja kun syksy koittaa, hän pyytää Eriniä penkomaan asiaan liittyviä tietoja esille. Paljastuu, että samankaltaisia murhia on tehty useita ja että niitä kaikkia tuntuu yhdistävän tivoli. Ja onko murhaajan valokuvassa sittenkin jotain tuttua? Nuoret leikkivät kuolemanvakavalla asialla.

Murha on kuitenkin taka-alalla. Devin kohtaa ennustuksen mukaisesti kesän mittaan lapset, jotka muuttavat hänen elämänsä. Tärkeämmäksi osoittautuu poika koirineen. Sairas poika ulkoilee kauniin äitinsä kanssa rannalla joka päivä, ja lopulta Devin tutustuu poikaan ja tämän äitiin. Pojalla on kyky nähdä asioita, joita toiset eivät näe, ja hänellä on viesti Devinille. Kaikki huipentuu lopulta trooppisen myrskyn keskelle tivolin korkeimpaan laitteeseen Carolina-pyörään.

On vaikea tarkkaan määritellä, mikä on se jokin, jonka avulla King vangitsee lukijan huomion ja viettelee hänet syvälle teostensa maailmaan. Tervetuloa Joylandiin on erinomaisen viihdyttävä monella tavalla. Minuun vetoaa kirjasta huokuva nostalgia, lempeä kaiho menetettyyn nuoruuteen mutta myös aikaan, johon ei ylipäätään ole paluuta. Silti kirjasta ei synny kuvaa liiallisesta romantisoinnista, vaikka kieltämättä rajoilla mennään. King kuvaa myös amerikkalaista tavallisten ihmisten elämäntapaa pettämättömän kiehtovasti ja kauniisti, rakastaen. Se on valloittavaa.

Myös henkilökuvauksessa King on taikuri. Tuli jälleen tunne, että tunnen Devinin henkilökohtaisesti. Oli saatava tietää, miten hänen kävi. Hänen kohtalonsa tuntui ihan oikeasti koskettavan minua. Lisäksi yliluonnollista elementtiä ei koskaan yritetä selittää auki Kingin teoksissa, vaan niiden maailma on nieltävä sellaisenaan. Liukkaasti uppoaa, joka kerta.

Kuten alussa totesin, äänikirjassa on bonuksena mahdottoman taitava ja korvalle sopiva lukija Eero Saarinen. Saarisen ääni on miellyttävä, ja sitä kuuntelisi vaikka kuinka kauan. Eikä koko yhdeksäntuntisessa kirjassa ollut ainuttakaan virheellisesti painotettua sanaa tai kummallista sävelkulkua. Arvostan!

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin (Joyland)

Suom. Kristiina Vaara. Tammi 2015.  

Äänikirjan lukija Eero Saarinen, kesto 9 h 32 min (painetussa kirjassa 288 s.)

Ostettu Elisa Kirjasta tiedostona.

Tätä King-uutuutta on ahkerasti luettu kirjablogeissa. Ainakin seuraavilta löytyy arvioita ja esittelyjä:

Lumiomena
Lukutoukan kulttuurinlogi
Kirjakirppu
Kirjojen keskellä
Kirjakaapin avain
Kuuttaren lukupäiväkirja
Ihminen välissä
Kulttuurishokki

Stephen King: 22.11.63 (Paksu heinäkuu 2014)

Paksun heinäkuun melkein koko naistenviikko ja unikeonpäivä kuluivat rattoisasti eräänlaisen paksun jokerin parissa. En nimittäin ole vuosiin, ainakaan viiteentoista vuoteen, lukenut vanhaa salaista rakkauttani eli Stephen Kingiä. Nyt eräässä nettikeskustelussa Kirjojen keskellä -blogin Maija sai minut suostutelluksi kokeilemaan pitkästä aikaa, millaista on vanhan mestarin nykytuotanto. Tavoitteenani oli Kuvun alla, mutta sitä ei kirjastosta saanut suoraan hyllystä, joten nappasin sitten mukaani kakkossuosituksen eli 22.11.63.

Tutustumiseni Kingin tuotantoon ajoittuu aivan yhdeksänkymmentäluvun alkuvuosiin. Olin juuri yliopistosta koulumaailmaan pullahtanut tuore ja ikävuosiltani nuori äidinkielen opettaja. Vuosia oli lukenut lähinnä tenttivaatimuksiin kuuluneita kotimaisia ja eurooppalaisia klassikoita sekä dekkareita ja hömppää tenttilukemiston vastapainoksi. Nuorten kirjasuosikeista minulla ei paradoksaalisesti ollut mitään hajua. Mutta asia onneksi selvisi kysymällä. Oppilaani ahmivat Stephen Kingiä, josta minullakin sentään oli jonkinlainen hämärä mielikuva. Oli taas turvauduttava kirjastoon, ja sieltähän sitä huumetta sai aivan vapaasti!

Vuoden 1991 kevään ja kesäloman aikana olen lukenut Kingiltä ainakin teokset Kosketus, Hohto, Painajainen, Kolkuttajat, Piina, Tukikohta, Uinu, uinu lemmikkini ja Se. Ei lainkaan hassummin, kun ottaa huomioon, että saman kesän aikana tein myös graduni valmiiksi! Omat suosikkini taitavat edelleen Kingin tuotannosta olla Tukikohta ja Se. Sanottakoon vielä sekin, että en ole mitenkään kova kauhun ystävä noin muuten, en esimerkiksi ole koskaan nauttinut kauhuelokuvien katselusta. Mutta Kingin kirjoissa vain oli jotain – koukuttavaa!

Taisin kuitenkin ottaa kerralla sellaisen yliannoksen, että King-suhteeni kuivahti varsin nopeasti. Sittemmin en ole kuin aivan satunnaisesti lukenut jotain (ja onpa jokin kirja tainnut jäädä jossain välissä keskenkin). Tein päätelmän, että olen Kingini lukenut. Mutta nyt sitten suhdetta lämmiteltiin oikein rautaisannoksella, sillä vuonna 2011 ilmestyneen teoksen suomenkielisessä versiossa on sivuja 869 ja painoa toista kiloa. 22.11.63 oli kuitenkin erittäin helppolukuinen kirja, jonka olisin ilman muun elämän väliin tunkemista selvittänyt lomalla vähintään kolmessa päivässä. Viimeisen puolikkaan luin aurinkoisena sunnuntaipäivänä, vaikka sentään kävin konsertissakin.

Kirjavalinta osui kaikin puolin nappiin, sillä kyseessä ei ole kauhukirja vaan enemmänkin scifimaustettu jännitys- ja rakkausromaani. Kuulostaa ehkä hämmentävältä, mutta paremmin en osaa kirjaa määritellä. Avainjippona on suursuosikkini eli aikamatkustus. Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimon ahmin silmät renkaina ja Diana Gabalbonin Matkantekijä-sarjaa olen seurannut nimenomaan tämän kiehtovan aiheen takia.

22.11.63:n päähenkilö ja minäkertoja Jake Epping on mainelaisen pikkukaupungin lukion äidinkielen opettaja. Alkoholistivaimo on lähtenyt, ja keski-ikää lähestyvän miehen elämä on tylsää ja tavallista, kunnes läheisen hampurilaisbaarin pitäjä Al pyytää Jakea pikaisesti luokseen. Vielä eilen terveeltä ja reippaalta vaikuttanut mies on vuorokaudessa laihtunut parikymmentä kiloa ja vanhentunut vuosia. Mitä oikein on tapahtunut? Selviää, että Alin kuppilan varastossa on kaninkolo tai madonreikä, josta pääsee siirtymään vuoteen 1958. Al tekee kuolemaa ja haluaa antaa tietonsa Jakelle. Lisäksi Al antaa Jakelle tehtävän: Jaken on estettävä John F. Kennedyn murha.

Miettimisaikaa ei juurikaan ole, ja Jake joutuu lähtemään toiseen aikaan lähes kylmiltään mukanaan Alin muistiinpanot Lee Harvey Oswaldista sekä urheilutietokirja, jonka avulla voi tienata vedonlyönnillä. Madonreikä toimii omien lakiensa mukaan. Onpa aikamatkustaja menneisyydessä kuinka kauan tahansa, aikaa nykyhetkessä kuluu vain kaksi minuuttia. Matkat myös niin sanotusti nollaavat toisensa. Jos siis palaa menneisyyteen, edellisen kerran teot ovat kadonneet. Menneisyyttä voi muuttaa, mutta se ei ole pysyvää, jos palaa takaisin. Idea on yksinkertainen, ainakin päällisin puolin.

Jake ymmärtää oitis, miksi Al haluaa pelastaa John F. Kennedyn. Maailma olisi toisenlainen, jos nuori, idealistinen demokraattipresidentti olisi saanut jatkaa kautensa loppuun ja kenties tullut valituksi toisellekin kaudelle. Vietnamin sotaa ei kenties olisi koskaan käyty. Ja niin edelleen. Mutta perhosilmiökin pelottaa. Miten muutokset vaikuttavat tulevaisuuteen? Mitkä muutokset vaikuttavat ja kuinka paljon? Entä antaako menneisyys muuttaa itseään? Jake huomaa pian, että hankaluuksia on luvassa, jos aikoo puuttua asioiden kulkuun.

Vuodesta 1958 on melkoinen matka Kennedyn murhan ajankohtaan eli marraskuun 22. päivään vuonna 1963. Jake asettuu pikkukaupunkiin Dallasin liepeille, koska huomaa Dallasin itsessään olevan vastenmielinen paikka kuusikymmenluvun alussa. Arjen eläminen menneisyydessä on kiehtovaa ja vaarallista. Jake ei lakkaa hämmästelemästä, miten elämä on muuttunut vuosikymmenten mittaan Amerikassa. Kaikki tuntuu olevan halpaa ja samalla aitoa. Tosin mistään paratiisista ei voi puhua. Rasismi kukoistaa, samoin saastuminen on arkipäivää teollisuuskaupungeissa, joiden slummit ovat ankeita ja karuja. Mutta Jodien kaupunki on idyllinen paikka, ainakin, kun sen lukioon tulee kirjastonhoitajaksi kaunis Sadie.

Jake elää kirjaimellista kaksoiselämää lukion äidinkielen opettajana ja Lee Harvey Oswaldin tappamista valmistelevana aikamatkustajana. Koska King on kertomisen mestari, tarina on pitkä ja monipolvinen. Pystyykö Jake estämään Kennedyn murhan? Voiko sen tehdä? Mitä siitä seuraisi? Myös sivupolkuja on paljon. Kirjan alussa Jake ’harjoittelee’ koettamalla estää kaksi muuta pienempää tragediaa. Niiden yhteydessä King iskee silmää lukijalle, jolle Se on tuttu. Intertekstuaalisuutta siis kirjailijan oman tuotannon sisällä! King myös viljelee mukavasti kirjallisuusviitteitä muutenkin, onhan Jake äidinkielen opettaja.

Kingillä on taito imaista lukija kokonaan kirjansa maailmaan. Ajankuva on aivan mahtavaa, yksityiskohtaista ja värikästä, mutta ei päälle liimattua vaan tarinaan oivallisesti istutettua. On herkullista tarkkailla amerikkalaista elämäntapaa ja sen muutoksia Jaken silmin. Henkilöt ovat eläviä, lihaa ja verta, joten heihin kiintyy tarinan mittaan melkoisesti. Myös kirjan perusajatus on kiehtova. Millainen maailma olisi, jos Kennedyä ei olisi murhattu?

Kuten huomaatte, olen aivan liekeissä. Ei mitään suurta maailmankirjallisuutta tämäkään, mutta olipa loistavaa viihdettä! King-himo taitaa syttyä uudelleen. Jokohan Kuvun alla olisi kirjastossa…

Stephen King: 22.11.63

Tammi 2012. Suom. Ilkka Rekiaro. 869 sivua.

Lainattu kirjastosta.

Heinäkuuta on vielä kivasti jäljellä ja lomakin jatkuu, joten ainakin yhden paksun ehtinen vielä vetäistä. Nyt vain pitäisi valita niistä jokin. Aurinkoista viikkoa!