Nappasin tämän ohkaisen
kirjan mukaani kirjaston uutuushyllystä, koska muistin sen pärjänneen mainiosti
kirjabloggaajien Globalia 2012 -kisassa. Kolmas sijahan näytti tulleen,
onnittelut siitä. Jollei kirjan nimi olisi ollut tästä yhteydestä tuttu, tuskin
olisin siihen tullut tarttuneeksi, koska ulkonäkö on niin mitäänsanomaton,
suorastaan tylsä. Kun tarkasti katsoo, kuvassa on ilmassa leijuvia
voikukansiemeniä. Vertauskuvallista ja taiteellista, toki. Mutta ei järin
luokseen kutsuvaa.
Kirjasta on julkaistu
kymmeniä blogikirjoituksia ja aimo tukku lehtiarvioita, joista useimmat
lienevät kiittäviä, jopa ylistäviä. Susa ei voinut kuin ”huokailla ja ihastella, miten taidokas
tarina mahtuukaan vain 157:n sivuun!”. Hannan
mielestä kirja ”oli niin vetävä,
että mietin lukiessani, että kumpa tämä ei vielä päättyisi”. Leena Lumi taas hehkuttaa kirjailijan ääntä: ” Mies joka kirjoittaa näin hienonhellästi,
viljelee sarkasmia, mutta ei sorru kyynisyyteen, on temperamenttinen, mutta
aidosti välittävä, hetkittäin hieman tuittuileva, hän saa minut lukemaan kaikki
mitä ikinä on keksinyt kirjoittaa!” Katja
suorastaan vyöryttää ihastusta: ” Teos on suorastaan ihmeellinen. Se on ihmeellinen, koska se on niin
pieni ja siihen mahtuu silti yhden ihmisen (melkein) koko maailma. Se on
ihmeellinen, koska se on niin arkinen, niin voikukanhahtuvan harmaa koko
tunnelmaltaan ja silti se käsittelee suuria teemoja: kuolemaa, kohtaamisia
ja eroja, sukupolvien välistä kuilua. Se on melankolisen, miltei
alistuneen, lempeä ja kuitenkin se nostaa esiin ihmisen julmia puolia.”” Mikä
pikkuinen helmi! Mikä lukijaa piinaava jännitystarina! Miten kaunis ja
todenmukainen (tai ehkä ei) nuoruuden kuvaus, miten hauska ja sympaattinen
kertoja!” huudahtelee Minna. Ja niin
edelleen.
Pakko sanoa, että tässä
tuntee itsensä hieman yksinkertaiseksi sekä nuivaksi. Minä en nimittäin
huokaillut enkä värissyt ihastuksesta lukiessani brittiläisen Julian Barnesin pienoisromaania Kuin
jokin päättyisi. Kirja ei ollut huonokaan, mutta en vain oikein syttynyt.
Jotain kertoo sekin, että luin kirjaa kolme iltaa, vaikka siinä tosiaan on vain
157 sivua. Varsinaisesti tarina ei ns. tökkinyt, mutta.
Minäkertoja Anthony Webster
kertoo tarinaansa lukijalle tehden monia itseironisia huomautuksia matkan
varrella. Tony, kuten häntä kutsutaan, kuvailee itseään keskinkertaisuudeksi,
jolla muiden keskinkertaisten tavoin on suuria luuloja itsestään. Kouluaikana
kolme kaverusta luki kaunokirjallisuutta korostaakseen älyllisyyttään. Kirjoja
myös hankittiin kirjahyllyyn antamaan todellisuutta lukeneempi vaikutelma.
Sitten kouluun tulee uusi poika Adrian, joka oikeasti on älykkö. Tai niin
ainakin opettajat ja oppilaat tuntuvat ajattelevan. Eniten Tony pitää historian
ja kirjallisuuden tunneista, ja niistä on muutamia muistumia kirjan ensimmäisessä
osassa, jossa Tony kuvaa elämäänsä nopeasti aina eläkevuosiin asti. Adrianin
lisäksi toinen merkittävä henkilö Tonyn nuoruudessa on ensirakkaus Veronica.
Näiden kahden rinnalla Tony tuntuu kärsivän jatkuvaa alemmuutta.
Toinen osa alkaa tiedolla, että
Tony on saanut yllättäen pienen perinnön Veronican äidiltä, jonka hän on
aikoinaan tavannut vain kerran ollessaan viikonloppuvierailulla tyttöystävänsä
kotona. Vierailu ei sujunut kovin hyvin, mutta Tony piti Veronican äidistä
Sarahista. Saadakseen itselleen kuuluvan perinnön käsiinsä Tony joutuu ottamaan
uudelleen yhteyttä Veronicaan yli neljänkymmenen vuoden jälkeen. Nuoruuden
tapahtumat, jotka ovat Tonyn muistoissa siistissä järjestyksessä, alkavat
näyttäytyä aivan uudessa valossa. Tony joutuu ikäväkseen tunnustamaan, ettei
ole aina välttämättä toiminutkaan niin korrektisti kuin on itselleen
uskotellut. Veronica syyttää Tonya siitä, ettei tämä milloinkaan ole tajunnut
mitään mistään, tarkoittaen ihmissuhteita. Loppuratkaisun viimeisen sivun
käänteen jälkeen myötätuntoni on kyllä Tonyn puolella. Eihän hän ollut
mitenkään voinut tietää, miten siis tajuta?
Loppu romaanista on tosiaan
kuin arvoitusdekkarin ratkaisemista. Mitä oikein tapahtui neljäkymmentä vuotta
sitten? Kummallisista vihjeistä Tony-paran pitäisi rakentaa ehjä kuva
tapahtumista. Pidin tätä ratkaisua jotenkin teennäisenä, raflaavuutta
tavoittelevana.
Pidin kirjoittajan
verkkaisesta tyylistä, jolla hän kuvaa tuiki tavallisen, keskiluokkaisen
pikkuvirkamiehen tapahtumaköyhää elämää. Myös pohdinnat historian olemuksesta,
kaunokirjallisuuden ja todellisuuden suhteesta ja muistamisesta ja muistoista
viehättivät. Tonyn ajaminen tarpeettomiin itsesyytöksiin kuitenkin harmitti,
samaten se, että hän jatkuvasti tunsi alemmuutta Veronican perheen edessä. Tämä
lienee seikka, jota on muiden kuin brittien vaikea täysin ymmärtää, koska
luokkajako Englannissa on hienovireinen mutta sitkeä, jos olen asian oikein
ymmärtänyt.
Hieman harmittivat myös
luvattoman monet kirjaan jääneet paino- tai oikolukuvirheet. Kirja sentään
kuuluu WSOY:n Aikamme kertojia -sarjaan, jonka pitäisi edustaa parhaimmistoa.
Julian Barnes: Kuin jokin
päättyisi (The Sense of an Ending)
Suom. Kersti Juva. WSOY 2012.
157 s.
