Heleena Lönnroth: Ne tapetaan jostei tykätä

Trilogian lukemisen aloittaminen keskimmäisestä osasta on usein hämmentävää, ja lukija saa toki syyttää itseään, jos ei oikein pääse heti alussa kieseille kipuamaan. Samoin siitä, että osa keskeisistä juonikuvioista saattaa jäädä lopussa kesken, onhan tulossa vielä yksi kirja.

Kärsin näistä molemmista tuskista Heleena Lönnrothin Ne tapetaan jostei tykätä -dekkarin parissa. Kansiliepeen esittelytekstin mukaan kyseessä on härmäläistrilogiaksi kutsutun sarjan keskimmäinen osa. Trilogian on aloittanut vuonna 2015 ilmestynyt Puukolla ja puntarilla, jonka tapahtumiin ja henkilöihin tässä lukemassani dekkarissa ahkerasti viittaillaan.

Dekkariksi Ne tapetaan jostei tykätä on auttamattoman löysä ja lapsekas. Sitä ei voi hyvällä omallatunnolla kuvata edes kotoisaksi mysteeriksi, koska juonikuviot ja henkilöiden, niin poliisien kuin muidenkin, toiminta on kautta linjan amatöörimäistä soheltamista. Ihan kelvollisia juoni-ideoita kirjoittajalla tosin on ollut, ne on nyt vain tuhlattu.

Mutta teoksen pääpaino onkin muualla kuin dekkarijuonissa. Lönnroth selvästikin rakastaa omaa kotiseutuaan ja sen rikasta historiaa. Kauhavan, Alahärmän, Ylihärmän ja Kortesjärven puuhaihmiset herättelevät teoksessa paikallista kulttuurihistoriaa eloon ja koettavat rakentaa sen ympärille myös liiketoimintaa. Edellisen teoksen päähenkilö Erkki Ketooja, eläkeläispaluumuuttaja, on toisen eläkeläisyrittäjä Kössi Aholan kanssa kehittelemässä elämyskokonaisuutta, jonka vetonaulana ovat kerran viikossa vietettävät ohjelmalliset Härmän häät.

Projekti törmää ongelmiin kuitenkin jo häätalon kunnostusvaiheessa, kun viemäröintitöiden yhteydessä löytyy talon tuntumasta haudattu luuranko. Kukaan ei kuitenkaan ole kadonnut paikkakunnalta seitsemäänkymmeneen vuoteen, joten arvoituksesta on tosiaan kyse. Se kuitenkin ratkaistaan siististi jo kirjan puoliväliin mennessä.

Kimurantimpi ongelma on kuitenkin ensimmäisten häiden jälkeen talon seinustalta löytyvä huomattavasti tuoreempi ruumis. Juhlan tuoksinassa teatteriesityksessä käytetyn kylmäkallen tilalle on ujutettu ihan oikea tapettu ihminen. Miestä ei kuitenkaan ole puukotettu kuoliaaksi esikuvansa mukaan vaan myrkytetty. Nopeiden käänteiden jälkeen poliisin pääepäillyksi päätyy Kauhavan kunnanjohtaja! Tämä juonilinja jää monin tavoin ikävästi keskeneräiseksi, joten toivottavasti kirjoittaja muistaa palata johtolanganpäihin seuraavassa osassa.

Kun ensimmäinen murha-arvoitus on hoidettu pois päiviltä, käyttää Lönnroth tilaisuutta hyväkseen ja ottaa vankasti kantaa pohjalaisten maatalousyrittäjien kurjaan kohteluun. Elintarvikkeiden halpuutus, tukien maksatusten hidastelu ja muut suhdanteet ajavat paikallisia suoraan toimintaan, ja on vähällä, ettei tapahdu poliittinen murha tämän tiimoilta. Siltä onneksi vältytään, mutta sen sijaan ruumiita tulee vielä lisää muualla. Mutta espresso tai cappuccino leivonnaisilla höystettynä maistuu toki murhien lomassa kaikille.

Heleena Lönnroth: Ne tapetaan jostei tykätä
Zuppa di Porri 2016. 197 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Heleena Lönnroth: Savikaupungin kauhu

Seinäjokea ravisuttaa ennennäkemätön rikosaalto. Kaksi nuorta naista surmataan kodeissaan vuoteisiinsa. Vanhempi nainen löytyy kerrostaloasunnostaan kurkku auki viillettynä. Nuori tyttö joukkoraiskataan. Inkeriläistaustainen vanhempi nainen puukotetaan hengiltä asunnossaan. Poliisi on ymmällään, ja pullakahvia kuluu melkoisesti työpaineiden alla.

Syyttävä sormi kääntyy nopeasti turvapaikanhakijoiden suuntaan. Paikkakunnan suuri vastaanottokeskus on herättänyt levottomuutta monella tavalla, ja nyt ryhdytään vastatoimiin. Odinin lapset, Härmän Häjyt -liivijengi sekä paikalliset eläkevaarit perustavat kukin omat katupartionsa virkavallan nuivasta suhtautumisesta huolimatta. Tilanne kärjistyy tuhoisaan polttopulloiskuun.

Heleena Lönnrothin kolmannen vuonna 2016 aikana ilmestyneen dekkarin Savikaupungin kauhu rakennusaineksissa ei siis ainakaan ole dramatiikasta puutetta. Valitettavasti energiaa tai halua teoksen varsinaiseen kirjoittamiseen ei ole liiemmin ollut. Rakenne on löperö, ja tarina hajoaa liian moneen suuntaan. Jännitettä ei synny, eikä jännitystä.

Lönnroth koettaa saada aikaan salaperäisyyttä käyttämällä muutamasta keskeisestä henkilöstä vain pronomineja tai muita kiertoilmauksia nimen sijaan, mutta lopputulos on lähinnä ärsyttävä ja etäännyttää lukijaa entisestään ontoista henkilöhahmoista. Rikokset selvitetään kovin helposti, vaikka poliisin työskentelyssä ei varsinaisista ponnisteluista ole kuin vain aavistus.

Vaivaannuttavaksi lukukokemuksen teki myös teoksesta selvästi huokuva tympeä muukalaisvastaisuus. Vastaanottokeskukset ovat selvästikin pohjalaisten mielestä täynnä vaarallista ainesta, jonka olemme sinisilmäisinä ottamassa keskuuteemme elätettäviksi ja raiskaamaan naiset.

Heleena Lönnroth: Savikaupungin kauhu
Zuppa di Porri 2016. 193 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas. 

Heleena Lönnroth: Vaarallinen rakkaus

Pohjalaisten eläkeläismiesten ryyppyporukan kohmeloinen aamu alkaa melkoisella yllätyksellä: isännän eteisestä löytyy puolipukeinen kuoliaaksi kuristettu nainen. Kuka nainen on ja miten hän on päätynyt kuolleena eteisen lattialle, on kaikille kolmelle miehelle täysi arvoitus. Tosin talon isännän mielestä naisessa on jotain tuttua…

Verrattoman krapulan piikkiin voisi laittaa sen, että kolmikko päättää salata tapahtuman ja hävittää ruumiin. Sen sijaan Pankinjohtajaksi kutsutun isännän kirjakauppiaspoika Reijo, joka varsinaisesti löytää uhrin, on aivan selvin päin ja muutenkin ainakin päällisin puolin tolkuissaan. Silti vain hänkin liittyy papparaisten remmiin ja hankkii oitis vuokrapakettiauton, jossa mattoon käärittyä ruumista pian aletaan kuljettaa polttotuomion saaneen sohvakaluston kanssa ympäri kyliä.

Alkuperäinen ajatus polttamisesta menee mönkään, ja ruumis päätetään välivarastoida autioksi arvellun maalaistalon piharakennukseen, kunnes sen hävittämiseksi saadaan kunnon idea.

Samaan aikaan Kaakonetsiviksi kutsuttu eläkeikäinen mieskaksikko lähtee puukkofestareille Pohjanmaalle. Tarkoitus on yöpyä tutuntutun Roosa-nimisen nuoren naisen luona, mutta jostain syystä Roosaan ei saada yhteyttä. Kaverukset poikkeavat kurkistamaan tuttavansa pyynnöstä, miksi Roosa ei vastaa puhelimeen. Tyhjää taloa ja sen pihapiiriä tutkiessaan miehet löytävät ulkorakennuksesta mattoon käärityn naisen ruumiin.

Tässä siis lähtöasetelmat Heleena Lönnrothin Vaarallinen rakkaus -romaanissa. Melkoisen vaarallisilla vesillä liikutaan, mitä tulee dekkarijuonien uskottavuuteen, mutta toisaalta sitä ei liene edes tavoiteltu. Pikemminkin tavoitteena tuntuu olevan jonkinlainen hauska kotoinen mysteeri, jossa leppoisat (ja suuttuessaan vähemmän leppoisat) eläkeläispapparaiset hääräilevät vakavien rikosten liepeillä. Varsinaisen työn hoitavat paikalliset poliisit, mutta poliisityön rutiineista Lönnroth viis veisaa sen paremmin kuin tekniikan käytön realiteeteistakaan. Poliisi ei sentään ihan reaaliaikaisesti pystyne kenen tahansa matkapuhelimen sijaintia metrin tarkkuudella seurailemaan, esimerkiksi.

Lukija tietää alkuasetelmien taustoilla olevat asiat, ja jännitettäväksi jääkin se, miten poliisi ja muut seassa hääräilevät osaavat asiat yhdistellä. Melko kepeästi se sujuukin, eikä edes kahden juonilinjan kuljettelu riitä täyttämään kirjan sivuja, vaan mukaan on ympätty runsaasti myös esimerkiksi Pohjanmaan historiaan ja kulttuuriin liittyvää jorinaa.

Heleena Lönnroth on julkaissut kunnioitettavan monta teosta parikymmenvuotisen kirjailijanuransa mittaan. Vuodesta 2009 alkaen hän on julkaissut kirjansa oman pienkustantamonsa Zuppa di Porrin kautta. Vuonna 2016 kirjoja on sidottu kansien väliin peräti kolme kappaletta. Nämä seikat selittänevät osaltaan sen, miksi Vaarallinen rakkaus vaikuttaa hätäisesti kokoon kursitulta. Ajatusten jatkojalostamisesta olisi ollut hyötyä tässäkin tapauksessa.

Heleena Lönnroth: Vaarallinen rakkaus
Zuppa di Porri 2016. 179 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.