Kalle Lähde: Loppuluisu

Lattialla on kartongeissa kaksi oluttölkkiä kyljellään, kokeilen jalalla niiden painoa. Purkit tuntuvat viileiltä jalkapohjaan. Kurkotan niistä toisen ja rapsautan auki. Käsi vapisee olkapäästä asti, kun nostan purkkia kohti huulia. Saan suullisen lämmintä kaljaa nielaistua ja yökkään tyhjää.

Kaksi vuotta sitten luin tuoreen Happotestin, Kalle Lähteen esikoisromaanin. Kokemus ei ollut mitenkään ratkiriemukas, vaikka onnekseni aivan lähipiiriini ei alkoholistia kuulukaan. Olo oli lähinnä kauhistuneen valaistunut. Happotestin minäkertoja on alkoholisti mitä selkeimmin, vaikkei hän itse sitä tietenkään myönnä tai tunnusta. Eihän muutamasta saunaoluesta voi olla kenellekään mitään haittaa. Kirja kuitenkin päättyy pahaenteisissä tunnelmissa. Vaimo on ottanut eron ja yhteinen asunto on myyty. Rahat ovat kilahtaneet kertojan tilille. Joiko mies itsensä hengiltä?

Tähän kysymykseen saamme vastauksen tänään 1.1.2018 virallisesti julkaistavassa romaanissa Loppuluisu, joka on suoraa jatkoa Happotestille. Lähde paljasti Helsingin kirjamessuilla 2016 kirjoittavansa Happotestille jatkoa ainakin osittain siksi, että yleisö oli sitä kovasti pyytänyt. Sen jälkeen olisi aika siirtyä uusien kirjallisten töiden pariin. Ainakin minä toivon sitä edelleen kovasti, sillä Lähde on näiden kahden teoksen perusteella armoitettu sanankäyttäjä ja tarinankertoja. Rankoista ja inhottavistakin asioista on helppoa lukea, kun teksti soljuu niin vaivattoman oloisesti kuin se Lähteen näppäimistöstä tuntuu soljuvan.

Työtön juoppo Joonatan (alias sukellusvenepäällikkö Egewolf von Bergheim) on muuttanut Turun Lausteelle kaupungin vuokrakaksioon. Kerrostalonaapurit ovat naamatuttuja, joille Joonatan koettaa esittää kiireistä liikemiestä. Asunnossa on vain yksi oikea huonekalu, ex-vaimo Kaisun hylkäämä kusenhajuinen sohva. Sohvapöydän virkaa hoitaa pahvilaatikko. Sohvalle Joonatan linnoittautuu yhä tiiviimmin. Lähistöllä on lasipurkki toimittamassa hätävessan tehtävää. Makuuhuone toimii kaljavarastona.

Mutta välillä on tosiaan piipahdettava ulkomaailmaankin. Eräällä laskunmaksureissulla baarissa viereen istahtaa nuori punatukkainen Pipsa. Joonatan alkaa suunnitella Pipsan kanssa yhteen muuttamista. Olisi hyvä, jos joku nainen voisi pitää hänestä ja hänen hyvinvoinnistaan huolta, arkitaidot kun eivät ole miehen vahvimpia puolia. Pipsa olisi hyvä vaihtoehto. Tosin Pipsa itse ei ole aivan samaa mieltä. Valitettavasti.

Joonatanin alapuolella asuu juoppo Joppe. Tämän kanssa Joonatan ei oikeastaan halua olla missään tekemisissä, mutta pitäähän kaveria auttaa. Joonatan vaihtaa kossupullon kouralliseen unilääkkeitä ja rauhoittavia. Kun Joonatan käy perimässä luvatut lääkkeet, Joppe kuolee. Joonatan säikähtää, mutta ei suinkaan sitä, että sama kohtalo odottelee todennäköisesti (ja välillä myös toivotusti) häntä itseäänkin. Joonatan pelkää, että Jopen kuolemasta aiheutuu hänelle harmia. Käy kuitenkin päinvastoin, koska Joonatan tutustuu toiseen naapuriinsa Satuun Jopen poismenon takia.

Pipsa, Satu ja Kaisu pyörivät Joonatanin viinan- ja lääkkeenhuuruisissa kuvitelmissa. Unelmissaan hän on kalifi, jota kaikki kolme naista kilvan palvovat ja passaavat. Todellisuus on kaukana tästä haavekuvasta, mutta sitähän Joonatan ei suostu näkemään. Katastrofi seuraa toistaan, mutta mies jatkaa juomistaan. Päivät katoavat muistista ja suuruudenhullut, mahtipontiset kuvitelmat valtaavat yhä suuremman osan niistä hetkistä, jolloin Joonatan tuntee olevansa edes jotenkuten tolkuissaan. Itsensä hengiltä juominen on totisesti rankkaa!

Sairaalakeikkoja vaativat viinakrampit tai juoppohulluuskohtaukset eivät Joonatania säikäytä. Eihän hän ole alkoholisti. Hän voi lopettaa juomisen milloin vain haluaa. Kunhan nyt ensin saa krapulan loivennettua. Jos jalat eivät aamulla kanna, paras lääke on raaka viina, senhän tietää jokainen.

Lopulta tilanne ajautuu siihen pisteeseen, että Joonatanin mielipidettä ei enää kysytä. Mies kirjaimellisesti viedään hoitoon. Vaikka valinta ei ole Joonatanin oma, hän kuitenkin jää ison valkoisen kivitalon suojiin. Homma epäilyttää alussa kyllä kovasti, kun reippaan ja terveen näköiset ihmiset vakuuttavat hänelle olevansa alkoholisteja. Tervehtyminen ei ole helppoa, kaukana siitä. Vielä hoitojakson loppupuolellakin, oltuaan viikkoja selvin päin, Joonatan huomaa valehtelevansa sekä itselleen että muille omasta tilastaan.

Kuplan sisällä on enää Kaisu ja minä. Ympäröivä maailma on hävinnyt jonnekin. Alan tuntea vastenmielisyyttä ja vihaa tuota Kaisun kuvailemaa tyyppiä kohtaan. Kuinka se kusipää oli voinut kohdella rakasta vaimoani tuolla tavalla? Sivistynyt ihminen ei tuollaisia temppuja tekisi. Osasiko se edes kaikkien maiden pääkaupunkeja niin kuin minä osasin?

Happotestin lukeneelle Loppuluisu on ehdotonta luettavaa. Napakka parin sadan sivun romaanista kaksi kolmannesta on samankaltaisen joskin edelleen pahenevan juopottelun ja valheessa elämisen kuvausta kuin edellisessä osassakin, ja loppukolmanneksessa ollaan hoidossa. Se tuo tarinaan uutta ulottuvuutta ja myös varmasti monen kaipaamaa toiveikkuutta. Minä en välttämättä enää olisi tätä jatko-osaa kaivannut, koska Happotesti on selvästi harkittu kokonaisuus avoimine (?) loppuineen. Mutta ei Loppuluisu sitä kyllä pilaakaan. Paras tilanne lienee niillä lukijoilla, jotka ottavat tämän romaaniparin lukuun peräkkäin.

Happotestiä ja Loppuluisua kuvataan synkän hauskoiksi ja mustan huumorin sävyttämiksi romaaneiksi, mutta kuten sanottu, minä en niissä varsinaista huumoria näe. Tunnistan toki kirjoittajan armottoman (itse?)ironiset sivallukset. Mutta alkoholismi ja sen seuraukset alkoholistille itselleen ja hänen lähipiirilleen kuvataan niin realistisesti, ettei lukijaa pahemmin naurata. Harmittaa, myötähävettää ja vähän itkettääkin ennemmin.

Syvä rauha on laskeutunut rintalastani alle. Pinnistelen muistiani, josko löytäisin lisää tunnustettavaa, mutta sairauden luonteesta johtuen muistissani on aukkoja. Harmittelen sitä ääneti, totuuksien laukominen on parasta näin aamuisin.

Kalle Lähde: Loppuluisu
Otava 2018. 205 s.

Arvostelukappale.

Lähde ei mainitse nimeltä Rymättylässä sijaitsevaa hoitolaitosta, jossa Joonatania hoidetaan, ei myöskään laitoksen antaman hoidon nimeä. Hyvin kevyellä googlettelulla tiedot kyllä löytyvät, jos ne lukijaa kiinnostavat.

Kalle Lähde: Happotesti

Mietteissäni teen inventaarion aamupäivän alkoholinkulutuksesta. Puolikas viinipullo, viisi todella pientä oluttölkkiä, kaksi isoa tuoppia ja minttushotti. Harmittelen ottamiani rauhoittavia, ne olisi pitänyt jättää napsimatta. Vituttaa ajatella itseään sekakäyttäjänä. Toisaalta olo on hyvä, joten olen varmasti ottanut kaikkea sopivasti. Löytyy maailmasta pahempiakin pilleristejä. Kokeilen varovasti kädellä takin taskua. Pilleripurkki on tallessa.

Jos ei omassa lähipiirissä ole yhtään alkoholistia, on voinut elää siinä harhaluulossa, että juopottelu on hauskanpitoa. Kannattaa lukea Kalle Lähteen esikoisromaani Happotesti, niin ei enää elättele sellaisia ajatuksia. Juopottelussa ei ole mitään hauskaa kenenkään osallisen näkökulmasta. Minäkertoja toteaa itsekin, että hauskaa ei ole ollut viimeiseen kymmeneen vuoteen, vaikka viinaa on vedetty urakalla. Alkoholismi on rankka sairaus, josta voi parantua vain, jos potilas itse sitä oikeasti haluaa.

Astun pubin ovesta sisään vakavana. Kaikki ylimääräinen irvistely ja ilonpito on perseestä. Sellaista harjoittavat amatöörit vappuna. Minä olen vapaa kalenteriin kahlituista juopotteluista, se on todellista sitoutumattomuutta.

Lähde on haastatteluissa avoimesti kertonut, että Happotesti on vahvasti omaelämäkerrallinen teos. Kaikki, mitä minäkertojalle tapahtuu, on tapahtunut myös hänelle itselleen. Tämä tieto saa monesti kylmän hien nousemaan lukijan otsalle. Lähde kirjoittaa raadollisesta aiheesta suoraan ja kaunistelematta. Ripulipaskat tulevat milloin housuun julkisella paikalla, milloin sohvalle kotona.

Ryntään vessaan, junan pilli viheltää kuuluvasti. Paine perseen tienoilla kasvaa, haron vyötä ja nappeja auki ja saan perseeni paljaaksi. Yritän heittäytyä istumaan mutta paineella suihkuava paska ehtii ensin, minä putoan puoliksi pytyn reunalle, liukas kakka voitelee istuimen reunuksen ja putoan lattialle. Loput suolesta tyhjenee pytyn ja seinän väliin. Olen järkyttynyt asioiden saamasta käänteestä, kompuroin itseni pystyyn lavuaarin reunasta vetäen. Se tahriintuu kakkaan, minä olen yltä päältä paskassa.

Itsetuhoinen juominen on jatkunut jo vuosia. Romaanin alussa minäkertoja on hiljattain irtisanoutunut työpaikastaan voidakseen juoda rauhassa. Sairaanhoitajavaimo suostuu ällistyttävän kärsivällisesti elättämään miehen ja tarvittaessa rientämään apuunkin. Luojan kiitos pariskunnalla ei ole lapsia. Putki menee päälle milloin mistäkin. Saunaoluet pitää hankkia ja juoda, vaikkei muistaisi saunoakaan. Kellarikomerosta löytynyt lakkalikööripullo pitää pelastaa pois pilaantumasta.

Juoppo on ällistyttävän taitava keksimään selityksiä ja tekosyitä juomiselleen sekä kaunistelemaan omaa tilannettaan itselleen ja muillekin. Valhe livahtaa suusta usein jo ennen kuin on sitä ehtinyt ajatellakaan. Krapulassa itsesyytökset ovat kauheita, mutta kun korjaussarjaa on riittävästi kallisteltu, muuttuvat velat taas saataviksi.

Tarina etenee vailla sen kummempaa juonta kohti lopullista (?) katastrofia. Käynti katkaisuasemalla on vain tapa kerätä voimia uuden putken alla. Mökkireissu ja laivamatka ovat karuja episodeja kapakkakierrosten lomassa. Itsensä hengiltä juominen on työlästä ja kiduttavan hidasta. Itsesäälin syövereihin pudotessaan alkoholisti miettii kuolemansa nopeuttamistakin, mutta harmittaa, kun ei itse pääsisi seuraamaan hienoa loppunäytöstä.

Juoppohulluus kuitenkin vaanii parastakin ammattimiestä (jollaiseksi ko. henkilö ei tietenkään itseään myönnä). Kuinka alas on vajottava, ennen kuin itse tajuaa tilansa tai joku lopulta tarttuu tilanteeseen väkipakolla?

Happotestin lukeminen on kidutusta. Minäkertojaa tekisi mieli vetää pataan. Myös vaimon kärsivällisyys ärsyttää, samoin lääkäreiden sinisilmäisyys ja systeemi, joka antaa tämän kaiken vain tapahtua. Toisaalta aikuinen ihminen kai saa juoda elämänsä pilalle ja itsensä hengiltä? Vaikea on estää, jos juoppo itse ei apua halua muuhun kuin seuraavan kalja-annoksen varmistamiseen.

Lukea kuitenkin oli pakko, kun oli alkuun päässyt. Lähde kirjoittaa sujuvasti ja mielettömän uskottavasti. Päähenkilöstä alkaa huomaamattaan melkein pitää, ainakin hetkittäin. Sitten taas tapahtuu jotain, mikä saa myötätunnon karisemaan. Näin kai se menee oikeastikin. Mukana on myös koko lailla itseironista huumoria, ja brutaalit totuudet hätkähdyttävät. Oivallisesti tarina toimii romaanina. Happotesti toi myös moneen otteeseen mieleen Sami Lopakan esikoiskirjan Marras. Kumpikin mies kirjoittaa sydänverellään, hiottua kieltä käyttäen ja kirjallisia viittauksia viljellen. Kumpikin tietää, mistä kirjoittaa. Kirjaa on verrattu myös Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaan, mutta sen lukemisesta on jo niin pitkä aika, että se ei edes tullut mieleeni. Muistikuvani kirjan tekemästä vaikutuksesta on ainakin toisenlainen.

Kalle Lähde: Happotesti

Otava 2016. 269 s.

Arvostelukappale.

1.1.2016 julkaistu kirja on jo ehtinyt kerätä blogiarvioita:
Tuijata

Kirsin Book Club
Suomi lukee