Kesällä tulee luettua aika
kummallisia kirjoja, joista nyt tämä Aslak
Aavan eräjännitysromantiikkaseikkailu Lapissa
kuolleetkin puhuvat on yksi esimerkki. Se osui käteeni, kun juuri ennen
loman alkua kävin hamstraamassa lähikirjastosta karseat pinot luettavaa. Olin
ja olen edelleen närkästynyt siitä, että kaupunki ”säästää” eli ei anna
pikkukirjastojen olla auki, jos vakihenkilökunta on lomalla. Meidän
kirjastossamme on yksi työntekijä, joten kirjasto on ja pysyy kiinni hänen
lomansa ajan, nyt ensin kesäkuun alusta juhannukseen. Harmittaa, sillä
sijaiseksi olisi hyvin voinut laittaa kaupungin kesätyöllistettyjä koululaisia
tai opiskelijoita. Heille työ olisi ollut juuri sopivaa, kevyttä ja
miellyttävää. Lomasijaisen kun ei nyt olisi tarvinnut kuin lainausasioita
hoidella. Jäkäjäkä. Minkäs teet. Sitten syksyllä todetaan, että kummasti ovat
lainausluvut sivukirjastoissa laskeneet, pitäisi varmaan kokonaan sulkea…
Asiaan. Mukaan
kirjastoreissulla tarttui muutakin Lappi-aiheista, joten tämä tuntui sopivan
jonon jatkoksi. Kuvittelin tätä jostain syystä dekkariksi, vaikka nimi ja kansi
voisivat viitata kauhugenreenkin. Mutta kyseessä on siis jonkinlainen eräseikkailu,
vaikka dekkari- ja kauhugenreistä, jopa romantiikasta on mukana mausteita.
Aslak Aapa on kirjailijanimi, jonka takaa löytyy vuonna 1949 Jalasjärvellä syntynyt Martti Peltomaa. Peltomaa on työskennellyt ennen eläkkeelle jäämistä
Lapissa rajavartijana ja asuu Ivalossa. Häneltä on ilmestynyt joukko
eränovellikokoelmia.
Romaani alkaa kohtauksella,
jossa kurikkalainen Eeva Flinkman on Lapissa hakemassa Inariin hukkuneen
miehensä Ossin omaisuutta. Mies on hukkunut kalareissulla, mutta ruumista ei
ole löytynyt. Eeva palaa kotiin miehensä työntekijän kanssa ja koettaa jatkaa
firman toimintaa. Sitten Virosta tulee aviomiehen liikekumppani perimään
velkoja. Firman rahat ovat lopussa, ja ainoa toivo on miehen henkivakuutus.
Vakuutusyhtiö on kuitenkin haluton maksamaan korvaussummaa, koska ruumista ei
ole. Lukijalle paljastuu pian, että Ossi Flinkman ei suinkaan ole hukkunut vaan
tahallaan kadonnut kairaan pakoon velkojiaan ja vakuutusyhtiötäkin hämätäkseen.
Ossi törmää piilopaikassaan
outoihin jäännöksiin, joita hän arvelee kuolleen saksalaissotilaan luiksi ja
maalliseksi omaisuudeksi. Unissa tämä sotilas käy Ossille juttelemassakin,
siitä kirjan nimi. Tarina etenee vauhdikkaasti, ja Ossille sattuu ja tapahtuu
kummallisia, jännittäviäkin sattumuksia. Lapissa piirit ovat pienet, ja pian
Ossin jäljillä ovat niin vakuutusasiamiehet kuin virolaiset velkojatkin. Turvasatama
löytyy hylätyltä raja-asemalta, jonne on tehty turistikohde saksalaisille.
Henkilökuvaus ja
syventäminen eivät ole Aavan vahvuuksia. Juonenkuljetuskin ontuu, sillä
romaanin jännitysjuoni on hyvin oivallettu, mutta sen punainen lanka pääsee
välillä kokonaan katoamaan, kun seuraillaan Ossin vaiheita vähän siellä ja
täällä, aina Ruijan kalatehtaita myöden. Aapa on halunnut tuoda tarinaan
monenlaista mukavaa sattumusta lappilaisesta elämästä, mutta useimmat näistä
hauskoistakin turinoista ovat aivan turhaa lastia kirjassa. Ei oikein ole
osattu päättää, mitä halutaan, toimintajännäri vai huumorieräkirja. Nopeasti
tämän luki ja ihan sen parissa viihtyikin, mutta jokin jäi kyllä puuttumaan.
Mielenkiintoinen
yksityiskohta on kirjan kustantaja. Se on somerniemiläinen Amanita, joka on
pääasiassa kustantanut suurteoksia, ainakin tähän viime vuoteen asti, jolloin
myös Kaari Utrion uutuuskirja julkaistiin Amanitan tallista.
Aslak Aapa: Lapissa
kuolleetkin puhuvat
Amanita 2010. 228 s.
