Briitta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille

 

Briitta Hepo-ojan Topelius-palkinnolla huomioitu vaihtoehtohistoriallinen nuortenfantasiaromaani Suomea lohikäärmeille on täydentynyt jatko-osalla Sydämiä seireeneille. Olen Suomea lohikäärmeille -kirjasta kirjoittaessani arvuutellut, kuinka pitkän sarjan aloitusosasta mahtoikaan olla kyse, mutta nyt olen jokseenkin vakuuttunut, että kaksiosaisen.

Sydämiä seireeneille on suoraa jatkoa ensimmäiselle romaanille, joten ne kannattaa ehdottomasti lukea ilmestymisjärjestyksessä ja mielellään yhteen menoon. Itse kuuntelin kertauksen vuoksi Suomea lohikäärmeille -äänikirjan ennen kuin tartuin kakkososaan. Ainakin minulle kertaus tuli ihan tarpeeseen, ja kokonaisuus toimi oikein hyvin.

Suomea lohikäärmeille päättyy dramaattisesti (ja nyt tulee kyllä juonipaljastuksia, jos et ole vielä tätä kirjaa lukenut!). Ritariperheen tytär Lynx oli joutunut sairaalaan ja taistelemaan hengestään rikottuaan huijauksen seurauksena ritarivalansa. Ainoa ulospääsytie oli ritariasemasta luopuminen, mikä taas johti omasta perheestä erottamiseen.

Tavallisen perheen poika Tim, jonka kanssa Lynx oli juuri alkanut seurustella ennen sairastumistaan, on päätynyt putkaan epäiltynä vakavista rikoksista valtiota vastaan. Puolustusta haittaa harmillisesti kirous, joka on pyyhkinyt hänen mielestään kaikki tapahtumat parin viimeisen kuukauden ajalta, erityisesti kaiken Lynxiin liittyvän.

Lynx tekee epätoivoisen päätöksen. Hänen on etsittävä käsiinsä noita, joka voisi purkaa Timin kirouksen. Noitia ei kuitenkaan ole missä tahansa, joten on lähdettävä Botnian itsehallintoalueelle. Sinne ei kuitenkaan niin vain saa rajanylityslupaa, varsinkaan, kun kuuluu ritariperheeseen. Ongelmat on kuitenkin tehty ratkaistaviksi, ja Lynx syöksyy sen kummempia ajattelematta kohti Botniaa ja sen erämaita.

Sydämiä seireeneille -kirjassa on mukana kolmaskin näkökulma, kun myös Lynxin isosisko Fox on mukana uutena minäkertojana. Fox päättää lähteä Foxin perään, koska hän tietää siskonsa aivan varmasti joutuvan pian pahaan pulaan vihamielisessä Botniassa. Mukaan lyöttäytyvät vapaaksi päässyt Tim ja kuolleista herännyt Astrid sekä Lynxin ja Foxin serkku Franz. Näistä viimeksi mainittu on harvinaisen rasittava, sillä hänet on kirottu kiusallisella rakkauskirouksella. Franz tuntee olevansa kuolettavan rakastunut Lynxiin ja vaipuu tuon tuosta romanttisiin unelmiinsa ja riutuu kaihossaan.

Yksi Botnian vaaroista ovat seireenit, jotka saavat ravintonsa uhriensa sydämistä. Kuten arvata saattaa, Lynx päätyy nopeasti kavalan seireenin kynsiin. Noidan etsintä johdattaa hänet lopulta Botnian itsehallintoalueen pohjoisrajan yli Koillismaalle asti, eivätkä rajantakaiset erämaat ole ainakaan Botniaa turvallisempia. Etsintäpartio kohtaa matkallaan omat vaaransa ja seikkailunsa.

Edelleen pidin Hepo-ojan luomasta vaihtoehtoisesta Suomesta, jossa muinaisusko ja nykyteknologia sekoittuvat iloiseksi sekamelskaksi. Hepo-oja pitää miljöönsä loistavasti näpeissään ja lukija törmää tarinan edetessä yhä uusiin riemastuttaviin yksityiskohtiin. Juonenkäänteet ovat jännittäviä ja toimintakohtaukset vetävästi kirjoitettuja. Henkilögalleriakin on mukavan monipuolinen.

Briitta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille
Otava 2021. 345 s.
Äänikirjan lukija Lari Halme, kesto 8 h 10 min.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu BookBeat.

J. S. Meresmaa: Voimanpesä

 

Ensimmäisen koronakesämme nelipäiväinen kesälomareissu osoittautui lopulta kirjallisuusharrastuksen kannalta hyvin antoisaksi. Kuten joku ehkä huomasi, varasin matkalukemiseksi Tommi Kinnusen Pintin, jonka innoittamina teimme matkan loppuun vielä yhden ylimääräisen mutkan ja kävimme katsomassa Nuutajärven lasikylää. Jo sitä ennen kävimme virkistämässä muistiamme Tampereen tuomikirkossa, jonka maalaukset ja koristelut vilahtavat Pekka Hyytin dekkarissa Tummat pilvet eilisen ja joita maalataan Hugo Simbergin elämäkerrassa Pirut ja enkelit.

Lisäbonus tipahti yllättäen jälkeen päin, kun otin lukuvuoroon jo keväällä hankkimani J. S. Meresmaan Voimanpesä-romaanin. En ollut tajunnut, että kannen kuvassa on Verlan pahvitehtaan punatiilifasadi. Sattumalta kesäreissumme yksi pääkohteista oli juuri Verlan tehdasmuseo, ja todellakin vaikutuimme upeasta kohteesta. (Suosittelen lämpimästi, ja kannattaa ehdottomasti varata aikaa noin tunnin mittaiselle opastetulle tutustumiskierrokselle tehtaaseen.) Verla ei ole suotta Unescon maailmanperintökohde.

Voimanpesä on Meresmaan Ursiini-trilogian päätösosa. Aiemmat osat ovat Naakkamestari ja Hämäränsäteet. Kirjailija luonnehtii itse sarjaansa näin:

”Ursiini-trilogia sijoittuu vaihtoehtohistoriaan, jossa Veiksel-jääkausi on jatkunut Euroopassa pitkään ja mahdollistanut monien jääkauden eläinten, kuten mammuttien, jättihirvien ja villasarvikuonojen eloonjäämisen. Trilogia on paikallishistoriapainotteista steampunkia, ja se kertoo vallasta ja vastarinnasta ursiinivähemmistön näkökulmasta.”

Lämpimästi suosittelen lukemaan koko Ursiini-sarjan järjestyksessä ja varmasti on eduksi, jos voi lukea kirjat lyhyen ajan sisällä. Ainakin itse huomasin unohtaneeni aika paljon aiemmista osista, ja teosten maailma on niin omintakeinen, että lukija tarvitsee kaiken saamansa tiedon sujuvaan tarinassa suunnistamiseen. Kirjat ovat kompakteja pienoisromaaneja, joten ne lukee nopeasti.

Voimanpesän alussa ursiinit on ajettu ahtaalle. Tampere alkaa vaikuttaa yhä epävarmemmalta turvapaikalta, ja niinpä Jyly tovereineen päättää siirtää Naakkamestarin. Uudeksi tukikohdaksi valikoituu Verlan pahvitehtaan alue. Seutu on kaikin puolin ursiinien tarkoitukseen sopiva, sillä tehtaan lähellä on jopa voimakiviesiintymä. Vihollisten aktiivisen toiminnan lisäksi Jylyllä on muitakin murheita. Anttoni alkaa oireilla kummallisesti.

Naakkamestarin siirtäminen on monella tavalla ongelmallista. Logistiseksi ratkaisuksi valitaan junakyyti. Jyly itse matkustaa etukäteen valmistelemaan muuttoa Verlaan, ja saa kyydin Tampereelle putkahtavalta Tuulilta, joka on hankkinut käyttöönsä kummallisen kulkupelin eli dirigiibelin (kannattaa guuglata tämä!).

Verla vaikutta oivalliselta sijoituspaikalta, mutta sitten vanha vihollinen putkahtaa paikalle luolahyeenoineen, eikä Jyly enää tiedä, kehen voi luottaa. Tapahtumat etenevät nopeaa tahtia, ja tehdasalueen rakennuksia ja lähiympäristön maastoa hyödynnetään siinä oivallisesti. Kieltämättä kirjasta tuntui saavan aika paljon irti siksikin, että oli pari viikkoa aikaisemmin kavunnut kuivaamon portaissa ja käynyt lounaalla makasiiniin sijoitetussa kahvilassa.

Voimanpesässä Meresmaa solmii tarinan langat pääosin yhteen, vaikka aukkojakin jää mukavasti. Olen aiempia osia käsittelevässä jutussani kiitellyt sarjaa tiiviistä ja aukkoisesta kerronnasta, ja edelleen olen samaa mieltä. Huomasin myös yhä enemmän tykästyväni tähän suomalaiseen teolliseen historiaan paneutuvaan mielikuvitukselliseen tarinaan. Harmi, että sarja päättyy!

J. S. Meresmaa: Voimanpesä
Robustos 2019. 195 s.

Ostettu.

Ursiini-trilogia:

Naakkamestari
Hämäränsäteet
Voimanpesä

Anniina Mikama: Tinasotamiehet

Anniina Mikaman esikoisromaani Taikuri ja taskuvaras palkittiin ansaitusti Topelius-palkinnolla ja teoksen jatko-osa Huijarin oppipoika oli Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -palkintoehdokkaana, joten ei ole yllätys, että trilogian tuore päätösosa Tinasotamiehet on suorastaan tyrmistyttävän hyvä.

Vaikka Taikuri ja taskuvaras -sarjan aiemmat osat ovat keränneet lasten- ja nuortenkirjoille tarkoitettuja palkintoja ja ehdokkuuksia, toivoisin todella, että myös aikuiset lukijat osaisivat ja uskaltaisivat Mikaman kirjoihin tarttua. Ne ovat nimittäin niin hyviä, että on todellinen sääli, jos vain nuoret lukijat saavat niistä nauttia. Mikaman mielikuvitus on aivan uskomaton!

Sarjan aloitusosassa Taikuri ja taskuvaras tutustuttiin Vilhelmina Holmiin eli 15-vuotiaaseen orpotyttö Minaan, joka elätti itsensä Helsingin Punavuoressa taskuvarkaana, ja erikoiseen taikuri Tomiin. Mina muutti asumaan Tomin isoon taloon ja ryhtyi äreän Professorin avustajaksi.

Huijarin oppipoika ei ollutkaan odotettua jatkoa Minan ja Tomin poikkeukselliselle tarinalle, vaan Mikama vei lukijansa pois Suomesta ja taaksepäin ajassa eli 1830-luvun Krakovaan. Päähenkilöinä ovat nuori Wiktor, joka tutustuu verrattoman yllättävällä tavalla lukijalle tuttuun Tomiin. Tuttavuus mullistaa Wiktorin elämän lopulta täydellisesti.

Tinasotamiehet yhdistää kahden aiemman teoksen juonet toisiinsa ja lisää niihin leuat loksauttavia lisäkierteitä. On kulunut pari vuotta Taikurin ja taskuvarkaan tapahtumista. Minan, Tomin, Sotamiehen ja Professorin elämä on asettunut uomiinsa. Mina on aloittanut koulunkäynnin. Yhdessä Tomin kanssa he esiintyvät yleisölle ja esittävät mitä mielikuvituksellisimpia ohjelmanumeroita, joiden taika muodostuu Tomin ällistyttävästä teknisestä ylivertaisuudesta ja Minan tarinankerronnan lahjoista.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Professori saa Lontoossa asuvalta vanhalta ystävältään Tomille ja Minalle osoitetun kutsun tulla vieraileviksi esiintyjiksi lontoolaisiin teattereihin. Kolmikko sekä Alexiksi nimetty Sotamies päättävät ottaa kutsun vastaan. Perillä Professoria odottaa yllätys vuosikymmenten takaa. Jo satamassa Mina huomaa, miten taitavasti paikalliset nuoret taskuvarkaat toimivat. Samalla hän tulee solmineeksi odottamattoman hyödyllisiksi osoittautuvia suhteita.

Vaikka Tom on tarkka siitä, että hänestä ei oteta valokuvia, joiden avulla hänet voitaisiin tunnistaa, hänen menneisyytensä kaukana tulevaisuudesta saa hänet lopulta kiinni. Mina huomaa ensimmäiset merkit Lontoon katuvilinässä, mutta ei osaa yhdistää asioita, ennen kuin on liian myöhäistä. Viime hetkellä sisäpiiriin vihitty joukko onnistuu pakenemaan ylivoimaisen vihollisen saartorenkaasta maaseudulle rappeutuvan kartanon suojiin. Voitettavana on kuitenkin vain lisäaikaa, sillä edessä oleva kohtalokas yhteenotto lähenee vääjäämättä. Sitten apua tuleekin todella yllättävältä taholta!

Tinasotamiehet-kirjasta kirjoittaminen on hankalaa, koska tarina on luonnollisesti hyvin juonivetoinen, enkä halua paljastaa liikaa sen huikeista käänteistä. Sen verran voinee kuitenkin vihjaista, että Mikama avaa aivan uuden ulottuvuuden englantilaiseen kuningas Arthurin hoviin liittyvään mytologiaan… ja tekee sen vielä hyvin taitavasti! Lukiessani hihittelin tyytyväisenä useampaan otteeseen ajatellessani, että juuri noinhan sen on täytynytkin mennä!

Edelleen Mikama sekoittaa taitavasti erilaisia genreaineksia luoden niistä aidosti omanlaisensa mielenkiintoisen tyylin. Kokonaisuus toimii loistavasti! Tarina on samaan aikaan jännittävä, koskettava, romanttinen ja hauska. Pohjavireenä kulkevat kuitenkin aika syvälliset teemat ihmisyyden rajoista, tekoälystä ja esimerkiksi ihmisen rajattomasta ahneudesta. Nämä teemat ajatteluttavat vielä pitkään kirjan kansien sulkemisen jälkeen.

Kertakaikkisen hieno trilogia siis kaikin tavoin. Lukekaa, lukekaa!

Anniina Mikama: Tinasotamiehet
WSOY 2020. 397 s.

Arvostelukappale.

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille

Miten määritellä Briitta Hepo-ojan romaani Suomea lohikäärmeille? Näkökulma- ja painotusvaihtoehtoja on tarjolla monta. Se on YA-romaani, koska sen päähenkilöt ovat noin 16 – 20-vuotiaita nuoria aikuisia tai ainakin aikuisuuden kynnyksellä keikkuvia nuoria. Se on fantasiaromaani, koska siinä on lohikäärmeitä, haltioita ja noitia. Se on vaihtoehtohistoria, koska se sijoittuu nykypäivän Suomeen, joka on tiukan säätyjakoinen kuningaskunta ja jonka pinta-ala on vain murto-osa reaalimaailman Suomesta. Pohjoisena naapurina on Botnia-niminen laaja itsehallintoalue, eikä rajan yli ole juuri menemistä.

Kirjan takakannessa luvataan kaiken edellä luetellun lisäksi vielä trillerimäisyyttäkin, mitä kyllä ihmettelin melkoisesti aina viimeisiin pariin kymmeneen sivuun asti. Vasta silloin tämä puoli tarinasta yllättäen murtautuu esiin, ja loppu onkin ennalta-arvaamattomasti melkoista trilleriä.

Sen sijaan takakannessa ei kerrottu, että kyseessä on sarjan aloitusosa. Sekin valkeni minulle vasta aivan loppumetreillä, kun aloin tajuta, että jäljellä olevilla sivuilla ei nyt kyllä mitenkään enää saada kaikkia juonisotkuja selväksi ja nippuun! Kuten ei siis saadakaan, vaan nyt on kiltisti odotettava lisää kirjoja. Kuinka pitkästä sarjasta lieneekään lopulta kyse?

Eniten minua kirjassa kutkutti nimenomaan vaihtoehtohistoriallisuus, joka tekee tarinan miljööstä mielenkiintoisen ja kiehtovan. Maailma tuntuu Suomen rajojen ulkopuolella olevan nykyisellään ilmastokriiseineen päivineen, ja esimerkiksi tekniikka on kehittynyt kuten meidän maailmassammekin. Kaikilla kirjan nuorilla on esimerkiksi älypuhelimet ja netti käytössään. Sitten taas monet asiat ovat kuin muinaisajalla, kuten esimerkiksi tavallisen kansan lääkehoito, joka on lähinnä yrttipohjaista uskomushoitoa.

Suomi on kuningaskunta, jossa säätyrajat ovat jyrkkiä ja aatelisilla on voimassa lukuisia privilegioita. Romaanin alussa Helsingissä vietetään kuninkaallisia häitä, kun kruununprinsessa Freija vihitään tavallisesta kansasta peräisin olevan sulhasensa kanssa. Turvajärjestelyt ovat tiukat, sillä TASAn eli tasavaltalaisen anarkistijärjestön pelätään häiritsevän hääjuhlintaa.

Tarinaa kuljetetaan vuoron perään kahden henkilön eli Timin ja Lynxin kautta. Tim eli Timjami Leivonen on roihuvuorelainen lyseolaispoika, joka on menettänyt ensirakkautensa traagisesti vuotta aiemmin. Lynx af Bjarmia kuuluu Herttoniemessä asuvaan ritariperheeseen. Ritarit ovat alinta aatelia, mutta heitä sitovat ankarat ritarisäännöt eli koodi, jonka rikkominen on erittäin vaarallista (tosin kukaan ei tunnu tietävän, mitä rikkeestä seuraa). Lynx ja Tim tapaavat rikkaan Magdalenan järjestämillä hääjatkoilla ja ihastuvat. Suhde tuntuu olevan kuitenkin tuhoon tuomittu ajatus, sillä säätyrajojen ylittämistä ei katsota hyvällä Freijan esimerkistä huolimatta.

Tim saa enoltaan syntymäpäivälahjaksi oman lohikäärmeen. Nykylohikäärmeet ovat kaukana tarujen tultasyöksevistä jättiläisistä. Timin lohikäärme mahtuu taskuun ja se hönkii pieniä sadepilviä. Lohikäärmeen kesyttäminen tai hoito on hankalaa, ja vielä hankalampaa on opettaa se puhumaan suomea. Tim päättää kuitenkin yrittää parhaansa ja kokeilee kaikkia mahdollisia menetelmiä, vaikka lohikäärmelemmikit ovatkin poissa muodista.

Juoni etenee hitaasti, sillä paljon aikaa käytetään nuorten ihastumis- ja seurustelukuvioiden setvintään. Tarinan maailman kuvaus on hyvin aukkoista, ja monet keskeisiltä vaikuttavat asiat jäävät hämärän peittoon. Tämä harmitti minua kirjaa lukiessani, mutta tajuttuani lukevani sarjan aloitusosaa ymmärsin ratkaisua paremmin. Monet asiat saanevat lisävalaisua jatkossa, jota jään odottelemaan.

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille
Otava 2019. 308 s.

Arvostelukappale.

Briitta Hepo-oja nappasi Suomea lohikäärmeille -teoksella vuoden 2020 Topelius-palkinnon.

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet #nuortenkirjatorstai

Suomessa kirjoitetaan ja julkaistaan todella korkeatasoista spekulatiivista fiktiota eli spefiä. Lajityypin mestareihin lukeutuu monien muiden ohella monipuolinen ja tuottelias kirjailija J. S. Meresmaa, jonka tuotantoon ja uraan voi tutustua kirjailijan omilla verkkosivuilla.

Tartuin Meresmaan Ursiini-trilogian aloitusosaan Naakkamestari huomattuani, että sarjan kakkososa Hämäränsäteet on tulossa mukaan #nuortenkirjatorstai-sarjaani. Hyvä oli, että tartuin, koska Ursiini-sarja on erittäin mielenkiintoinen ja hyvin erikoislaatuinen. Se todellakin kannattaa lukea kokonaan. Kirjailija esittelee sarjan itse näin:

”Ursiini-trilogia sijoittuu vaihtoehtohistoriaan, jossa Veiksel-jääkausi on jatkunut Euroopassa pitkään ja mahdollistanut monien jääkauden eläinten, kuten mammuttien, jättihirvien ja villasarvikuonojen eloonjäämisen. Trilogia on paikallishistoriapainotteista steampunkia, ja se kertoo vallasta ja vastarinnasta ursiinivähemmistön näkökulmasta.”

Hieman tyhmästi tajusin etsiä tämän lukuohjeen vasta sarjan kaksi ensimmäistä osaa luettuani, mutta ei se mitään. Jotain tuon suuntaista olin itsekin tarinoiden parissa päätellyt. Tuossa esittelyssä on jo useampia avainsanoja, jotka saivat silmäni loistamaan: vaihtoehtohistoria, steampunk, paikallishistoria. Nam!

Namia vain onkin. Naakkamestari sijoittuu 1900-luvun taitteeseen Tampereelle ja Hämäränsäteet vain vähän myöhempään ajankohtaan Imatralle. Moni seikka on ajassa tunnistettavaa historiaa, kuten Tampereella Tammerkosken tuntuman suuret teollisuusrakennukset ja Imatralla juuri valmistunut linnamainen hotelli kosken partaalla. Mutta hyvin moni seikka sitten ei olekaan aivan niin kuin olen historiankirjoista lukenut. Meresmaa on oivallisesti hyödyntänyt historiaa ja mytologiaa yhdistäen ne fantasia-aineksiin ja luonut aivan oman maailman tarinoidensa pohjaksi.

Naakkamestarin päähenkilö on Enni-niminen tyttö, jonka vanhemmat ovat kadonneet teille tietymättömille vuosia sitten ja joka on joutunut ansaitsemaan elantonsa valurimestarin verstaassa apulaisena. Ennin toinen jalka on vammautunut, kun hän on sairastanut polion, ja hän joutuu käyttämään siinä metallista tukea voidakseen liikkua. Tytön elämä vaikuttaa kaikkea muuta kuin mukavalta. Eräänä päivänä Enni löytää henkitoreissaan olevan naakan, vie sen omaan makuualkoviinsa ja koettaa hoivata sitä. Naakka kuitenkin kuolee. Sen pieni ruumis katoaa jäljettömiin, mutta jäljelle jää yksi valkoinen sulka.

Dramaattisen yön tapahtumien jälkeen Enni päättää itsekin kadota. Karkumatka katkeaa kuitenkin, kun hän törmää Jyly-nimiseen poikaan, joka kertoo osuneensa paikalle juuri tuon valkoisen sulan ansiosta. Enni saa tietää monia yllättäviä asioita itsestään, kuten oikean nimensä, perheestään, ursiineista ja ennen kaikkea Naakkamestarista. Lopussa hän joutuu tekemään niin suuria ratkaisuja, että niitä on lukijankin vaikea sulattaa.

Ursiinit jäivät ainakin minulle vielä Naakkamestarin perusteella melkoisen hämäräksi porukaksi. Asia alkaa valottua paremmin vasta Hämäränsäteissä, johon on kirjoitettu otteita Topias Sapeliuksen teoksesta Isäinmaamme-nimisestä teoksesta. Se taas on mukaeltu Sakari Topeliuksen Maamme-kirjasta. Sapelius selittää ursiinien alkuperää niiltä osin kuin hänelläkään on tästä pienestä ja vainotusta vähemmistökansasta kerrottavaa.

Hämäränsäteet siis sijoittuu Imatralle, Suomen ja Venäjän ja niiden väliin jäävän Karjalan rajalle. Itärajan takana tuntuu moni asia olevan vielä vaihtoehtoisemmin kuin tällä puolen. Kirjan päähenkilö on tällä kertaa Jylyn pikkusisko Säde, johon Enni ensimmäisessä kirjassa myös tutustuu. Säde on joutunut suorittamaan kenttätehtävää Imatralle Anttonin kanssa. Kumpikin on vakoilijana oikeastaan täysin kokematon, mutta apuna kaksikolla on paitsi hotellissa työskentelevä Rauha myös Anttonin suunnittelemat salakuuntelulaitteet, jotka on rakennettu sudenkorentojen muotoon.

Kaikki lähtee menemään enemmän tai vähemmän pieleen, kun nuorten vakoilemia henkilöitä saapuu yllättäen tapaamaan korkea-arvoinen tsuudi. Pian Säde ja Anttoni joutuvat pakenemaan henkensä edestä. He päätyvät tekemään melkoisen läheistä tuttavuutta niin Imatrankosken kuin hyeenoidenkin kanssa.

Molemmat teokset ovat kokonsa puolesta pienoisromaaneja, mutta niiden kansien väliin mahtuu uskomattoman runsas ja mielikuvituksellinen tarina. Kirjojen lukemisen keskeinen nautinto olikin huomata, miten niukoilla aineksilla Meresmaa sai minun pääkoppani sisällä tapahtumaan ällistyttäviä asioita. Aukkojen kuvitteleminen umpeen on aivan mahtavaa, samoin erilaisten vinkkien kokoaminen. Ursiini-trilogiasta saisi melkoisen tiiliskivinipun, mutta kirjailija on päätynyt täysin vastakkaiseen ratkaisuun. Mielenkiintoista!

Kenelle sarja sitten on suunnattu? Pieni, kompakti koko ei ainakaan pelota vähän lukevia, mikä on positiivista. Siltikään kirjat eivät ole kovin helppolukuisia, joten harjaantumaton lukija saattaa joutua kovinkin ymmälleen, jos jää kaksin kirjan kanssa. Kannattaa siis ainakin sysätä kunnolla alkuun, eli esimerkiksi lukea vähän matkaa ääneen vaikka koko luokalle, jos koulussa näitä luettaa. Historian ja kirjallisuuden tunneille näistä saisi oivallista materiaalia yläkoulussa ja miksei lukiossakin. Kirjat lukee nopsasti, ja niistä saisi monenlaisia näkökulmia keskustelujen ja erilaisten tuotosten pohjaksi.

J. S. Meresmaa: Naakkamestari
Robustos 2016. 163 s.

Kirjasto.

J. S. Meresmaa: Hämäränsäteet
Robustos 2018. 151 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Tulossa:

Jyri Paretskoi: K15 21.6.2018
Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 28.6.2018

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

”Poltetta on suojeltava kuin hiipuvaa liekkiä. Sen on annettava elää, sitä ei pidä tukahduttaa leivällä tai maitotuotteella tai viileällä juomalla. Sillä niin kauan kuin suu ja vatsa tuntee pyhää tuskaa, ruumis pumppaa elimistöön hekumallisia opiaatteja. Parasta on kiihdyttää liekki aina uuteen raivoon, jos kamaa on vielä jäljellä; suun kipureseptorit reagoivat pieneenkin uuteen suupalaan kuin se olisi bensiinillä kasteltuun heitetty tulitikku. Habanerossa on huikeat diskantit, sen poltto on kimeää ja korkeaa kuin hampaan hermoon osuva pora. Habaneron makuväri on keltainen, melkein valkoisen kaltainen, sen salamointi välkkyy näköhermoissani. Tämä on paras veto ikinä, ikinä, ikinä.”

Vuonna 2016 Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa kaikki huumaavat aineet on kielletty kahvista alkaen. Kun huomattiin, chilin sisältämä kapsaisiini on voimakas mielihyvän lähde, myös se luokiteltiin kielletyksi nautintoaineeksi. Tiukasti vartioiduilta rajoilta pääsee vielä hieman tihkumaan ainetta läpi, vaikka muut huumeet, kuten alkoholi, on onnistuttu varsin tarkoin maasta kitkemään.

’Nykysuomen sanakirja’ määrittelee eusistokratian seuraavasti: ”Suomessa vallitseva yhteiskuntajärjestys, ”hyvinvointivalta”. Pohjautuu latinan kielen sanoihin eu (hyvä) ja sistere (seistä), kirjaimellisesti siis ”pysyä, pysytellä hyvässä olotilassa”. ”Eusistokraattisessa yhteiskunnassa hallinnon tärkein tehtävä on edistää kansalaisten kaikinpuolista hyvinvointia ja terveyttä.”” Todellisuudessa hyvinvointi on varsin suhteellista. Kansalaiset ovat käytännössä miehiä, sillä vajaan sadan vuoden jalostus- ja kasvatustyöllä naisista on kehitetty ihmisten alalaji eloit. Eloisien tarkoitus on palvella, alistua ja miellyttää kaikessa miehiä. Hyvin kehittynyt eloi on vaalea tyhjäpäinen kaunotar, jonka elämän tarkoitus on palvella aviomiestään. Lopun liikenevän ajan eloit viihdyttävät itseään meikeillä, vaatteilla ja romanttisella hömpällä.

Eloin vastapari on masko, maskuliininen, miehinen mies. Näiden yhdistelmä tuottaa yhteiskunnalle lisää kaltaisiaan. Ainoa sallittu nautintoaine eusistokratiassa onkin seksi, jollei valtion valvomaa Lottoa voi myös sellaiseksi laskea.

Meno muistuttaa joiltain osin irvokkaalla tavalla Pohjois-Korean suljettua diktatuuria. Valtio valvoo kaikkea tiukasti, ja kansalaisten keskinäinen ilmiantojärjestelmä tehostaa valvontaa entisestään. Kansalaisille sallittu tekninen kehitys on pysähtynyt jonnekin 1950-luvulle. Kännyköistä ja tietokoneista on kyllä tihkunut Suomeen huhuja, mutta niiden todenperäisyydestä ei voi olla varma.

Kaiken tämän keskellä elää Espanjassa suomalaisista vanhemmista syntynyt Vanna, alkuperäiseltä nimeltään Vera. Vanna on ulkonäöltään täydellinen eloi kuten hänen pari vuotta nuorempi suloinen pikkusiskonsa Mannakin. Manna on kuitenkin myös mieleltään eloi. Vanna sen sijaan on teräväpäinen ja utelias oppimaan. Vanna on selvästi morlokki, joka valtion lakien mukaan olisi steriloitava ja jonka tarkoitus olisi vain tehdä työtä yhteiskunnan hyväksi. Tyttöjen täti Aulikki on kuitenkin päättänyt salata Vannan oikean luonteen ja kasvattaa tästä älykkään nuoren naisen bimbon valeasussa. Tehtävä on vaarallinen, ja osa naisten ottamista riskeistä laukeaakin myöhemmin.

Nykyhetkessä Vanna opiskelee eloiopistossa Tampereella ja asuu yhdessä kihlattunsa Jaren kanssa. Suhde on kuitenkin platoninen ystävyyssuhde, sillä Jare tietää Vannan salaisuuden ja haluaa auttaa tätä niin kauan kuin voi. Manna on kuollut, tai ainakin niin oletetaan. Vanna ei halua uskoa virallista selitystä sisarensa kohtalosta vaan on päättänyt vielä löytää Mannan elävänä tai kuolleena. Vanna pysyy selväjärkisenä vain kapsaisiinin avulla. Aineen hankkiminen on kuitenkin koko ajan vaikeampaa ja vaarallisempaa. Sitten eräänä päivänä Jare tutustuu gaialaisiin.

Vaikutuin totaalisesti Johanna Sinisalon esikoisromaanista Ennen päivänlaskua ei voi. Se on vieläkin yksi parhaista koskaan lukemistani romaaneista. En ole tainnut Sinisalolta mitään pettymystä tuottavaa koskaan lukea, vaikka ihan kaikkea julkaistua en ole vielä ehtinytkään kokea. Viime vuonna lukemani Enkelten verta palautti Sinisalon mestarinotteet taas elävästi mieleeni, ja kun kuiske Auringon ytimen erinomaisuudesta alkoi kiiriä läpi kirjamaailman, oli siihenkin tartuttava. Luin kirjan pitäen silmällä Blogistanian kirjakisoja, mutta ihan palkintosijalle se ei kuitenkaan yltänyt. Se ei silti missään nimessä ollut pettymys, laimea lukukokemus tai muuta sellaista. Viime vuonna vain taisin lukea kertakaikkisen upeita kotimaisia uutuuksia.

Sinisalon kerrontatavassa on se jokin, oma ääni, kuten tavataan sanoa. Sinisalo luo kirjaan omalakisen maailman hienovaraisesti ja samalla jollain tapaa röyhkeästi. On vain uskottava ja annettava tarinan viedä. Sinisalo ei selittele tai maalaile turhia, vaan tarina alkaa yleensä suoraan ensimmäisestä virkkeestä ja sitten se onkin jo menoa. Kerronnan sekaan hänellä on tapana ripotella erilaisia realistisilta vaikuttavia tekstikatkelmia, kuten sanomalehti-, tietokirja- ja nettitekstipaloja. Tälläkin kertaa mukana on otteista Eusistokraattisen Suomen virallisten julkaisujen ja oppikirjojen katkelmia, otteita poliisikuulustelusta ja niin poispäin. Muuten tarina rakentuu kahden vuorottelevan minäkertojan, Vannan ja Jaren, varaan. Iso rooli on myös Vannan kadonneelle siskolleen kirjoittamilla kirjeillä, joista selviää, mitä aikaisemmin tapahtui eli miten nykyhetken tilanteeseen oikein on päädytty.

Sinisalon vaihtoehtohistorian ja dystopian risteymä on kiehtova ja samalla pelottava. Faktan ja fiktion yhdistely toimii upeasti myös kirjan keskeisen elementin eli chilin ja sen syvimmän olemuksen käsittelyssä. Kapsaisiini ja chili ovat oikeassakin todellisuudessa kiihkeän harrastajajoukon vaalimia intohimon kohteita, ja niiden houkutuksille eivät ole täysin immuuneja kaltaiseni taviksetkaan. Chilinhimo on polttava lukijallakin tässä kyydissä! Sinisalo on kuitenkin lisännyt huimasti kierroksia, ja chilillä on ihan oma tehtävänsä gaialaisten maailmankuvassa. Se on ’pakotie sisäänpäin’, ja Vannan tehtäväksi osuu tämän teorian todistaminen todeksi… Aika huimaa! Joka tapauksessa aina jonkin Sinisalon kirjan lukemisen jälkeen sulkiessani joudun hetken ravistelemaan itseäni ja tosissani pohtimaan, mikä onkaan faktaa, mikä fiktiota. Aina en ole ihan varma, onnistunko tämän kysymyksen ratkaisemaan!

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Teos 2013. 339 s.

Kirjastolaina.