Sirpa Kähkönen: Graniittimies

”Jotta sitähän on tovereillensa velkaa sen että yrittää eres. Kun kerta henkissä on.”

Sirpa Kähkönen on suuria kirjailijasuosikkejani, enkä väsy ylistämästä hänen mahtavaa, upeaa Kuopio-sarjaansa, jossa on ilmestynyt tähän mennessä kuusi romaania, viimeisimpänä Hietakehto vuonna 2012. Sarjan taustalla on kirjailijan kiinnostus oman suvun tarinoihin ja kohtaloihin Suomen lähihistoriassa. Sama innoittaja on ollut taustalla myös Vihan ja rakkauden liekit -tietokirjan synnyttämisessä eli halu saada tietää ja kertoa toisillekin, mitä omassa menneisyydessämme on tapahtunut, miksi olemme sellaisia kuin olemme.

Kähkösellä on taito kertoa yleisestä hyvin yksityisesti. Varsinkin sarjan loppupään romaanit ovat joka tasolla huikeita elämyksiä, eikä Kuopio-sarja ole romaanisarja aivan perinteisessä mielessä ajateltuna. Henkilöiden tarinat jäävät vielä toistaiseksi viimeisessä romaanissa ’kesken’, mutta jatkuuko sarja ja kuinka pitkälle ajallisesti, lienee arvoitus muille paitsi ehkä kirjailijalle itselleen. Lukijat kuitenkin odottanevat vielä jatkoa, ainakin minä olen toiveikkaana vilkuillut kirjaluetteloita sillä silmällä.

Tämän syksyn Otavan uutuusluettelossa sitten olikin uusi romaani Kähköseltä. Sotien väliseen aikaan ja Neuvostoliittoon sijoittuva Graniittimies vaikutti kuitenkin ensitietojen perusteella olevan uusi aluevaltaus kirjailijalta. Kustantaja ei anna satunnaiselle lukijalle juurikaan vinkkiä, että kirja sittenkin liittyy oikeastaan ihan suoraan Kuopio-sarjaan. Lisäksi hämäännyin termistä ’suomalaisnuoret’ ja ajattelin, että Graniittimies on nuortenromaani. Eivät siis ihan ennakkokäsitykseni toteutuneet. Mielenkiintoista tuokin, millaisista palasista muodostaakaan asioista mielikuvia.

Graniittimiehen päähenkilö on Kuopio-sarjan keskushenkilön Anna Tuomen käly Klara Tuomi. Klara hiihti Petrogradin kaupunkiin miehensä Iljan kannoilla talvella 1922 pettyneenä kotimaahansa ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Tärkein vaikutin oli kuitenkin vakaumuksellinen idea sosialistisen ihannevaltion rakentamisesta ja kiihkeä halu osallistua tuohon rakennustyöhön. Nuoriahan nämä henkilöt olivat, millä mittapuulla tahansa ajateltuna, parikymppisiä. Mutta he olivat jo nähneet ja kokeneet melkoisesti ennen päätöstään lähteä Suomesta uuteen, luvattuun maahan.

Alku on karu. Pariskunnalle osoitetaan asunnoksi koulun pannuhuone. Muutenkin miljoonakaupunki näyttää nuorille suomalaisille ankarat kasvonsa. Kaupunkia ei liikuta, miten heidän tai kenenkään käy. Petrograd, myöhemmin Leningrad, on romaanissa tärkeämmässä roolissa kuin vain tapahtumapaikkaa. Kaupunki tuntuu elävältä organismilta, jonka katukuiluista huokuu perustusten alla piilevän suon kylmyys. Kanavat tuntuvat ikiaikaiselta rangalta, joka pitää jättimäistä kaupunkia koossa. Suomalaisten tulokkaiden silmissä monimiljoonainen kaupunki on pakahduttava ja kopea.

Romaani jakautuu neljään osaan. Ensimmäinen puolisko on Klaran minämuodossa kerrottua muistelua pariskunnan alkuvaiheista Neuvostoliitossa. Myös Iljan nuorempi veli Lassi eli Lavr (Kuopio-sarjassa Lassi on siis Annan aviomies) loikkaa maahan ja värväytyy puna-armeijaan. Ankea totuus kansalaisten ’vapaudesta’ on kuitenkin nuorukaiselle liikaa. Myös Klaran usko horjuu hänen kamppaillessaan katulapsityössä kaupungin pimeällä puolella. Vallankumous on synnyttänyt ennennäkemättömän katulapsiongelman. Petrogradin viemäreissä ja kellareissa kuhisee orpoja lapsia, jotka ovat tulleet eri puolilta valtavaa maata. Klara kokee kutsumuksekseen auttaa näitä lapsia, vaikka työ on toivotonta ja raskasta.

Loppuosa romaanista ajoittuu muutamaan1930-luvun puolivälin päivään, jolloin Stalinin puhdistukset ja vainot ovat täydessä vauhdissa. Näkökulmat vaihtelevat nyt nopeasti, ja keskiöön nousevat alkupuolen sivuhenkilöt. Moniäänisyys tuo uusia tulkintoja myös Klaran kertomukseen. Itse muistiinpanot ovat tulenarkaa tavaraa, jotka vääriin käsiin joutuessaan tietävät koko perheen ja lähipiirin varmaa tuhoa. Kuka tahansa voi olla ilmiantaja.

Pääsin kuuntelemaan Sirpa Kähköstä, kun hän kertoi Turun kirjamessuilla lokakuun alussa Graniittimiehestä ja sen syntyprosessista. Neuvostoliittoon loikanneiden suomalaisten kohtalot alkoivat kiinnostaa kirjailijaa yhä enemmän, kun hän kirjoitti vuonna 2010 ilmestynyttä tietoteosta Vihan ja rakkauden liekit. Siinä Kähkönen selvittää Tammisaaren poliittisten vankien kohtaloa 1930-luvulla.

Kähkönen kertoi, että hänen oma isoisänsä vietti 1920-luvun alussa vuoden Neuvostoliitossa ja hänen nuoruudenrakkautensa katosi myöhemmin vankileireille, mutta Graniittimiehessä ei kerrota suoraan Kähkösen sukulaisista. Tarina on yleispätevämpi ja fiktiota.

Kirjailijaa kiehtoi myös sosialistisen valtion nopea kehitys utopiasta dystopiaksi. 1930-luvulla ulkomaalaistaustaisten ihmisten kohtalo Neuvostoliitossa oli karu, eikä paremmin kohdeltu oman maan kansalaisia. Romaanin rakenteessa puolivälissä tapahtuva muutos on tarkoituksellinen ja kuvaa diktatuurivaltion atomisoitumista, jossa jäljellä ovat vain yksilöt suorassa suhteessa valtioon.

Graniittimiehessä olennainen teema on katulasten kohtalo, josta kirjoittaminen oli Kähkösen mukaan hyvin raskasta.

Kirjojensa vahvoista naisista kuten Klarasta Kähkönen totesi: ”Romaaneissani naiset toimivat, miehet ovat teoreetikkoja. Silti se ei sulje pois sitä, että Klarakin on tavattoman älykäs ihminen. Haluan myös kirjoissani kumota stereotypian naisista keskenään kilpailevina kavalina kyykäärmeinä. Naisten välinen ystävyys on siksi kirjoissani korostetussa asemassa. Naiset eivät olisi selviytyneet vaikeista ajoista ilman verkostojaan.”

Graniittimies on myös ajankohtainen romaani. Kähkönen kertoi, että oli mielenkiintoista on kuvata arjen tiedostamattomuutta. ”Eivät vuonna 1935 Neuvostoliitossa eläneet tavalliset ihmiset tienneet, millaisia aikoja oikeastaan elivät saati mitä oli tulossa. Oli vain elettävä omaa arkeaan ja koetettava selviytyä eteenpäin.”

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Otava. 334 s.

Arvostelukappale lehteä varten. Tässä jutussani olen käyttänyt pohjana omaa lehtiarviotani sekä messuhaastattelusta tekemääni juttua. Molemmat ovat ilmestyneet Salon Seudun Sanomissa 7.10.2014.

Olen hyvin iloinen, että Graniittimies valittiin yhdeksi Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Toivon kirjalle menestystä kisassa mutta ennen kaikkea runsaasti lukijoita. Se on ehdottomasti oman lukuvuoteni parhaita lukukokemuksia. 

Kuopio-sarja:

Mustat morsiamet, Otava 1998
Rautayöt, Otava 2002
Jään ja tulen kevät, Otava 2004
Lakanasiivet, Otava 2007
Neidonkenkä, Otava 2009
Hietakehto, Otava 2012
*Graniittimies, Otava 2014

Sarjaan liittyy läheisesti myös tietokirja Vihan ja rakkauden liekit, Otava 2010.

* Graniittimiestä pidetään yleisesti Kuopio-sarjaan kuulumattomana romaanina, mutta minusta se on kiinteä osa sarjaa henkilöidensä takia. 

Anni Kytömäki: Kultarinta

Yhdistetään Kjell Westön, Eeva Joenpellon ja Sirpa Kähkösen lavean eeppinen historiallisen romaanin kerronta ja loistava henkilökuvaus ja lisätään siihen hyppysellinen kansanperinteestä ammentavaa maagista realismia sekä tarkkoja luontohavaintoja ja raikasta kielenkäyttöä. Siinä lyhykäisyydessään Anni Kytömäen Kultarinnan valmistusresepti. Kenties. Lisänä on aimo annos kirjallista lahjakkuutta ja rakkautta tarinankerrontaan.

Turhaan ei ole kirjamaailmassa kevään mittaan tästä romaanijärkäleestä innoittuneesti kuhistu, sillä se vei kertaheitolla sydämeni. Voin olla myös huojentunut. Mitään huolta ei suomalaisella kirjallisuudella ole, ainakaan proosalla. Sen ovat Tommi Kinnunen ja Kytömäki tänä keväänä todistaneet. En tosin kovin huolissani ole ollutkaan, mutta melkoinen esikoiskirjavuosi on kyllä menossa!

Kultarinta on järkäle, lähes 650-sivuinen. Usein huomaan purnaavani tällaisten kirjojen jälkeen, että tarinaa olisi ollut varaa tiivistää, joskus rutkastikin. Nyt en valita, päinvastoin, harmitti kirjan loppuminen. Kun tarina vie ja jää vielä loppupäästään mielikuvitusta kutkuttavasti avoimeksi, ei toivoisi kirjan ihan vielä päättyvän. Mietin lukiessani, että tässä romaanissa on aineksia ainakin kahteen teokseen, mutta kiitän kustantajaa, että mitään väkivaltaista leikkausta ei ole tehty. Lukija saa lukea Stenforsin perheen ja suvun tarinan niin kokonaisena kuin se nyt on mahdollista kertoa.

Romaani jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on isän eli Erik Stenforsin näkökulmasta ja Erikin suulla pääosin kerrottu. Näkökulma vaihtuu välillä jo Mallaan, Erikin tyttäreen, mutta silloin vaihdetaan ulkopuoliseen kertojaan. Malla-nimisessä hieman lyhyemmässä toisessa osassa roolit kääntyvät ja näkökulmia tulee yksi lisää, kun henkilögalleriaan lisätään Joel, metsän keskellä mökissään asustava punaorpopoika.

Kronologia on alkupuolella rikottu. Romaani alkaa kohtauksesta vuoden 1919 keväästä. Erik palaa kotikartanonsa tutulle kalliolle merenrantaan ainoana ajatuksenaan lopettaa kaikki, antaa itsensä ja mukanaan tuomansa vastasyntyneen tyttärensä yksinkertaisesti paleltua kuoliaaksi. Elämä tuntuu menettäneen kaiken merkityksensä, kun sairaalasta on tullut murheellinen viesti juuri synnyttäneestä vaimosta. Itsetuhoiset ajatukset kuitenkin tällä kertaa väistyvät, sen lukija tietää, sillä kirjan päähenkilöiden tarina on vasta alkamassa.

Palataan ajassa taaksepäin Erikin lapsuuteen suuren Aspholmin kartanon ainoana lapsena. Isä on vaikuttava ja äänekäs, dominoiva hahmo, senaatin virkamies ja kartanonisäntä, mutta ennen kaikkea liikemies, jolla on suuruudenhullujakin ajatuksia. Yksi näistä on päähänpinttymä rakentaa kartanolta oma rautatie merenrantaan seitsemänsadan hehtaarin laajuisten metsien tukkien kuljettamista varten.

Äiti taas tuntuu olevan hauras ja eteerinen, taiteellinen ja hieman haihattelusta innostuva, tietyllä tavalla heikko luonne. Aikuisena Erik pohtii vanhempiensa avioliittoa, jonka taustat lukijallekin jossain vaiheessa paljastetaan. Miksi kaksi niin täysin erilaista ihmistä on mennyt yhteen? Missä vaiheessa he ovat huomanneet, että eivät tunne toisiaan lainkaan? Vankin ihmissuhde Erikillä on taloudenhoitaja Hannaan, joka kulkee perheen rinnalla romaanin loppuun saakka. Hanna on horjumaton kallio, johon niin Erik kuin Mallakin voivat nojata.

Erik kulkee isän mukana kartanon metsissä ja torppareiden peltojen liepeillä. Siinä missä isä näkee taloudellisia resursseja, jotka on mahdollisimman tehokkaasti hyödynnettävä, alkaa Erik nähdä jotain aivan muuta, kiinnostavan kiehtovaa, hieman pelottavaakin. Metsureiksi palkattujen maatyöläisten pelonsekaiset kertomukset metsän lumovoimaisista hengettäristä alkavat elää pikkupojan mielessä, ja metsän helma alkaa houkutella puoleensa. Eräällä metsäretkellä Erik tapaa siirtolohkareella istuvan pienen tytön.

Erik elää yltäkylläistä ja suojattua elämäänsä. Taustalla Suomen ja maailman historia kuohuu. Bobrikov murhataan, maailmansota alkaa. Siinä merkkipaaluja, joiden mukaan lukija voi suunnistaa tarinan aikajanalla. Aikuiseksi varttuva Erik tuntee yhä voimakkaampaa vetoa metsää kohtaan. Aspholmin metsistä on vielä puolet hakkaamatta, koska isän mielenkiinto on lennähtänyt jo laajemmalle, Suomen muihin metsiin ja metsäkauppoihin. Lääketieteen opinnot muuttuvat kuin varkain biologian opinnoiksi ja isän toiveiden vastaisesti Erik heittäytyy akateemiselle, köyhälle mutta antoisalle uralle. Sitten hän eräällä linturetkellään tapaa Lidian, nuoren ja hennon mutta sitkeän työläisnaisen, pyykkärin ja puolueaktivistin.

Etukäteen tiesin kirjasta, että sen päähenkilö Erik lähtee juuri kansalaissodan alla pohjoiseen Lapin erämaihin eikä osallistu sotaan. Tämä episodi on kuitenkin hyvin pieni osa tarinaa, joskin aika erikoinen tapa kuvata kansalaissotaa. Erik ei lähde eristyksiin erämaahan sotaa tai politiikkaa pakoon. Hän ei politiikasta paljoa piittaa, vain Lidian kautta hänelle on valjennut sekin vähä, mitä hän tietää mistään. Metsään vetäytymiseen on henkilökohtaisempi syy, eikä päätös synny mitenkään erityisen tarkkaan punniten. Mahdollisuus vain avautuu ahdistuneen Erikin eteen ja hän tarttuu siihen. Kun metsänvartijan sijaisuus keväällä 1918 päättyy, ollaankin jo aika lähellä hetkeä, josta romaani alkoi. Kuitenkin Erikin ja Mallan tarina on vasta alussa.

Mallan myötä tarinaan tulee uudestaan lapsen näkökulma. Sekä Erik että Malla kasvavat romaanin mittaan aikuisiksi ja kokevat suuren rakkauden. Pitäisinkin Kultarintaa ennemminkin historiallisena sukupolviromaanina, kasvu- ja rakkauskertomuksena kuin luontoromaanina, jollaiseksi sitä olen nähnyt useaan otteeseen kuvattavan. Luonnolla ja ennen kaikkea metsällä on tarinassa merkittävä osuutensa, mutta se ei kuitenkaan ole hallitseva vaan samankaltainen osa taustakudelmaa kuin vaikka ajankuvauskin. Molemmat, sekä ympäristön että ajankuvauksen Kytömäki tekee taitavasti ja tietyllä tavalla keveästi, kuin huomaamatta.

Toki Kytömäen luontokartoittajan ammatti näkyy teoksessa, mutta minusta nimenomaan myönteisesti. Kytömäki ei missään nimessä paasaa luonnonsuojelusta tai muusta sellaisesta eikä äidy yltiörunollisiin kuvailuihin. Asiat näytetään henkilöiden kautta, osana tarinaa, eivätkä ne korostu mitenkään liikaa. Juuri tätä kerronnan kepeyttä ja samalla kielen kirkkautta lukiessani ihailin, samalla kun tempauduin mukaan Erikin ja Mallan elämän käänteisiin, joissa on dramatiikkaa ja tragiikkaakin, mutta myös valoa ja toivoa.

Oma suhteeni Kultarintaan lähti alkuun räväkästi, mutta sitten oli otettava aikalisä. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran Facebookissa, kun kirjablogikollegani Pekka Poplaari-blogista kertoi, että hänen pikkusiskonsa romaani julkaistaan keväällä. Jo tuolloin päätin, että kirja on jossain vaiheessa luettava. Kun kirja sitten ilmestyi, alkoi heti kuulua varsin myönteistä hyminää. Päätin, että ostan kirjan itselleni voidakseni lukea ja kirjoittaa siitä mahdollisimman vapaasti, ilman mitään sidoksia mihinkään suuntaan. Näin teinkin, ja kirjaa ostaessani kirjakaupan myyjä käänteli Kultarintaa ja paria muuta tyttäreni ja minun ostosta käsissään ja totesi, että olemme valinneet ’mielenkiintoisia teoksia’.

Kirjan tuhti koko kuitenkin yllätti ja päätin odottaa parempia lukuaikoja eli kesälomaa. Sitten kirja tupsahti pyytämättömänä arvostelukappaleena postilaatikkoon. Laitoin kustantajalle sähköpostia, jossa kiitin kirjasta ja kerroin, että lukusuunnitelmissani Kultarinta olisi vasta kesän korvalla. Kuulemma ei haitannut. Kolmas kappale Kultarintaa tuli käteeni avustamastani paikallislehdestä! Kohtaloni oli siis vääjäämättä lukea tämä kirja.

Koska tulossa olisi oman arvion kirjoittaminen, jouduin karttelemaan kirjasta tehtyjä tekstejä. Näin koetan järjestelmällisesti toimia, jos tiedän jostain kirjasta lehteen kirjoittavani. Postitin juttuni toimitukseen viikonloppuna, viikko sen jälkeen, kun olin kirjan kannet sulkenut. Väkevä lukukokemus vaati sulatteluaikaa, mutta eipä juttuuni tullut mitään negatiiviselta edes tuoksahtavaa. Olen myyty. Piste. Koska sain kirjan myös kustantajalta blogia varten ja erityisesti koska haluan äänestää sitä ensi kevättalven Blogistanian Finlandia -äänestyksessä, kirjoitin myös tämän bloggauksen. Sama ylistyslaulu tosin jatkuu, anteeksi vain!

Nyt uskalsin vihdoin kurkata muidenkin ajatuksia Kultarinnasta. Ihan ensiksi katsoin Ylen Aamun kirjan ohjelman Areenasta. Onnellisena huomasin, että Nadja Nowak ja Seppo Puttonen ovat aivan yhtä myytyjä Kultarinnasta kuin minäkin! Lisäksi olemme ihastuneet samoihin seikkoihin romaanissa. Ohjelmassa Anni Kytömäki on miellyttävän rauhallinen ja vaatimaton. Huomasin myös, että hän paljasti jo suunnittelevansa uutta kirjaa! Mahtavaa!

Poplaariin Pekka listaa kirjasta ilmestyneitä arviota, kannattaa sieltä kurkkia lisää. Useimmat arviot ovat kiittäviä, jopa ylistäviä kuten tämä minun. Vastalääkkeeksi kannattaa lukea Jokken kirjanurkasta aivan vastakkainen, mainio arvio. Hyvä kirja jakaa lukijansa, jälleen.

Omaan lehtiarviooni kirjoitin, että Kultarintaa on mahdotonta sivuuttaa syksyn kirjapalkintoehdokkuuksia jaettaessa. Mielenkiintoista on vuoden kuluttua nähdä, millaista satoa Kytömäki lopulta tällä esikoisellaan niittää.

Anni Kytömäki: Kultarinta

Gummerus 2014. 644 s.

Ostettu itselle.

Arvostelukappale lehteen.

Arvostelukappale kustantajalta. Kiitos!

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

26.2.2014 Helsingin Sanomissa julkaistu Antti Majanderin kritiikki räjäytti jonkinlaisen kirjamaailman pankin meikäläisittäin. Majander hehkuttaa avoimen lääpällään juuri ilmestynyttä Tommi Kinnusen esikoisromaania Neljäntienristeys:  ”Neljäntienristeys on oivaltaen rakennettu, yksityiskohdissaan rikas ja ilmaisultaan herkkyydessään väkevä. Jo muutaman sivun jälkeen viriää vaikutelma, että käsissä on tapaus. Kun pääsee loppuun, on asiasta varma. Näin painokkaita ja varmaotteisia proosadebyyttejä ilmestyy harvoin. Jos sanon, että muutaman kerran vuosikymmenessä, saatan intoilla jo liikaakin. Vaan menköön. Kritiikin mittatikut joutavat rovioon.”

Yhtäkkiä suhteellisen tuntemattomasta turkulaisesta äidinkielen ja kirjallisuuden opettajasta tuli suhteellisen tunnettu kirjamaailman julkkis, jonka haastatteluja halutaan joka paikkaan ja jonka kirjan ensimmäinen painos myytiin vauhdilla loppuun kirjakaupoista. Minua onnisti, sillä sain napattua paikalliseen kirjakauppaan hankitun, todennäköisesti ainoan, kappaleen toisten kirjaa himonneitten nenien edestä. Varoin sen tarkemmin lukemasta Majanderin arviota, mutta sen yhteyteen liitetyn Kinnusen haastattelun luin kyllä. Mies vaikuttaa sympaattiselta, mutta ennen kaikkea kertomus kirjan synnystä viehätti. Lyhyen ajan sisään jo kolmannen kerran törmäsin siihen, että kirjailija on ensin luullut kustantajan yhteydenottoa pilapuheluksi.

Kaikesta huolimatta pääsin lukemaan romaania suhteellisen puhtaalta pöydältä. En tiennyt kovinkaan paljon siitä, mistä se kertoo. Sen tiesin, että tapahtumapaikka on Kuusamo ja aikajänne pitkä. Yksi keskeisistä henkilöistä on kätilö viime vuosisadan alussa. Siinäpä se. Lisäksi odotin laadukasta kerrontaa. En pettynyt hiukkaakaan. Tulin jopa yllätetyksi. Majanderin arvion allekirjoitan sataprosenttisesti. Neljäntienristeys on harvinaisen kypsä, hiottu ja tasokas esikoisromaani. Se olisi sitä, vaikka olisi tekijänsä kolmas tai kymmeneskin. Tarina viihdytti ja kosketti. Henkilökuvaus on harvinaisen taitavaa. Teemat puhuttelevat. Rakenne on pohdittu ja taiten sommiteltu. Mitään ei ole liikaa. Lukijalle jää vain jano saada lisää.

Romaani jakautuu neljään osaan, joissa kussakin on oma päähenkilönsä. Henkilöt nivoutuvat tiiviisti yhteen, sillä he ovat kaikki saman perheen jäseniä, vaikkakaan eivät kaikki keskenään aikalaisia. Näkökulmat ja kertomuksen palat risteävät paikoin, ja loppuun päästyään lukijalla on mielessään koko kuva erään perheen tarinasta. Tosin itse olen sen verran hidasjärkinen lukija, että hienon epilogin jälkeen minun oli palattava prologiin, joka vasta täysin avasi kuvion kaikki nyanssit. Ensi lukemalla en epilogista vielä paljoakaan tajunnut.

Kinnunen kertoo tuossa mainitsemassani Hesarin jutussa lähteneensä ensin kirjoittamaan novelleja, mutta kirjoittajakurssin vetäjä Kirsti Ellilä oli alkanut epäillä, että syntymässä onkin romaani. Novellimaisuus näkyykin Neljäntienristeyksessä mukavasti. Kunkin henkilön elämästä on poimittu joukko tapahtumia, lyhyitä välähdyksiä, jotka voi lukea taidokkaina novelleina halutessaan. Kinnusen tyylissä pidän paljon juuri selittelemättömyydestä, jonka Majanderkin nostaa esiin. Lukija joutuu tai saa itse päätellä, mitä kerrotusta seuraa tai mistä se johtuu.

Pidin myös siitä, miten sattumalta Neljäntienristeys nivoutuu yhteen monen viime vuosina lukemieni loistavien romaanien kanssa. Ensinnäkin perheen kantaäiti Maria on ammatiltaan kätilö, itsellinen ja rohkea nainen. Eipä ollut vaikea etsiä yhtymäkohtia Katja Ketun Kätilö-romaaniin, vaikka ne ovatkin todella vain aiheen tason samankaltaisuuksia. Kätilön ammatti on ollut ensimmäisiä naisille avautuneita uravaihtoehtoja. Hinta itsenäisyydestä on kova, ja sen Mariakin joutuu elämässään maksamaan. Yhteistä on myös pohjoisen Suomen karut oltavat. Marian uran huippu asettuu 1900-luvun alkuvuosikymmeniin, mutta eivät olot paljoakaan siitä olleet muuttuneet Ketun Kätilön aikaan verrattuna.

Myös uskonnolla ja lestadiolaisuudella on näissä kahdessa romaanissa samankaltainen osuus. Se ei ole pääroolissa eikä keskeinen, mutta se vaikuttaa voimakkaana pohjavirtauksena ihmisten ajatuksissa ja teoissa, erityisesti syyllisyysnäkemys nousee uskonnollisesta kehyksestä. Lestadiolaisuuttahan tulin tutkailleeksi viime vuoden puolella monenkin romaanin kautta. Mieleen palasi myös vuoden 2013 alkupuolen lukukohokohta Tapani Heinosen Reunalla.

Marian jälkeen ääneen pääsee tämän tytär Lahja. Äitinsä tavoin Lahja haluaa olla itsenäinen ja taistelee itselleen harvinaisen ammatin, jota hänen poikansa Johannes aikanaan jatkaa. Lahja ei kuitenkaan ole muuten luonteeltaan Marian kaltainen. Mariaa kunnioitettiin ja pelättiin, koska hän puolusti viimeiseen saakka äitejä, jotka nääntyivät toistuvien synnytysten piinaamina. Maria ei pelännyt puhua suoraan luimisteleville isännille ja paheksuville uskonveljille. Lahja haluaa saada hyväksyntää.

Kolmantena mukaan tulee Kaarina, Lahjan miniä. Lahjan ja Kaarinan välit eivät koskaan lämpene kunnolla, vaikka he asuvat samassa talossa neljäkymmentä vuotta. Vielä kuolinvuoteellaan Lahja ajattelee, ettei koskaan suostunut sinuttelemaan miniäänsä. Eikä kadu, sitä. Kaarina on muualta tullut. Johannes on hänet tuonut miniäksi kotitaloonsa. Kaarinan näkökulmasta kerrotuissa luvuissa myös Johannes tulee lukijaa lähimmäs. 

Viimeisenä kerrotaan Onnin tarina. Vasta tämä osa romaania avaa kunnolla sen, mikä meni Lahjan ja Onnin suhteessa ja avioliitossa niin korjaamattomasti pieleen. Lahjan katkeruus ja jopa viha saavat selityksensä. Sota muutti Onnin lopullisesti, mutta jotain muutakin oli. Rauhan aikainen rakentamisvimmakin saa selityksensä. Marian poltetun pitkän talon tilalle Onni rakentaa pitäjän korkeimman ja suurimman talon. Vähän harmittaa jäädä aikanaan kirkolle toiseksi. Onnin tarina ja sen vaikutus kaikkeen muuhun on minusta koko romaanin riipaisevin osuus.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

WSOY 2014. 334 s.

Ostettu kirjakaupasta. 

Lukunäyte kustantajan sivuilta.