Minna Lindgren: Minun oopperani - Epätäydellinen historia

 

En ole kovin kummoinen musiikki-ihminen. Haluaisin kyllä olla, siitä ei ole kyse. En luonnehtisi itseäni myöskään miksikään oopperaihmiseksi, vaikka muutaman oopperan olen elämäni aikana nähnyt ja kuullut. Ensimmäinen oopperani taisi olla Kansallisoopperan Macbeth Aleksanterin teatterissa joskus 1980-luvulla, jonne lukion musiikinopettaja vei opiskelijoitaan (valitsin lukiossa musiikinkurssit, koska olen vielä surkeampi kuvataiteissa).

Sittemmin olen vieraillut uudessa oopperatalossa ja Savonlinnassa, ja arvioisin, että kaikkiaan olen nähnyt alle kaksikymmentä oopperaesitystä. Vaikka kuinka aina puhutaan siitä, että ooppera on tarkoitettu kaikille ja että taidemuotoa siksi tuetaan yhteisistä varoista, totuus on ainakin näin Helsingin ulkopuolella asuvalle toinen. Liput ovat ymmärrettävästi hintavia, mutta päälle tulee vielä melkoinen lista muita kuluja. Puhumattakaan sitten siitä, että kohteena on Savonlinnan oopperajuhlat käytännössä Suomen toisella laidalla.

Tällainen oli ja on siis oma taustani, josta lähdin lukemaan ja kuuntelemaan musiikkitieteilijä, toimittaja, kirjailija ja oopperalibretisti Minna Lindgrenin tietokirjaa Minun oopperani – Epätäydellinen historia. Muhkeassa opuksessaan Lindgren todellakin kertoo oopperan historian 1600-luvun alusta 1900-luvun alkuun, asettaa sen (väljästi) poliittisen ja historian ja kulttuurihistorian kehykseen ja avaa sitä kunkin ajanjakson merkittävimpien säveltäjien ja oopperoiden kautta.

Sain kirjasta painetun arvostelukappaleen, mutta päädyin kuitenkin kuuntelemaan sen äänikirjana, jonka Minna Lindgren itse lukee. Ratkaisu oli minulle toimiva monestakin syystä. Vaikka teoksessa kulkee kronologian punainen lanka, se toiminee parhaiten hakuteoksena, josta kerrataan tai opiskellaan ensimmäistä kertaa taustatietoja ennen oopperanautintoa. Siihen tarkoitukseen aion oman painetun kappaleeni tallettaa.

Yhteen menoon kirjan läpi lukeminen on melkoinen urakka, sillä musiikin ammattilaisena ja intohimoisena oopperan ystävänä Lindgren on ladannut kirjan hengästyttävän täyteen tietoa. Sen omaksuminen ei ole ihan helppo pala, eikä tietysti välttämätöntäkään. Saattaa olla, että painetun kirjan lukeminen olisi jäänyt jossain vaiheessa minulta kesken, mutta äänikirjaversio piti kuitenkin mielenkiinnon yllä niin, että selviydyin urakasta. Suoritukseksi tämä tosiaan oli lipsahtaa muutamaankin kertaan. Ainakin yksi osasyy on, että oma musiikin teorian tuntemukseni on tosiaan peräisin sieltä 1980-luvun alun lukio-opintojen ajoilta.

Lindgren keventää faktatykitystä kuivakkaalla ja terävänäköisellä huumorillaan, josta pidän: ”…oopperakirjallisuuden vaikein rooli, kolmivuotias lapsi, joka ei päästä ääntäkään mutta jota draaman käänteissä kiljuvat sopraanot retuuttavat kuin sätkynukkea. Roolin tehneet ovat ratkaisseet tehtävänsä joko kauhusta itkien tai vilkutellen tutuille yleisössä.” (Madame Butterfly.)

Lindgren myös puhuttelee lukijaa toistuvasti rakkaaksi lukijakseen, joka toistuvasti tapaa oopperasta kaiken tietävän ja verrattoman naapurinsa roskakatoksella, ja opastaa tätä antamalla vinkkejä, miten saada naapurille jauhot suuhun. Lindgren myös antaa ymmärtää, että hänen teoksensa ei kovin laajaa yleisöä kiinnostane puhuttelemalla lukijaoletettua ’toiseksi’ tai ’jommaksikummaksi’ lukijakseen.

Äänikirjan kuunneltuani selasin vielä painetun kirjan läpi. Se on taitettu kauniisti, ja jokaisen esitellyn oopperan alkusivu on koristeellinen. Kirjassa on myös Ville Rannan laatima piirroskuvitus, joka keventää taittoa. Kuvia on kuitenkin verrattain vähän ja jotenkin satunnaisesti siellä täällä. Niiden osuutta olisi voinut korostaa ja suhdetta tekstiin terävöittää, sillä nyt ne tuntuvat vähän irrallisilta lisäyksiltä. Hauskoja ja oivaltaviakin ne toki ovat.

Mitä Minun oopperani minussa sai aikaan? Ainakin vimmatun halun kuunnella ääninäytteitä esitellyistä teoksista. Pitäisikö kaivella YouTubea? Olisipa äänikirjoja, joissa olisi myös musiikkinäytteitä! Oopperaankin voisi taas mennä jossain vaiheessa…

Minna Lindgren: Minun oopperani – Epätäydellinen historia
Teos 2022. 412 s.
Kuvat Ville Ranta.
Äänikirjan lukija Minna Lindgren.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti

”Kustantaja ojentaa minulle amerikkalaisen toimittajan kirjoittaman kirjan The Know It All. Ele on harmiton. A. J. Jacobs on lukenut Encyclopedia Britannican 44 miljoonaa hakusanaa ja kirjoittanut siitä kirjan. - - - Viikkoa myöhemmin ilmoitan hänelle lukevani hieman suppeamman ja jo vanhentuneen ensyklopedian, jotta plagiaatti ei olisi räikeä.”

Näin kuvaa Minna Lindgrenin romaanin Sivistyksen turha painolasti minäkertoja Minna Lindgren teoksen syntyhistoriaa sen Johdanto-nimisessä aloitusluvussa. Lindgren ryhtyi kahden kuukauden lomansa ratoksi lukemaan Väinö Hämeen-Anttilan kaksiosaista Uutta tietosanakirjaa ja kirjoittamaan siitä kirjaa. Uuden tietosanakirjan osa A – Hiawatha ilmestyi vuonna 1928 ja jälkimmäinen osa Hibbing – Öölanti vuonna 1932. Kariston kustannusjohtajan suurtyö tuomittiin epäonnistuneeksi jo ilmestyessään.  

Romaanin rakenne on siis hyvin poikkeuksellinen ja samalla kertakaikkisen riemastuttava. Lindgren noudattaa esikuvansa mallia, mutta omalla persoonallisella tyylillään. Sanakirjan hakusanoja läpikäydessään ja niitä ironisesti kommentoidessaan Lindgren kertoo oman sukunsa tarinaa hauskojen anekdoottien kautta aina sitä mukaa, kun hakusana on kirvoittanut muiston tai assosiaation hänen mieleensä. Tai ainakin tällaisen vaikutelman hän menetelmästään luo.

Samaten hakusanat nostavat pintaan erilaisia mielleyhtymiä maailman menosta, jotka sitten saavat Lindgreniltä omat kommenttinsa. Myös Väinö Hämeen-Anttilan persoona alkaa kiehtoa Lindgreniä yhä enemmän kirjan edetessä, ja hän onkin kaivanut esiin paljon tietoa tästä kulttuurihenkilöstä. Väinön ja Minnan vuoropuhelun seuraaminen hauskaa ja viihdyttävää, mutta myös hyvin opettavaista. Useimmat Hämeen-Anttilan tietosanakirjaan ottamat ja Lindgrenin siitä käyttöönsä poimimat termit ovat kuitenkin niin outoja ja kummallisia, etteivät ne jää lukijan sivistykseen painolastiksi.

Mielenkiintoisin osuus teoksesta käsittelee Minna Lindgrenin kokemuksia työelämässä. Lindgren on kirjanteon alkuvaiheessa ollut konttorin (eli Yleisradion) palveluksessa täydet kaksikymmentä vuotta, joten hänelle kuuluu vielä mitalin lisäksi etuus viettää sen kunniaksi kahden kuukauden palkallinen loma.

”Sain alkoholisoituneen sairauseläkeläisen työpaikan 24-vuotiaana. Muistan, kuinka yksi vanhemmista kollegoista poistui viettämään 20-vuotislomaansa. Pidin häntä jonkinlaisena epäonnistujana. Ihmisraukka oli ollut samassa konttorissa ja virassa viidesosavuosisadan. Syystäkin hän meni kahdeksi kuukaudeksi etsimään itseään.”

Tähän lomaan Lindgren tuntuu vieläkin suhtautuvan epäluuloisesti. Miten hän saisi aikansa kulumaan? Toisaalta on jo aistittavissa, että työelämän päällikkötason haasteetkaan eivät enää täysin vastaa sitä, mitä hän toivoisi.

”Huomaan puhuvani päällikkötaudista, johon en halua sairastua. Päällikkötaudin ensioire on se, kun ihminen uudessa organisaatiossa ottaa minkä tahansa tehtävän säilyttääkseen tittelin välittämättä siitä, onko tehtävä järkevä tai onko henkilöllä edellytyksiä sen hoitamiseen.” Auts!

Kirjaprojekti etenee toki kahdessa kuukaudessa, mutta ihan valmista ei tule. Kahden kuukauden loma on pistänyt liikkeelle Lindgrenissä jotain peruuttamatonta. Paluu työpaikalle ei ole ongelmatonta, ja meno konttorissa näyttää entistäkin absurdimmalta. Organisaatiouudistus ja YT-neuvottelut leijuvat alati kaiken yllä. Mitäpä jos koettaisi irrottautua kokonaan? Uskaltaisiko? Miten se onnistuisi?

Sivistyksen turha painolasti päättyy hakusanaan ’Öölanti’. Sitä ennen Lindgren on kuitenkin tullut allekirjoittaneeksi sopimuksen, jossa hän siirtyy pois konttorin palveluksesta, ja perustaa oman yrityksen nimeltä Suoltamo.

”Pysähdyn hajamielisesti sanoihin semesteri (säännönmukainen virkaloma) ja sinekyyri (palkkatoimi, johon ei sanottavasti kuulu töitä) ja tunnen itseni oudon surulliseksi. Kenties kyseessä on väistämätön tylsyyden tila stupor, jonka aiheuttaa tietoisuus suuren seikkailun päättymisestä.”

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti
Teos 2011. 341 s.

Ostettu.

P.S. Sanomapitsi muuten tulee engl. sanoista ’son of the bitch’. Olisitkos tiennyt? 

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Maaliskuun puolivälissä sain Teokselta kutsun Minna Lindgrenin kirjan Kuolema Ehtoolehdossa julkistamistilaisuuteen, joka kutsun mukaan pidettiin ratikkavanhuksen kyydissä Helsingissä. Tarjolla oli ”pullakahvit, halpaa hanaviiniä ja iloista gerontologista ohjelmaa – muun muassa muistirasti ja bingo!” Arvatkaa harmittiko, etten vieläkään ansaitse kirjablogistani niin paljoa, että voisin halutessani ottaa palkatonta vapaata töistä? Tilaisuus vaikutti vähintäänkin hauskalta. Jouduin siis kohteliaasti kieltäytymään jälleen kutsusta (se siitä bloggaajan elämän glamourista sitten), mutta sain lohdutukseksi kirjan aikanaan postitse kotiini.

Kirjaa lukiessani aika pian tajusin, miksi julkkarit pidettiin raitiovaunussa. Raitiovaunuajeluja nimittäin tehdään kirjan mittaan kosolti. Palvelutalo Ehtoolehdon asukkaista hyväjalkaisimmat, kuten 94-vuotias Siiri Kettunen, matkustavat mieluiten ristiin rastiin Helsinkiä juuri ratikan kyydissä. Onpa Siirin sukulaispoika hankkinut hänelle kortinkin ja ostanut siihen aikaa, kuten nykyään voi tehdä, joten Siiri huristelee ilmaiseksi. Siiri ystävättärineen kolistelee kirjan mittaan monet raitiotiereitit ja ihailee samalla Helsingin vanhaa arkkitehtuuria antaen tuomionsa rumille rakennuksille ilman armoa. Paljon kaunista on onneksi vielä jäljellä.

Myös halpa hanaviini sai selityksensä, sillä Siirin paras ystävä palvelutalon asukkaista, iloinen ja rempseä Irma nauttii lääkärin hänelle määräämiä punaviiniannoksia tiskipöydän kulmalle asetetusta pahvipakkauksesta. Sellaisen kun vielä jaksaa kohtuullisesti Alkosta asunnolle kiikuttaa. Muistirasteja taas on asukkaiden hyvinvointia ajatellen sijoiteltu ympäriinsä yhteisiin tiloihin pitkin rakennusta, ja niitä ajan kuluksi myös ratkotaan silloin tällöin. Ystäviensä muistia huoltaa innokkaasti myös Anna-Liisa, topakka ja kovaääninen rouva, entinen äidinkielen opettaja muuten, kuulustelemalla sijamuotoja. Korttipelit ovat myös suosittua ajanvietettä.

Leppoisa elo kuitenkin häiriintyy, kun asukkaitten keskuuteen alkaa levitä huhuja, että palvelutalon kokkipoika, 35-vuotias Tero oli kuollut. Mihin terve ja reipas nuori mies voi noin vain kuolla? Samoihin aikoihin on erotettu Teron ystävä Pasi palvelutalon henkilökunnasta. Vanhukset koettavat saada jotain tolkkua tapahtumista. Sitten käy ilmi, että yksi miesasukas on raiskattu suihkussa. Juttu kuulostaa rouvien mielestä uskomattomalta, mutta osoittautuu todeksi. Mitä Ehtoolehdossa oikein tapahtuu? Kun raiskaustapauksesta ääneen puhunut Reino joutuu suljetulle eli lukitulle dementiaosastolle alta aikayksikön, alkavat reippaat rouvat olla melko hädissään. Sitten alkaa Irmakin muuttua kummalliseksi. Apua ei tule ainakaan palvelutalon henkilökunnalta, joka päinvastoin tuntuu toimivan pelottavasti ja vähintäänkin epäilyttävästi.

Apua tarjoaa vain taksikuski Mika, joka on tuntenut sekä Teron että Pasin. Mika onkin oikea enkeli, vaikka kiroilee aina samassa lauseessa enkeleistä puhuessaan naisten tyrmistykseksi. Ehtoolehdossa taitaa olla jotakin pahasti vinksallaan.

Lindgren kertoo lukijalle täsmälleen sen, mitä Siiri ja kumppanitkin tietävät tai muistavat. Tapahtumista jää sekavahko kuva vielä kirjan jo loputtuakin, joten mikään tavanomainen dekkari ei senkään puolesta ole kyseessä. Tärkeämpää onkin huumorin verhoon kätketty veitsenterävä kritiikki vanhustenhoitoa ja byrokratiaa kohtaa. Miten todistaa, että ystävä ei ole dementikko vaan pumpattu täyteen lääkkeitä, jos lääkäri ei edes näe potilasta vaan määrää yhä lisää lääkkeitä hoitajien tekemien päätelmien perusteella? Absurdia! Lindgren aloittaa kirjansa huumorivetoisesti, paikoin tuli pakkohuvittamisen makukin, mutta kuin varkain tunnelma muuttuu synkemmäksi, jopa ahdistavaksi. Onneksi loppu on kuitenkin varsin valoisa.

Lindgren ehti tehdä pitkän uran Ylessä toimittajana ja erilaisissa esimiestehtävissä. Hän on julkaissut kirjan nimeltä Sivistyksen turha painolasti vuonna 2011. Se on vilahdellut tiheään tahtiin kirjablogeissa ja vaikuttaa varsin kiinnostavalta. Janne Kuusinen ylistää kirjaa ja hykertelee sen ääressä blogissaan, mutta Matti Mäkelä Helsingin Sanomissa lynkkaa kirjan surutta. Arviossa muuten puhutaan niistä raitiotiereiteistäkin, kannattaa lukea. Mielenkiintoista!

Mielenkiintoisempi on kuitenkin Wikipediasta löytämäni tieto, että Lindgren kirjoitti vuonna 2008 artikkelin HS:n Kuukausiliitteeseen isästään ja tämän kamppailusta arvokkaan kuoleman puolesta. ”Isä halusi kuolla rauhassa ilman viivytyksiä ja turhaa hoitoa, kun aika koittaa. Hoitokodin ja sairaalan byrokratia vaikeutti kuitenkin käytännössä kuolevan tahdon toteuttamista. Isä oli allekirjoittanut hoitotahdon, jonka mukaan hän kieltäytyi kaikesta muusta kuin kipulääkityksestä. Erityisesti hän kielsi antibioottihoidon, jos hän saa keuhkokuumeen. Tilanteen muuttuessa vakavaksi oli siirryttävä saattohoitoon. Isä joutui kuitenkin erilaisten byrokraattisten toimenpiteiden kohteiksi, koska ”palvelutalossa ei saa kuolla” ja hoitotahdon toteuttaminen oli vierasta usein vaihtuville lääkäreille. Isä sai lopulta tahtonsa läpi: hän kuoli helsinkiläisessä saattohoitokodissa 84-vuotiaana.”

Vaikuttaisi siltä, että idea Kuolema Ehtoolehdossa -teokseen kumpuaisi ainakin osittain tästä omakohtaisesti koetusta. Niin eletysti Lindgren kuvaa esimerkiksi kierrettä, johon palvelutalosta sairaalahoitoon joutunut vanhus päätyy, jos hän jostain syystä vastoin kaikkia odotuksia toipuu eikä kuole. Asunto on lähtenyt alta, eikä vanhus enää ole riittävän huonokuntoinen sairaalaan, mutta muutakaan paikkaa ei ole. Toimeen tarttuu kuitenkin Vanhainhoidon Arviointi- ja kuntoutusyksikkö, jonka moniammatillinen tiimi lähtee toteuttamaan potilaan kotiuttamisprosessia… Lindgrenin luomat henkilöt ovat onneksi positiivisia ja elämänhaluisia, joten heidän ongelmansa tarinassa ratkeavat. Todellisuus taitaa ikävä kyllä usein olla paljon ankeampaa.

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Teos 2013. 301 s.

Julkaisemme tämän kirjan esittelyt samaan aikaan  Kirjasfäärin Taikan kanssa.