Sebastian Fitzek: Potilas

 

Tuottelias trilleristi Sebastian Fitzek on Saksan suosituimpia nykykirjailijoita, jonka teoksia on myyty yli 13 000 000 kappaletta ja julkaistu ainakin 36 maassa. Fitzek julkaisi esikoisromaaninsa Die Therapie vuonna 2006 työstettyään ideaa ja käsikirjoitusta kuusi vuotta. Tarina kertoo, että hän tarjosi käsikirjoitustaan lukuisille kustantamoille ja sai kolmetoista hylkäystä ennen kuin kustantamo Droemer Knaur Verlag otti sen kustannusohjelmaansa.

Sebastian Fitzekin tuotantoa on tähän mennessä ilmestynyt suomeksi hyvin niukasti. Vuonna 2019 julkaistiin ääni- ja e-kirjana psykologinen trilleri Paketti (Storyside). Nyt kustantamo Bazar on ottanut Fitzekin suomennokset julkaisuohjelmaansa ja julkaisutahti on kova: tammikuussa 2021 ilmestyi Potilas, Matkustaja 23 on tulossa toukokuussa 2021 ja marraskuussa vuorossa on Ikkunapaikka 7A. Mikäli olen oikein teosten esittelyt ymmärtänyt, kyseessä ei ole sarja vaan teokset ovat yksittäisiä itsenäisiä jännitysromaaneja.

Potilas-trillerin lähtötilanteessa Berliinissä on riehunut poikkeuksellisen iljettäviä lapsiin kohdistuneita kidutusmurhia tehtaillut sarjamurhaaja Guido Tramnitz, jota media kutsuu myös nimellä Keskoskaappipeto. Murhaaja on jäänyt kiinni ja paljastanut poliisille joidenkin uhriensa ruumiiden kätköpaikat. Tramnitz on suljettu Berliinin Tegelissä sijaitsevaan Steinklinik-nimiseen huipputurvalliseen oikeuspsykiatriseen sairaalaan, koska hänellä on diagnosoitu vaikea skitsofrenia. Sairauden takia hänet on todettu syyntakeettomaksi.

Tramnitz ei ole suostunut paljastamaan, minne on kätkenyt noin vuosi sitten vain vähän ennen kiinni jäämistään sieppaamansa kuusivuotiaan Max Berkhoffin ruumiin. Maxin vanhemmat ovat epätoivoisia, eikä heidän avioliittonsa ole kestänyt lapsen katoamista. Isä Till Berkhoff potee erityisen ankaraa syyllisyyttä, koska hän antoi vastoin vaimonsa kieltoa Maxille luvan kipaista illalla naapurissa asuvan tutun nuoren tytön luona.

Max ei koskaan päässyt perille eikä palannut kotiin. Poliisin löytämien niukkojen johtolankojen perusteella näyttää ilmeiseltä, että Max on päätynyt sarjamurhaajan uhriksi, eikä Guido Tramnitz ole tätä ainakaan suoraan kiistänytkään. Palomiehenä työskennellyt Till Berkhoff päättää turvautua viimeiseen keksimäänsä oljenkorteen saadakseen tietää, mitä Maxille on tapahtunut. Hän puhuu poliisina työskentelevän lankonsa ympäri ja saa tämän soluttamaan hänet Steinklinikille valepotilaan peiteroolissa.

Tehtävä on hengenvaarallinen ja epätoivoinen. Tillillä on käytössään vain sairaalaan kätketty kännykkä, jolla hän voi tarvittaessa hälyttää lankonsa apuun. Tämä ei kuitenkaan pysty varmasti lupaamaan, että voi oikeasti auttaa Tilliä, mikäli tämä joutuu vaikeuksiin. Henkilökunnalta on turha odottaa apua. Kukapa uskoisi mielisairaalan potilasta, joka kertookin olevansa vain siepatun pikkupojan isä etsimässä tietoa, ei oikeasti hoitoa tarvitseva hullu?

Potilas ei ole mikään hyvänmielen dekkari vaan väkivaltaa ja iljettävien rikosten kuvailua sisältävä trilleri. En luonnehtisi sitä niinkään psykologiseksi vaan ennemminkin psykopaattiseksi trilleriksi. Vaarallisten vankien mielisairaala miljöönä on jo lähtökohtaisesti karmaiseva. Tilannetta pahentaa Berliiniä piinaava jatkuva sade, joka saartaa mielisairaalan ja sulkee vähitellen sen osia pois käytöstä.

Fitzek käyttää taitavasti eri näkökulmia tarinan kuljettamiseen ja paljastaa samalla, millainen väärinkäytösten ja rikosten verkko on päässyt rakentumaan laitokseen. Kehen Till Berkhoff voi luottaa? Miten hän pääsee lähelle vaarallista murhaajaa voidakseen saada tältä tietoja? Miten hän kuvittelee niitä saavansa skitsofreniaa sairastavalta rikolliselta? Piinaavat, kauhistuttavat tilanteet seuraavat toisiaan.

Jos Potilas olisi vain iljettävyyksien ja erilaista pahuutta harjoittavien ihmisten toiminnan kuvailua, en ehkä olisi lukenut tai kuunnellut sitä loppuun saati miettisi seuraavienkin suomennosten lukemista. Fitzek sai ainakin minut kuitenkin koukkuunsa lopulta taitavalla juonenpunonnalla sekä lähes loistavasti toteutetulla loppuratkaisulla. Lukijan kannattaa siis olla jokseenkin varuillaan tämän kirjan parissa, jos ei halua tulla aivan täysin yllätetyksi. Jossain vaiheessa puolivälin jälkeen tulin epäluuloiseksi, joten olihan kirja luettava loppuun saadakseni vahvistuksen aavisteluilleni.

Sebastian Fitzek: Potilas (Der Insasse)
Suom. Heli Naski.
Bazar 2021. 383 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen, kesto 9 h 45 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Nextory ja BookBeat (tilaus vaihtui kesken kirjan).

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Jotain kai omasta totaalihurahtaneisuudestani kirjallisuuteen kertoo, että vietin upean aurinkoisesta toukokuun viikonlopusta puolet visusti sisätiloissa. Vaakakupissa aurinkoa enemmän painoi Helsinki Lit 2018 -käännöskirjallisuusfestivaalin vaikuttava ohjelma. Helsinki Lit järjestettiin nyt neljännen kerran, ja itse osallistuin kolmatta kertaa.

Festari on houkutellut puoleensa hitaasti mutta varmasti: ensimmäisellä kerralla muistelen kohautelleeni kulmiani juuri ajankohdalle (kuka nyt toukokuussa mihinkään kirjallisuustapahtumaan menee?!), toisella kerralla ostin lipun lauantaille, samoin kolmannella (kuka nyt kahtena peräkkäisenä päivänä lähtee Helsinkiin?!), mutta tällä kertaa ei tarvittu kuin lievää ystävän houkuttelua, kun jo suostuin kahden päivän lippuun! Olen koukussa. (Lisäksi kalenteriini näyttää olevan buukattuna kaksi peräkkäistä kesäkuun lauantaitakin kirjallisuustapahtumille! Liha on heikko…)

Olen monesti kirjailijahaastatteluja ja -keskusteluja seuratessani miettinyt, kumpi on parempi itseni kannalta lukijana, kirjan lukeminen ennen vai jälkeen haastattelun. Edelleenkään en osaa oikein sanoa. Viikonloppuna Helsinki Litissä käsitellyistä kirjoista olin ehtinyt lukea huikeat yhden eli nigerialaisen Ayòbámi Adébáyòn romaanin Älä mene pois.

Seuratessani haastatteluja tein mielessäni lukulistaa käsitellyistä kirjoista. August-palkittu Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin meni Ehkä luen -listalle. Aihe hieman pelottaa, ja aavistelen, ettei kirjan lukeminen ole vain miellyttävä kokemus. Ei tietysti pidäkään olla, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan. Vaikeita asioita käsittelee myös Golnaz Hashemzadeh Bonden romaani Olimme kerran, ja se mennee luettavien listalle. (Jani Toivola muuten veti keskustelun valovoimaisesti!). Ehdottomasti luettavien listalle meni Ilmar Taskan Popeda 1946. Taska on hurmaava esiintyjä, joten jos mahdollisuus tarjoutuu, kannattaa ehdottomasti mennä kuuntelemaan. Viro on syksyn Turun kirjamessujen teemamaa, joten tavoitteena on lukea Taskan romaani siihen mennessä.

Samanta Schweblinin romaani Houreuni saattaa olla aika rankka. Kustantaja Like luonnehtii sitä painajaismaiseksi psykologiseksi trilleriksi, mutta sitä puolta ei niinkään korostettu kirjailijan ja Hannele Mikaela Taivassalon keskustelussa. Ehkä luen -listalle siis. Perjantai-illan pohjasokeriksi oli säästetty uskomattoman Juha Hurmeen ja norjalaisen Morten Strøksnesin keskustelu Merikirjasta. Hurmeen valinta haastattelijaksi on pienoinen riski, mutta Strøksnes on sen verran lunki showmies itsekin, ettei hän häkeltynyt Hurmeen persoonallisesta haastattelutyylistä yhtään. Olen saanut Merikirjasta ennakkokappaleen, mutta se on päätynyt Tuskin luen -pinooni. Tämän kokemuksen jälkeen se siirtyi Ehkä sittenkin luen -listalle!

Mielenkiintoinen joskin itse kirjan osalta valitettavan laihaksi jäänyt oli myös Cristóvão Tezzan ja Maria Mannerin keskustelu romaanista Professori. Kirja meni Ehkä luen -listalle. En todennäköisesti pysty lukemaan -listalle livahti tanskalaisen Naja Marie Aidtin teos Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Omaelämäkerrallinen kirja kertoo tekijän 25-vuotiaan pojan tapaturmaisesta kuolemasta. Itku tuli jo pelkkää haastattelua kuunnellessa.

Domenico Starnonea haastatteli Helsinki Litin ohjelmajohtaja Philip Teir poikkeuksellisesti suomeksi, sillä lavalle oli saatu myös Starnonen kääntäjä Leena Taavitsainen-Petäjä. Vaikka tulkkaaminen tietysti vei hieman aikaa, keskustelu oli nautinnollinen. Taavitsainen-Petäjä käänsi keskustelun tyrmäävän hienosti ja oli ilo seurata kirjailijan ja kääntäjän lämmintä yhteispeliä. Romaani Solmut meni oitis Pakko lukea -listalle! Kääntäjät voisivat muutenkin olla enemmän mukana itse Litin ohjelmassa.

Itse odotin eniten lauantain ohjelmasta Kim Leinen ja Sirpa Kähkösen kohtaamista lavalla, enkä yhtään turhaan. Haastattelu olikin säkenöivän hieno! Leinen Kuilu on ollut Pakko lukea -listallani siitä asti, kun siitä kuulin, eivätkä odotukset suinkaan laskeneet keskustelun takia. Järkälemäinen romaani siis jossain vaiheessa hankittava hyllyyn aiemman Leinen romaanisuomennoksen rinnalle.

Etukäteen olin siis ehtinyt lukea vain Ayòbámi Adébáyòn romaanin Älä mene pois, josta hän keskusteli Laura Lindstedtin kanssa. Tuoreessa muistissa oleva lukukokemus tietysti helpotti keskustelun seuraamista ja haastattelijan oivaltavat kysymykset ja niihin saadut vastaukset mukavasti täydensivät omia ajatuksia kirjasta ja sen kiehtovasta maailmasta. Adébáyò myös luki pakahduttavan hienon otteen romaanistaan ja lauloi siihen kuuluvan jorubankielisen laulun. Mykistävä hetki.

Mykistävä kyllä on romaanikin. Nigerialaiset Yejide ja Akin rakastuvat palavasti opiskeluaikanaan 1980-luvun alussa. Kumpikin on perheestä, jossa isällä on ollut monta vaimoa. Yejide on menettänyt äitinsä, kun tämä on kuollut synnyttäessään häntä. Äidin sukua ja alkuperää on halveksittu koko Yejiden lapsuuden ja nuoruuden ajan. Nuoret solmivat oman avioliittonsa rakkaudesta ja vannovat, että heidän liittoonsa ei tule koskaan muita.

Pinnalta katsoen kaikki tuntuu sujuvan avioliitossa hyvin. Yejide suorittaa tutkintonsa ja perustaa sen jälkeen pitkään haaveilemansa menestyvän kampaamon. Akin työskentelee pankinjohtajana. Mutta lasta pariskunnalle ei ala kuulua. Neljän vuoden odottelun jälkeen kummankin suvun painostus muuttuu toiminnaksi ja Akinille naitetaan toinen vaimo Funmi, jotta perheeseen ja sukuun lopultakin saadaan odotettuja lapsia.

Älä mene pois on vangitsevajuoninen romaani. Yejiden ja Akinin tarinassa on aina vain uusia käänteitä ja paljastuksia, jotka pääsevät yllättämään paatuneenkin lukijan. Adébáyò on rakentanut teoksen taitavasti käyttäen eri aikatasoja ja vaihdellen näkökulmia: ääneen pääsevät sekä Yejide että Akin, jolloin tarina valottuu ristiin. Romaanin alussa Yejide saa yllättäen kutsun Akinin isän hautajaisiin, ja lukija saa siis tietää, että pariskunta on jossain vaiheessa eronnut. Miten ja miksi, selviää pääpiirteissään, mutta aukkojakin jää sopivasti.

Adébáyòn romaani on runsas ja värikylläinen. Yejiden ja Akinin tarinan kautta hän käsittelee monia suuria kysymyksiä, kuten Nigerian kulttuuriin kuuluvaa polygamiaa ja sen törmäämistä modernisoituvaan maailmaan. Yejide jo on täysin erilainen kuin hänen isänsä vaimot, jotka hänet kasvattivat. Hän on opiskellut yliopistossa, ansaitsee menestyvällä yrityksellään elantonsa ja on itse valinnut puolisonsa. Siitä huolimatta hän joutuu lopulta alistumaan siihen, että avioliittoon tulee toinen vaimo. Perinteet ovat musertavan vahvat.

Lapset ja niiden saaminen on kaikkea muuta kuin yksityinen asia. Raskautta tai sen puuttumista kommentoidaan aristelematta. Naisen arvo mittautuu paitsi aviopuolison myös lasten kautta. Lapsen kuolemaan suhtaudutaan onnettomuutena, josta toipuu parhaiten saamalla uusia lapsia. Kuollutta lasta ei surra yksilönä vaan enemmänkin statuksen menetyksenä. Yejide joutuu alistumaan ja uhraamaan avioliitossaan paljon, mutta ei Akin pääse lopulta yhtään sen vähemmällä, ainakaan minusta.

Yeijden ja Akinin perheen traagisten ja hurjien vaiheiden taustalla koko Nigeria kouhuu. Vallankaappaukset seuraavat toisiaan niin, että lopulta niistä tulee arkisia. Yejidekin osaa jo odottaa, missä vaiheessa vallankumousta radiosta tulee mitäkin ohjelmaa ja milloin sähköt katkeavat. Mutta lopulta vallankumous osaltaan aiheuttaa perheen vaiheissa ratkaisevan käänteen.

Älä mene pois on koskettava ja kaunis romaani. Se kiehtoo ja vie syövereihinsä vastustamattomalla imulla. Ei ihme, että sen käännösoikeudet on myyty jo viiteentoista maahan. Unohtumaton lukuelämys.

 Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois (Stay With Me)
Suom. Heli Naski.
Atena 2018. 300 s.

Arvostelukappale. Helsinki Lit 2018 -liput ostettu itse.

Helsinki Litin keskusteluja voi katsoa Yle Areenasta, myös Ayòbámi Adébáyòn ja Laura Lindstedtin keskustelu löytyy sieltä.

Kesäkuussa osallistun  lauantaina 9.6. Lohjalla järjestettävään Kuolema kutsuu kaupunkiin -kirjallisuusseminaariin ja lauantaina 16.6. Helsingin Korjaamolla Dekkarilauantai-tapahtumaan.

Audrey Magee: Sopimus

Pääkoppani sisällä on tänä vuonna sodittu ennätyksellisen paljon. Olen lukenut toinen toistaan raastavampia sotakuvauksia. Niistä rankin on ilman epäilyjen häivääkään irlantilaisen toimittajan Audrey Mageen esikoisromaani Sopimus. Kirja ei ole jättänyt rauhaan vieläkään, vaikka lukemisesta on jo pari viikkoa.

Sopimus sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Berliiniin ja itärintamalle, lähinnä Stalingradiin. Sotamies Peter Faber ja keskiluokkaisen perheen tytär Katharina Spinell solmivat järjestetyn avioliiton. Vihkiminen toimitetaan etänä, ja sopimuksen hyöty on kahtalainen. Peter saa avioliiton takia kauan kaivatun loman rintamalta, ja Katharina saa leskeneläkkeen, jos Peter kaatuu. Kun puolisot tapaavat ensimmäisen kerran, heidät on siis jo vihitty. Ilokseen Peter toteaa Katharinan olevan kauniimpi luonnossa kuin valokuvassa, mutta Katharina on kauhuissaan tavatessaan ensimmäistä kertaa laihan, täitä kuhisevan ja löyhkäävän sulhasensa.

Vaikka Katharinan äiti jaksaa jankuttaa, että Katharinan olisi sittenkin pitänyt valita pulska lääkärin poika Peterin sijaan, sujuu puolisoiden lyhyt kuherruskuukausi kaikkia ennakko-odotuksia paremmin. Peterin lomaa vielä jatketaankin, koska hän kunnostautuu appensa järjestämissä öisissä tehtävissä. Peter osallistuu partioihin, jotka tyhjentävät kaupungista juutalaisia. Kun Peter palaa rintamalle, on Katharina raskaana. Katharina lupaa odottaa Peterin paluuta.

Näkökulma vuorottelee Katharinan arjessa Berliinissä ja Peterin mukana itärintamalla. Spinellien perheellä menee keskimääräistä paremmin, sillä Katharinan isällä on hyvät suhteet natsien sisäpiirissä vaikuttavaan lääkäriin. Tämän kautta Spinellien perheessä syödään hyvin, ja perhe myös muuttaa upeaan juutalaisista vapautettuun asuntoon. Vanhempien välit kuitenkin kiristyvät Katharinan veljen kohtalon takia, ja kotona tunnelma alkaa olla painostava. Yhä pahenevat pommitukset alkavat raastaa hermoja. Katharinan ongelmat vaikuttavat kuitenkin absurdeilta Peterin silmissä. Kun Peter kärsii nälkää ja hyytävää kylmyyttä, kuolemanpelkoa ja kauhua, Katharina syö sitruunatorttua kutsuilla ja kärsii, kun ei ole suosituimman kerroksen kutsuvieraslistalla. Ristiriita on suorastaan huutava.

Itärintama ja Stalingrad ovat oikea helvetti maan päällä. Magee kuvaa armotta, millaiseksi sota muuttaa ihmiset. Vihollista kohtaan ei tunneta mitään armoa tai sääliä, vaan sotilaat ottavat vahvemman oikeudella mitä katsovat tarvitsevansa. Siviilit sotketaan sotilassaappaan alle silmää räpäyttämättä. Kun osat sitten vaihtuvat, on kohtelu vähintään yhtä julmaa. Peter tovereineen joutuu kokemaan kauhuja, joita ei voi edes kuvitella. Magee kuitenkin kuvaa kaikki kauheudet tehokkaan taloudellisesti ja eleettömästi.

Hän kuuli heidän hengittävän. Juuri ja juuri. Erotti nälkiintyneiden, lähinnä kuolemaa olevien oranssinpunertavat hiukset ja laikukkaan ihon. Huone löyhkäsi ulosteilta ja tartuntataudeilta, kuolioon joutuneelta lihalta.

Sota tuhoaa Katharinan ja Peterin täydellisesti ja armotta. Vain Katharinan isän kaltaiset opportunistit tuntuvat selviytyvän tai ainakin he tuntuvat jatkavan elämäänsä aina yhtä pystypäin. Sota paljastaa ihmisen perimmäisen luonteen, eikä se ainakaan Mageen henkilöiden tapauksessa ole mitään kaunista katsottavaa.

Pidin Mageen tavasta kertoa kammottavista ja pahoista asioista suoraan ja kiertelemättä, mutta myös mässäilemättä. Mageen dialogi on lakonisuudessaan kiehtovaa ja jollakin tapaa saksalaisen tehokasta ja taloudellista. Heli Naskin käännös noudattelee hyvin tätä linjaa ja kieli on sulavaa ja vaivatonta.

Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu valtavat määrät kirjoja ja tehty elokuvia. Sopimuksen näkökulma Saksan tapahtumiin on kuitenkin omalla tavallaan tuore. Rintamakuvaukset nostivat mieleen Erich Maria Remarquen sotakirjaklassikon Länsirintamalta ei mitään uutta. Kaikuja tuntui tulevan myös Gerald Greenen Polttouhreista, jossa seurataan natsi-ideologian käytännön vaikutuksia myös ei-juutalaisiin saksalaisiin. Mageen teoksessa juutalaisvainot ovat taustalla ja pulpahtavat joissakin kohdin hyvinkin lähelle pintaa, mutta fokus on kuitenkin toisaalla. Katharina ei paljoakaan uhraa ajatuksia sille, mitä on tapahtunut perheelle, jonka lakanoissa hän nukkuu.

Lehdelle lankesi varjo. Katharina kohotti katseensa. Se oli nainen yllään kesäleninki, joka oli joskus ollut tyylikäs, vauva lanteillaan ja pikkulapsi roikkumassa helmastaan. Molemmat olivat poikia. --- Naisen jalat notkahtivat, ja hän otti tukea penkin selkänojasta. Katharina katsoi häntä, hänen kättään penkillä, tohtorin vaunuja, ohi kulkevia ihmisiä. He näkivät kaiken. Näkivät Katharinan puhuvan juutalaiselle. ”Te ette voi istuutua tähän”, Katharina sanoi. ”Tiedän sen. Olen vain väsynyt.” Nainen ojentautui ja siirsi vauvan toiselle lanteelleen. Hän käveli pois poika yhä helmassa roikkuen. Katharina vilkaisi lastaan, siirsi tämän pois valosta ja jatkoi lehtensä lukemista.

Audrey Magee: Sopimus (The Undertaking)

Suom. Heli Naski. Atena 2015. 332 s.

Ennakkokappale. Kiitokset kustantajalle!

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla

Me suomalaiset tunnetusti rakastamme kuulla, mitä ulkomaalaiset meistä ajattelevat. Oma epävirallinen kotivävymme Roman Schatz on hyödyntänyt tätä masokistista tunnettamme ainakin kahden kirjan verran (Suomesta, rakkaudella ja Rakasta minut), ja nyt samalla astialla käy Dieter Hermann Schmitz kirjansa Täällä Pohjoisnavan alla kanssa. Tietyt samankaltaisuudet ovat silmiinpistäviä: kumpikin herroista on kotoisin Saksasta ja kumpikin on jäänyt Suomeen rakkauden tähden. Kumpikin käy kirjoissaan läpi suomalaisuuden ja saksalaisuuden yhtäläisyyksiä ja eritoten niitä herkullisia eroavaisuuksia. Kumpikin kirjoittaa sujuvasti ja hauskasti, ja miesten tarinoiden parissa lukija viihtyy mainiosti.

Dieter Hermann Schmitzin kirjan idea on lievästä tuttuudestaan huolimatta oikein kelpo. Tampereen yliopiston saksan kielen lehtori Dieter Herman Schmitz on asunut Suomessa jo vuosikausia, on naimisissa suomalaisen naisen kanssa ja hänellä on kaksi saksalaissuomalaista lasta. Jossain vaiheessa Dieter huomaa itsekin olevansa jonkinlainen sekasikiö: ei enää oikein saksalainen mutta ei silti suomalainenkaan. Ajatus alkaa kummasti kalvaa miestä, ja tämä päättää ryhtyä radikaaliin projektiin. Hän päättää muuttua niin kokonaan suomalaiseksi kuin se suinkin on mahdollista.

Apua löytyy niinkin mielikuvituksellisesta paikasta kuin Facebookista, jossa Dieter törmää suomalaisuuden aitoutta mittaavaan kymmenen kohdan listaan. Aikansa listaa pureksittuaan hän laatii oman seitsemän tavoitteen listansa. Kaikki kohdat suoritettuaan Dieter olisi aidosti suomalainen eikä enää sekasikiö. Listalla on erilaisia asioista tangotaidosta hernekeiton rakastamiseen. Pitää myös juoda perjantaikännit ja osallistua hirvijahtiin sekä laulaa karaokea. Virallisinta on Suomen passin anominen.

Dieter suhtautuu projektiinsa saksalaisella perusteellisuudella ja sinnikkyydellä, vaikka se herättääkin ympäristössä ristiriitaisia tunteita. Dieterin poika esimerkiksi pelkää isänsä muuttuvan kokonaan joksikin toiseksi. Perheen naisväki sen sijaan on seuraa tilannetta lähinnä huvittuneesti. Saksalainen työtoveri taas pitää Dieteriä vaarallisena hulluna. Haluta nyt Suomen kansalaisuus!

Siinä missä Roman Schatzin romaanin Rakasta minut päähenkilöllä on alati eroottinen pilke silmäkulmassaan ja valmius pieneen seikkailuun, on Dieter vakaan uskollinen vaimolleen Eijalle. Tangokurssilla saksalaismies herättää naispuolisten kurssilaisten huomion, mutta Dieter tuntee itseensä kohdistuvan kiinnostuksen lähinnä kiusallisena. Oikea tangon taikakin löytyy vasta yllättäen, kun olosuhteet osuvat kohdilleen.

Schmitzin huumorikin on pari astetta Schatzia lempeämpää. Suomalaistumisprojekti kestää kokonaisen vuodenkierron ajan, ja Schmitz käyttää tilaisuuden hyväkseen kertoillakseen, miten saksalaissuomalaisen perheen arki ja juhla Suomessa sujuu. Saksalaiset työtoverit ja Saksassa asuvat sukulaiset tuovat tarinaan oman mausteensa. Monenlaista hauskaa kommellusta perheessä sattuu, ja isän oma projekti tuo niihin vielä omat lisäkierteensä. Mitään kohelluskomediaa Schmitz ei kuitenkaan ole sortunut kirjoittamaan.

Kuuntelin Schmitzin kirjan äänikirjana, jonka lukee varsin miellyttävästi Karo Lauronen. Laurosen ääni on tuttu jostain jo aiemmin kuuntelemastani äänikirjasta, joten totutteluunkaan ei mennyt aikaa. Äänikirjana tämä toimi vallan hienosti, oikein odotin, milloin taas pääsen autoon kuuntelemaan tarinaa eteenpäin.

Schmitz on tähän kirjaansa varmasti vuodattanut paljon omasta elämästään ja kokemuksistaan, vaikka kyseessä lienee yhtä lailla fiktiivinen teos kuin Schatzinkin kohdalla. Mielenkiintoista on seurata, jatkuuko kirjailijan ura ja jos jatkuu, mihin suuntaan tästä lähdetään.

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla. Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi.

Atena 2013. Suom. Heli Naski. Äänikirja BTJ, 7 cd-levyä, joiden kesto yhteensä 8 h 9 min. Lukija Karo Lauronen.

Lainattu kirjastosta.

Alex Capus: Léon ja Louise

Elämäni on oikein mukavaa, en ikävöi sinua, ymmärrätkö? Olet vain yksi niistä toteutumattomista unelmista, joita kannan mukanani: eihän minusta tullut myöskään kilpa-ajajaa eikä balettitanssijaa, en osaa piirtää enkä laulaa niin hyvin kuin toivoisin, enkä tule koskaan lukemaan Tšehovia venäjäksi. En ole enää aikoihin juuri murehtinut sitä, ettei jokainen unelma toteudu oikeassa elämässä; muutenhan kaikkea olisi tuota pikaa hiukan liikaa.

Vaikka kirjailija Alex Capus on sveitsiläis-ranskalainen ja kirjoittaa kirjansa saksaksi, on hänen ensimmäinen suomeksi ilmestynyt romaaninsa minusta perin juurin ranskalainen. Léon ja Louise perustuu kirjailijan oman isoisän tarinaan, mikä tekee siitä minun mielestäni entistäkin sydämeenkäyvemmän. Ihana kirja! Suosittelen tätä erittäin lämpimästi kesäiseen riippukeinuun vaahteran alle (jos plataaneja ei satu löytymään) tai rantakallioille. Hyväksi kyytipojaksi sopivat punaviini ja simpukat suoraan kattilasta nautittuina, patongin kera.

Léon ja Louise on romanttinen rakkausromaani, mutta ei kevyttä hömppää. Kohtalo leikkii henkilöiden kanssa julmasti, mutta elämä vie silti eteenpäin. Kirja kertoo myös sodasta, sillä henkilöt joutuvat molempien maailmansotien heittelemiksi. Sota todella on arvaamatonta ja absurdiakin eikä säästä ketään.

Tarina alkaa lopusta. Vietetään Léon De Gallin hautajaisia vuonna 1986 Notre-Damessa. Odottamatta paikalle saapuu iäkäs kaunotar, joka surevista sukulaisista piittaamatta kopistelee suoraan vainajan avoimen arkun ääreen, suutelee vainajaa otsalle ja painaa poskensa tämän poskea vasten kasvot kohti omaisia. Kohahdus käy läpi surevien. Pojanpoika alkaa muistella ja kertoa isoisänsä merkillistä tarinaa lukijalle.

De Gallien suku on omaperäistä ja varsin omapäistä joukkoa. Ensimmäisen maailmansodan lopulla Léon lopettaa lukion kesken lähinnä uhmatakseen isäänsä, joka aikoinaan on halunnut uhmata omaa isäänsä opiskelemalla latinan kielen opettajaksi. Léon lähetetään työvelvollisena etäiseen pikkukylään hoitamaan lennätinapulaisen virkaa. Pyörämatkalla palveluspaikkaansa Léon näkee tiellä ihanan neidon punapilkullisessa paitapuserossa. Nuorukainen rakastuu.

Rintaman äänet kuuluvat tyynellä ilmalla etäisesti pikkukylään, mutta muuten sota tuntuu olevan jossakin toisella planeetalla. Saksalaisten viimeinen ponnistus Pariisin valtaamiseksi koituu kuitenkin Léonin ja Louisen kohtaloksi. Heidän tiensä eroavat yli vuosikymmeneksi sodan ja pormestarin oikkujen tähden.

Kun parin tiet sattuman leikistä jälleen risteävät, on elämä kuljettanut kumpaakin melkoisen matkan eikä paluuta alkuun enää ole. Vuosikymmen myöhemmin puhkeaa uusi sota, joka kuljettaa Louisen merkilliseen asemapaikkaan. Léon joutuu perheineen kestämään Pariisin miehityksen vuodet. Saksalaiset näyttävät mahtinsa laittaessaan Léonin työtovereineen absurdiin urakkaan, josta ei ole ulospääsyä.

Kirja on jotenkin miellyttävän lämmintunnelmainen, eikä tarinassa ole katkeruuden häivää, vaikka välillä tapahtuu ikäviä ja kauheitakin asioita. Loppu on verrattoman kaunis ja vertauskuvallinen.

Vielä näyte kirjailijan humoristisen filosofisesta tyylistä:

Léon oli jo ottanut tyynesti vastaan tiedon, ettei tällä kertaa ollut luvassa eläimellistä himoa. Hänellä oli jo jonkin verran elämänkokemusta, ja viiden avioliittovuoden jälkeen hän tiesi, että naisen sielu on salaperäisellä tavalla yhteydessä tähtien ja vuoroveden liikkeisiin ja naiskehon sykleihin, kenties myös maanalaisiin laavavirtauksiin, muuttolintujen lentoreitteihin ja Ranskan valtionrautateiden aikatauluun, mahdollisesti jopa Bakun öljykenttien tuotantolukuihin , Amazon-virran kolobrien sydämen lyöntitaajuuksiin ja kaskelottien lauluun Antarktiksen ahtojään alla.

Alex Capus: Léon ja Louise (Léon und Louise)

Suom. Heli Naski. Atena 2012. 309 s.

Kauniin kannen on tehnyt Emmi Kyytsönen.

P.S. Vihdoinkin tämä hieno kirja on saanut lisää ainakin bligiarvioita. Leena Lumi on lukenut ja kirjoittanut jälleen kerran innoittuneesti tästä suloisesta teoksesta. Käykää lukemassa Leenan juttu ja lukekaa ihmeessä myös kirja!

Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani

Olen jo pitkään huokaillut, kuinka vaikeaa on löytää sellaista nuortenkirjaa, jonka voisi sarjana (siis koko luokalle sama kirja luettavaksi samaan aikaan) hankkia. Kustannusten pitäisi vastata laatua. Kirjan pitäisi vasta opetussuunnitelman asettamia vaatimuksia, sen pitäisi olla houkutteleva ja ajankohtainen mutta kuitenkin sellainen, että sen voisi luettaa vielä viiden vuoden päästäkin. Opettajakaan ei saisi ihan tympiintyä. Kirjan pitäisi vielä olla ostettavissakin. Usein nimittäin saa kullanarvoisen vinkin jostakin kirjasta, mutta sitten kun on saanut rahat tingittyä esimieheltä, ei kirjaa enää olekaan missään myynnissä (taas muuten törmätään kirjan armottoman lyhyeen elinkaareen).

Nyt voin ilokseni kertoa, että lukevan opettajan haaviin ui melkoinen kultakala! Wolfgang Herrndorfin Ladaromaani täyttää oikeastaan kaikki toiveet. Kirja luokiteltaneen nuortenkirjaksi, mutta se kestää oivallisesti aikuisenkin kriittisen luennan. Kirja on hauska, mukaansatempaava, ajatteluttava, pikkuisen opettavakin (salaa), vauhdikas ja ajankohtainen. Sen voisi mainiosti kuvitella uppoavan myös murrosikäisiin poikiin. Oikeastaan vain kannesta taitaa tulla risuja. Pikkuisen ankea vaikutelma.  Hieman pitkähkö kirja myös on, lähes 300 sivua. Mutta onneksi tarina alkaa räväkästi!

”Ensiksi haisee vereltä ja kahvilta. Kahvinkeitin on pöydällä minua vastapäätä, ja veri on kengissäni. Totta puhuen se ei ole pelkkää verta. Kun vanhempi miehistä sanoi ”neljätoista”, kusin housuuni. Olin kyyhöttänyt jakkaralla koko ajan vinossa ja liikahtamatta. Minua pyörrytti. Yritin näyttää siltä kuin Tschick todennäköisesti näyttäisi, kun joku sanoo sille ”neljätoista”, ja sitten kusin pelosta housuuni. Maik Klingenberg, sankari.”

Maik on siis neljätoistavuotias berliiniläispoika, joka kirjan alussa on moottoritiepoliisiasemalla kuulusteltavana. Sitten Maik pyörtyy ja hänet viedään sairaalaan. Siellä Maik alkaa kertoa tarinaansa lukijalle, jolle hän koko ajan osoittaa sanansa.

Kaikki alkoi jo alkukeväästä, kun Maikin luokalle tuli venäläinen poika Andrej Tschichatschov. Maik on kaikkien luokkakavereittensa tavoin onnettoman ihastunut luokan kaunottareen Tatjanaan, mutta tytölle ja muillekin hän on kuin ilmaa. Kun kevätlukukausi päättyy, Maik jää ilman kutsua Tatjanan synttäribileisiin. Kutsumatta on jätetty muutkin luuserit, kuten Tschick. 

Muutenkin kesäloma alkaa todella tylsästi. Äiti aloittaa ties monennenko hoitojakson alkoholiparantolassa, ja konkurssia valmisteleva yrittäjäisä matkustaa lomamatkalle kauniin sihteerinsä kanssa. Kaikki on siis mahdollisimman syvältä. Sitten Andrej kurvaa pihalle ”lainaamansa” Lada Nivan kanssa. Hän on käynnistänyt sen sähköjohdoista ruuvitaltan avulla…Jotenkin tapahtumat seuraavat toisiaan, ja pian Maik huomaa olevansa matkalla Valakiaan Andrejn kanssa.

Reissulla tapahtuu uskomattomia käänteitä. Poliisia on tietysti paettava useita kertoja, mutta toisenlaisiakin seikkailuja sattuu. Ongelmia riittää. Miten vaikkapa tankata auto, kun kumpikin kuljettajaksi sopiva on 14-vuotias? Miten varastetaan bensaa toisesta autosta?

Millä nimellä kutsutaan kirjaa, jossa ollaan tienpäällä, reissussa? Road Movie on englanninkielinen nimitys elokuvaversiolle, mutta onko siitäkään kunnon käännöstä? Thelma ja Louise tästä parivaljakosta kyllä tulee mieleen. Lopussa syöksytään rotkoonkin. Kirjan takaliepeessä on ote Die Welt -lehden arvostelusta, jossa tätä verrataan Sieppariin ruispellossa. Siepparin lukemisesta on niin pitkä aika, että en osaa tehdä vertailua. Pitäisikin varmaan lukea uudelleen.

Kiittää pitää myös kääntäjä Heli Naskia. Käännös on onnistunut. Kieli on tuoretta ja notkeaa, puhekielistä muttei kosiskelevaa.

Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani (Tschick)

Suomennos Heli Naski. Atena 2012. 271 s.