Maija Kajanto: Taatelitalvi

 

Ankeina ja ankarina aikoina tarvitaan myös leppoisaa ja arjesta irrottavaa luettavaa ja kuunneltavaa. Tätä mieltä oli WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carlsonkin aiemmin tällä viikolla Ylen Radio 1:n Kulttuuriykkösessä, jossa keskusteltiin kustannustoimittamisesta ja kustantamotoiminnasta ylipäätään.

Olen huomannut saman itsekin. Tuskin olen sitten opiskeluaikojen lukenut niin paljon puhdasta viihdekirjallisuutta kuin parin viime vuoden aikana. En ole viihteen kaipuineni yksin, sillä juuri julkaistut marraskuun myydyimpien teosten listat paljastavat, että moni muukin on päätynyt valitsemaan hyvin kirjoitettua leppoisaa viihdettä arkeaan piristämään.

Maija Kajannon Kahvila Koivu -sarjan kakkososa Taatelitalvi singahti suoraan kuukauden kuunnelluimmaksi kotimaiseksi äänikirjaksi. Saavutus on melkoinen! Mutta tyhjästä tätäkään menestystä ei ole nyhjäisty, vaan takana on melkoinen määrä raakaa työtä.

Kajanto on ammatiltaan toimittaja ja pitkän linjan viestinnän ammattilainen. Lisäksi Taatelitalvi on hänen viides julkaistu romaaninsa. Kahvila Koivu -sarjaa edelsi Myllylahden kustantama Titta Jokisalo -trilogia Mittoja ja tilaustöitä (2019), Kuin tilauksesta (2020) ja Itsepä tilasit (2021). Sarjassa kuvataan ruuhkavuosiaan elävän Titan kamppailua työ- ja perhe-elämän kurimuksessa. Pinta on huumorin ja kevyen romantiikan sävyttämää letkeää kerrontaa, mutta alla on varsin kiperiä huomioita naisen kokemista ristipaineista.

Kahvila Koivu -sarjan aloitusosassa Korvapuustikesä (2022) on vielä Tittaakin nuorempi päähenkilö. Krisse saa melko varhaisessa uran vaiheessa tarpeekseen kokkihommista pääkaupungissa. Kun mummo tarvitsee apua Keski-Suomessa sijaitsevassa Pyhävirran kunnassa, Krisse päättää repäistä itsensä irti ja tehdä paluun nuoruutensa huudeille. Mummon perustama kirkonkylällä sijaitseva kahvila alkaa kaihertaa Krissen mieltä niin, että pian hän huomaa pyörittävänsä omaa yritystä päätoimisesti. Mukana on sopivasti pullantuoksua ja rakkaushuolia.

Taatelitalvessa Krisse on tarttunut hotelliyritykseen, joka on jäänyt edellisiltä yrittäjiltä hieman vaiheeseen. Kahvilan ja hotellin pyörittäminen yhden naisen voimin on melkoisen pähkähullu idea, mutta Krisse ei totisesti työtä pelkää. Tarinassa remontoidaan ja kokataan niin, että hitaampia heikottaa jo kunnolla! Edelleen mausteena on sydämenasioita, ihmissuhdekiemuroita ja ripaus arvoitustakin. Myös mummo aiheuttaa Krisselle huolta salaperäisine kaupunkireissuineen.

Sekä Titta että Krisse ovat työteliäitä rivakkaotteisia naisia, jotka kaihtavat periksi antamista ja avun pyytämistä kuin ruttoa. Kumpikin ahnehtii huomaamattaan työkuormansa sellaisiksi, että niitä tekemässä pitäisi olla usean työntekijän katraita. Uupumuksen merkkejä ei tunnisteta tai haluta tunnustaa. Työ palkitsee, mutta elääkö sillä? Mitä muuta elämässä voisi olla?

Kajanto mitä ilmeisimmin tietää varsin hyvin, mistä kirjoittaa. Korvapuustikesä ilmestyi virallisesti kesä-heinäkuun vaihteessa, mutta suuri marketketju halusi sen hyllyilleen jo äitienpäiväksi. Kakkososa ilmestyi siis loka-marraskuun vaihteen tienoilla. Kirjailija on omilla Facebook-sivuillaan kertonut, että Taatelitalvi syntyi tyhjästä arkista painokoneeseen viidessä kuukaudessa! Melkoinen saavutus. Kolmannen osan kirjoittaminen lienee jo täydessä vauhdissa…

Mikä sitten on Kahvila Koivun salaisuus? Ilmiöitä ei pysty täysin purkamaan osiinsa, mutta aina jotain selittäviä tekijöitä löytyy. Kuten sanottu, Kajannolla on vankka kokemus kirjoittamisesta ja romaaneja on julkaistuna jo kunnon nippu. Kustantamo on panostanut markkinointiin ainakin kohtalaisesti (ja se marketsoppari aloitusosasta antoi varmasti potkua osaltaan oivallisine ajoituksineen). Sarjan ulkoasu on houkutteleva. Kakkososa on julkaistu suoraan pehmeäkantisena jättipokkarina, joten hintaa on saatu alas helpottamaan ostopäätöstä.

Myös sisältö on houkutteleva. Kajanto kirjoittaa sujuvasti ja suoraviivaisesti. Mitään kerronnallisia kikkoja ei ole käytetty, vaan tarina etenee kronologisesti Krissen näkökulmasta alusta loppuun. Mukana on huumoria, mutta ei mitään varsinaista vitsinheittoa tai kommelluksia, ilkeilystä nyt puhumattakaan. Asiat eivät etene suoraviivaisesti, mutta lukija kyllä pääosin aavistaa hyvissä ajoin tulevat juonenkäänteet. Ennalta-arvattavuus antaa tiettyä oikeassa olemisen tyydytystä.

Kajannon teksti toimii lisäksi mainiosti myös äänikirjana. Itsekin kuuntelin Taatelitalven, kun tarvitsin matkaseuraa kuuden tunnin ajorupeamaani kotoa Tampereelle ja takaisin viime viikonloppuna. Ainoa kielteinen asia kokemuksessa oli, että kirjassa valmistetut herkut aiheuttivat kroonista kuolaamista. Taatelikakkuainekset ovat jo minulla hankittuna!

Maija Kajanto: Taatelitalvi
WSOY 2022. 231 s.
Kansi Laura Noponen.
Äänikirjan lukija Kati Tammensola.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Maija Kajanto: Korvapuustikesä

 

Kristiina eli tuttujen kesken Krisse saa tarpeekseen kyykytyksestä suuressa helsinkiläisessä ruoka-alan yrityksessä, johon hänet on palkattu kehnolla sopimuksella tekemään reseptiikkaa. Elämässä ei oikein ole nyt muitakaan kiintopisteitä. Parisuhde on karilla ja asunto kimppakämpässä tympäisee, eivätkä välit äidin kanssa ole kummoiset. Etäiseksi jäänyt isä asustelee jossain pohjoisessa.

Onneksi on kuitenkin yksi paikka, jossa Krisse tuntee olevansa aina tervetullut juuri sellaisena kuin on: mummola Keski-Suomessa Pyhävirran kunnan kirkolla. Sinne siis. Perillä Krisse huomaa, että hänelle ei ole kerrottu ihan kaikkea. Mummo on loukannut joulun alla jalkansa ja joutunut väliaikaisesti sulkemaan rakkaan kahvilansa. Kotihommatkaan eivät oikein ota kipeän jalan kanssa sujuakseen.

Ei tarvitse olla kummoinenkaan Einstein oivaltaakseen, että Krissen Pyhävirran vierailu tulee venahtamaan ja että mummon kahvila tulee kokemaan melkoisen muodonmuutoksen. Paluu ja asettuminen entiselle koulupaikkakunnalle nostaa erilaisia tunteita pintaan, mutta kauheasti Krisse ei ehdi märehtiä, kun on mieluisaa työtä ainakin omiksi tarpeiksi.

Krisse on Maija Kajannon uuden viihdesarjan Kahvila Koivun avausosan Korvapuustikesä nuori reipasotteinen päähenkilö. Kuten todettua, perusjuonikuvio noudattelee ihmissuhdepainotteisen ja lämminhenkisen viihteen tuttua kaavaa, mutta Kajannon käsittelyssä se raikastuu toimivaksi.

Pyhävirran kaltaisia autioituvia kirkonkyliä ja muuttotappion kanssa kärvisteleviä kuntia on Suomi pullollaan, joten moni lukija tunnistanee miljööstä tuttuja piirteitä. Pyhävirralla ei kuitenkaan ole kuollutta ja ankeaa, vaan yrittäjyyttä tuetaan aktiivisesti. Niinpä Krissekin uskaltautuu heittäytymään kahvilayrittäjäksi. Kahvion perustaminen mummon yrityksen kivijalalle on helpompaa kuin aivan tyhjästä aloittaminen, mutta monenlaista puuhaa riittää. Kajanto paneutuu aiheeseen antaumuksella, ja lukijakin pääsee halutessaan tunnelmaan tarinaan ripoteltujen takuureseptien avulla.

Kaavaan kuuluu myös sydämenasioiden setviminen. Krissen sydän värähtää ensimmäisen kerran, kun mummoa autellut ’poika’ paljastuu Krissen lukioaikaiseksi poikaystäväksi Jonneksi, joka asustelee edelleen poikamiehenä kotikonnuillaan. Mutta janottaako vanha suola sittenkään tarpeeksi? Eräät ruskeat silmät alkavat väikkyä turhan usein nuoren naisen mielessä – mutta mies on valitettavasti varattu… Mitään ällöromantiikkaa ei Korvapuustikesään mahdu.

Pidän Kajannon kikkailemattomasta kirjoitustyylistä. Tarina etenee jouhevasti, matkalla on ennakoitavia käänteitä mutta myös pieniä yllätyksiä, on murheita ja huolia mutta vastapainoksi myös onnistumisia ja aitoa iloa. Krisse on mukava tyyppi, jonka kahvilaan istahtaisin mielelläni ison latten ja lämpimän korvapuustin äärelle. Voisi siinä vaikka vähän kuulumisiakin vaihtaa.

Kajanto ei myöskään sorru liikaa asettamaan vastakkain pääkaupunkia ja sisäsuomea, vaikka asetelma tyrkyllä onkin. Ylirasituksesta vähän toivuttuaan Krissekin huomaa ajattelevansa aikuisuuden kotikaupunkiaan myös lämpimästi. Helsinki ei ole kaiken pahan tyyssija eikä maaseutu yksiselitteisesti auvoisa onnela.

Korvapuustikesä on mukavan lämminhenkinen, mutta ei liian naiivi. Tietysti monen asian pitää sujua jouhevammin kuin välttämättä reaalimaailmassa, muutenhan tarina tyssäisi alkuunsa. Mukana on huumoriakin, mutta arvostan, ettei Kajanto ole lähtenyt rakentamaan Krissen kahvilanpitoon sen paremmin kuin muuhunkaan elämään mitään kiusaannuttavaa kommelluskimaraa.

Kuten olen aiemminkin sanonut, en ole pitänyt itseäni tällaisen hyvän mielen viihteen lukijana, mutta ilmeisesti olen sellainen yhä enemmän. Kepeydelle ja viihtymiselle on paikkansa, ja Korvapuustikesä täyttää tämän tarpeen erinomaisesti! Ihanaa on tietää, että Kahvila Koivun ovet aukeavat vielä uudestaankin.

Maija Kajanto: Korvapuustikesä
WSOY 2022. 320 s.
Kansi Laura Noponen.
Äänikirjan lukija Kati Tammensola.

Arvostelukappale. Luin painetun kirjan, mutta tämä maistunee oivallisesti myös äänikirjana.

Maija Kajannon aiemmat kirjat:

Mittoja ja tilaustöitä (Myllylahti, 2019)
Itsepä tilasit (Myllylahti, 2020)
Kuin tilauksesta (Myllylahti, 2021)

Maija Kajanto: Mittoja ja tilaustöitä & Itsepä tilasit & Kuin tilauksesta

 

Askaroin päivätyössäni erilaisten työelämän kiemuroiden ja ongelmien parissa. Jonkin verran lueskelen siihen liittyvää tietokirjallisuuttakin, jonka asiasisällön tuhtius oman kokemukseni mukaan vaihtelee melkoisesti. Osa kirjoista on kirjoitettu selvästi tekijän omien huonojen työelämäkokemusten aiheuttamien traumojen purkamiseksi tai innoittamina, mitkä tietysti sekin ovat ihan hyviä lähtökohtia kirjan kirjoittamiselle. Toisissa taas on paljonkin tiukkaa tutkimustietoa kokemusperäisen tiedon rinnalla.

Välillä eteen osuu myös työelämän miinakenttiä enemmän tai vähemmän sivuavia kaunokirjallisia teoksia. Omasta työvinkkelistäni katsoen voisi kuvitella, että teemaa pyöriteltäisiin fiktiivisissä romaaneissa enemmänkin, mutta ainakaan omalle lukulistalleni ei viime aikoina ole kovin runsaasti sellaisia päätynyt.

Tunnustan vähän epäröineeni tarttumista Maija Kajannon markkinointi- ja viestintäalan ammattilaisesta Titta Jokisalosta kertovaan romaanitrilogiaan. Mitä yhteistä meillä voisi minua parikymmentä vuotta nuoremman helsinkiläisen projektipäällikön kanssa olla?

Jaksaisinko lukea Titan pyristelystä hengästyttävässä oravanpyörässä ja hänen ihmissuhdekiemuroistaan, vaikka kirjasarjan olikin kehuttu olevan nopealukuista ja viihdyttävää luettavaa? Ettei vain olisi liian kevyttä ja heppoista, ällöromanttista ja tekohumoristista?

Mittoja ja tilaustöitä -romaanissa tavataan siis päälle kolmikymppinen Titta, joka työskentelee helsinkiläisessä mainostoimisto Illuusiossa markkinointipäällikkönä. Titta on kotoisin Mikkelistä, mutta on lukemattomien muiden tapaan aikanaan muuttanut opiskelujen ja työn takia Helsinkiin. Nyt hän asuu kalliolaisyksiössään ja seurustelee Markuksen kanssa, joskaan ei kovin intensiivisesti.

Työ nielee yhä enemmän Titan aikaa, eivätkä vaativat ja hankalat asiakkaat tunne armoa sen paremmin kuin firman toimitusjohtajakaan. Mainos- ja markkinointialalla nyt vain kuuluu antaa aina kaikkensa ja mieluiten vähän enemmänkin.

Alusta saakka on selvää, että ennemmin tai myöhemmin Titan kuppi menee nurin. Hänen on tehtävä koko joukko päätöksiä ja muutoksia elämässään. Mutta miten ja millaisia, sitä lähdetään tarinassa seuraamaan.

Samaan aikaan kun Titan työuupumus alkaa näyttää ensioireitaan, äiti ja täti löytävät Titan isovanhempien rakentamasta Porkkalanniemen torpasta vesivahingon. Vuokralaiset ovat tehneet torpalla ikäviä muutoksia, ja nyt pitäisi suvun naisten ratkaista kiinteistön kohtalo.

Kuulostaa huonolta idealta ryhtyä projektipäälliköimään remonttia, kun on muutenkin kädet täynnä työtä, mutta sen päätöksen Titta kuitenkin tekee. Käytännön toteutusta tulee tekemään lähistöllä kuin taivaan lahjana vapaana ollut sähkömies Mika, jolla ei myöskään tunnu olevan muuta elämää kuin työ. Ainakin sellaisia työpäiviä ja -viikkoja remonttireiska Titan raksalla tekee.

Lukijalle on aika selvää, miten tämä kuvio tulee etenemään, mutta se ei haittaa. Loppuratkaisuihin päästään, kunhan koko joukko odotettuja mutta myös mukavan yllättäviä juonenkäänteitä on lukijaa tyydyttävästi selvitetty.

Sarjan kakkososassa Itsepä tilasit tavataan Titta pari vuotta myöhemmin. Työkuviot kääntyivät aloitusosassa lopulta parempaan asentoon, ja Titta on ollut tyytyväinen uudessa määräaikaisessa työpaikassaan. Ikävä käänne on kuitenkin jo tapahtunut yrityskauppojen muodossa. Entinen ketterä yritys on kadonnut suuren ja ankean byrokraattiselta vaikuttavan yhtiön syövereihin.

Erinäisten muutosten jälkeen Titta huomaa, ettei enää nauti työstään tippaakaan. Mutta torpan lainat ovat isot, joten työpaikasta on pidettävä kiinni. Parhaassa tapauksessa pitäisi päästä vakituiseen työsuhteeseen. Sitten Titta tajuaa, ettei olekaan kärsinyt pitkittyneestä syysflunssasta vaan väsymykseen ja muihin oireisiin on olemassa aivan muu syy…

Titan ja Mikan valmistautuminen edessä olevaan vauva-arkeen on kuvattu aivan mahtavasti. Tuskanhiki otsalla kiittelin mielessäni moneen otteeseen, että omien lasteni syntymän aikoihin ei vielä ollut nykyisen kaltaista internetiä ja somemaailmaa! Saimme lastenvaunut ystäviltämme ja ostimme rattaat sanomalehti-ilmoituksen perusteella käytettyinä. Mitäköhän Facebookin lastenvaunufriikkiryhmässä olisi tästä sanottu?! Synnytysvalmennusryhmämme ei perustanut omaa WhatsApp-ryhmää, ja muutenkin oli joltisenkin verran pienemmät vanhemmuuden suorituspaineet kuin nykyään.

Odotusaika ei mene ihan putkeen muutenkaan, kuten arvata saattaa. Titta ei viihdy päsmäröivien besservissereiden dominoimassa mammaryhmässä, ja työpaikalla raskausuutinen aiheuttaa lähes välittömästi hänen muuttumisensa näkymättömäksi.

Kuin tilauksesta jatkaa Titan tarinaa taas runsaan vuoden päästä siitä, mihin edellisessä osassa päästiin. Tilanne on lukijalle pienoinen järkytys. Pimeä syksy painaa päälle ja Titta asuu Kirkkonummen torpallaan kahdestaan alle kaksivuotiaan Anni-tyttären kanssa. Mitä on tapahtunut? Kajanto pitää lukijan pitkään jännityksessä. Onko Mika kuollut? Onnettomuus? Sairaus? Onko Mika joutunut vankilaan tai muihin vaikeuksiin? Ovatko Titta ja Mika eronneet?

Asia selviää lopulta, ja syyt Titan vaikeaan tilanteeseen paljastuvat yksi kerrallaan. Vaativaa työtä tekevän yksinhuoltaja-arki on raadollista, väliin jopa infernaalista, mutta jostain syystä Titta päivittää Instaan aivan muunlaista informaatiota. Uusi työ järjestökentällä tuntuu taivaan lahjalta, kunnes hän alkaa aistia työpaikalla kummallisia värinöitä. Jokin on pielessä, mutta mikä? Aika syvissä vesissä mennään taas ennen kuin asiat alkavat pikkuhiljaa järjestyä, palaset loksahdella kohdilleen ja pahimmat solmut aueta.

Vetäisin Titta Jokisalo -trilogian melko nopealla tahdilla putkeen hybridinä, siis tilanteen mukaan vuoroin äänikirjana, vuoroin painettuna, koska jäin jo aloitusosassa koukkuun. Kajanto kirjoittaa sujuvasti ja turhia kikkailematta, joten sarja on nopealukuinen. Tyyli flirttailee niin sanotun chick litin kanssa olematta kuitenkaan aivan niin kepeää kuin millaiseksi chic lit yleensä mielletään. Kajantokin kyllä kärjistää, liioittelee ja tyypittelee, mutta ei liikaa.

Osansa lempeästä irvailusta saavat monenlaiset ajan ilmiöt alkaen ruokafanatismista Facebookin lasten merkkivaatteisiin keskittyneisiin kirppisryhmiin asti. Titta on varsin inhimillinen päähenkilö, joka myös sortuu monenlaisiin myöhemmin ei niin fiksuiksi osoittautuviin toimintamalleihin ja ratkaisuihin. Hän muuttaa pois Helsingistä, mutta maalle muuttaminen ei ole mikään autuaaksi tekevä ratkaisu. Tästä ehdottomasti iso peukku Kajannolle!

Työelämästä sarja antaa aika karun kuvan. Toki näkökulma on suppeahko, vaikka Titta ehtii työskennellä useammassakin firmassa markkinointi- ja viestintätehtävissä. Vaatimukset ovat kovia ellei jopa kohtuuttomia, ja muutosvauhti kiihtyy. Työntekijöiltä edellytetään paitsi timantinkovaa osaamista ja ammattitaitoa myös joustavuutta sekä jatkuvaa venymistä.

Kovin moni tuntuu bisnesmaailmassa hyväksyvän ajatuksen, että työn on aina oltava ensimmäisenä. Jos ei ole siihen valmis, on syytä katsella itselleen jotain muuta työtä joltain toiselta alalta. Harmillista kyllä Titta ei missään vaiheessa päätynyt viestimään julkiselle puolelle.

Vaikka Titan elämä on monin tavoin rankkaa, ovat romaanit kuitenkin hyvin lohdullisia. Asiat järjestyvät aina lopulta, milloin mitenkin, mutta joka tapauksessa. Titan on vain opittava kantapään kautta monia asioita, kuten se, että apua voi ja jopa pitää pyytää. Yksin ei tarvitse selvitä!

Lisäksi myös parisuhteessa kannattaa sanoa, mitä ajattelee ja haluaa. Läheisinkään ihminen ei yleensä ole ajatustenlukija. Itsekään ei kannattaisi lähteä olettamaan, mitä toinen tai muut asioista ajattelevat saati tuntevat. Opit vaikuttavat itsestäänselvyyksiltä, mutta onko niitä helppo noudattaa? Ei ainakaan excelöintiin mieltyneen Titan. Eikä minunkaan.

Oliko liian kevyttä ja heppoista, ällöromanttista ja tekohumoristista? Ei ollut. Kevyttä, mutta ei liian kepeää saati heppoista. Kirjailija tietää, mistä kirjoittaa, selvästikin. Romantiikka on ennemminkin arkista rakkautta, vaikka kirjoissa rakastutaan ja ollaan välillä vähän sydän karrella. Eikä ole tekohumoristista väkisinnaurattamistakaan, vaan tosiaan lempeää ironiaa, satunnaisia arkisia kommelluksia ja jopa suruja. Mutta ihan pikkuisen on jännitystäkin. 

Maija Kajanto: Mittoja ja tilaustöitä
Myllylahti 2019. 280 s.
Äänikirjan lukija Susanna Hyvärinen, kesto 8 h 2 min.

Maija Kajanto: Itsepä tilasit
Myllylahti 2020. 296 s.
Äänikirjan lukija Kati Tamminen, kesto 7 h 21 min.

Maija Kajanto: Kuin tilauksesta
Myllylahti 2021. 314 s.
Äänikirjan lukija Susanna Hyvärinen, kesto 9 h 16 min.

Painetut kirjat kustantajalta, äänikirjat BookBeat.