Anna Pölkki: Metsien kaukainen sini

 

Olen ’tuntenut’ Anna Pölkin jo vuosia, varmasti yli kymmenen vuotta. Tutustuimme aikanaan Facebookin kirjablogiyhteisössä, koska meillä kummallakin on ollut kirjablogi jo pitkään. Anna Pölkin blogikin on edelleen olemassa, vaikka sen päivitystahti on hiipunut. Monen muun kirjabloggaajan tavoin Pölkki on siirtynyt kirjagrammaajaksi eli julkaisemaan kuvia ja tunnelmia Instagramissa. Blogi on nimeltään Matkalla Mikä-Mikä-Maahan.

Anna Pölkki on kotoisin Turusta ja on opiskellut kirjallisuutta ja suomen kieltä Turun yliopistossa, kuten minäkin aikoinani. Valmistuttuaan hän työskenteli pari vuotta kotikaupunkini Salon lukioissa. Pidimme harvakseltaan yhteyttä. Muistan olleeni hieman kauhuissani hänen valtavasta työmäärästään. Siitä kohta vähän lisää.

Sitten Pölkki meni naimisiin ja muutti miehensä perässä keskelle metsää (Anna Pölkin oma luonnehdinta!) Savoon Kangasniemelle. Jatkoimme toistemme seuraamista somessa, joten jonkinlainen ohut tuntuma minulla oli hänen kuulumisistaan. Pian kuvissa alkoi vilahdella komeita kakkuja ja kirjankansia upeissa asetelmissa usein luonnon helmassa. Kävi ilmi, että Pölkin haaveena oli kuvata ja kirjoittaa kirja kakuista ja kirjoista. Seurasin kirjaprojektia jännittyneenä ja vähän ihmeissäni. Mistä oikein ammennettiin kaikki luovuus ja ahkeruus? Ilmestyisikö teos jossain vaiheessa?

Kun Anna Pölkki alkoi etsiä tosimielellä kirjalleen kustantajaa, lupasin, että ainakin minä ostan aikanaan kirjan itselleni. Niinpä olen nykyään Kakkuja salaisesta puutarhasta -nimisen kauniin kirjan omistaja. Kirjassa on upeita kuvia ihanista kakuista, niiden reseptejä sekä tietoa kirjailijoista ja teoksista, joille ne on omistettu. Huikea teos! Ei ole pakko leipoa, mutta saa toki!

Pölkin toinen julkaistu teos Metsien kaukainen sini on ulkoasultaan hempeän kukikas ja pastellinsävyinen. Tällä kertaa ulkonäkö johtaa osittain harhaan, sillä sisältö ei suinkaan ole pelkkää puutarhanhoitoa, leivontaa ja unelmointia näköalakallioilla. Niitäkin on, mutta myös muuta. Se muu on pitkälti Anna Pölkin sairauskertomus. Hän sai vuonna 2021 diagnoosin: kaksisuuntainen mielialahäiriö. Diagnoosi varmistui, kun hän oli saanut psykoosin, joka vei hänet toviksi suljetulle osastolle pakkohoitoon.

Kirja on päiväkirjamuotoinen. Pölkki kertoo alkuluvuissa kirjan synnystä. Se ei ole autenttinen päiväkirja, vaan hän alkoi sairastuttuaan pitää päiväkirjaa nimenomaisena ajatuksenaan joskus julkaista se. Merkintöjä on muokattu jälkikäteen paikoin runsaastikin, jotta teoksesta tulisi julkaisukelpoinen.

Jo tässä vaiheessa olin melkoisen vaikuttunut. Miten rohkeaa! Kuinka tärkeää! En muista koskaan lukeneeni mitään vastaavaa. Anna Pölkki kertoo ajatuksenaan olleen, että kirjasta voisi olla lohtua toisille mielen sairauksia ja häiriöitä poteville ja niiden kanssa kamppaileville. Lisäksi sen tummin (ja vaikuttavin!) luku on kirjoitettu osittain siksi, että terveydenhoidon ammattilaiset lukisivat sen ja ymmärtäisivät, mihin suuntaan kannattaisi omaa suhtautumistaan ja työasennettaan muuttaa.

En kuulu kumpaankaan kohderyhmään. Mielenterveysongelmia minulla tai läheisilläni on ollut onnekkaasti korkeintaan hyvin lievänä. En työskentele terveydenhuollossa. Mutta silti tuntui, että sain aivan valtavasti tästä kirjasta. Yhden kohderyhmän voisi siis huoletta lisätä listaan: sellaiset, joita asia ei ole koskettanut. Opin koko joukon kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Ymmärrän paljon enemmän mielenterveydestä kuin ennen.

Anna Pölkki kertoo päiväkirjassaan paitsi omasta terveydestään myös elämänmuutoksestaan. Rannikkokaupungin kasvatin ei ole ollut täysin vaivatonta sopeutua Savossa metsän keskellä asumiseen. Monenlaista ihanaa ja kaunista on ympärillä, mutta on myös monia outoja ja pelottaviakin asioita, kuten lähialueella liikuskeleva uroskarhu…

Mukana on myös lämmintä, keveän itseironista huumoria. Kaikki puutarhakokeilut eivät aina suju, kuten oli tarkoitus. Lopputuloksena valloilleen päässeestä retiisinviljelystä saattaa olla kaikkien aikojen pahanmakuisimman aterian valmistus. Tai vadelmaretken saaliina vain kolme villivadelmaa kopan pohjalla, kun metsästä alkaa kuulua jotain liian vaarallisen kuuloista.

Nuori aviopari remontoi suloista mökkiään ja rakentaa puutarhaa. Anna Pölkki aloittaa kirjaprojektia, joka johtaa lopulta kustannussopimukseen. Sopiva määrä työtäkin löytyy paikkakunnalta. Kaiken pitäisi olla hyvin.

Mutta kaiken yllä häälyy sairauden synkkenevä varjo. Tätä kaikkea Pölkki kuvaa koskettavasti, kauniisti ja myös asiantuntevasti. Suhtautuminen omaan sairastumiseen on hyvin inhimillistä. Miksi minä? -kysymys on luonnollinen seuraus tilanteesta, samoin epätoivon ja surun tunteet. Mutta Pölkki myös etsii tietoa sairaudestaan ja alkaa vähitellen oppia elämään sen kanssa niin hyvin kuin se nyt ylipäätään on mahdollista. Myös sairastumisesta löytyy lopulta hopeareunus.

Suosittelen siis Metsien kaukainen sini -teosta lämpimästi. Kuten sanottu, se avasi monella tapaa silmiäni. Kiitän Anna Pölkkiä vielä kerran rohkeudesta.

Sitten vielä sananen työuupumuksesta. Pölkki kertoo kirjansa alkuluvuissa lyhyesti elämänvaiheistaan ja mainitsee, että aloitti varsinaisen äidinkielen opettajan uransa Salon kahdessa oppilaitoksessa, kummatkin lukioita, pian valmistumisensa jälkeen.

Opetettavia oppiaineitakin oli kaksi, äidinkieli ja kirjallisuus sekä ruotsi. Jo tämä kokonaisuus on sellainen, että vaaran merkit ovat vahvasti ilmassa. Kun työntekijä vielä on vastavalmistunut, nuori ja innokas sekä juuri muuttanut uudelle paikkakunnalle, ei ole ihme, että lopputuloksena on vakava työuupumus. Tosin jo työterveyslääkäri oli heittänyt ilmaan kysymyksen vieläkin vakavammasta sairaudesta.

Pölkki kuittaa tämän jakson elämästään kirjassa vain lyhyellä maininnalla, mutta se ei jätä minua rauhaan. Miksi kukaan ei huomannut, millaisissa paineissa nuori opettaja oli? En ole aivan varma, oliko Pölkin kouluilla eri esihenkilöt, vai kuuluivatko ne hallinnollisesti yhteen. On myös hedelmätöntä spekuloida, olisiko ollut helpompaa kahden eri rehtorinkaan huomata tilannetta.

Mutta vastuu on kuitenkin työnantajalla. Miten on perehdytetty uusi työntekijä, miten hänet on ohjattu työterveyshuollon ja muiden tukitoimien pariin? Opettajan työ on edelleen osittain hyvin yksinäistä ja pärjäämisen ideologia syvälle iskostettu. Jos vielä työntekijällä on jotain omia rasitteita elämässään, ei ole ihme, että uupumus vie syövereihinsä. Apua pitää olla tarjolla, sitä pitää uskaltaa ja osata pyytää. Kunpa näitä rakenteita olisi Anna Pölkin kokeman jälkeen parannettu. Niin haluan uskoa.

Anna Pölkki: Metsien kaukainen sini
Avain 2024. 221 s.
Kansi Laura Noponen.
Äänikirjan lukija Fanni Noroila.

Ostettu.

Meritta Koivisto: Harriet Jaatinen -sarja #dekkariviikko

 

Neljä vuotta sitten sain kirjoittaa Suomen dekkariseuran jäsenlehti Ruumiin kulttuuriin pitkän jutun, joka käsitteli sellaisia dekkareita, jotka oli kirjoitettu suoraan äänikirjoiksi ja joita ei ollut tarkoituskaan koskaan painaa ja julkaista kansien välissä. Käytännössä enimmät jutussa käsittelemäni ja esittelemäni teokset olivat ilmestyneet Storytel-palvelussa Storytel Original -sarjassa. Vain yhden tekijän eli ruotsalaisen Christina Larssonin M-ryhmä-sarjan oli julkaissut muu kuin Storytel eli Word Audio Publishing.

Vettä on sittemmin jonkin verran ehtinyt Vantaassa ja muissakin joissa virrata, ja kuviot ovat asettuneet aika lailla uuteen malliin. Esittelin jutussani kuuden eri tekijän äänikirjatuotantoa. Marko Kilven Undertaker-sarjassa oli silloin ilmestynyt kolme ensimmäistä teosta (ja hänen kirjansahan ilmestyivät jo tuolloin heti myös painettuina CrimeTimen kustantamina), ja JP Koskinen oli julkaissut kolme osaa Ruosteista sankaria ja Hautakellon. Päivi Alasalmelta, Jari Järvelältä ja Meritta Koivistolta esittelin kultakin yhden teoksen.

JP Koskinen totesi tuolloin sähköpostihaastattelussa, että Hautakelloa ei missään vaiheessa ollut ajateltukaan koskaan painettavaksi, vaan hän oli ehdottanut kirjaa Storytelille ennen kuin oli siitä kirjoittanut riviäkään. Kyse on siis varsin puhtaaksiviljellystä äänikirjakirjoittamisesta. Vaan niinpä vain on minulla tällä hetkellä painettu Hautakello (Haamu, 2024) tuossa kirjapinossani!

Myös Päivi Alasalmen Hallavainen-sarjasta on julkaistu painettuina aloitusosa Alamaailman kuningatar (Gummerus, 2022), Häkkilinnut (Gummerus, 2023) ja Kyy povellani (Aviador, 2024). Painettujen kirjojen kustantaja on siis vaihtunut matkan varrella. Sarjaa on Storytelissä julkaistu tähän mennessä viisi osaa, eli vielä mahdollisesti painetaan Myrkynkylväjä ja Tuhon airut.

Meritta Koiviston Harriet Jaatinen -sarjan aloitusosa Sukulainen (Avain, 2023) on jo ilmestynyt, toinen osa Suojelija ilmestyy painettuna elokuussa ja varmasti Perijä aikanaan myös. Kaikki kolme osaa ovat siis aikaisemmin ilmestyneet äänikirjoina Storytel Original -sarjassa (Perijä tosin Storysiden kustantamana, ei enää tuossa Original-sarjassa), joten ne on voinut kuunnella tai lukea e-kirjana vain Storytelissa. Tosin tästä on poikkeuksena Sukulainen, jonka löysin myös parhaillaan käytössäni olevasta toisesta kuunteluaikapalvelusta.

Suunnittelin kirjoittavani esittelyn koko Harriet Jaatinen -trilogiasta dekkariviikon kunniaksi, mutta toisin sitten kuitenkin kävi. Nykyinen kuunteluaikapalvelutilaukseni päättyy vasta 18.6., eikä se siis ole Storytel, joten en voinut sitä kautta kuunnella sarjan kaikkia osia, vaan vain jo tuon aiemminkin kuuntelemani Sukulaisen. Siitä olen tosin saanut myös painetun version omakseni arvostelukappaleena. Storytelilla on menossa todella hyvä tarjouskampanja (päättyy 13.6.2024), mutta olen harmillisesti sen ulkopuolella, koska edellinen Storytel-tilaukseni jatkui tammikuulle. Tämän koen jokseenkin epäreiluksi kohteluksi, joten palvelun ostaminen tässä vaiheessa ei käynyt pirtaani.

Harriet Jaatinen -sarjan nimihenkilö on Tukholman poliisissa työskentelevä rikoskonstaapeli Harriet Jaatinen. Harrietin isä on muuttanut aikanaan Ruotsiin ja työskennellyt ahtaajana. Äiti Ragnar on umpiruotsalainen tehdastyöläinen. Erityisesti Ahti-isälle Harrietin menestys työelämässä on ollut ja on edelleen suuri ilo ja ylpeyden aihe: suomipirulainen pärjää vaikka sisulla, perkele! Tästä motostaan huolimatta Ahti vaikuttaa hyvin sympaattiselta henkilöltä.

Sukulaisen alussa 31-vuotias Harriet on sairauslomalla työtehtävien yhteydessä sattuneen tapaturman ja sitä seuranneen keskenmenon takia. Myös työuupumus- tai masennusdiagnoosi tuntuu leijuvan ilmassa, mutta sen perusteella kahden kuukauden sairauslomaa ei kuitenkaan ole haluttu myöntää, koska suomea osaavista poliiseista pidetään kynsin hampain kiinni.

Rikosjuonessa on koukeroa ainakin riittävästi, ja osa juonilangoista ulottuu kolmenkymmenen vuoden takaisiin traagisiin tapahtumiin. Lukijan sietää olla tarkkana, jotta pysyy kyydissä mukana, ja tunnustan, että itse piirtelin hieman henkilöistä kaaviotakin muistin tueksi ja selventääkseni, miten kukakin liittyykään kehenkin. Sukulaisuusverkosto on melkoinen!

Harrietin lisäksi tapahtumia seurataan Sonja Berg -nimisen henkilön kautta. Tarinan nykyhetki käynnistyy, kun Sonja karkaa Tukholman liepeillä sijaitsevan psykiatrisen hoitolaitoksen suljetulta osastolta. Paetessaan hän surmaa sijaishoitajana työskentelevän nuoren Elias Perssonin ruiskuttaessaan tähän tappavan annoksen jotakin lääkeainetta. Poliisi alkaa siis selvittää henkirikosta ja etsiä sen tekijää. Sonja on kuitenkin ovela ja taitava. Hänellä on selvä suunnitelma ja syy paolleen, joka suuntautuu nopeasti Suomen puolelle, missä hän tapaa nuoren Idan.

Harriet on sairauslomalla, mutta siitä huolimatta hän saa puhelimeensa nimettömän vinkin, joka liittyy Sonja Bergin tapaukseen. Joku haluaa, että nimenomaan hän tutkisi tapausta. Virallisesti se ei ole mahdollista, mutta Harriet ei mahda itselleen mitään, vaan alkaa omien kontaktiensa kanssa vaivihkaa tehdä tiedusteluja niin Sonja Bergin kuin Elias Perssoninkin taustoista. Pian jäljet johtavatkin varakkaaseen ja vaikutusvaltaiseen tukholmalaiseen Ledermannin sukuun ja sen päämieheen Konrad Ledermanniin.

Samaan aikaan Harrietin isän serkku Anki kuolee Suomessa. Harriet ei ole Ankista koskaan kuullutkaan, ja käy ilmi, että tämä on maannut kolmisenkymmentä vuotta koomassa suomalaisessa hoitolaitoksessa. Miksi Ankista ei ole puhuttu koskaan mitään?

Kuten sanottu, juoni on monipolvinen ja kimurantti ja kaikki liittyy lopulta kaikkeen, samoin useimmat ihmiset. Suomen puolella seurataan melkoista pakomatkaa, kun Sonja kaappaa Idan mukaansa. Kaikki kuitenkin huipentuu lopulta Tukholman saaristossa varsin näyttävästi parhaaseen toimintatrillerityyliin! Lopussa on vielä pari kunnon koukkua, joilla varmistetaan lukijan kiinnostus seuraavaa osaa kohtaan. Toimii!

Muistiinpanojeni mukaan olen kuunnellut myös sarjan kakkososan Suojelijan, mutta koska olen sen kuuntelun maksanut itse, en ole siitä kirjoittanut blogijuttua. Niinpä joudun sen esittelyssä turvautumaan kustantajan sanoihin.

VAROITUS! Kuten sarjoissa, ja varsinkin Harriet Jaatinen -sarjan kaltaisissa jatkuvajuonisissa sarjoissa erityisesti, jatko-osan esittely paljastaa väkisinkin jotain tai paljonkin edellisen osan juonesta. Jos siis haluat suojautua juonipaljastuksilta, älä lue eteenpäin! Merkitsen alle kohdan, jossa juonipaljastukset päättyvät. Sen jälkeen seuraa vielä yleistä juttua äänikirjoista.

Suojelijan esittelyteksti Avaimen verkkokaupassa (painettu kirja ilmestyy 8.8.2024):

”Aatelissuvun päämies, teollisuusvaikuttaja Konrad Ledermann on kadonnut tai kuollut. Mikä mies Konrad Ledermann oikeastaan on? Tukholman poliisista sairauslomalla oleva nuori rikoskonstaapeli Harriet Jaatinen alkaa tutkia Ledermannin sukuun liittyviä epäselvyyksiä. Jotain karmaisevaa tapahtui Taalainmaalla juhannusaattona 1958. Sisäpiiriläiset vaikenevat, lavertelijat taas pääsevät hengestään. Psykiatrisesta hoitolaitoksesta karanneen Sonja Bergin pakomatka jatkuu ylellisissä puitteissa Meksikossa. Joko hän on turvassa? Harrietin on selvitettävä, kuka suojeleekaan ja ketä – ja ennen kaikkea miksi.”

Perijän esittely Storytelissa:

”Nuoren naisen käsittämätön surma Tukholman uinuvassa lähiössä saa Harriet Jaatisen penkomaan tapausta. Kuka nainen on, ja onko tapauksella yhteys Ledermanneihin?

Vankilassa istuvan Sonja Bergin tytär Ida aloittaa opiskelijaelämänsä New Yorkin taidepiireissä täysin tietämättömänä siitä, että hän on pian Ledermannin talousimperiumin tuleva perijä. Mahtisuvun vallasta taistelevat kuitenkin muutkin Ledermannit: kuolleeksi luultu patriarkka Konrad, vaimo Margareta sekä kaksoisveli Jeremias. Kuka on kenenkin puolella – ja valmis vaihtamaan puolta, ja millä hinnalla? Vallan viidakossa on lopulta kyse myös hengissä selviytymisestä. Rikoskonstaapeli Harriet Jaatinen lähtee purkamaan vyyhtiä – ja törmää tekoon, joka asettaa rajat siihen, missä kulkee oikeus ja kohtuus.”

JUONIPALJASTUKSET PÄÄTTYVÄT!

 

Kesä on alkanut melkoisella myrskyllä kuunteluaikapalvelujen osalta. Ensin Elisa Kirjan ilmoitettiin yhdistyvän 17.6. BookBeatin kanssa, eli kuluttajan kannalta kenttä kapenee jälleen. Sitten nousi kohu BookBeatin sisäänvetotarjouksesta, jossa uudet käyttäjät saavat 30 tuntia ilmaista (= maksutonta) kuunteluaikaa, jonka voi käyttää 90 päivän kuluessa. Ei siis varsinaisesti mitään uutta tai mullistavaa (ja esimerkiksi jo mainitsemani Storytelin kampanja on paljon merkittävämpi vaikutuksiltaan), mutta kun sitä mainostettiin koko Helsingin Sanomien etusivun täyttäneessä ilmoituksessa ja kuvassa oli Eeva Kilvestä kertovan teoksen kansi Kilven kasvokuvalla varustettuna, somessa alkoi kuohua.

Jo useamman vuoden on käyty julkista keskustelua siitä, kuinka kehnosti kirjailijoille korvataan kuunteluaikapalveluissa kuunnelluista teoksista. Tämä on merkittävä epäkohta, jolle toivon pikaista oikeudenmukaista ratkaisua. Itse olen kentällä kuitenkin puhtaasti kuluttajan asemassa ja siksi myös seuraan eri palveluiden käyttöehtoja ja tarjouksia. En näe mieltä siinä, että ehdoin tahdoin maksaisin kovinta hintaa käyttämistäni palveluista ja sitten vain toivoisin sen koituvan tuottajan eduksi.

Käytän kuunteluaikapalveluja kohtuullisesti, eli kuuntelen noin 4–5 kirjaa kuukaudessa. Suurimmasta osasta niistä olen saanut myös painetun arvostelukappaleen, mutta aikani tehokkaasti hyödyntääkseni kuuntelen osan myös somessa esittelemistäni teoksista. Kuunteluaikapalvelujaksot maksan itse.

Storytel käytti tietysti omaa Storytel Original -sarjaansa ja sen seuraajia keinona houkutella asiakkaita. Heillä on tarjota jotain ainutlaatuista, mitä ei muualta saa. Tämä konsepti on hyvin ymmärrettävä, mutta suomalaisen laajoihin maksuttomiin kirjastopalveluihin tottuneelle lukijalle hieman hämmentävä. En saanut Sukulaista ja Perijää käyttööni mistään, koska en suostunut erikseen maksamaan niistä. Kun ne painetaan, pystyn jatkossa lainaamaan ne kirjastosta, vaikka mahdollista toki on, että sieltäkään niitä ei saisi jonottamatta. Mutta ainakin siis periaatteessa ne olisivat käteni ulottuvilla.

Taannoisessa Ruumiin kulttuurin jutussani JP Koskinen toteaa, että äänikirjoista ei julkaista lehtikritiikkiä. Kommentista on kulunut neljä vuotta, mutta näppituntumani on, että tilanne on edelleen sama. Yksi syy lienee juuri tuo, mistä edellä puhun. Kriitikolle kirjat ovat maksuttomia työvälineitä. Kuunteluaikapalvelut myönsivät ainakin neljä vuotta sitten hyvin nihkeästi mediakuunteluoikeusjaksoja.

Itse sain lehtijuttuani varten Storytelilta kuukauden mittaisen maksuttoman kuunteluaikajakson ja Word Audio Publishingilta olin jo aiemmin saanut Christina Larssonin dekkareista tiedostot käyttööni lyhyeksi määräajaksi. Tällaiset käytännöt eivät kannusta kritiikin tekemiseen äänikirjoista, ainakaan, kun palstatilaa kirjallisuuskritiikille on muutenkin yhä niukemmin suhteessa julkaistavan kirjallisuuden määrään.

Tilanne tuskin paranee, kun ensin äänikirjana julkaistu teos aikanaan julkaistaan painettuna. Esimerkiksi Sukulaisen äänikirjaversion ja painetun kirjan väliin mahtuu kolme vuotta. Kirja on siis median näkökulmasta jo auttamattoman ’vanha’, joten hiljaisuus valitettavasti jatkunee.

Meritta Koiviston Harriet Jaatinen -sarja:

Meritta Koivisto: Sukulainen (Harriet Jaatinen 1)
Storytel Original, 2020. Lukija Vuokko Hovatta.
Avain 2023. 308 s.

Arvostelukappale. Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Meritta Koivisto: Suojelija (Harriet Jaatinen 2)
Storytel Original, 2021. Lukija Sanna Majuri.
Avain 2024. 320 s.

Meritta Koivisto: Perijä (Harriet Jaatinen 3)
Storyside, 2023. Lukija Sanna Majuri.

Kesäkuun toinen viikko eli tällä kertaa 10.6.-16.6.2024 on perinteisesti kirjablogeissa dekkariviikko. Tänään alkava sometempaus on jo kymmenes perättäinen #dekkariviikko. Kirsin kirjanurkka toimii tänä vuonna tempausviikon koordinoijana ja Seppo Jokisen Satuttamisten summa -dekkarin esittelybloggaus oman dekkariviikkoni avausjuttuna. Julkaisen ensi viikon tiistaina eli 18.6.2024 koostejutun viikon mittaan mukana olevissa blogeissa julkaistuista dekkarijutuista. Mukana olevat kirjablogit löydät kutsu- ja ilmoittautumisjutun lopusta. Tervetuloa seuraamaan!

 

Kuuluthan jo Suomen dekkariseuraan? Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.

Sanna Ryynänen: Meri Genetz - Levoton sielu

Lukiessani Ellen Thesleffin elämäkertaa törmäsin internetin syövereissä tietoon, että Avaimelta ilmestyy tänä keväänä Meri Genetzin taiteilijaelämäkerta. Nimi ei sanonut minulle yhtään mitään, mutta teoksen esittelyssä kerrotaan, että Genetz oli yksi 1930-luvun eturivin taiteilijoitamme. Hän maalasi värikylläisiä, voimakkaita tauluja, mutta vielä kiehtovampi oli hänen poikkeuksellisen värikäs elämänsä.

Tällaista kirjaa en voisi missään nimessä ohittaa, joten laitoin Sanna Ryynäsen teoksen Meri Genetz – Levoton sielu välittömästi kirjastovaraukseen. Koska olin nopea, sain käsiini varmaankin aivan lukemattoman kappaleen. Oli myös otettava kirja miltei välittömästi lukuun, sillä siitä on muitakin varauksia ja lukuaikani on siis rajattu. Tämä on yksi kirjaston käytön puolista, jolla on sekä etunsa että haittansa. On hyvä, että kirjan lukemisella on määräaika. Silloin tulee tartuttua toimeen. Mutta se voi myös ahdistaa.

Nyt ei ahdistanut. Ryynäsen teos on helppolukuinen, ainakin jos vertaa sitä Hanna-Riikka Schreckin järkälemäiseen Ellen Thesleff -elämäkertaan. Jo sellainen yksityiskohta kuin kirjasinkoko on tässä kirjassa lukijaystävällinen, joten ei tarvinnut ponnistella nähdäkseen. Teksti on taitettu mukavan väljästi ja seassa on runsaasti mustavalkoisia kuvia henkilöistä, maalauksista ja paikoista. Kirjassa on onneksi myös värikuvaliite Meri Genetzin tunnetuimmista töistä.

Koska luin elämäkerrat ajallisesti niin lähekkäin, vertailin niitä ja niiden kohteita mielessäni muutenkin jälkimmäistä lukiessani. Meri Genetz oli vain 16 vuotta Ellen Thesleffiä nuorempi, mutta he tuntuvat olleen monella tavalla eri sukupolvea, vaikka yhtenevyyksiäkin urasta ja elämästä toki löytyy. 

Elämäkertojen kirjoittajilla on ollut ymmärtääkseni vastakkaisia ’ongelmia’ teoksia laatiessaan. Thesleff oli ahkera kirjeiden kirjoittaja samoin kuin hänen lähipiirinsäkin, ja kirjeenvaihtoa sekä muuta kirjallista materiaalia on säilynyt runsaasti. Samoin Thesleffin tuotanto tunnetaan kohtalaisen tarkasti. Meri Genetzkin luonnollisesti kirjoitti paljon kirjeitä, mutta niitä ei ole säilynyt läheskään yhtä kattavasti kuin Thesleffiltä. Sama koskee taiteellista tuotantoa. Suuri osa Genetzin tuotannosta on kadonnut maailmalle tai surullisesti tuhoutunut.

Helsingin Sanomien haastattelussa Sanna Ryynänen pohtii syitä siihen, miksi Genetzin taidetta on säilynyt niin niukasti suhteessa tuotannon laajuuteen. Keskeisenä syynä hän pitää Genetzin taloudellista riippumattomuutta. Hänen ei ollut pakko saada töitään myytyä, joten hän ei kovin aktiivisesti tarjonnut niitä näyttelyihin. Merkittävimmät vain hänen taidettaan esitelleet näyttelyt onkin pidetty vasta Genetzin kuoleman jälkeen. Thesleff sen sijaan kamppaili koko mittavan uransa ajan toimeentulostaan ja pyrki kaikin keinoin saamaan taidettaan myös kaupaksi.

Jälkipolvien kannalta on erittäin harmillista, jopa kiusallista, että jostain syystä Meri Genetz ei nähnyt tarpeelliseksi signeerata tai päivätä töitään. Niinpä monet kirjassakin kuvatut teokset on varustettu epämääräisellä ajoituksella. Genetz koki taiteilijana valitettavan tyypillisen kohtalon, eli hänen työtään ei juurikaan arvostettu hänen eläessään. Vasta taiteilijan kuoleman jälkeen alettiin kunnolla nähdä hänen teoksensa ja niiden arvo. Genetzin töitä kritisoitiin muun muassa komposition ja viimeistelyn puutteesta, vaikka niiden värejä ihasteltiinkin lähestulkoon aina. Taiteilija ja kriitikko Sigrid Schauman arvosti hänen töitään poikkeuksellisen johdonmukaisesti jo Genetzin eläessä. Mutta kuten sanottu, Genetzin töitä nähtiin harvakseltaan näyttelyissä.

Schreck pureutuu Thesleffin teoksiin, niiden syntyyn ja vastaanottoon sekä Thesleffin määrätietoiseen uran rakentamiseen vasta- ja myötämäkineen perusteellisesti, ja lukiessani opin valtavasti taiteesta. Ryynäsen teoksesta puuttuu suurelta osin tämä ulottuvuus. Genetz oli taitelijana tyystin erityyppinen kuin Thesleff. Genetzilläkin oli voimakas kutsumus maalata ja hän maalasi paljon. Hänelle taidetta tärkeämpää oli kuitenkin oma henkinen kasvu ja eheytyminen.

Meri Genetzin omakuva, ajoittamaton.

Genetz ja hänen toinen aviomiehensä taitelija Carl Nyman Wargh perehtyivät ajan muoti-ilmiöön eli teosofiaan ja sen liepeillä harrastettuihin okkultismiin ja spiritismiin. Meri Genetz luki kaiken käsiinsä saaman alan kirjallisuuden ja perehtyi siihen perusteellisesti. Pariskunta myös tutustui henkilökohtaisesti muun muassa tunnettuun loviisalaiseen näkijään ja kaukoparantajaan Axel Ringströmiin, johon oli yhteyksissä vuosien ajan. Saman tietäjän puoleen kääntyivät myös esimerkiksi Mannerheim ja Risto Ryti.

Meri Genetz etsi koko elämänsä ajan mielenrauhaa ja jonkinlaista kirkastumisen kokemusta. Vasta sitten hän pystyisi omasta mielestään kunnolla maalaamaan. Etsintä näyttää elämäkerran lukijasta aika epätoivoiselta. Pariskunta harrasti esimerkiksi lähes itsetuhoista paastoamista. Meri Genetz myös paistoi ja söi palan punakärpässientä päästäkseen kokemaan transsin ja oli vähällä tappaa itsensä kokeilullaan.

Genetzin elämästä ei väriä puuttunut. Määrätietoinen ja käytökseltään aggressiiviseksikin kuvattu nainen oli myös herkkä ja yksinäisyyttä kammoava. Ensimmäisen aviomiehensä insinööri Georg Ignatiuksen kanssa hän sai kaksi lasta, Virman (tytölle aiottiin ensin antaa nimeksi Surma, koska se oli vanhempien mielestä sointuva nimi) ja Urman eli Ponun. Myös lasten elämänvaiheet Ryynänen kuvaa teoksessa tarkkaan.

Perhe ei viettänyt millään asteikolla tavanomaista elämää. Meri Genetz asui vuosia Venäjällä ennen vallankumousta ja sen jälkeen moneen otteeseen Ranskassa. Suomessa koti oli pääasiassa Helsingissä, jonne hän rakennutti ateljeeasunnon miehelleen ja itselleen. Ylipäätään ajan taiteilijoiden ja liikemiesten elämä on ollut nykylukijan silmin ällistyttävän kansainvälistä ja liikkuvaa. Esimerkiksi Pariisissa vietettiin pitkiä aikoja eikä sitä pidetty mitenkään erikoisena, oikeastaan päinvastoin.

Meri Genetz – Levoton sielu on mielenkiintoinen ja kiehtova taiteilijaelämäkerta. Meri Genetz lähipiireineen on totisesti elänyt erilaisessa maailmassa ja erilaista elämää kuin minä itse. Koska olen viime kuukausina lukenut runsaasti 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuvuosikymmeniin sijoittuvia tietokirjoja ja fiktiotakin, sivuutin sujuvasti teoksen yleistä historiaa käsittelevät osuudet. Niitä ei onneksi ollut kovin paljon, vain aivan välttämättömin on avattu lukijalle, joka taustoitusta kaipaa.

Sanna Ryynänen: Meri Genetz – Levoton sielu
Avain 2019. 367 s.

Kirjasto.

3 X selkonuortenkirja #nuortenkirjatorstai

Avain-kustantamo julkaisi parahiksi elokuussa koulujen alkuun kolme uutta kotimaista selkonuortenkirjaa. Sanat ovat loppua, kun yritän kertoa, kuinka hieno juttu tämä mielestäni on. Hyville selkokirjoille on todella tilausta ja erityisen toivottuja ovat hyvät nuorten- ja nuorten aikuisten kirjat, joilla houkutellaan nuoria kirjallisuuden pariin. Selkokirja auttaa monenlaisia lukijoita, sellaisia, joilla on luki- tai hahmotusvaikeuksia, keskittymisen ongelmia tai vaikka vain vielä vajavainen suomen kielen taito. Laajemmin olen avannut selkokirja-asiaa alkuvuodesta. Jos kiinnostaa, kurkkaa tästä lisää.

Avaimen kolmen kirjan paketti on monella tavalla mukava kokonaisuus, vaikka kirjat ovat toki täysin itsenäisiä teoksia. Tapani Baggen huumorin sävyttämä romanssi Polttava rakkaus on täsmäkirja yläkouluikäisille pojille (tietysti myös tytöt saavat lukea ja mieluusti varmaan lukevatkin).

Viisitoistavuotiaalla Elvis Pärssisellä on kavereittensa kanssa bändi, jonka treeneihin kävelee eräänä iltana punatukkainen Maritta. Tyttö pistää oitis bändin uuteen uskoon ja Elviksen sydämen takataskuunsa. Bändi saa yllättäen keikan, jonka tuoksinassa sattuu paha onnettomuus: Elvis tekee kuperkeikan ja katkaisee jalkansa. Pojan kesä on pilalla, ja vielä huonommaksi tilanne muuttuu, kun äiti ja isä muuttavat kesäksi perheen mökille pakoon putkiremonttia. Elvis pakotetaan tietysti mukaan.

Maalla pojalla ei ole mitään tekemistä, joten hän päätyy kirjoittamaan elämäntapaoppaan käsikirjoitusta kirjoituskilpailua varten. Maritta ei kuitenkaan ole unohtanut Elvistä. Kun nuoret elokuussa tapaavat, lempi leimahtaa. Mutta valitettavasti samalla leimahtaa bändin treenikämppäkin. Onneksi Maritta on ahkera vapaapalokuntalainen.

Baggen huumori on pitkälti kielellistä leikittelyä ja terävää sanailua, ja mikä parasta, se toimii hienosti myös selkomuodossa. Kommelluksilla ja hauskoilla tilanteilla on myös sijansa tarinassa.

Marja-Leena Tiaisen Hiekalle jätetyt muistot on kirjailijan itsensä tekemä selkomukautus nuortenromaanista Khao Lakin sydämet. Tarinassa päähenkilö on viisitoistavuotias Emma, jonka vanhemmat ja pikkuveli kuolivat vuoden 2004 tsunamissa Thaimaassa. Emma oli tuolloin seitsemänvuotias pikkutyttö ja hän pelastui, koska paikallinen mies kiskoi hänet turvaan puuhun.

Nyt Emma ja isoäiti ovat palanneet Thaimaahan tarkoituksenaan etsiä Emman pelastanut mies, kiittää häntä ja jättää myös jäähyväismuistot rannalle, jossa Emman perhe kuoli. Matkalla Emma saa uuden ystävän ja tapaa myös mielenkiintoisen Lukaksen. Olen lukenut aiemmin Khao Lakin sydämet ja kirjoittanut siitä näin:

Kyyneleet nousivat silmään useaankin kertaan, niin taitavasti, mässäilemättä mutta suoraan Tiainen osaa kertoa ja kuvailla kauheita asioita ja tapahtumia. Kirjassa käsitellään kuolemaa, menetystä ja surua, mutta se on silti perustunnelmaltaan lämmin ja positiivinen. Kauheuksista voi selviytyä.

Aivan yhtä vaikuttava on selkokielinen versio kirjasta. Sen kohderyhmää lienevät enemmän yläkouluikäiset tytöt kuin pojat, mutta uskoisin, että sopivasti johdatellen se uppoaa kyllä yläkouluikäisiin ylipäätään, ja vanhemmillekin lukijoille.

Tuija Takalan Lauralle oikea taitaa olla ensimmäinen nuorten aikuisten selkoromaani, joka on tielleni osunut, ja sille vasta onkin tarvetta. Laura täyttää 25 vuotta ja kertoo äidilleen löytäneensä vihdoinkin sen oikean. Äiti on epäileväinen ja syystä, sillä Lauran alkaessa kertoa elämäntarinaansa käy ilmi, että Laura on löytänyt ’sen oikean’ lukuisia kertoja aikaisemminkin. Yksi näistä rakkauksista tai ihastuksista on matkan varrella osoittautunut todella suureksi erehdykseksi, ja Laura on joutunut kokoamaan itsetuntoaan pitkään suhteen päättymisen jälkeen. Laura ei kerro äidille eikä lukijallekaan vielä tässä vaiheessa, kuka on kyseessä tällä kertaa.

Lauran parhaat kaverit hiekkalaatikolta asti ovat olleet Telle ja Ville. Telle on poikkeuksellisen lahjakas tyttö, joka on auttanut Lauraa monessa tilanteessa. Ville soittaa bändissä ja opiskelee lopulta lähihoitajaksi. Tellestä tulee tähtitieteilijä, mutta Lauran uravalinta vaatii hieman enemmän kokeiluja ja mietintää. Kirjassa on paljon pohdintaa ystävyydestä, ihastumisesta ja rakkaudestakin, mutta myös kasvu ja itsenäistyminen ovat sen teemoja. Jokaiselle löytyy paikka maailmasta, eikä se ole kiinni toisille kelpaamisesta. 

Takala käsittelee aiheitaan raikkaasti ja osoittelematta.

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Kuvat Hannamari Ruohonen.
Avain 2018. 64 s.

Tuija Takala: Lauralle oikea
Avain 2018. 110 s.

Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot
Avain 2018. 120 s.

Arvostelukappaleita. 

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 

Selkoa selkokirjoista!

Työni takia olen koettanut seurailla myös selkokielisen kirjallisuuden tarjontaa. Kovin aktiivista seurailuni ei ole viime vuosina ollut, ja blogiinikin olen kirjoittanut ainoastaan yhden jutun selkomukautetusta dekkarista eli Reijo Mäen teoksesta Pimeyden tango. Sen selkomukautuksen on tehnyt Ari Sainio. 

Mäen Pimeyden tango julkaistiin selkomukautettuna, koska hän oli ollut selkokirjakummi: ”Selkokirjakummi on tunnettu suomalainen kirjailija, joka antaa luvan mukauttaa jonkin omista teoksistaan selkokielelle. Tavoitteena on lisätä selkokirjallisuuden tunnettuutta ja tarjota selkolukijoille luettavaksi samoja suosittuja kirjoja, joita kaikki muutkin lukevat. Kummikirja julkistetaan aina parittomana vuonna Helsingin kirjamessuilla, eli selkokirjakummius kestää kerrallaan aina kaksi vuotta. Selkokirjakummi haastaa kirjamessuilla uudeksi selkokirjakummiksi jonkun tunnetun suomalaisen kirjailijan.”

Mäki haastoi uudeksi selkokirjakummiksi Eppu Nuotion, jonka kirjasta Peiton paikka on jo tehty selkomukautusversio. Se julkistettiin syksyllä Helsingin kirjamessuilla (kurkista Tuijata-blogin arvio!). Nuotio taas haastoi kummiksi Tuomas Kyrön.

Ari Sainiota päädyin kuuntelemaan syksyn 2017 Helsingin kirjamessujen yhteydessä tavattuani aikaisemmin jo Turun kirjamessuilla kirjailija Jasu Rinneojan. Hänet tunnetaan kirjapiireissä lähinnä dekkareistaan, muun muassa Kylmäkorpi-sarjasta. Rinneoja yhytti minut messuhulinan keskeltä ja vinkkasi, että hänen kustantamonsa Reuna oli juuri julkaissut kaksi selkokirjaa eli Rinneojan teoksen Kauno ja Sutki ja Sanna-Leena Knuuttilan Ne lensivät tästä ylii. Sain kummastakin kirjasta mukaani lämpimäisen, ja ajatus selkokirjoihin hieman paremmasta paneutumisesta jäi itämään jonnekin takaraivoni tietämille.

Reuna-kustantamo järjesti Helsingin kirjamessuilla paneelin, jossa mukana olivat Sainio, Rinneoja ja Knuuttila sekä Rinneojan teosta koelukenut suomea opiskeleva Aleksandra Sibileva. Messuhulinassa tapasin myös ystäväni Katja Jalkasen, joka työskentelee Avain-kustantamossa. Avain julkaisee paljon selkokirjoja, ja Selkokeskuksen selkokirjatyöryhmä myönsi kustantamolle samoilla messuilla Seesam-palkinnon tunnustuksena selkokielisen kirjallisuuden edistämisestä. Kerroin Katjalle, että olin ajatellut kirjoittaa jossain vaiheessa blogiini juttua selkokirjoista, ja hän lupasi kustantamolta näytekappaleita.

Selkokieli on suomen kielen muoto, jossa kieltä on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea tai ymmärtää yleiskieltä.

Selkokeskus toimii Suomessa selkokieleen liittyvien asioiden asiantuntijakeskuksena, joka neuvoo ja ohjaa kaikkia selkokielestä kiinnostuneita. Selkotekstit voivat olla suoraan selkokielelle kirjoitettuja tekstejä tai selkokielelle yleiskielisistä lähtöteksteistä muokattuja eli selkomukautettuja tekstejä. Selkokeskuksen suunnittelija Ari Sainion mukaan Suomessa on noin 500 000 ihmistä, joille on hyötyä selkokielisistä teksteistä ja julkaisuista.

Avaimelta saamassani näytekappalepinossa on sekä suoraan selkokielisiksi kirjoitettuja että selkomukautettuja teoksia. Muutenkin valikoima on vaikuttavan monipuolinen, sillä mukana on kotimainen dekkariklassikko, nuortenromaani, tietokirjoja ja veijaridekkarikin.

Pertti Rajala on tehnyt mielestäni oivallisen selkomukautuksen Mika Waltarin Komisario Palmun erehdyksestä. Teos on suomalaisille tuttu ja rakas erityisesti elokuvaversiona, josta on otettu selkokirjaan kuvitus. Kuvat muuten ovatkin selkokirjan olennainen osa. Niiden on tarkoitus tukea kirjoitettua tekstiä ja helpottaa ymmärtämistä. Rajalan käsissä Waltarin teksti on hienosti säilyttänyt eloisuutensa ja myös kuivakan huumorinsa. Kaiken huipuksi huomasin lukiessani pikkuisen jännittävänikin, joten kaiken kaikkiaan vallan mainio lopputulos. Hienoa, että tämä kirja on julkaistu selkoversiona, dekkarinystävän vilpitön kiitos!

Dekkarifani kiittää myös Tapani Baggen veijaridekkarista Alligaattori. Baggella on poikkeuksellisen runsas ja monipuolinen tuotanto, joten on hieman kummallistakin, että Alligaattori on hänen ensimmäinen selkokirjansa. Tuija Takala, joka on itsekin julkaissut selkokirjoja, luokittelee Baggen esikoisselkokirjan vaikeusasteeltaan vaativaksi: ”Baggen kirja sopisi vaikeimpaan luokkaan, sillä polveileva tarina, perusselkoa seikkaperäisempi kuvailu ja värikäs ilmaisu eivät ole kaikkein helpointa kieltä tarvitsevien saavutettavissa.”

Alligaattorin minäkertoja lähtee kaverinsa Koskelan kanssa Sipooseen tekemään venekauppoja. Se on virhe, sillä Koskelalta ei onnistu koskaan oikein mikään, ei ainakaan niin kuin on suunniteltu. Tarina on tosiaankin polveileva, sillä yllätyskäänteet absurdeine mausteineen seuraavat vauhdikkaasti toisiaan. Alligaattoreita vilisee tarinassa niin iskelmissä kuin tarhoissakin ja vähän siellä ja täällä. Absurdiuden lisäksi mausteena on äijähuumoria, kuten Tuija Takalakin blogissaan toteaa.

Oikea aarre on Marja-Leena Tiaisen nuortendekkari Tatu, Iiris ja Pääkallomies. Lukiolaispoika Tatu tutustuu kesälomallaan rannalla kauniiseen Iirikseen, itseään neljä vuotta vanhempaan tyttöön. Tatun veljen kaveri Aleksi tuntee myös Iiriksen, koska on ollut tämän kanssa samassa nuorisokodissa. Kesän mittaan Tatu ja Iiris ystävystyvät, ja syksyllä nainen muuttaa kissansa Roopen kanssa Tatun naapuriin. Kissa-allergiansa salaava Tatu ottaa mielihyvin pestin Roopen hoitajana, kun Iiris matkustaa Italiaan tapaamaan rakasta Lucaansa.

Tatu huomaa olevansa pikkuisen rakastunut Iirikseen, jonka liepeillä pyörii omituisia miehiä, kuten lihaskimppu Henkka ja vihainen Kuikka. Joku pääkallolippikseen sonnustautunut hahmo kyttäilee Iiriksen ikkunan takana.

Kirjassa tapahtuu murha, ja Tatukin joutuu menemään kuultavaksi poliisiasemalle. Murhaajaa ei kuitenkaan saada poliisin ponnisteluista huolimatta kiinni. Sitten Tatulle valkenee, kuka Pääkallomieheksi ristitty tuntematon hiippailija on. Mutta syttyykö Tatun lamppu liian myöhään?

Pieni tarina on oikeasti jännittävä, ja aikuinen lukijakin unohtaa nopeasti lukevansa selkokirjaa. Henkilöissä on myös syvyyttä ja kaikesta huolimatta kirjasta jää lämmin ja toiveikas jälkimaku. Tällä minä lähtisin houkuttelemaan yläkouluikäistä lukemisvastaista tai heikosti lukevaa kirjojen ja erityisesti dekkarien pariin.

Kyselin sähköpostitse hieman lisää selkokirjoista ja niiden kirjoittamisesta 

Marja-Leena Tiaiselta. Näin hän vastasi:

Selkokirjojen kirjoittaminen minun osaltani lähti Saarni-kustantamon järjestämästä selkokielisten nuortenromaanien kirjoituskilpailusta. Osallistuin siihen Kyttäyskeikka -tarinalla. Se palkittiin kunniamaininnalla, mutta kustannuspäätöstä se ei saanut.

Kirjoituskilpailusta ehti kulua jonkin aikaa, kun kollegani Tittamari Marttinen (joka oli ollut kirjoituskilpailun tuomaristossa) kysyi minulta, olenko tarjonnut Kyttäyskeikkaa kustannettavaksi. Koska en ollut oikeastaan edes ajatellut, että se voitaisiin kustantaa, Tittamari ehdotti, että tarjoaisin sitä Avaimelle. Niin tein, ja loppu on historiaa. Kyttäyskeikka julkaistiin (2014), ja heti perään minulta pyydettiin uutta selkokirjaa. Poika joka katosi (Avain 2015) on muokkaus Poistui kotoaan -romaanistani.

Ensi kesänä Avaimelta tulee neljäs selkokielinen nuortenromaanini, joka on muokattu Khao Lakin sydämet -teoksesta.

Selkokielisten kirjojen kirjoittaminen on minulle mielekästä ja sopii kirjailijanlaatuuni. Olenhan aina tykännyt kirjoittaa selkeästi ja melko lyhyitä lauseita. Juoni on aina tärkeässä osassa teoksissani. Tällä hetkellä selkokirjoille on suuri tilaus.  Maahanmuuttajien lisäksi selkokirjoille on löytynyt ihan uusi lukijaryhmä eli nuoret.  Koska monetkaan nuoret eivät jaksa lukea paksua kirjaa, he voivat lukea ohuen, mutta sisällöltään sävykkään selkokirjan. 

Selkokirjojen kirjoittaminen on mukavaa, mutta helppoa se ei ole. Pitää aina tarkkaan miettiä, miten kirjoittaa lyhyesti, mutta sävyjä unohtumatta. Eräs maahanmuuttajien opettaja sanoi, että oppilaat olivat pitäneet Poika joka katosi -kirjastani, koska sen avulla he löysivät sanoja tunnetiloilleen.

Avaimen näytepinossa olivat vielä mukana Pertti Rajalan tietokirja Sata totuutta Suomesta, jossa nimensä mukaisesti kerrotaan tiivistettyjä Suomeen liittyviä faktoja laidasta laitaan, kuten historiasta, kulttuurista, maantieteestä ja yhteiskunnasta sekä arkielämästä. Teos sopinee oivallisesti uusille suomalaisille oppikirjaksi, mutta sitä voi mainiosti hyödyntää muussakin opetuksessa ainakin lisämateriaalina. Rajalalta on ilmestynyt myös selkotietokirja Sisällissota 1918, joka kannattaa pistää mieleen. 

Tietokirja on myös Iiris Kalliolan ja Väinö Heinosen teos Ihminen napakasti. Kirjaan tarttuessani ajattelin formaatin ja piirroskuvituksen perusteella sen olevan lastenkirja, mutta aika nopeasti huomasin erehtyneeni. Kirjassa käydään seikkaperäisesti läpi ihmisen anatomiaa ja fysiologiaa, kuten vaikka silmän tai ruoansulatusjärjestelmän toimintaperiaatteet. Käsittely on niin perinpohjaista ja havainnollista, että teosta voisi mainiosti käyttää vaikka perusopetuksessa yläkoulun oheismateriaalina. Eipä haitannut kertaus minuakaan!

Mervi Heikkilän ja Marjo Nygårdin Kissatalon asukit -teos sopii kaikenikäisille kissoista pitäville lukijoille. Lyhyet novellimaiset tositarinat kertovat, miten eri kissat ovat päätyneet kissataloon ja mitä niille sitten tapahtui. Sympaattisen kirjan voi lukea tietoteoksena tai kaunokirjallisuutena.

Avain julkaisee siis monipuolista selkokirjallisuutta, ja kustantamon nettisivuilta otsikon Helppolukuiset kirjat alta löytyy esimerkiksi selkomukautuksia Leena Lehtolaisen dekkareista sekä Salla Simukan Lumikki-trilogia.

Maija Miettinen on eronnut turkulaisrouva, jonka entinen mies istuu vankilassa. Juhannus lähenee, eikä Maijalla ole sen suhteen mitään suunnitelmia ennen kuin talonmies Kauno ehdottaa yhteistä mökkiviikonloppua. Kauno on kaikkea muuta kuin nimensä mukainen: iso, karvainen köriläs, jonka päähän pipo tuntuu pysyvästi liimautuneen. Silmät ovat kuitenkin kiltit.

Mökkiloma ei osoittaudu miksikään lokoisaksi aurinkotuoliloikoiluksi, mutta hengissä selvitään, niin Maija, Kauno ja äitiliini kuin ampiaiset, hiiret, kyyt ja eksyneet lehmätkin. Kauno ei nimittäin voi tehdä pahaa kärpäsellekään (sen sijaan mato-ongella käyminen on hänen intohimonsa, mikä on melkoisen hämmentävää).

Juhannusloman jälkeen vasta alkaakin tapahtua. Maijan ex-mies Eino Suikkanen alias Sutki on nimittäin karannut vankilasta. Maija tietää, että ennemmin tai myöhemmin Sutki yhyttää hänet, eikä silloin hyvä heilu. Onneksi Kauno tarjoaa auttavan kätensä ja majoittaa Maijan tavaraa pursuavaan asuntoonsa. Sutki on kuitenkin jo Maijan jäljillä. Onko Kaunossa miestä suojelemaan Maijaa?

Rinneoja on jakanut kirjansa kahteen osaan, jotka voi lukea myös itsenäisinä tarinoina. Ensimmäinen osa keskittyy Maijan ja Kaunon juhannusreissuun ja on lähinnä humoristinen. Se toimii samalla toisen osan juonen pohjustuksena. Kakkososa on jännitystarina, mutta se pitää samalla sisällään koko teoksen ajatuksen siitä, miten ulkokuori ei kerro ihmisestä 

olennaisinta.

Jasu Rinneoja
Helsingin kirjamessujen paneelissa 2017.

Myös Jasu Rinneojaa lähestyin sähköpostitse muutamalla tarkentavalla kysymyksellä selkokirjoista ja niiden kirjoittamisesta. Tässä keskustelumme:

Mistä idea selkokirjaan tuli? Oliko juoni olemassa ennen selkokirjan kirjoittamisideaa?

Alun perin Reuna-kustantamon kustantaja Tarja Tornaeus oli Selkokeskuksen tilaisuudessa, jossa puhuttiin Iloa selkokirjasta -hankkeesta, jolla haettiin selkokirjoille uusia kirjoittajia ja kustantajia. Tarja kysyi meiltä kirjailijoilta, olisiko meillä kiinnostusta hakea projektiin mukaan. Muutama kiinnostunut oli, mutta lopulta vain minä päätin laittaa hakemuksen.

Hakemukseen tarvittiin tekstinäyte. Halusin tehdä jotain muuta kuin dekkaria. Minulla oli huumoripitoinen novelli, josta päätin mukauttaa näytetekstin. Olin tehnyt sen aikanaan johonkin kirjoituskilpailuun.

Kun tekstinäyte hyväksyttiin, aloin tarkemmin miettiä, miten tarina jatkuisi, ja kirjoitin siihen jatkoa suoraan selkokielelle.

Miten opiskelit selkokirjoittamista?

Kuuntelin erään Selkokeskuksen luennon aiheesta ja tutustuin Selkokeskuksen nettisivuihin. Sitten menin kirjastoon ja lainasin sieltä selkomukautettuja kirjoja ja niiden alkuperäisversioita ja läksin tutkimaan, miten selkomukautus oli tehty.

Kirjoittamisprosessin aikana teksti kävi myös Selkokeskuksella, joka kommentoi ja antoi tukea. Lopuksi venäläinen suomen kielen opiskelija tarkasti tekstin. Myös häneltä tuli parannusehdotuksia. Hän ei ymmärtänyt kaikkia sanoja.

Mikä oli vaikeinta? Mikä helpointa?

Tekstin mukauttaminen oli selvästi haastavampaa kuin kirjoittaminen suoraan selkokielelle. Mietti liikaa, mitä ei omasta mielestään halua poistaa, ja toisissa kohdissa selkiytin niin paljon, että teksti oli vaarassa muuttua puisevaksi. Lopulta oikea muoto löytyi.

Itse tarina syntyi helposti. Aika moneen kertaan sen kuitenkin kävin läpi ja tein muutoksia saamieni kommenttien pohjalta.

Tuleeko selkokirjoja vielä lisää?

Kiinnostuin selkokirjoittamisesta ja toivon, että saan tehdä kirjoja lisää. Ideoita on. Sekä selkokirjan tekeminen että selkomukautustyöt kiinnostavat.

Toinen Reuna-kustantamon selkokirja on siis Sanna-Leena Knuuttilan talvisodan aikaan sijoittuva romaani Ne lensivät tästä yli. Knuuttila kertoo halunneensa kirjoittaa nimenomaan kaunokirjallisen selkoteoksen, koska kulttuuri kuuluu kaikille ja kaikkien pitää voida siitä nauttia. Knuuttila on tutustunut selkokielen saloihin lukemalla selkokirjoja sekä selkokielisen kirjoittamisen opasta. Hänen mukaansa selkokirjoittaminen on helppoa, vaikka säännöt vaikuttavat esimerkiksi henkilöiden määrään.

Ne lensivät tästä yli -teoksessa kuvataan kotirintaman tapahtumia 19-vuotiaan Hilkan silmin. Hilkka kirjoittaa koko sodan ajan päiväkirjaansa ajatuksiaan ja merkintöjä tapahtumista kotona maalla. Sota hiipii kuin varkain myös kotirintamalle. Naiset joutuvat selviytymään maataloustöistä ilman miehiä, ja sitten hevosetkin joutuvat sotaan.

Tarinassa on myös rakkausjuonne, sillä ennen sodan syttymistä Hilkka on ihastunut tuttuun poikaan. Nuoret käyvät koko sodan ajan kirjeenvaihtoa, ja pelko nuorukaisen ja oman perheen miesten kohtaloista ovat jatkuvana seurana, eivätkä kaikki kotiin tulevat viestit ole hyviä.

Reuna-kustantamo ei ole julkaissut selkokirjoja ennen Rinneojan ja Knuuttilan teoksia, joten ne ovat uusi avaus kustantamon toiminnassa. Lisää selkokirjallisuutta on Reunaltakin tulossa, sillä keväällä ilmestyy Helena Seppälän selkorunokirja Tämä on minun lauluni, jossa on mukana pieni Lukuopas-osio runojen lukemista helpottamaan.

Selkokielen asiantuntijaryhmässä mukana oleva suomen kielen opettaja ja Tuijata-kirjablogin ylläpitäjä Tuija Takala on julkaissut selkorunoteoksen Kierrän vuoden. Kirjassa on runo vuoden jokaiselle viikolle, ja jokaisen runon lopussa on kysymyksiä, jotka toimivat ajatusten ja keskustelun virittäjinä. Takalan teoksen on kustantanut Opike vuonna 2016.

***

Linkkivinkkejä ja materiaalia selkokirjoista kiinnostuneille:

Selkokeskus
Selkokeskuksen FB-sivu
Facebookin Selkokirjalukupiiri
Opike selkomateriaalit -verkkokauppa
Avain Helppolukuiset kirjat -verkkokauppa

Leealaura Leskelä ja Auli Kulkki-Nieminen: Selkokirjoittajan tekstilajit (Opike 2015)

 

Juttua varten luettu selkokirjallisuus:

Tapani Bagge: Alligaattori (Avain 2017), 136 s.
Mervi Heikkilä ja Marjo Nygård: Kissatalon asukit (Avain 2017), 71 s.
Iiris Kalliola ja Väinö Heinonen: Ihminen napakasti (Avain 2016), 62 s.
Sanna-Leena Knuuttila: Ne lensivät tästä yli (Reuna 2017), 121 s.
Pertti Rajala: Sata totuutta Suomesta (Avain 2016), 228 s.
Jasu Rinneoja: Kauno ja Sutki (Reuna 2017), 136 s.
Marja-Leena Tiainen: Tatu, Iiris ja Pääkallomies (Avain 2017), 104 s.
Mika Waltari (mukautus Pertti Rajala): Komisario Palmun erehdys (Avain 2017), 192 s.

Lämpimät kiitokset Avaimelle ja Reunalle materiaalista. Lahjoitan kaikki kirjat eteenpäin Lohjan Nummen yhtenäiskoululle.

Lämpimät halaukset myös Marja-Leena Tiaiselle ja Jasu Rinneojalle kiitokseksi panostuksestanne tähän juttuun. Olette ihania!