tiistai 20. helmikuuta 2018

Ane Riel: Pihka #dekkaritiistai




Dekkarimääritelmän mukaan teoksessa tehdään rikos, jota selvitellään. Järjestyksellä ei niin ole väliä, mutta pääpiirteissään nämä elementit pitäisi löytyä. Trillerissä taas koetetaan yleensä estää jokin rikos, ja estämisyrityksiin liittyy yleensä näyttävästi vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Ane Rielin teoksessa Pihka tehdään useitakin rikokseksi luokiteltavia tekoja, muun muassa tukehdutetaan isoäiti hengiltä, ja loppupuolella yritetään estää katastrofia tapahtumasta, mutta varsinaisesti rikoksia ei yritetä ratkaista. Peitellä kylläkin, mutta ei varsinaisesti rangaistuksen pelosta vaan menettämisen.

Dekkarin määritelmää Pihka ei siis aivan minusta täytä, trillerinkin heikohkosti. Se on ennemminkin jonkinlainen psykologisen trillerin ja kauhuromaanin sekoitus ilman yliluonnollisia kauhuelementtejä. Piinaavan jännittävä tarina välillä on, mutta samalla se on surullinen ja todentuntuisuudessaan pelottava. Ei siis ihme, että Riel on saanut kirjasta Lasiavain-palkinnon, joka myönnetään vuosittain parhaalle pohjoismaiselle dekkarille.

Pihka on tarina siitä, kuinka ihan tavallinen perhe voi vahingossa lähteä luisumaan sivuraiteelle. Kun kukaan ei huomaa eikä käännä vaihdetta taikaisin paikoilleen, alkaa vauhti kiihtyä ja vahingot kasvavat nopeutuvalla vauhdilla. Sekaan vielä aimo annos jääräpäisyyttä ja muutama sopivaan kohtaan osuva sattuma, niin totaalinen katastrofi on valmis.

Tapahtumien keskipisteessä on Liv, joka kirjan alussa on alle kouluikäinen. Siinä vaiheessa perheen tilanne on jo karannut kaikkien asianosaisten käsistä:

”Valkoisessa huoneessa oli pimeää kun isäni tappoi isoäidin. Minä olin siellä. Myös Carl oli siellä, mutta häntä he eivät koskaan huomanneet. Oli jouluaattoaamu ja satoi pikkuisen lunta, mutta kunnon valkeaa joulua ei tuona vuonna tullut.”

Vähitellen Liv kerii auki aikaisempia ja myöhempiä tapahtumia, ja lukijalle alkaa hahmottua, miksi tähän tilanteeseen on jouduttu. Miksi isän oli tapettava isoäiti, miksi Liv oli mukana, kun se tapahtui, miksi isä ei huomannut Carlia, mikä oli valkoinen huone? Kaikki tämä selviää, samoin koko joukko muita asioita, joita lukija ei välttämättä haluaisi tietääkään.

Tärkeää on kuitenkin, että koko ajan Liv tietää, että isä on kiltti ihminen ja että isä ja äiti rakastavat häntä. Liv tietää olevansa kotona turvassa. Uhka tulee ulkopuolelta. Livin kertomuksen lomassa selviää myös, mitä Livin äiti on ajatellut ja tuntenut tapahtumien edetessä, sillä tekstiä rytmittävät äidin kirjeet tyttärelleen.

Perhe elää pienen saaren ulokkeessa, jota kutsutaan Pääksi, koska se näyttää ylhäältä katsoen olevan kapean kaulamaisen kannaksen kautta kiinni saaressa kuin vartaloon kuuluva pää. Saarella on pieni kaupunki tai kylä, jossa ovat kaikki tärkeimmät palvelut. Mantereelle kuljetaan lautalla. Kaikki tuntevat saarella toisensa, ja omituista käyttäytymistä siedetään ja ihmisten halua eristäytyä kunnioitetaan ehkä enemmän kuin muualla.

Livin isä Jens on puuseppä, joka on perinyt pienen yrityksen salamaniskuun kuolleelta isältään. Isän äkillinen menettäminen on sysännyt Jensin pois raiteiltaan, mutta sitä ei ensi alkuun huomaa kukaan. Kun joku lopulta huomaa, onkin jo liian myöhäistä. Ensimmäisiä ja yhä pahenevia merkkejä Jensin omituisuudesta on hänen suhtautumisensa tavaroihin. Mitään ei saa hävittää, ja uutta tavaraa alkaa kertyä Päähän kiihtyvällä, tuhoisalla vauhdilla. Juuri tämä tavararöykkiöiden hypnoottinen karttuminen vangitsi minut tarinan syövereihin. Kukapa ei ainakin tuntisi ihmisiä, joilla on tämä sama piirre, joskin toivottavasti hieman lievempänä? Missä menee normaaliuden ja hulluuden välinen hiuksenhieno raja?

Kaiken säilyttämisen ja kiinni pitämisen pakkomielteisyys ovat keskeisiä avaimia, kun haluaa ratkaista Jensin ja Pihkan arvoituksen. Tarina on kiehtova ja vangitseva monella tapaa. Sen verran uskallan paljastaa lopusta, että tunnelmat ovat apokalyptiset. Riel ei säästele!

Lasiavain on tullut Pihkasta täysin ansaitusti. Huomaan jälleen, että juuri tällaiset erilaisia genrerajoja rohkeasti ylittävät teokset vetoavat eniten lukumakuuni.

Ane Riel: Pihka (Harpiks)
Suom. Katriina Huttunen.
Aula & Co 2017. 248 s.


Arvostelukappale.

Huomaan, että olen viime aikoina lukenut useammankin Aula& Co -kustantamon teoksen. Karita Sainion Me emme elä samassa maailmassa kuin te -dekkarin äärellä olen myös pohdiskellut genrerajoja ja luokittelua sekä todennut, että rohkeus on tuottanut oikein mielenkiintoisen ja vaikuttavan lopputuloksen. Lone Theilsin dekkarit Kohtalokas merimatka ja Runoilijan vaimo ovat olleet molemmat mieleeni, ja erityisen ihastuksissani olin Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjasta, josta en ole kirjoittanut blogiin mutta jonka novelleista kirjoitin Twitteriin #novellitwiitti’n. Pieni mutta sitäkin laadukkaampi kustantamo siis, jonka tuotantoa kannattaa seurailla ja ennen kaikkea lukea.


4 kommenttia:

  1. Joo, tämä oli hyvä! En ole dekkareiden tai jännäreiden ylin ystävä, mutta tällainen genrejen sekoitus tuntuu toimivan. Kirjan loppu kummittelee yhä mielessäni, huh!

    VastaaPoista
  2. Pihka kiinnostaa hetki hetkeltä enemmän! Kirjan sijoittuminen useamman genren rajamaille kuulostaa lupaavalta. Ei vain sattunut vielä vastaan kirjastossa.

    VastaaPoista
  3. Minustakin tämä - ainakin teoksen loppupuoli - repeää reippaasti kauhun puolelle. Genrerajojen hajoaminen on aina positiivista. Voi Liviä perheineen...

    VastaaPoista
  4. Komppaan Annikaa ts. kutsuin kirjan kotia kauhukodiksi. Pelkäsin Livin puolesta...

    VastaaPoista