Hilkka Ravilo: Muovikassimies

Jos nelivuotias tukehduttaa koliikkiaan parkuvan vastasyntyneen pikkusiskonsa, onko hän murhaaja? Miten vanhemmat voivat vielä rakastaa lastaan tämän jälkeen? Mitä muistikuvia lapselle tapahtumasta jää ja miten ne vaikuttavat myöhemmin? Ovatko jotkut ihmiset luonnostaan tunneköyhiä, jopa pahoja, kykenemättömiä empatiaan ja rakkauteen? Onko seksissä aina kyse vain ”saamisesta”? Voivatko naiset vaatia miehiltä seksipalveluksia, munaa ilman sitoumuksia, vai haluavatko kaikki naiset rakentaa pesää ja saada lapsia? Haluavatko miehet jatkaa sukua mutta silti pysyä sitoutumattomina? Mihin ulkonäköpaineet ihmisiä ajavat?

Pääni suorastaan kuhisi näistä ja monista muista kysymyksistä lukiessani Hilkka Ravilon uusinta romaania Muovikassimies. Nimiölehdellä on merkintä rikosromaani. Mielestäni se ei ole oikein reilu luokittelu. Kirjassa tapahtuu rikoksia, jopa murha (tarkkaan ottaen parikin, jos nelivuotias voi olla murhaaja), mutta rikosta ei selvitellä eikä mukana muutenkaan ole perinteisiä rikosromaanin aineksia. Oikeastaan olisin toivonut, että murha olisi kokonaan jätetty kirjasta pois, sillä se oli jollakin tapaa jopa turha loppukaneetti tapahtumille.

Kaikki alkaa Varkaudesta, jossa yrittäjäpariskunta saa toisen lapsensa. Vauvalla on todella paha koliikki, johon ei löydy helpotusta. Katastrofi tuntuu vääjäämättömältä, ja ensimmäisen osan lopulla perheen nelivuotias poika Tarmo tukehduttaa siskonsa kuoliaaksi. Tarmo on kirjan päähenkilö. Toisessa osassa siirrytään ajassa nopeasti eteenpäin. Tarmo asuu alkoholisoituneen isänsä kanssa vuokralla rintamamiestalossa pääkaupunkiseudulla. Seurataan hetki Tarmon siviilipalvelusta Helsingin sairaaloissa. Sivarin jälkeen Tarmo ajelehtii hanttihommasta toiseen. Naapurin hehkeä rouva johdattaa hänet seksin saloihin. Osoittautuu, että tällä alalla Tarmolla on tarjottavanaan jotakin, mitä naiset haluavat: mahtava kalu. Tarmo tekee alastonsiivouskeikkoja ja tutustuu moniin naisiin myös tanssiravintoloissa. Hän himoitsee reheviä naisia, joilla on suuret rinnat. Tällaisia naisia onkin tarjolla yllin kyllin, ja he ovat liikuttavan kiitollisia Tarmon kaltaisen komean nuoren miehen kiinnostuksesta. Tarmo ei silti ole oikein tyytyväinen. Hän haluaisi, että naisen kanssa voisi myös puhua, keskustella. Hänen naisensa haluavat yleensä häneltä vain seksiä, tai sitten he puhuvat asioista, joista Tarmo ei halua kuulla. Rakkautta Tarmo ei edes osaa nimetä kaipuunsa kohteeksi.

Tarmo pitää seksistä ja siitä, että naiset yleensä mielellään huolehtivat myös ruokapuolesta. Harmi vain, että naiset pian alkavat suunnitella perhettä ja yhteistä tulevaisuutta. Lapsista Tarmo ei ole tippaakaan kiinnostunut. Niinpä hän alkaa nopeasti valehdella naisille erilaisia tarinoita itsestään. Hän häipyy kylmästi paikalta, kun alkaa tulla puhe pesänrakentamisesta. Hän on isänsä mukaan muovikassimies, jonka maallinen omaisuus mahtuu muovikassiin. Se mukanaan mies siirtyy aina uuden naisen elätettäväksi.

Yllättävä käänne on Tarmon uusi businessidea mullistavasta laihdutuslääkkeestä. En ole varmaan ikinä lukenut mitään yhtä inhottavaa ja vastenmielistä kuin tämä idea on.

Sattuma ajaa joukon Tarmon entisiä naisystäviä sekä muutamia muita naisia perustamaan kollektiivin. Ideana on, että yksinhuoltajaäidit, joita tuntuu olevan liikkeellä todella runsaasti, säästävät asumiskuluissa ja lapseton osakas hoitaa työssäkäyvien lapsia päivät. Tämä kollektiiviasuminen kuvataan kirjassa suorastaan idyllisenä. Kuvion rikkoo vain salaperäinen salmonellatartunta, joka vie koko lapsikatraan sairaalahoitoon. Kun totuus laihdutuslääkkeestä paljastuu, alkaa yksi naisista hautoa kostoa.

Edellinen lukemani Ravilon teos oli hänen toinen romaaninsa Mesimarjani, pulmuni, pääskyni, joka oli todella rankka lukukokemus pedofiliakuvauksineen. Tässäkin samaa aihetta sivutaan. Silti Muovikassimies ei ole ollenkaan niin raskas kuin Mesimarja. Helppo sekään ei silti ole, vaikka omalla tavallaan viihdyttäväkin. Kysymyksiä ja ajatuksia herää kosolti. Ravilo antaa seksuaalisuudesta raadollisen kuvan, samaten parisuhteesta. Kirjassa ainoa normaalin miehen tavoin käyttäytyy Tarmon isä, joka nuorena yritti parhaansa perheen ja vaimon eteen. Katastrofi ei ollut hänen syynsä. Myöhemmin isä löytää uuden naisystävän ja elämä alkaa näyttää paremmalta. Muut kuvatut miehet eivät halua sitoutua pienten lasten hoitamiseen, ja naiset ainakin kuvittelevat, että ulkonäkö on heidän tärkein ominaisuutensa miesten silmissä. Onneksi tämä maailmankuva on ainakin omasta näkökulmastani fiktiota, vaikka pahoin pelkään, että siinä on aimo roiskaus totuutta mukana.

Hilkka Ravilo: Muovikassimies

Myllylahti 2009. 355 s.

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Myöhäinen sukellukseni tänne kirjablogien maailmaan on jo avannut silmäni useita, perin terveellisiä kertoja. Olen törmännyt useisiin mainioihin kirjailijoihin ja heidän tuotantoihinsa, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet aiemmin sivuun. Salla on blogissaan monesti maininnut yhdeksi suosikkikirjailijakseen Hilkka Ravilon, jonka nimi ei valitettavasti sanonut minulle mitään. Taannoin antikvariaatissa törmäsin Ravilon teokseen Mesimarjani, pulmuni, pääskyni, jonka nappasin oitis mukaani. Romaanin nimi tuntui soittavan jotakin kelloa hyvin syvällä muistini hämärissä komeroissa. Kirjan luettuani tein hieman Google-hakuja, ja johan valkeni. Ravilo oli vuonna 1997 tällä kirjallaan yllättäen Finlandia-ehdokkaana. Palkinnon vei tuolla kertaan Antti Tuuri. Oma tilanteeni pyöri vuoden 1997 loppusyksyllä konkreettisesti napani ympärillä siinä määrin, että kirjallinen keskustelu jäi melko ohuelle huomiolle. Näin ainakin yritän itseäni lohdutella tämän laiminlyönnin osalta.

Hilkka Ravilon elämänvaiheita esitellään parillakin kirjastosivustolla. Ravilo asui pitkään Lohjalla, joten Lohjan kotiseutukirjailija -sivustoilla on hänestä laaja kirjoitus, johon kannattaa tutustua, samaten Kiuruveden kirjaston sivuilla. Sivustoja kannattaa käydä tutkailemassa, sillä Ravilon kiinnostavilla elämänvaiheilla on selvästikin ollut vaikutusta hänen kirjoitustyöhönsä. Ravilo on kotoisin Kiuruvedeltä ja on suurperheen nuorimpia lapsia. Sodanjälkeisessä Savossa körttiläisyys oli vahvasti vaikuttava tekijä, ja Ravilokin sai lapsena siitä oman osuutensa. Ravilo siis tietää, mistä kirjoittaa mm. tässä lukemassani teoksessa, joka on Ravilon toinen romaani. Esikoisteos Kuin kansanlaulu julkaistiin vuonna 1991, kun kirjailija oli 50-vuotias. Näiden kahden jälkeen on ilmestynyt toistaiseksi kuusi kirjaa, joista uusin on nimeltään Muovikassimies (2009). Tuotanto määritellään monessa lähteessä, mm. kirjastojen luetteloissa, lähinnä dekkareiksi. Murha Mesimarjassakin tehdään, ja Ravilo mainitsee itse, että kyseessä on sillä kertaa oikea luomumurha. Silti en luokittelisi tätä teosta dekkariksi vaan ennen kaikkea romaaniksi. Luokittelu nyt muutenkin on usein turhaa ja epäoikeudenmukaista.

Mesimarja alkaa sokeeraavasti. Aviomies Seppo istuu kotisohvalla katsomassa pornovideota. Vaimo Soilikki tekee lähtöä ulos. Perheen lapset ovat harrastuksissaan. Kun Soilikki painaa oven kiinni perässään, lähtee Seppo varjostamaan häntä kaupungille. Järkytyksekseen Seppo saa huomata, että vaimo suuntaa kohti herätyskokoustelttaa ja on illan odotetuin puhuja. Seppo pakenee inhoa tuntien paikalta, päätyy hautausmaan penkille pohtimaan tilannettaan ja tapaa siellä naisen. Nainen houkuttelee ällistyneen Sepon asunnolleen. Seuraa siekailematonta seksiä, jota kuvataan lennokkaasti ja lukijaa turhaan säästelemättä.

Tässä vaiheessa hieman nieleskelin. Ihan tällaista en ollut osannut odottaa. Seppo vaikuttaa epämiellyttävältä seksimaanikolta, jonka ajatukset pyörivät vain naimisen ympärillä. Hän anelee panoa vastahakoiselta vaimoltaan ja säälii itseään, kun joutuu useimmiten tyytymään oman käden apuun television edessä. Perhe-elämä vaikuttaa muutenkin melko omituiselta. Teini-ikäiset lapset ovat epämiellyttäviä isälleen, joka toimiin ruuanlaittajana, vastentahtoisena koirankusettajana ja työhönsä täysin kyllästyneeltä pankinjohtajana. Miksi ihmeessä mies jaksaa jatkaa tässä kuviossa? Koska hän rakastaa vaimoaan Soilikkia eniten maailmassa, uskollisesti ja lähes pyyteettömästi, vaikka ei saakaan takaisin minkäänlaista vastarakkautta.

Ravilo aloittaa siis tarinan keskeltä. Seppo ja Soilikki ovat keski-iän kynnyksellä, kun eletään 1980-lukua Helsingissä. Vähitellen palataan tarinan alkulähteille, 1950-luvulle Savon sydämeen Sääskiveden pitäjän pappilaan. Seppo on seitsemänvuotias papin piian poika, kun uusi rovasti muuttaa taloon perheineen, johon kuuluvat kaunis vaimo Elina ja Sepon ikäinen tytär, Soilikki. Soilikki on ikäistään pienikokoisempi ja hennompi. Heti kättelyssä Sepon äiti Maija sylkäisee papinrouvalle totuuden itsestään. Hän on tullut taloon piiaksi 14-vuotiaana, jolloin edellinen rovasti on hänet raiskannut ja saattanut raskaaksi. Paikkakunnan moraalisääntöjen mukaan Maija on syntinen huorintekijä, joka ei tekonsa vuoksi ole päässyt rippikouluunkaan.

Vähitellen alkaa lukijalle paljastua kaamea totuus ihaillusta ja palvotusta pastorista. Avioliitto on kulissi, jolla on pelastettu aikanaan aviottoman lapsen synnyttäneen naisen kunnia. Vastapalvelukseksi pastori on saanut tyttären. Isän ja tyttären suhde on kuitenkin kammottava. Pappi aloittaa järjestelmällisen raiskaamisen, kun Soilikki on kymmenvuotias. Insesti kuvataan teoksessa piinaavan tarkasti lapsen näkökulmasta. Tilanteen karmivuutta lisää se, että äiti aavistaa totuuden, mutta ei pysty tekemään oikeita ratkaisuja pelastaakseen lapsensa. Maija huomaa myös totuuden, ja yrittää auttaa. Turhaan. Seppo, lapsi itsekin, ei huomaa mitään, vaan ihailee pastoria isähahmonaan. Iljettävä tilanne jatkuu vuosikausia. Isä pitää Soilikkia vallassaan uhkailemalla, kiristämällä ja syyllistämällä. Soilikki on inhottava syntinen, joka houkuttelee irstaudellaan isän tekemään väärin. Psykologisen otteen vahvuuden Ravilo kuvaa uskottavasti.

Soilikki ja Seppo joutuvat aikuisuuden kynnyksellä eroon toisistaan, mutta tapaavat uudelleen Helsingissä, kun Seppo kerää opiskelurahoja ja Soilikki opiskelee sairaanhoitajaksi. Soilikki on ollut aina Sepon suuri rakkaus, eikä hänellä ole ollut köyhänä 1960-luvun nuorukaisena mahdollisuuksia saada juurikaan kokemuksia naisista tai sukupuolielämästä. Kun Soilikki sitten tulee raskaaksi, Sepon ammatilliset haaveet romahtavat, mutta toisaalta hän saa vaimokseen ainoan naisen, jota on koskaan rakastanut. Soilikin outoa suhtautumista seksiin hän ei osaa aluksi kummastella kokemattomuuttaan, mutta myöhemmin vaimon täydellinen kylmyys ja ajoittain täysin käsittämätön käytös ajavat hänet hulluuden partaalle. Lukijalle tämä on tuskallista, sillä Soilikin käytöksessä näkyvät kaikki tapahtuneen merkit, mutta Seppo ei voi niitä ymmärtää.

Kukaan romaanin henkilöistä ei ole saanut osakseen normaalia rakkautta ja hellyyttä. Maija on nuoruutensa ja kovien kokemustensa takia kyvytön osoittamaan rakkautta Sepolle, vaikka sitä sisimmässään tunteekin. Seppo tuntee syyllisyyttä syntymästään, koska Maijan elämä on hänen takiaan kärsimystä. Soilikin äiti on torjuttu perheensä taholta saatuaan aviottoman lapsen. Sepon uusi rakkaus on erehtynyt sadistisen miehen vaimoksi jne. Aina uudet sukupolvet joutuvat kärsimään rakkaudettomuudesta tai hellyyden puutteesta.

Kiihkouskonnollisuus saa kirjassa kyytiä. Syystäkin, on helppo ajatella, kun itse on saanut kasvaa ja elää vapaammissa oloissa ja turvassa. Uskonnon moraali näyttäytyy ulkoapäin ällistyttävän epäloogisena. Seksuaalisuus on kaikissa muodoissaan kiellettyä, syntiä. Ainoastaan avioliitossa se on luvallista, mutta silloinkin vain, jos on tarkoitus siittää lapsia. Jos kuitenkin avioliiton ulkopuolista seksiä on, on syyllinen siihen aina nainen, joka viettelee miehen synnintekoon, onpa sitten itse aktin laatu millainen hyvänsä. Syntinsä hedelmät nainen myös kantaa yksin. Mies pääsee kuin koira veräjästä, ja perheensä maineen pilannut nainen eristetään. Leima on kaiken lisäksi elinikäinen ja lyödään myös aviottoman lapsen otsaan. Mistään rakastavasta ja ymmärtävästä jumalasta ei ole kuultukaan. Myös kaikenlainen muu huvittelu on kielletty kirjojen lukemisesta alkaen.

Olisi kovin lohdullista, jos voisi ajatella, että Ravilon kuvaamat asiat olisivat vain fiktiota tai ainakin jo mennyttä historiaa edes meillä Suomessa. Valitettavasti niin ei todellakaan ole. Pienen lounaissuomalaisen kotikaupunkini sanomalehdessä oli juuri viime viikolla iso uutinen paikkakuntalaisesta isoisästä, joka sai tuomion sukulaislastensa hyväksikäytöstä (lue: raiskaamisesta). Tämän päivän lehdessä tuomion vähäisyyttä viimeksi kommentoi nimetön vastaavan rikoksen uhri. Eivätkä ahdasmieliset uskonlahokotkaan Suomesta ole minnekään kadonneet, valitettavasti.

Jossakin blogikeskustelussa (anteeksi, en muista tarkemmin), Salla kommentoi hiljattain, että Ravilo on kokenut jonkinlaista ikäsyrjintää kirjailijanurallaan. Tämän ensimmäisen ravistelevan mutta vangitsevan lukukokemuksen perusteella olen valmis liittymään Ravilo-fanclubiin. Jos sellaista ei ole, se pitää perustaa!

Lopuksi vielä sitaatti hiirenkorvasivulta: ”Nurkassa seisoi vanha jalkalamppu, sen alla kulunut laiskanlinna, jossa alassuin kirja. Kaikille jotka lukevat, tuntuu toinen lukeva ihminen läheiseltä, niin että lyhyenkin tuttavuuden jälkeen luulee jo tuntevansa toisen.”

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Atena v. 1997, 309 s.