Harri Nykänen: Takapiru

           

Päätin keväällä 2021, että luen kaikki ne Vuoden johtolanka -palkinnon saaneet dekkarit, joita en ole vielä lukenut tai joista en ole kirjoittanut blogiini. Urakka on vasta alkumetreillään. Olen lukenut nyt viisi ensimmäistä palkinnon pokannutta dekkaria 1980-luvulta. Tehtävä on osoittautunut opettavaiseksi, ja olen jo onnistunut paikkaamaan monta ammottavaa aukkoa dekkarisivistyksessäni.

Vuoden 1990 Johtolanka-palkinto meni Harri Nykäsen dekkarille Takapiru.  Palkintolautakuntaan kuuluivat vuonna 1990 Heikki Kaskimies, Keijo Kettunen ja Erkka Lehtola.

Palkintolautakunnan perustelut:

Harri Nykänen on kuvannut jännitysromaaneissaan koruttomasti laitapuolen Helsinkiä, ryöstökeikkojen, huumekaupan, peliluolien ja hämärien pikkufirmojen maailmaa.

Nykäsen neljäs romaani Takapiru lujittaa hänen asemaansa kotimaisen dekkarin viimeaikaisessa kehityksessä. Romaani kertoo peliluolan ryöstöstä ja sen jälkiselvittelyistä. Omintakeisessa asetelmassa poliisien toiminta jää enimmäkseen taka-alalle ja päähenkilönä on uhkapeluri keskellä mutkikkaita huijausjuonia. Nykänen hämärtää tiukkoja oikean ja väärän rintamalinjoja, kuvaa elävästi pääkaupungin miljöötä ja höystää kerrontaansa vähäeleisellä huumorilla.

Ensimmäisen Johtolanka-palkinnon saadessaan vuonna 1990 Harri Nykänen toimi Helsingin Sanomien rikostoimittajana, mutta oli siis jo julkaissut aiemmin kolme romaania Kuusi katkeraa miljoonaa (WSOY, 1986) Juudaspeli (WSOY, 1987) ja Joku pelkää kirjettäsi (WSOY, 1988). Niistä en ole lukenut yhtään, kuten en ollut aiemmin lukenut Takapiruakaan. Sen sijaan olen kyllä lukenut useita Nykäsen myöhemmin kirjoittamia teoksia, kuten Raid- ja Ariel Kafka -sarjan kirjoja. Blogistani löytyvät jutut:

Rikoksen evankeliumi – Uhraus
Harri Nykäsen ja Jarkko Sipilän yhteisteos Paha paha tyttö

Takapiru on itsenäinen rikosromaani, jonka päähenkilö on Voitto Grön, ammattipeluri tai korttihuijari, näkökulmasta ja määrittelijästä riippuen. Niin tai näin, Voitto on kuitenkin ennen kaikkea herrasmies, niin rakkaus- kuin työasioissaankin. Tapahtumat käynnistyvät rivakasti, kun Grönin tuttavan Laakkosen pitämä laiton peliluola ryöstetään kesken illan. Kassa tyhjennetään, samoin kaikkien paikalla olevien lompakot ja käsilaukut. Pahaksi onnekseen Voitto on myös pelaamassa ryöstöhetkellä ja menettää käteisensä eli 30 000 markkaa, merkittävän summan siis.

Ryöstäjäkolmikko on naamioitunut kommandopipoihin ja raskaasti aseistettu. Grön kiinnittää huomionsa joukon johtajan erikoisen näköiseen konepistooliin, jota myös ryöstön lopussa käytetään. Ase antaa Grönille johtolangan, kun hän alkaa selvittää ryöstöä peliluokan omistajan piikkiin. Ryöstön tapahtumahetkellä paikalla on myös nainen, jonka Grön jäljittää. Nainen väittää, ettei tunnistanut ryöstäjiä, mutta jokin tämän reaktioissa herättää Grönin epäilyt. Tietääkö nainen sittenkin jotain, mitä ei suostu paljastamaan? Ei aikaakaan, kun Grön päätyy hieman omintakeisen komisario Leimun ansiosta poliisiaseman pahnoille murhasta epäiltynä. Kuka ryöstöporukan nokkamies oikein on?

Takapiru on hyvin tunnistettavaa melko kovaksikeitettyä Nykästä, kieleltään täsmällistä ja rakenteeltaan hallittua ja napakkaa kerrontaa. 1990-luvun lopun helsinkiläinen alamaailma on nykylukijan silmin kovin kiltti, vaikka ruumiita Takapirussakin tulee. Kaikki toimijat ovat kotimaisia, eikä toiminta vaikuta kovin järjestäytyneeltä, vaikka esimerkiksi pelipiireissä kaikki tuntuvat toisensa tuntevan, ja bisneksen liepeillä harjoitetaan monenlaista muutakin hämärää liiketoimintaa, kuten asekauppaa ja prostituutiota.

Rikoksia ratkaistaan perinteisin jalkatyömenetelmin, eli käydään puhuttamassa ihmisiä ja tarkkaillaan epäilyttävien tyyppien puuhia. Puhelin tarkoittaa vielä vanhaa kunnon lankapuhelinta, eikä tekniikka muutenkaan vielä hirveästi jyllää.

Alkuun ajattelin, että henkirikoksia ei olisi tulossa välttämättä ollenkaan ja että ryöstön selvittäminen olisi tässä se varsinainen dekkarijuoni. Olin väärässä. Ruumiita tulee lopulta muutamakin, ja aika karmaisevilla tavoilla, mutta väkivaltaa ei juuri kuvata. Mistä peliluolan ryöstössä oikeasti oli kyse ja kuka on takapiru, johon kirjan nimikin viittaa, selviää ihan loppumetreillä. Sitä ennen on päädytty melkoiseen amokiin piiritystilanteessa, joten toimintaakin on ihan mukavasti.

Harri Nykänen: Takapiru
WSOY 1989.
Äänikirjan lukija Kai Vanne, kesto 5 h 19 min. Kustantaja Word Audio Publishing.

Itse maksettu Storytel.

Ilahduin, kun löysin Takapirun kuunteluaikapalvelusta äänikirjamuodossa. Se olisi ollut saatavana myös Salon pääkirjaston varastosta, mutta nyt ei tarvinnut sitä sieltä tilata tai hakea. Seuraavaksi vuoroon tulevan Markku Ropposen Kuolemanunen joudun kyllä kirjastosta hakemaan.

 

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2025: Max Manner: Harha

2024: Kale Puonti: Fadi

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit 

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-ErikHaataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

Harri Nykänen: Rikoksen evankeliumi – Uhraus

Kovin vähän löysin lisätietoa Harri Nykäsen uudesta Rikoksen evankeliumi -nimisestä dekkarisarjasta, jonka avausosa Uhraus on. Takakannessa luvataan vain, että toinen osa sarjaan on tulossa syksyllä 2017.

Uhrauksessa on tunnistettavissa Nykäsen tuotannolle ominaisia piirteitä ja aineksia. Tarina ja kieli rullaavat sujuvasti. Mukana on alamaailman, ammattirikollisten ja vankilakundien karua elämää niihin liittyvine yksityiskohtineen. Panokset ovat kovia, eikä armoa juuri anneta, vaikka sitä välillä itku silmässä rukoillaan. Kovaksikeitetyn liepeillä siis liikutaan jälleen.

Nimeämättömäksi jäävän vankilan vankilanjohtajan perhe on Uhrauksen keskiössä. Isä Aaro Sydänmaa on johtanut vankilaansa tiukalla otteella, mutta vielä tiukemmin neljää poikaansa Matteusta, Markusta, Luukasta ja Johannesta. Kyllä, pojat on ihan oikeasti kastettu Raamatun evankelistojen mukaan, koska poikien syntymän aikoihin isän uskonnollinen fanaattisuus on ollut kiihkeimmillään. Pojat ovat osallistuneet vankilan elämään, sen kirkonmenoihin ja muihin seremonioihin pienestä pitäen ja ystävystyneet joidenkin vartijoiden ja jopa vankien kanssa. Poikien äiti on toiminut vankilan psykiatrina

.

Takaumien kautta palataan seitsemänkymmenluvun loppupuolelle, jolloin vankilassa tapahtui joukko hämärähköjä itsemurhia ja onnettomuuksia. Muuten tapahtumia kuvataan nykyajasta käsin. Pojat ovat keski-iän kynnyksellä kukin tahoillaan. Yhteyttä pidetään niukasti jos lainkaan. Perheen äiti on pahoin dementoitunut, ja isä hoitaa tätä uskollisesti. Pojat kokoontuvat yhteen vain suurimpina pyhinä. Vain rikollisen uralle jo varhain ajautunut Markus pysyttelee visusti poissa.

Esikoispoika Matteus on nuhteeton verotarkastaja, Luukaksesta on tullut äitinsä tavoin psykiatri ja nuorimmaisesta Johanneksesta ei kukaan tunnu tietävän, mitä tämä oikein tekee. Ainakin hän on opiskellut teoreettista filosofiaa. Markus on juuri päässyt koevapauteen jalkapantoineen ja tehnyt rahakkaan kustannussopimuksen omaelämäkerrallisesta romaanista, jonka aiheena on lapsuus vankilan muurien sisäpuolella.

Uhraus käynnistyy hitaan puoleisesti. Henkilöitä ja näkökulmia on runsaasti, minusta liikaakin, kun jokainen veljes kertoo tarinaa omasta näkökulmastaan ja lisänä ovat vielä vankien kertomat takaumajaksot. Raamatullisista nimistä huolimatta veljeskaarti menee ainakin alkuosassa romaania iloisesti sekaisin lukijaparan päässä, kun runsaasti sivuja käytetään taustoitukseen.

Varsinaiset tapahtumat käynnistyvät, kun Matteus saa työsähköpostiinsa nimettömältä lähettäjältä valtavan määrän aineistoa, joka paljastaa suuren luokan talousrikosvyyhden. Koska loka lentää ja maalitauluna on merkittävä joukko Suomen talouselämän ja politiikan keskeisiä vaikuttajia, Matteus tietää, että vaikeuksia on tiedossa. Niitä tulee nopeammin kuin hän osasi pelätäkään, ja tuhoisampina.

Kun ulkopuolinen vaara uhkaa, veljekset kokoavat rivinsä ällistyttävän nopeasti ja jokainen on valmis käyttämään osaamistaan ja verkostojaan tilanteen pelastamiseksi. Niille kaikille onkin tilausta, kun tapahtumat lähtevät vyörymään.

Koska kyseessä on sarjan avausosa, lienee paikallaan, että vielä viimeiselläkin sivulla yllättävä käänne heittää kuvion jälleen uuteen asentoon. Jatkoa siis vain kärsivällisesti odottelemaan!

Harri Nykänen: Rikoksen evankeliumi – Uhraus

CrimeTime 2016. 211 s. 

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

Näytelmä Raid ja mustempi lammas

Käsiohjelma Seppo Suominen ja Antti Piiroinen

Viime kesäkuussa lupasin, että jos Harri Nykäsen kirjan Raid ja mustempi lammas pohjalta kirjoitettu näytelmä joskus esitettäisiin Salossa teatteri Provinssissa, menisin sen katsomaan. Harri Nykäsen käsikirjoittaman samanniminen näytelmä sai ensi-iltansa runsas viikko sitten, ja eilen istuin minäkin katsomossa.

Kirja ilmestyi vuonna 2000 ja on Nykäsen tyyliin melko tiivis, vain vähän yli kaksisataasivuinen. Tarina on road trip -muotoinen (kuka keksii tähän kunnon suomennoksen?). Raid toimii autonkuljettajana kummisedälleen Nygrenille, joka vatsasyöpään sairastuttuaan haluaa vielä tasata tilejään ja saada siihen kevyempään vaakakuppiin hieman painoa ennen kuolemaa. Väkivallan sävyttämä matka vie kohti pohjoista ja lopullista tilintekoa. Myös poliisi kiinnostuu Raidin ja Nygrenin matkanteosta. Jansson alaisineen on työnantajan määräämällä kuntoutusjaksolla, kun tieto kaksikon liikkeistä tulee.

Miten tuoda tällainen tien päälle sijoittuva ja episodimainen tarina näyttämölle?

Provinssissa tämä ongelma on ratkaistu onnistuneesti. Näyttämön toisessa reunassa on musta mersunraato, jossa voi välillä istuskella. Myös videoskriinejä hyödynnetään. Niitä on takaseinällä parikin, ja niihin heijastetaan milloin valokuvia, milloin lähikuvaa näyttelijöistä. Toimii paikoin tehokkaasti. Nopeat rekvisiittavaihdokset sujuvat myös, ja musiikin avulla vaihdetaan tunnelmasta toiseen. Mutta ongelmiakin on. Ensimmäiseen näytökseen on kaksikon matkantekokohtausten väliin sijoitettu näkymiä poliisien kuntoutuksesta. Kuntoutuskeskus Vetreä veteraani edustaa näytelmän huumoria. Poliisien kanssa samaa kunto-ohjelmaa toteuttaa joukko erittäin huonokuntoisia vanhuksia, ja ohjaajina toimii yksi kaunis nuori nainen ja kaksi homppelipoikaa. Siis homovitsejä! Lisäksi taustalla jumputtavat 70- ja 80-luvun mauttomimmat iskelmät. Tästä risuja! Kontrasti loppua kohti yhä surullisemmaksi kääntyvään päätarinaan on melkoinen. Onneksi tiiviimmässä toisessa näytöksessä homopojat eivät enää koikkelehdi lavalla.

Toinen ongelma on ollut näytelmän roolitus. Raid on suomalaisille yhtä kuin Kai Lehtinen, minkäs sille voi. Onhan Lehtinen esittänyt Raidia niin 12-osaisessa tv-sarjassa kuin kokoillan elokuvassakin. Lehtinen myös sopii vähäpuheiseksi ja karheaksi roistoksi vallan mainiosti. Salossa kuitenkin päädyttiin toiseen ratkaisuun. Raidia esittää Kai Lehtisen poika Aape Lehtinen. Mietin ratkaisun onnistuneisuutta jo ennen näytelmän näkemistä ja pidän sitä kyseenalaisena sen nähtyänikin. Ennen kaikkea ratkaisu on epäreilu nuorta Aape Lehtistä kohtaan! Miten voi täyttää isänsä saappaat? Sitähän yleisö kuitenkin odottaa ja näytelmää katsoessaan puntaroi. Aape Lehtinen on miellyttävän oloinen nuorukainen, ja tarvittavaa parransänkeä ja rosvomaisuutta löytyy kyllä. Kauniskasvoiselta nuorukaiselta kuitenkin vielä puuttuu se jokin, karisma, jota kokeneempi ja varttuneempi näyttelijä, kuten Kai Lehtinen, säteilee ympärilleen. Äänikin on kuin isän, mutta ei kuitenkaan ihan. Lisäksi Raidin tehtävänä on lähinnä seistä jököttää vieressä, kun Nygren toimii. Vähäiset repliikkinsä Lehtinen laukoo vaadittavalla lakonisuudella, mutta jonkinlainen maneeri on korostaa jokaista pääpainollista tavua pienellä päänliikkeellä.

Pääosaan Nygreniksi on Saloon saatu pitkän linjan ammattilainen Ossi Ahlapuro, jonka varassa näytelmä pitkälti on. Ahlapuro tekee Nygrenin roolin upeasti. Jo tämän takia kannattaa teatteriin lähteä. Muut osat onkin sitten miehitetty paikallisin voimin. Tuttujen ihmisten näkeminen näyttämöllä on aina mukavaa. On hauska vertailla, miten aiemmista näytelmistä tutut ihmiset onnistuvat roolisuorituksissaan tällä kertaa. Oma suosikkini oli Ola Leinosen esittämä sliipattu, elvismäinen huijarimaallikkosaarnaaja Koistinen. Oiva Lohtanderia huomattavasti hoikempi Arto Nieminen on ihan kohtalainen komisario Jansson, eikä Joonas Suomisessa Hoponakaan ole valittamista. Nämä miehet kuuluvat Provinssin luottonäyttelijöihin ja ovat enemmän kuin harrastajia alallaan.

Näytelmä kestää väliaikoineen kaksi tuntia ja viisitoista minuuttia. Kesto on jokseenkin sopiva, joskin kuten sanottua, ensimmäistä näytöstä olisi kannattanut tiivistää. 

Nykänen ja Sipilä: Paha paha tyttö

Viittasin jo eilisessä jutussani Jarkko Sipilän dekkarista Muru kustannusosakeyhtiö Crime Timeen, joka sloganinsa mukaan julkaisee reiluja rikoksia. Crime Timellä on nettisivut osoitteessa www.crime.fi ja osuuskuntaa pääsee seuraamaan myös Facebookissa. Linkki löytyy em. nettisivulta. Aiemmin luin kustantamon julkaiseman Seppo Jokisen Ajomiehen, mutta vasta nyt ehdin tarttua heti tuoreeltaan ostamaani Pahaan pahaan tyttöön, joka oli koko yrityksen ensimmäinen julkaisu viime syksyltä.

Paha paha tyttö on Harri Nykäsen ja Jarkko Sipilän yhdessä kirjoittama dekkari, jossa on mukana kummankin tuotannon keskeisiä toimijoita, Sipilältä Takamäen porukka ja Nykäseltä Raid ystävineen ja Jansson tutkintaryhmineen. Idea on kiva, sillä jo aiemmin kummankin kirjoissa ovat taustalla vilahdelleet toisen kirjailijan poliisit. Esimerkiksi Nykäsen hahmo rikoskomisario Ariel Kafka ja Sipilän Takamäki ovat kohdanneet poliisitalolla. Nykäsellä on hieman humoristisempi ote kirjoissaan kuin ankaran ja jopa kuivan realistisella Sipilällä, joten sekin tuo tähän yhteisteokseen oman mukavan mausteensa.

Raidin hahmolla on rasitteenaan Kai Lehtisen habitus, mutta se ei tietenkään ole Nykäsen vika. En vain voi sille mitään, etten enää voi lukea Raidista näkemättä miestä silmissäni Lehtisenä. Eipä se oikeastaan kovasti haittaakaan, sillä Lehtinen sopii hyvin Raidiksi.

Kirja alkaa takaumajaksolla, jossa Raid ja Salmela, ataripoliisi Suhosen nuoruudenystävä, tekevät pikaiset asekaupat. Paikalla on myös Salmelan tyttöystävä Marika. Pariskunta on matkalla synnytyssairaalaan, jossa on tarkoitus käynnistää synnytys.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Salla on Helsingissä pornokauppias Sundmanin palkkalistoilla. Kuuluista liikemies Sebastian Virta juhlii onnistunutta yrityskauppaansa ja uutta nimitystään kansainväliseen firmaan tapansa mukaan railakkaasti. Mukana on huumeita ja maksettuja naisia. Salla poistuu bileistä kuvattuaan ensin salaa kännykällään kohtauksen, jossa Virta käyttää kokaiinia ja prostituoitu tanssii alasti pöydällä. Video polttelee Sallaa, ja tyhmyyksissään hän näyttää sen poikaystävälleen Jusalle, joka kuuluu moottoripyöräjengi Prikaatiin. Jusa kiinnostuu kunnolla vasta seuraavana päivänä tajuttuaan, että videolla voisi pelastaa rahapulaan joutuneen Prikaatin maineen ja samalla saada itselleenkin jotakin etua. Salla ei kuitenkaan halua antaa puhelintaan, vaan pakenee. Myöhemmin hän pyytää apua isältään Salmelalta, joka on joutunut Prikaatin tappolistalle ja piileskelee Oulussa.

Janssonin ryhmä saa Ruotsin poliisilta tiedon, että Raid on tulossa Suomeen. Varjostamaan pistetyt poliisit Huusko ja Susisaari näkevät, kuinka Raid osuu Sundmanin liikkeeseen samaan aikaan kuin Virran henkivartijat, jotka yrittävät puristaa Sundmanilta tietoa Sallasta. Paikalle saapuvat myös verotarkastajat. Kiristyskuvio monimutkaistuu, poliisit, moottoripyöräjengi ja Raid hääräilevät tahoillaan ja polut risteävät useaan kertaan. Juoni on huomattavasti kimurantimpi ja vauhdikkaampi kuin esimerkiksi Murussa, koska mukana on tuntematon tekijä eli Raid, joka toimii lain väärällä puolella mutta ehdotonta moraaliaan noudattaen. Raidin maine on melkoinen, sillä edes Tukholman mp-jengiläiset eivät halua joutua tekemisiin hänen kanssaan.

                                                                                               

Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että kirjassa prostituoitu käyttää oman ammattikuntansa edustajasta nimitystä prosti. Törmäsin muotoon ensimmäisen kerran tänä syksynä Jari Tervon Laylaa lukiessani ja muistaakseni joku muukin kiinnitti sanaan huomiota. Tervohan käyttää kirjassaan myös verbiä prostata.

Toinen ajatteluttava yksityiskohta on kirjojen kannet. Sekä Ajomiehen, Murun että Pahan pahan tytön kannet on suunnitellut Lasse Rantanen. Tyyli on tunnistettava mutta jotenkin pelkistys on aika tylsää. Tässä kirjassa kanteen on piirretty naisen kädessä oleva kännykkä, Ajomiehessä on Volvon kuva, Murussa veitsestä tippuu veri. Aika osoittelevaakin.

Luin myös tämän ja Murun väärässä järjestyksessä, sillä Sipilän hahmojen tarina on jatkumo. Salmela on mukana Murussakin, ja Salla siinä myös mainitaan. Saatoin siis olla ihan varma, että kumpikin selviää tästä kirjasta hengissä J

Harri Nykänen ja Jarkko Sipilä: Paha paha tyttö

Crime Time 2010. 268 s.

Ostettu.

Raid ja mustempi lammas näytelmäksi

Sanomalehtikatsausta jatkaakseni eilisessä (16.6.2011) Salon Seudun Sanomissa eli omassa paikallisaviisissamme kerrottiin, että Harri Nykäseltä on tilattu näytelmäversio jostakin Raid-kirjasta. Asialla on salolainen harrastajateatteri Teatteri Provinssi. Tosin harrastajamaisuus on tästä teatterista kaukana. Provinssin isä Seppo Suominen osti tai vuokrasi isosta entisestä tehdashallista viime talvena hulppeat tilat, joihin on nyt rakennettu ihan oikea teatteri kaikkine tykötarpeineen. Kävin keväällä katsomassa The Sound of Musicin Provinssin tiloissa ja hieno oli produktio. Syksyksi minulla on jo varattuna liput Sofi Oksasen Liian lyhyt hame -kiertueen esitykseen samaisen teatterin suojissa.

Idea näytelmästä tuli jutun mukaan keväällä, kun teatterin tiloissa järjestettiin paikallisen kirjoittajayhdistyksen vetämä kirjailijailta, jossa myös Nykänen oli mukana. Olen kuvaillut illan tunnelmia aiemmin täällä. Suominen kertoo, että hän otti pian illan jälkeen yhteyttä Nykäseen, joka innostui asiasta heti. Raidista kun ei ole aiemmin tehty näytelmäversiota, eikä Nykänen ole kirjoittanut kuin yhden näytelmäkäsikirjoituksen ja senkin vasta pöytälaatikkoon. Kirjaksi näytelmän pohjalle valikoitui nopeasti Raid ja mustempi lammas, joka on ilmestynyt vuonna 2000. Kirja kertoo Raidista ja tämän enosta Nygrenistä. Miehet kiertelevät eri puolilla Suomea tasaamassa Nygrenin tilejä. Mielenkiintoista on nähdä, miten tämä road-tarina muuntuu teatterin lavalle sopivaksi. Auki on kuulemma myös Raidin roolin esittäjä. Kai Lehtinen asuu ihan tuossa naapurikunnassa, joten miten olisi?

Jos ja kun tämä näytelmä Salossa esitetään, raportoin siitä ihan varmasti täällä, sillä tätä menemme kyllä katsomaan. Lupaan sen!